Pieniä matkakirjeitä Helsingfors Dagbladille
IV
Wienissä 29. huhtikuuta 1873.
Vaatii oman aikansa päästä sisälle tähän vanhaan, kiinnostavaan kaupunkiin. Ei niin, etteikö hyvän kaupunkikartan ja ”Fremdenführerin” avulla onnistuisi kohtalaisen varmasti hakeutumaan kaupungin eri osiin, joissa on aikeissa käydä, tai omaksua turisteille tarpeellisen tietämyksen, jonka turvin tietää valita sopivan ravintolan tai kahvilan, ei maksa suurempia juomarahoja kuin ”alkuasukkaat” ja osaa puhua tiukkaan sävyyn kuskeille ja teatterihenkilökunnalle. Mutta jos haluaa päästä sisälle siinä mielessä, että on jossain määrin osallisena paikallisessa elämässä, oppii perehtymään ajankohtaisiin kysymyksiin sekä niistä vallitseviin mielipiteisiin, paikalle tunnusomaisilta vaikuttaviin pyrkimyksiin, on tarpeen oleskella täällä pitemmän aikaa eikä vain nähdä ja katsella vaan myös kuunnella ja lukea, ei vain kulkea vaiti ihmisten ja ihmeellisyyksien keskellä vaan myös hyödyntää jokainen tilaisuus mielipiteenvaihtoon eri yhteiskuntaluokkia edustavien ihmisten kanssa. Täältä lähettämistäni viesteistä ei voi olla huomaamatta, että olen kyennyt vain vähäisessä määrin soveltamaan edellä mainitsemaani menettelytapaa.
Suoraan Berliinistä tulevan on vaikea olla vertailematta Saksan uutta keisarillista kaupunkia vanhaan: ensiksi mainitussa saa varsin pian yleiskuvan sekä kaupungin ulkoasusta että poliittisen ja sosiaalisen elämän ajankohtaisista kysymyksistä; täällä sen sijaan ei. Vanhastaan jossain määrin säännönmukaisena Berliini ei ole joutunut tekemään olennaisia muutoksia alkuperäiseen asemakaavaansa kaupungin kasvettua viime vuosina huimaa vauhtia. Kaupungin keskustassa on toki pantu toimeen laajamittaisia purkutöitä ja rakennushankkeita, mutta kadut ja aukiot ovat lähes kaikki säilyneet muuttumattomina, kaupunki on vain laajentunut ja ympäröivät tasangot ovat muuttuneet uusiksi kaupunginosiksi. Wien on sen sijaan kasvanut kokonaan toisella tavalla. Varsinaista kaupunkia ympäröivät vielä vuoteen 1858 asti linnoituksen muurit, kaivannot ja vallitukset. Tuona vuonna linnoitusta ryhdyttiin purkamaan, ja siten vapautuneeseen maastoon perustettiin rakennustontteja. Tämä vanhan kaupungin ja entisten esikaupunkien välinen tila on nyt Wienin komein osa. Leveänä ja neljännespeninkulman pituisena kaartuva Ringstrasse on varmasti yksi Euroopan kauneimmista kaduista, jota ympäröivät 5- ja 6-kerroksiset talot, useimmat arkkitehtuurin mestariteoksia, komeilevat kilvan toinen toistaan tyylikkäämpinä ja upeampina. Uudet kaupunginosat poikkeavatkin jyrkästi vanhasta kaupungista, joka kapeine, mutkaisine ja pimeine kujineen ja polkuineen on vielä säästynyt purkamiselta. Siellä on vain pari kolme katua, Strassen, kaikki muut kulkuväylät tunnetaan syystäkin nimellä Gassen, kujat; useimmat niistä ovat niin ahtaita, etteivät kohtaavat ajoneuvot pääse toistensa ohi koukkaamatta jalkakäytäville, ja osalla kujista mahtuu liikkumaan vain jalkaisin. ”Die Stadt” Wienissä muistuttaa silmiinpistävästi Tukholman ”stadenia”. Entisten esikaupunkien, jotka nykyään on lähes kaikki ylennetty kaupunginosiksi, rakennuskanta vaihtelee suuresti, ja maalaismaisiksi luonnehdittavien talojen seassa voi yleisesti kohota uusia ja vanhoja palatseja. Siinä missä Berliinin arkkitehtuuri osoittautuu lähes kaikkialta keskitasoisen siistiksi, Wienissä kohtaa suurta ja pientä, uutta ja vanhaa, kaunista ja rumaa, mielenkiintoista ja mitätöntä mitä suloisimpana sekamelskana.
