Pieniä matkakirjeitä Helsingfors Dagbladille
I
Berliini 27. Maaliskuuta 1873.
Kun saapuu Eydtkuhnenin kohdalla Preussin alueelle, ympärillä ei enää näy noita puolittain rapistuneita, pimeitä ja likaisia röttelöitä tai sitäkin synkempiä maaluolia, jotka matkan varrella ovat kertoneet kurjuudesta ja sorrosta. Silmien eteen ilmestyy nyt siistejä valkeiksi rapattuja taloja punaisine tiilikattoineen. Maa on viljeltyä niin kauas kuin silmä siintää, metsät hoidettuja kuin puistot. Siistit kylät, kauppalat ja kaupungit seuraavat toinen toistaan lyhyin välimatkoin. Ei voi olla huomaamatta, miten tavaton ero näiden rajaseutujen välillä vallitsee, vaikka ilmasto- ja muut luonnonolosuhteet ovatkin samankaltaiset.
Tuona päivänä, 22. maaliskuuta, kaikilla asemilla vallitsi eloisa ja juhlallinen tunnelma. Iäkäs keisari Vilhelm täytti 76 vuotta, ja kaikkialla Saksan valtakunnassa, mutta luonnollisesti ennen kaikkea Preussissa, syntymäpäivää vietettiin riemuisasti juhlavaloin, ilotulituksin, liputuksin ja viirein. Tavallisesti Saksan kaupunkien asemarakennukset muistuttavat meikäläisten kaupunginkellarien kaltaisia ravintoloita. Nyt ne olivat tupaten täynnä naisia ja herroja, jotka joivat runsaasti ja näyttivät tyytyväisiltä. Pitkällä ja uuvuttavalla junamatkalla tuotti vaihtelua astua iloiseen ihmisvilinään ja päästä aistimaan paikalla vallinnutta hilpeää tunnelmaa.
Berliini on muuttunut merkittävästi sen jälkeen, kun viimeksi kävin siellä vuonna 1865. Siitä on tullut paitsi suurempi myös kauniimpi. Kaupungista tulee vielä arvollinen uuteen asemaansa mahtavan Saksan valtakunnan keskuksena. Voisi melkein luulla, että suurenmoisena mieleen jäänyt merkillinen purkumestari Haussmann olisi tuotu tänne Seinen rannoilta. Täällä ei rakenneta ainoastaan kaupungin ulompiin osiin asuntopulan helpottamiseksi, vaan töitä tehdään yhtä lailla keskeisten osien uudistamiseksi. Vaatimattoman näköiset vanhat talot puretaan kursailematta, ja tilalle rakennetaan uusia, isompia ja ylväämpiä. Pääkadun ”Unter den Lindenin” varrella tämä uudistustyö on likimain saatu päätökseen. Bulevardin laitamille on kohonnut kauniita palatseja, ja leveät asfaltoidut jalkakäytävät oikein kutsuvat flaneeraamaan. Me helsinkiläiset olemme toisinaan vertailleet esplanaadejamme berliiniläisten ”Unter den Lindeniin”. Nyt tämä vertailu tuntuu entistäkin ontuvammalta. Mutta meitähän eivät sen paremmin vieraat miljardit kuin gryndereiden keinottelukaan ole päässeet innostamaan edes siihen pieneen yritteliäisyyteen ja yhteistoimintaan, jota vaadittaisiin, jotta esplanaadikadusta tulisi ulkoasultaan pääkaupungin arvolle sopivampi. Kunhan Helsinki saa kaupunginvaltuustonsa ... anteeksi, tämä edellytys jää ainakin toistaiseksi vielä tyhjän päälle.