Keisarilliset kaupungit eroavat toisistaan ulkoasultaan, mutta muutenkin niiden välillä on huomattavia eroja. Se näkyy esimerkiksi kansanluonteessa. Berliiniläiset ovat jäykempiä ja olemukseltaan pidättyväisempiä kuin eteläisemmät heimoveljensä: wieniläiset ovat, uskoakseni kaikissa yhteiskuntaluokissa, mukavan puheliaita, mutkattoman ystävällisiä ja sydämellisen auttavaisia. Myös täällä väestö lienee pääosin saksalaista, vaikka tässä pääkaupungissa asuu tietysti huomattavan määrä muiden Itävalta-Unkarin valtioiden kansallisuuksien edustajia. Vilkkaat kauppayhteydet orienttiin tuovat tänne myös alati Muhammedin kansaan kuuluvia tummanpuhuvia matkustavaisia, puhumattakaan romanialaisista, serbeistä ja kreikkalaisista. Monen kielen taitajalle tarjoutuu täällä yllin kyllin tilaisuuksia vaihtaa kieltä. Tyypillistä on muun muassa useamman kielen käyttö liikekylteissä. Eräänkin pankkifirman yhdeksässä peili-ikkunassa näin sen toimialan ilmoitettuna kullatuin kirjaimin niin saksaksi, ranskaksi, englanniksi, italiaksi, venäjäksi, puolaksi, unkariksi, tšekiksi kuin kreikaksikin.
Myös poliittiset kysymykset ovat täällä pakostakin luonteeltaan aivan toisenlaisia kuin Saksan valtakunnan uudessa pääkaupungissa. Valtakunnan yhtenäisyyden lujittaminen lienee valtiomiesten huolenaiheena niin Tonavan kuin Spreenkin rannoilla; mutta ne olosuhteet, joissa tähän tavoitteeseen pyritään, ovat varsin erilaiset siellä ja täällä. Kun yhden kansakunnan valtiollisesti erilliset osat hakeutuvat pysyväksi yhteenliittymäksi, johon yhteisessä taistelussa saavutetut voitot ovat luoneet innostusta, ja kun tämä järjestäytyminen toteutetaan jo juurtuneen perustuslaillisuuden pohjalta, tehtävä on verraten yksinkertainen ja selkeä sekä toteutettavissa johdonmukaisesti ilman suurempia hankaluuksia. Saatettaessa Itävalta-Unkarin valtiollista kompleksia tasapainoon ja sopusointuun joutuu sen sijaan kohtaamaan tuhansittain vaikeuksia. Sen viimeisimmät konfliktit toisten valtojen kanssa eivät tuoneet tullessaan voittoja vaan tappiota, ja vapauden ja valistuksen siunausten sijaan Habsburgien hallitus turvautui yksinvaltaan ja ultramontanismiin yrittäessään pitää valtikkansa alla elävät lukemattomat eri kansakunnat yhdessä. Jopa Preussin sotilasvaltiota vaivalloisemmin ja hitaammin onnistuttiin täällä rikkomaan raja-aitoja, jotka vuoden 1815 perinteiden hengessä pyrkivät estämään terveen ja liberaalin valtiollisen kehityksen. Lopulta valtioruumis oli kuitenkin niin sairas, ettei uuden hallinnon tarvetta enää käynyt kiistäminen. Ennen niin loistokkaan keisarivallan muisto sotilasparaateineen ja kabinettikähmintöineen, arvonsa menettänyt paperiraha ja alati kasvava kassavaje, lehdistörajoitukset ja konkordaatit eivät juuri auttaneet pitämään koossa laajaa monarkiaa, jonka väestö, suurelta osin älykkäitä, toimeliaita ihmisiä, janosi nousta hallintoalamaisista kansalaisiksi ja ihmisiksi. Itsevaltius kylläkin selviytyi vielä vuoden 1848 liikehdinnästä, ja seuraava vuosikymmen oli taantumuksen aikaa. Mutta vuoden 1859 sotaa seurasi väistämättä kriisi. Sen jälkeen astuttiin uudistusten tielle. Perustuslaillisuuden periaatteet ovatkin täysin toteutuneet Itävallan nykyisessä perustuslaissa. Mutta – yhtenäisyyttä ja sopusointua ei ole vielä saavutettu. Eri kansallisuuksien välinen juopa on säilynyt sekä Cisleithanian puoleisessa osassa monarkiaa että Tapanin kruunun alaisuuteen kuuluvissa maissa. Viimeisintä vaaliuudistusta on tervehdytty varmana parannuskeinona hajaannukseen. Silti valtakunnan yhtenäisyyttä eivät tavoittele juuri muut kuin uudistuksen toteuttanut saksalaisväestö. Federalistipuolue, jonka ohjelmana on hankkia nykyisin provinsseina hallituille kruununmaille valtiollinen itsehallinto, ei ole tyytyväinen eikä vielä aio lopettaa toimintaansa. Liberaaleista instituutioista seuraava hyöty ei ole sammuttanut eri kansakuntien toivetta kansallisen erillisyytensä poliittisesta tunnustamisesta.
Ei voi kiistää, etteivätkö saksalaiset itävaltalaiset olisi sekä henkisiltä että aineellisilta voimavaroiltaan paljonkin heihin valtiollisesti liittyneiden muiden kansanryhmien yläpuolella. Ja kaikkea muuta kuin hiljainen tietoisuus tästä on synnyttänyt uskon, että slaavit ja madjaarit täytyy vähitellen saksalaistaa, mikä myös edesauttaa yhtenäisen valtakunnan luomista. Tämän suuntaisia lausuntoja kuullaan usein, ja sama suuntaus on havaittavissa myös lehdistössä. ”Tonavan mukana saksalaisen sivistyksen virta leviää lännestä itään. Jo nyt voitte havaita, että valtakunnan kaikkien osin terävin äly on saksalaista ja että saksaa puhutaan kaikkialla; Temesvarin perukoillakin sillä selviää paremmin kuin millään muulla kielellä. Nämä madjaaritkin ovat niin ylpeitä erillisyyspolitiikastaan, mutta mikä on ollut heidän antinsa inhimilliselle kulttuurille? Ette pysty nimeämään ainuttakaan edistysaskelta taiteen, tieteen sen paremmin kuin teollisuudenkaan alalta, jonka he olisivat saaneet aikaan. Ja jos he onnistuisivat toteuttamaan kehnosti peittelemänsä toiveen täydellisestä irtautumisesta Itävallasta, he olisivat hukassa. Yksinäisenä saarena ympäröivien slaavien meressä he eivät koskaan pystyisi säilyttämään sellaista asemaa, joka heille on nyt ylenpalttisesta huomaavaisuudesta suotu. He tarvitsevat saksalaista kulttuuria yhtä lailla kuin Itävallan luotettavaa tukea.” Nämä sanat lausui minulle jokin päivä sitten älykäs ja vapaamielinen Itävallan herrainhuoneen jäsen. Siitä kehkeytyikin pitkällinen väittely. Esitin ja perustelin oman näkemykseni, että on vahingollista ja epätervettä politiikkaa pyrkiä kiistämään itsenäinen kansallisuus siellä missä sellainen on, estää ja katkaista korkeamman kulttuurin painostuskeinoin itsenäinen ja tästä syystä elävämpi kansallinen kehitys ja sanalla sanoen asettaa yhdenmukaisuus monimuotoisuuden sijaan, korvata tyytymättömyyttä aiheuttavalla yhtenäisyydellä liberaali liitto, joka ei olisi yhtään heikompi kunnioittaessaan olemassa olevia, historiasta juontuvia eroavaisuuksia yhteen liittyneiden kansanheimojen välillä. Hän väitti, että Itävallan monivuotiset perustuslakikokeilut vahvistavat hänen germanistisen politiikkansa oikeellisuuden; lisäten kohteliaasti: ”Ymmärrän kyllin hyvin tilanteen, joka vaikuttaa näkemykseenne, ja sen suhteen olen täysin yhtä mieltä kanssanne. Mutta suvaitsitte myös huomauttaa, että katson kulttuurin virran kulkevan lännestä itään, ja minä olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, ettei alempi kulttuuri voi vaikuttaa korkeampaan, vaikka sillä olisikin puolellaan suurempi aineellinen valta.”