Berliinissä kaupungin kaunistamisen kantavana voimana on tosiaankin yhteistoiminta. Rakennusyhtiöt ovat sekä suuria että monilukuisia, ja niiden tukena toimii erityisiä pankkiyrityksiä. Upein niiden luomuksista on ”Unter den Lindenin” ja Behrenstrassen välille rakennettu kauppakäytävä eli ”passage”, luullakseni Berliinin ensimmäinen. Se vihittiin käyttöön keisarin syntymäpäivänä. Vanha Vilhelm ilmaisi silloin toiveenaan, että käytävän nimeksi tulisi ”Die Kaisergallerie”, ja tätä nimeä siitä on myös määrä käyttää. Sen komeat sisäänkäynnit poikkeavat useimmista täkäläisistä uudisrakennuksista – pitäytyen tässä modernissa renessanssityylissä, jonka esikuvana voitaneen pitää Louvren siipirakennuksia. Käytävää reunustavat ylellisyyspuodit valtavine peili-ikkunoineen, ja keskelle, käytävän kaarteeseen, on pystytetty keisarin rintakuva.
Kelpo berliiniläisten keskuudessa viriää aina silloin tällöin halu verrata kaupunkiaan Pariisiin. Ero on kuitenkin sen verran suuri, että moinen vertailu menee toistaiseksi liian pitkälle. Asukasluvussa on tosin viimeisimpien tietojen mukaan vain ykkösen verran eroa; mutta tällä ykkösellä onkin aikamoinen merkitys: Berliinissä on 825 000, Pariisissa 1 825 000 asukasta. Ja täältä puuttuu vielä vaikka millä mitalla kaikkea sellaista mikä tekee Pariisista niin houkuttelevan. Ihan vain esimerkkinä mainittakoon, ettei Berliinissä ole ainuttakaan kahvilaa. Jos kyllästyy kävelemään, joutuu joko lähtemään kotiin tai astumaan olut- tai viinikellariin. Entä sanomalehdet sitten! Ne ovat yleensä ottaen varsin hankalaa luettavaa. Eikä liioin ole kioskeja, joissa niitä myytäisiin. Johonkin aikaan päivästä voitte tavata Unter den Lindenillä pari vanhaa eukkoa ja ukkoa, jotka tarjoavat lehdistön tuotteita. Mutta niiden joukosta on vaikea löytää näitä mukavia ”on dit” -kaupunkijuoruja ja pakinoita, joiden kautta muukalainenkin saa helposti ja miellyttävästi kosketuksen jokapäiväiseen elämään. – Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, ettei turistille tuottaisi iloa flaneerata Berliinissä. Kaduilla ja toreilla on yleensä runsaasti elämää, eikä vilinä rajoitu Pietarin tavoin tietyille kaduille, vaan joka puolella kaupunkia riittää elämää. Suonette kuitenkin anteeksi, että olen omalta osaltani kävellyt kovin niukasti ja siksi en kykene kovinkaan hyvin kuvailemaan ulkoisia oloja.
Aivan erityisesti minua on kiinnostanut tarkkailla, millainen asema ranskalaisuudella on nyt suuren sodan jälkeen. En ole havainnut täällä esiintyvän jyrkkää kielteisyyttä kaikkea ranskalaista kohtaan. Myös saksalaiset firmat käyttävät runsaasti ranskankielisiä kylttejä. Pariisilaismuoti on yhä voimissaan: muodin pääkaupungista tulleita kuumia uutuuksia, ”hautes nouveautés”, mainostetaan yhä niin kuin ennenkin. Ja kirjakaupoissa on tarjolla yllin kyllin ranskalaisen kirjallisuuden uusimpia tuotteita. Mutta miten on asian laita Pariisissa? Pidän itsestään selvänä, että sodan seurauksena kaikki saksalainen on edelleenkin pannassa. Sille on luonnollinen selityksensä. Voitetun on voittajaa vaikeampi astua taas sovinnon tielle. Kukistettu ja nujerrettu voi sammuttaa voittajaa kohtaan tuntemansa katkeruuden vain kostamalla tai lientymällä hitaasti alistumaan kohtaloonsa.