Eri tavoin ja enemmän tai vähemmän hatarin perustein tuodaan usein esiin näkemystä, että suuren valtakunnan tuleva menestys edellyttää germaanien hegemoniaa ja vähittäistä saksalaistamista. Kun johtava älymystö ajattelee edellä mainitulla tavalla, ei ole kovin yllättävää, että ”tavallisilta” kansalaisilta ei juuri heru tunnustusta ajatukselle, että vahvin valtio-organisaatio voisikin olla sellainen, joka tekisi poliittisesti oikeutta kaikille eri kansalaisuuksille. Unkari onnistui vähitellen hankkimaan itselleen verraten itsenäisen aseman, joka on nyt pysyvästi piikkinä Wienin poliitikkojen lihassa. Silloin kun valtakunnalliseen päätöksentekoon osallistuva Unkarin valtuuskunta toimii yhteistyöhaluisesti, sitä pidetään vain jonkinlaisena juonikkaana sivuajatuksena, jonka tarkoitus on suostutella keisari jonkin erillisen asian kannalle. Jos se taas vastustaa jotakin ehdotusta, kuten hiljattain ylimääräisestä sotabudjetista päätettäessä, väitetään, etteivät unionin asiat kiinnosta sitä lainkaan. Politiikassa unkarilaiset ovat vain juonittelevia ja yhtä lailla oikullisia egoisteja, väitetään, vailla johdonmukaisuuden tai luotettavuuden häivääkään. Erityistä epäluuloa herättävät kreivi Andrassyn edesottamukset: pidetään epänormaalina, että joku madjaari istuu Wienissä valtion ohjaimissa.
Eilen täällä vietettiin kaunista juhlaa. Journalistiyhdistys ”Concordia” oli kutsunut uudessa upeassa ”Mitropole” -hotellissa järjestetyille illalliskutsuilleen lehtimiehet, jotka olivat saapuneet kaupunkiin muilta paikkakunnilta maailmannäyttelyn johdosta. Pöydät oli katettu noin 200 hengelle, ja noin puolet heistä oli kutsuvieraita. Paikalla oli Ranskan, Englannin, Amerikan, Venäjän, Saksan, Italian, Belgian, Unkarin, Espanjan, Ruotsin, Tanskan, Suomen ja kenties vielä muidenkin maiden lehdistön edustajia, joukossa myös varsin tunnettuja nimiä kirjallisista piireistä. Isännät edustivat Wienin lehtimiesten eliittiä. Tarjoilu oli erinomaista ja musiikki kerrassaan upeaa, siitä nimittäin vastasivat Johann Strauss ja hänen maailmannäyttelyä varten koottu suuri orkesterinsa. Concordian puheenjohtaja, hra Wilhelm Wiena, toivotti kaunopuheisessa puheenvuorossaan vieraat tervetulleiksi Wieniin. Hän kuvaili lyhyesti lehdistön merkitystä ja voittoja. ”Vapaus ja totuus”, hän totesi muun muassa, ”ovat kiinnekohtia mielipiteiden ikuisessa virrassa, yhteisiä ja yhdistäviä tekijöitä mitä moninaisimpien tärkeiden etujen oikeutetussa kiistassa, jota journalismi kaikissa maissa edustaa. Tämän lipun alla haluammekin nähdä teidät kaikki, julkisen mielipiteen lähettiläät, kokoontuneina rehdisti ja ystävällisin mielin. Totuuden ja vapauden nimessä pyhiä ovat kaikki tunteet ja vakaumukset, jotka yksilöä johtavat ja koskettavat; erilaisiin poliittisiin ja kansallisiin näkemyksiin katsomatta Te kaikki, eri maiden ja värien esitaistelijat, olette tervetulleita tänne säätyveljinä ja tovereina.” Lopuksi puhuja kohotti maljan maailmannäyttelyn järjestäjälle ja isännälle Frans Joosef I:lle. ”New York Heraldin” kirjeenvaihtaja hra Yates ehdotti ripein sanankääntein ja saksaa hieman murtaen maljaa Wienin lehdistön menestykselle. Ranskalaisista hra Spoll (”Le Soir”) ja hra Salles (”La Patrie”) pitivät lyhyet mutta hienostuneet puheet ranskaksi. Samaa kieltä käytti myös yksi Itävallan lehdistön veteraaneista, hra Etienne (”Neue Freie Pressen” julkaisija). Hän loi katsauksen viimeksi kuluneisiin 25 vuoteen. ”Ne eivät totisesti olleet ruusuisia aikoja Itävallan lehdistölle. Vuoden 1848 aamunkajastusta seurasi monta vuotta sapelinkalistelua ja mielivaltaista hallintoa. Emme silti koskaan lannistuneet vaan taistelimme minkä voimamme sallivat. Sorrossa on kaikessa halveksittavuudessaankin hyväkin puolensa. Se koettelee luonnetta, kasvattaa kärsivällisyyttä ja tarmoa, ja kun se kuvittelee pystyvänsä horjuttamaan sydämiä ja henkiä, niissä kehittyykin päinvastoin uupumaton vastarinta. Niinpä sitten eräänä päivänä Itävallassa saatiinkin kokea, että sorretusta tuli sortovaltaa vahvempi.” Hän nosti maljan lehdistön menestykselle sekä niissä maissa, joissa se oli vapaa, että niissä, joissa se ei vielä ollut sitä. – Muista puhujista mainittakoon vielä Julius Rodenberg, joka piti englanniksi ylistyspuheen ulkomaiselle lehdistölle, ja maineikas matkamies Bayard Taylor, joka ehdotti saksaksi edistyksen maljaa. – Yhteistä ilonpitoa kesti ½ 9:stä ½ 12:een yöllä, tunnelma oli eloisa, isännät rakastettavia, tuttavuuksia solmittiin ja kokemuksia jaettiin. Concordian illallisista jäi mukavia muistoja.
P. S. 1. Toukokuuta. Tänään tosiaan järjestettiin maailmannäyttelyn juhlalliset avajaiset. Tuimat tuulet, jotka olivat jo yli viikon ajan tuoneet tullessaan kylmyyttä ja sateita vuoriston lumimassoista, eivät kunnioittaneet kyseistä juhlaa eivätkä wieniläisten vanhaa tapaa viettää tämä päivä kävelyretkillä luonnon helmassa. Koiranilma ei kuitenkaan pystynyt estämään ihmisiä hakeutumasta Prateriin. Keisarin oli määrä saapua klo 12. Alkaen kahdeksasta aamulta vaunuja kulki katkeamattomana virtana Praterin puistokaduille. Vaikuttava rotunda täyttyi vähitellen ääriään myöten juhlapukuihin sonnustautuneista naisista ja herroista. Tuntui silti hieman synkältä, kun auringosta ei näkynyt pilkahdustakaan ja aivan liian hiljattain valmistunut jättirakennus huokui kylmää kosteutta. Enpä ihmettelisi, jos paroni Schwarz-Senborn johtokuntineen saisi tänään osakseen vain vaisuja kohteliaisuuksia. Eihän ikimaailmassa voi hyväksyä sellaista, ettei vuosikausia valmisteltu näyttely ole valmis, kun se avataan. Joko se on, tai sitten avajaisia olisi pitänyt lykätä. Ainoastaan päägallerian näyttelyt ovat suuremmaksi tai suurimmaksi osaksi valmiita; sivugallerioissa on toistaiseksi näytteillä lähinnä pakkauslaatikoita ja puolivalmiita kaappeja. Monista paviljongeista ja sivurakennuksista tuskin kymmenesosa on valmiina; itse keisarin paviljonki maalattiin ja tapetoitiin valmiiksi vasta eilen. Suuri joukko näyttelyartikkeleita ei ole vielä saapunut: lähes kaikkien rautateiden kalusto osoittautui puutteelliseksi näin suuriin kuljetuksiin. Silti täällä voi katsella sitä mitä on tarjolla, kun taas komissaarit ja näytteilleasettajat varmaan raatavat vielä pitkään rakennus- ja koristelutöiden parissa.