Saksan valtiopäivillä oli viime maanantaina kiintoisa istunto, jota en tietenkään jättänyt seuraamatta. Sisäänpääsy ei tuota vaikeuksia: jos kääntyy ystävällisesti vastaavan vahtimestarin puoleen, ei tarvitse kieltää kanslian kautta anomassa sisäänpääsykorttia, niin kuin säännöissä määrätään. Lehterien ovella myydään parlamenttisalin karttoja, joihin on merkitty kaikkien edustajien nimet ja numerot. Näin kokouksen kulkua on helppo seurata. Kunkin merkkimiehen henkilöllisyydestä saa myös selvyyden vaivaamatta naapureitaan kysymyksillä.
Keskustelua käytiin pääasiassa lakiehdotuksesta, joka koski valtakunnan uusien virkamiesten asemaa suhteessa osavaltioiden virkamiehiin. Eräät vasemmiston johtavista edustajista, muun muassa Lasker ja Miquel, ilmaisivat pontevasti yksiselitteisen tukensa esitystä vastaan tehdylle muutosesitykselle. Jokaiseen puheenvuoroon vastattiin erikseen, ensin Delbrück, sitten itse valtakunnankansleri. Bismarck piti tästä ja seuraavista kysymyksistä kaiken kaikkiaan peräti viisi puhetta. Tarpeetonta sanoakaan, että oli mitä mielenkiintoisinta tutustua tämän mahtavan valtiomiehen tapaan puhua ja esiintyä parlamentin edessä. Yleisesti tunnetaan, että hän höystää mielellään puheenvuorojaan huumorilla. En kuitenkaan ollut entuudestaan selvillä siitä, ymmärtääkö hän asemansa täysin perustuslaillisesti vai ovatko hänen suunnaton menestyksensä ja hallitseva merkityksensä niin Saksassa kuin ylimalkaan Euroopan politiikassa saaneet hänet suhtautumaan kansanedustuslaitokseen torjuvan ylimielisesti, mikä ei ole lainkaan harvinaista byrokraattisten valtiomiesten keskuudessa. No jaa, minulle jäi sellainen vaikutelma, ettei jälkimmäinen vaihtoehto pidä paikkansa. Bismarck esiintyi, jopa radikaalin edustajan herra Richterin hyökättyä perusteettomasti häntä vastaan, kunnioittavan maltillisesti mutta näki myös silminnähden vaivaa saadakseen vastustajansa vakuuttuneeksi selkein ja täydellisin perusteluin. Hänelle tai Saksan valtakunnan muille ministereille ei näyttänyt tulevan mieleenkään vaieta omahyväisesti oppositiota kuoliaaksi uskollisen enemmistön tuella.
Ministereiden esiintymisellä valtiopäivien istunnoissa on vastaansanomattomat etunsa. Jos ne nousevat esiin jo tarkasteltaessa asiaa periaatteellisella tasolla, sitäkin selvemmin ne näkyvät, kun on nähnyt järjestelmää sovellettavan käytännössä. Hallitus on esittänyt ehdotuksensa, edustajisto esittää huomautuksensa ja muutosehdotuksensa, ja ministerit lausuvat julkisesti, voiko hallitus hyväksyä muutosesitykset vai ei, ja jälkimmäisessä tapauksessa heidän täytyy ilmoittaa pätevät perustelut. Silloin tulos on selvä. Äänestyksen jälkeen jokainen tietää, säädetäänkö uusi laki vai ei; yhtä lailla tiedetään, mitä näkemyksiä ja perusteluja ministerillä oli puolesta ja vastaan. Tässä järjestelmässä, jossa avoimesti ja yhdessä ”neuvotellaan, sovitellaan ja päästään yhteisymmärrykseen”, ei ole sijaa sellaisille perustuslaillisille omituisuuksille, että edustuslaitos ja koko maa saavat valtiopäivien jälkeen yllätyksekseen havaita, että tarpeelliset lakiuudistukset ovat päätyneet arkistoihin sen takia, että edustuslaitos on katsonut tarpeelliseksi tehdä osittaisia muutoksia hallituksen pääosiltaan hyväksyttyyn esitykseen. Missäpä tällaiset hallituksen ja säätyjen väliset neuvottelut olisivat kipeämmin tarpeen kuin Suomessa, missä kaadettu uudistuskysymys joutuu odottamaan viisi vuotta päästäkseen uudelleen käsiteltäväksi? Ja taitaa olla vähän liian sangviinista uskoa, että säädyt, ottaessaan kunnioittavasti huomioon hallitustensa jäsenten argumentit, onnistuisivat eriävine mielipiteineen kenties joskus saamaan aikaan muunkin vastauksen kuin non possumus?... Kaikessa lyhykäisyydessään: seuraavilla valtiopäivillä täysistunnoista on ehdottomasti tultava normaali käytäntö ja säätyjen kokoontumisista poikkeus!