Eilen saatiin hyviä uutisia: ajurien lakko päättyi! Miettikää, millaisessa pinteessä sekä wieniläiset että tuhannet matkustavaiset olivat niiden 2–3 päivän aikana, kun ainuttakaan Fiakeria eikä ”comfortablea” ollut saatavilla! Busseja ei ollut riittävästi, ja ihmisjalat joutuivat kammottavalle koetukselle. Sillä välimatkat ovat täällä tavattoman pitkät, puolen peninkulman etäisyys on arkipäivää. Myös toinen lakko tuotti näyttelyn johtokunnalle suurta päänvaivaa: yhdennellätoista hetkellä, kun vasta osa näyttelyn pääsylipuista oli painettu, kirjapainotyöläiset keskeyttivät työnsä, – jolloin jouduttiin tulemaan toimeen osaksi tilapäisin lipuin. Täällä on siis puhjennut lakko toisensa jälkeen korkeampien maksujen toivossa. Entä jos ulkomaalaiset menisivätkin lakkoon ja palaisivat tänne vasta kun heille taataan huokeammat hinnat!
L. M.
Små resebref
(till Helsingfors Dagblad.)
IV.
Wien den 29 april 1873.
Det behöfves någon tid för att blifva orienterad i denna gamla, intressanta stad. Icke så, som skulle man ej snart nog, med ledning af en god plankarta och ”Fremdenführer”, kunna med en viss säkerhet leta sig fram till de olika delar af staden, som det gäller att besöka, eller hafva förvärfvat sig denna nyttiga turistkunskap, som röjer sig i förmågan att välja lämpliga restaurant’er och kaféer, icke gifva högre drickspengar än ”infödingarne” och tala i bestämd ton till kuskar och teaterbetjening. Men för att blifva orienterad i den mening, att man något lefvat sig in i ortens lif, lärt sig sentera de frågor som äro på dagordningen, de opinioner som angående dem göra sig gällande, de sträfvanden som framstå såsom karakteristiska, är det af nöden att vistas här en längre tid, att icke blott se och beskåda, men äfven höra och läsa, icke blott röra sig tigande bland menniskor och märkvärdigheter, men äfven begagna hvarje passande tillfälle till meningsutbyte med folk af olika samhällsklasser. Mina meddelanden härifrån torde ej undgå att röja, det ett tillvägagående af anförda art endast i mindre mon kunnat af mig iakttagas.
För den som kommer hit direkte från Berlin ligger det nära till hands att anställa jemförelser emellan den nya tyska kejsarstaden och den gamla: I den förra erhåller man snarare en öfverblick såväl af stadens yttre gestaltning, som af det politiska och sociala lifvets spörjsmål för tiden; så icke här. Af ålder någorlunda regelbundet, har Berlin ej för sino fantliga tillväxt under de sista årennödgats undergå några väsentliga förändringar i den ursprungliga planläggningen. Väl har det betydligt demolerats och ombygts i det inre af staden, men gator och platser hafva nästan alla bibehållits oförändrade, man har endast utsträckt stadens linie och till stadsdelar förvandlat de omgifvande slättmarkerna. Wien deremot förstoras på helt annat sätt. Den egentliga staden var ända till 1858 omgifven af fästningsvallar, grafvar och glaciser. Nämnda år begynte fästningsverkens rasering, och den derigenom vunna terrängen uppläts till byggnadsplatser. Denna rymd mellan gamla staden och f. d. förstäderna är nu den prydligaste delen af Wien. Den breda, halfcirkelböjda Ringstrasse af ungefär ¼ mils längd är säkerligen en bland de skönaste gator i Europa, bebyggd som den är med 5 à 6 våningar höga hus, af hvilka de flesta äro arkitektoniska mästerverk, täflande med hvarandra i smakfullhet och prakt. Bjert är kontrasten mellan de nya stadsdelarne och den gamla staden med sina smala, krokiga, mörka gränder och stigar, som ännu icke blifvit berörda af någon demolition. Endast par tre gator, Strassen, finnas der, alla de öfriga genomgångarne bära, och det med allt skäl, epitetet Gassen, gränder; de flesta äro så trånga att tvenne mötande åkdon icke kunna komma förbi hvarandra utan att köra upp på trottoirerna, och en del kunna blott begagnas af fotgångare. ”Die Stadt” i Wien har en stående likhet med ”staden” i Stockholm.tillagt av utgivaren De fordna förstäderna, numera nästan alla upphöjda till stadsdelar, förete mycken ojemnhet i byggnadssätt, i allmänhet kunde husen der kallas provinsiella eller landtliga, här och hvar afbrutna af nya och gamla palats. Medan arkitekturen i Berlin nästan öfverallt visar så att säga en medelnivå af prydlighet, finner man i Wien den största omvexling af stort och smått, nytt och gammalt, vackert och fult, intressant och betydelselöst.