Mutta nythän minä ajauduin selvästikin liian kauas Berliinistä ja Saksan parlamentista, johon nyt siis palattakoon. – Ovatko saksalaispoliitikot kaunopuheisia? joku rohjennee kysyä. Kyllä ja ei. Vastaus riippuu osaksi siitäkin, mitä pidetään kaunopuheisuutena. Minulle itselleni oli miellyttävä yllätys, ettei retorisella mahtipontisuudella, fraaseilla koreilulla, näytä olevan tässä parlamentissa sijaa. Puhutaan yksinkertaisesti ja mennään suoraan asiaan vaivattomasti ja rennosti, mistä on väittelyissä myös käytännön hyötyä. Pystyvätkö nämä puhujat sitten tilaisuuden tullen tavoittamaan sellaiseen ylevyyden ja eleganssin, joita suurten periaatekysymysten käsittelyssä vaaditaan, sitä minun on liian aikaista arvioida. Haluan nyt vain pienenä varauksena mainita, ettei pelkistetty liikemiesmäinen puheensävy ole aina oikea parlamentaarisen kaunopuheisuuden muoto ja että keskustelu on jopa vaarassa ”trivialisoitua”, ellei sana aika ajoin pääse nousemaan siivilleen kohti suurempia korkeuksia.
”Pikku Lasker”, yksi Saksan suurimmista poliitikoista, tarjosi maanantain istunnossa hetkeksi jaloa ”Schwungia” yleiseen tunnelmaan. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun erinäiset puhujat olivat esitelleet taloudellisia näkemyksiään parlamentille tiedoksi annetusta, Ranskan kanssa 15. maaliskuuta sovitusta sopimuksesta, joka koski loppusummaa ja saksalaisjoukkojen vetämistä maasta. Hän, valpas ja tinkimätön oppositiomies, esitti nyt lämpimän ja kaunopuheisen ylistyspuheen hallitukselle ja erityisesti valtakunnankanslerille tarmokkaasta huolenpidosta ja viisaasta tahdikkuudesta, jonka ansiosta tulenarat neuvottelut Ranskan kanssa saatiin päätökseen. Koko kamari yhtyi tähän lausumaan. Bismarck pyysi puheenvuoroa ja kiitti. ”Valtiomiehelle ei tarjoudu suurempaa tyydytystä kuin päästä parlamentin kautta vastaanottamaan maanmiestensä tunnustuksen. Se rohkaisee minua työssäni ja kannustaa tulevassa toiminnassani sekä toimii usein hyvinkin tarpeellisena lääkkeenä voimien hiipumista vastaan”.
Myös tämä piirre kertoi perustuslaillisesta taipumuksesta, joka oli kiintoisaa havaita Bismarckin kaltaisella miehellä. Kaikissa perustuslaillisissa maissa valtiomiehet eivät suinkaan pidä kansakunnan kiitollisuutta ja edustuslaitoksen tunnustusta ylimpänä ja parhaana palkintonaan.
L. M
Små resebref till Helsingfors Dagblad.
I.
Berlin den 27 Mars 1873.
När man vid Eydtkuhnen beträder det preussiska området, upphör anblicken af dessa halft förfallna, mörka och smutsiga kojor, dessa ännu dystrare jordkulor, som under den föregående färden vittnat om elände och betryck. Snygga hvitmenade hus med röda tegeltak möta nu ögat. Marken är odlad så långt ögat när, skogarne vårdade som parker. Prydliga byar, köpingar och städer följa hvarandra med korta mellanskof. Man kan ej undgå att anställa betraktelser öfver den ofantliga olikhet, som råder mellan dessa gränsländer, oaktadt klimat- och öfriga naturförhållanden äro likartade.
Det var denna dag, den 22 Mars, lifligt och festligt på alla bangårdar. Den åldrige kejsar Wilhelm fyllde 76 år och i hela det tyska riket, men naturligtvis främst i Preussen, firades denna födelsedag som en glädjefest med illuminationer, fyrverkerier, flaggor och vimplar. Stationshusen i de tyska städerna äro vanligen tillika ett slags stadskällare. Nu voro de uppfyllda af herrar och damer, som drucko väl och sågo belåtna ut. Under den långa och tröttsamma jernvägsfärden lände det till förströelse att då och då få träda in i det glada folkhvimlet och höra uttrycken af den rådande lifvade stämningen.
Berlin har, sedan mitt förra besök derstädes 1865, betydligt förändrats. Det har ej blott blifvit större, men äfven vackrare. Det vill blifva värdigt sin nya rol såsom det mäktiga tyska rikets hufvudstad. Man skulle nästan tro att den märkliga demoleraren Haussmann, storartad i åminnelse, blifvit importerad hit från Seinens stränder. Det bygges ej blott i stadens yttre delar, för bostadsnödens afhjelpande, man arbetar tillika på de centrala delarnes omskapande. Gamla hus af anspråklöst utseende nedrifvas utan krus och ersättas med nya, större och stoltare byggnader. Vid hufvudgatan ”Unter den Linden” är detta reformverk redan i det närmaste fullbordadt. Vackra palats hafva uppstått vid denna boulevard, och breda asfalttrottoirer inbjuda till flanering. Vi Helsingforsare ha stundom jemfört våra esplanader med berlinarnes ”Unter den Linden”. Jag finner nu denna jemförelse mera haltande än förr. Men också ha ju hvarken fremmande milliarder eller Gründungs-svindel stimulerat oss till den smula företagsamhet och association, som skulle erfordras för att gifva esplanadgatan ett hufvudstaden värdigare yttre. När Helsingfors får sina stadsfullmäktige ... ursäkta, på denna föresats, kan ju tillsvidare ingen eftersats följa.
I Berlin är det i sjelfva verket associationen som utgör drifkraften för stadens försköning. Byggnadsbolagen äro både många och stora och sekunderas af speciella bankföretag. Den ståtligaste af deras skapelser är en ”passage”, jag tror den första i Berlin, emellan ”Unter den Linden” och Behrenstrasse. Den blef invigd på den kejserliga födelsedagen. Gamle Wilhelm yttrade då den önskan, att den måtte heta ”Die Kaisergallerie”, och detta namn skall den ren bära. Dess ståtliga ingångar äro likasom åtskilliga af de nya byggnadsverken här – hållna i denna moderna renaissance-stil, för hvilken Louvrens flyglar torde få anses såsom mönster. Lyxbutiker med kolossala spegelfönster intaga passagens sidor och i midten, der den kröker sig, är kejsarens byst uppställd.
Hos de goda berlinarne röjer sig nu och då en viss lust att jemföra sin stad med Paris. Skilnaden är dock nog stor, att tillsvidare göra en sådan jemförelse vådlig. Hvad invånartalet vidkommer är det visserligen, enligt senaste uppgifter blott en etta det differerar på; men denna etta har sin rundliga betydelse: Berlin räknar 825 000, Paris 1 825 000 invånare. Och så saknas här ännu mångt och mycket af det som gör Paris så tilldragande. Jag vill blott exempelvis nämna, att i Berlin ej finnes ett enda kafé. Tröttnar man att vandra, så måste man antingen bege sig hem, eller och stiga ned i en öl- eller vinkällare. Och tidningarne sedan! De äro i allmänhet ganska otrefliga. Några kiosker för deras försäljning finnas ej heller. Vissa tider på dagen träffar ni Unter den Linden ett par gamla gummor och gubbar, som utbjuda pressens alster. Men ni har svårt att deribland framleta helst något af dessa trefliga ”on dits” och causerier, som skulle låta fremlingen lätt och behagligt sätta sig in i dagens lif. – Dock vill jag ej påstå, att icke turisten kan finna nöje af att flanera i Berlin. Det är i allmänhet ett rörigt lif på gator och platser, och lifligheten är icke såsom i P:burg inkränkt till vissa gator, utan utbredd öfver hela staden. Men ni bör ursäkta mig om jag för min del föga flanerat och således föga kan bekrifva exterieurförhållanden.
Af särskildt intresse har det synts mig att observera hvilken ställning det franska elementet nu intoge, efter det stora kriget. Och jag har funnit, att någon radikal afvoghet emot hvad franskt är, icke måtte förekomma. Franska skyltar begagnas talrikt äfven af tyska firmor. Parisermoderna herrska ännu: man annonserar såsom förr om ”hautes nouveautés” från smakens hufvudstad. Och i bokhandeln utbjudes ymnigt af den franska litteraturens färskaste alster. Men huru är det i Paris? Jag tar för gifvet, att kriget der haft till påföljd, att fortfarande allt tyskt är bannlyst. Men en naturlig förklaring dertill saknas icke. Det är svårare för den besegrade, än för segraren att åter inslå försonlighetens väg. Hos den kufvade och öfvervunna kan den bittra stämningen mot segraren endast släckas genom hämnd eller långsamt förmildras till resignation.
Den tyska riksdagen hade i måndags en intressant session, som jag naturligtvis icke försummade att bivista. Tillträdet är ej svårt: genom att vänligt nalkas vederbörande vaktmästaren göres den föreskrifna omgången, att hos kansliet begära inträdeskort, obehöflig. Vid ingången till läktaren säljas plankartor öfver parlamentssalen, upptagande alla riksmäns namn och nummer. Man kan dermed lätt orientera sig i den stora församlingen. Utan att besvära sina grannar med frågor får man reda på hvem den ena och den an dra notabiliteten är.
Diskussionen gällde främst och mest ett lagförslag rörande de nya riksembetsmännens ställning i förhållande till embetsmännens i partikularstaterna. Några af vensterns framstående medlemmar, Lasker, Miquel, m. fl. uppträdde lifligt och klart till stöd för ett amendement mot förslaget. Hvarje andragande bemöttes skildt, först af Delbrück, sedan af rikskanslern sjelf. Bismarck höll i denna och följande frågor sammanlagdt ej mindre än fem tal. Jag behöfver ej säga att det var af största intresse att få lära känna denne mäktige statsmans sätt att tala och uppträda inför parlamentet. Att han älskar att anlita humoristiska pointer i sina andraganden är allmänt bekant. Men hvad jag förut icke hade klart för mig, var, huruvida han fattar sin ställning rent konstitutionelt eller om hans enorma framgångar och förherrskande betydelse såväl i Tyskland som i den europeiska politiken öfverhufvud framkallat hos honom denna tillbakavisande högdragenhet gentemot representationen, som hos byråkratiska statsmän icke är så sällspord. Nåväl, mitt intryck var, att sistanförda alternativ icke eger rum. Bismarck uppträdde, äfven emot en radikal medlems, herr Richters, obefogade anfall, icke blott med aktningsfull moderation, men ock med det tydliga bemödandet att genom klara och fullständiga argumenter öfvertyga sina motståndare. Att förnämt tiga omkull oppositionen med bistånd af en tillgifven majoritet, synes alldeles icke falla honom eller det tyska rikets öfriga ministrar in.
Fördelarne af ministèrens deltagande i riksdagens öfverläggningar äro ovedersägliga. Om man ock redan vid principiel betraktelse kan finna det, framstå de dock ännu tydligare när man sett detta system tillämpas. Regeringen har framlagt sitt förslag, representationen gör sina anmärkningar och ändringsförslag, ministrarne uttala öppet, om regeringen kan godkänna amendementen, eller icke, och måste då gifva giltiga skäl för det senare. Resultatet är då klart. När omröstningen egt rum, vet enhvar om den nya lagen skall emanera, eller ej; och vet tillika hvilka ministerens åsigter och argumenter pro et contra äro. Vid detta system att öppet och gemensamt ”rådslå, jemka och öfverenskomma” finnes ej rum för sådana konstitutionella abnormiteter, som att representationen och landet, efter hållen riksdag, öfverraskas deraf att behöfliga lagreformer läggas ad acta för det att representationen funnit partiella ändringar i regeringens, i hufvudsak godkände, förslag nödiga. Hvar skulle väl dessa öfverläggningar emellan regering och ständer vara af större behof än i Finland der en fallen reformfråga får vänta fem år att ånyo kunna upptagas? Och är det väl för mycket sangviniskt att tro, det ständerna, aktningsfullt konsidererande styrelsemedlemmars argumentation, måhända äfven någongång skulle lyckas för sina differerande åsigter vinna annat svar än ett non possumus? ... Kort sagdt: vid nästa landtdag borde ovilkorligen de allmänna plena blifva det normala, ståndssessionerna undantag!
Men nu kom jag påtagligen alltför långt från Berlins och tyska parlamentets område, dit jag alltså bör återgå. – Äro de tyska politici vältaliga? torde någon fråga. Ja och nej. Svaret beror delvis derpå, hvad man anser för vältalighet. För min del öfverraskades jag angenämt deraf, att den rhetoriska ståten, det granna frasmakeriet icke synes hafva burskap i detta parlament. Man talar enkelt, rakt på sak och med en viss obesvärad ledighet, som i debatten ock är af praktisk nytta. Huruvida desse talare i förekommande fall äfven kunna höja sig till den lyftning och elegans, som behandlingen af stora principfrågor kräfver, är för mig för tidigt att bedöma. Jag ville nu blott reservationsvis hafva antydt, att den enkla affärsmässiga samtalstonen icke alltid är den rätta arten af parlamentarisk vältalighet, ja, att debatten kan löpa fara att ”trivialiseras” om ej ordet stundom får vingar till högre flygt.
Den ”lille Lasker”, en af Tysklands största politici, gaf under måndagssessionen för en stund en ädel ”Schwung” åt stämningen. Det var sedan åtskillige talare hade afgifvit finansiella yttranden med anledning af den parlamentet delgifna konventionen med Frankrike af den 15 Mars om slutliqviden och tyska truppernas aftåg. Han, en vaksam och obeveklig oppositionsman, hembar här en varm och vältalig hyllning åt regeringen, särskildt rikskanslern, för den energiska omtanke och den kloka takt hvarmed man fullföljt de grannlaga underhandlingarne med Frankrike. I detta yttrande instämde hela kammarn. Bismarck begärde ordet och tackade. ”Det ges ej för en statsman en högre tillfredsställelse, än att genom representationen få emottaga sina landsmäns erkännande. Det är för mig en uppmuntran och en sporre till vidare verksamhet och tillika ett läkemedel som väl kan behöfvas mot krafternas aftagande”.
Äfven detta var ett drag af konstitutionelt sinnelag, och af intresse att konstatera hos en sådan man som Bismarck. Icke i alla konstitutionella länder anse statsmännen nationens tacksamhet, representationens erkänsla för den högsta och bästa belöning.
L. M.