Olika till sitt yttre, förete de båda kejsarstäderna jemväl i öfrigt betydliga skiljaktigheter. Så t. ex. hvad folklynnet vidkommer. Stelare, mera återhållsamma i sitt väsende äro berlinarne, än deras sydligare stamförvandter: hos wienarne finner man, jag tror i alla samhällsklasser, treflig meddelsamhet, okonstlad vänlighet, glädtigt tillmötesgående. Äfven här är väl befolkningen öfvervägande tysk, dock hyser naturligtvis denna hufvudstad också ett icke ringa antal representanter af de många andra nationaliteter som de österrikiskt-ungerska staterna omfatta. Och den lifliga handelsberöringen med orienten till för hit städse mörklätta resande af Mahomeds folk, att icke tala om rumänier, serber och greker. En polyglott skall här ej sakna tillfälle att variera i tungomål. Betecknande är bland annat, användandet af flere språk i affärsskyltar. På en bankfirmas nio spegelfönster såg jag dess affärsbranche angifven i förgyllda bokstäfver på tyska, franska, engelska, italienska, ryska, polska, magyariska, czechiska och grekiska språken.
De politiska frågorna måste ock här hafva en helt annan karakter än i den nya tyska rikshufvudstaden. Väl är det sannt, att riksenhetens stärkande utgör föremålet för statsmännens omsorg såväl vid Donau som vid Spree; men huru olika äro ej de förhållanden, som betinga fullföljandet af detta mål der och här. När de statligt skilda delarne af en enda nation söka sig en fast sammanslutning, för hvilken hågen lifvats genom gemensamt tillkämpade segrar, och när detta organisationsarbete framgår på grundvalen af redan rotfästad konstitutionalism, är uppgiften jemförelsevis enkel och klar, den kan med konseqvens och utan svårare missgrepp genomföras. Att bringa den österrikisk-ungerska statskomplexen i jemnvigt och harmoni, måste deremot möta tusende svårigheter. Icke segrar, men nederlag, hafva följt på dess senaste konflikter med andra makter, icke genom frihetens och upplysningens välsignelser, men genom absolutism och ultramontanism ville Habsburgarnes regering sammanhålla de många olika nationer som lyda under deras spira. Mödosammare, långsammare, än tillochmed i militärstaten Preussen, var det att här bryta de skrankor, med hvilka 1815 års traditioner sökte hämma en sund och liberal statlig utveckling. Omsider blef dock statskroppen så sjuk, att nödvändigheten af en ny regime ej mera kunde förnekas. Med minnet af en fordom lysande kejsarmakt med arméparader och kabinetshemlighetsmakeri, med deprecieradt pappersmynt och ständigt växande finansdeficit, med presstvång och konkordat kunde man ej upprätthålla en vidsträckt monarki, hvars befolkning, till en stor del intelligent och liffull, längtade att från administrerade undersåtare erkännas såsom medborgare och menniskor. Väl hade absolutismen ännu lyckats öfvervinna 1848 års rörelser, och det påföljande decenniet var en reaktionens tid. Men efter 1859 års krig var krisen oundviklig. Efterhand beträddes reformernas bana. I Österrikes nuvarande författning äro de konstitutionella principerna fullt genomförda. Men – enhet och harmoni hafva ännu icke vunnits. Rifningen mellan de olika nationaliteterna fortfar såväl inom den cisleithanska delen af monarkien, som i de under Stefanskronan förenade länder. Den senaste valreformen har helsats såsom ett säkert botemedel emot splittringen. Dock är det förnämligast blott den tyska befolkningen, som genomdrifvit denna reform, blott des, som eftersträfvar unitarism. Federalistpartiet, hvars program är att tillvinna de nu såsom provinser styrda kronländerna statlig autonomi, är ej tillfredsstäldt och skall föga ännu upphöra med sin verksamhet. Fördelen af liberala institutioner har ej utplånat de olika nationernas önskan att ernå politiskt erkännande af sin nationela särskildhet.
Nekas kan ej, att de tyska österrikarne såväl i andliga som materiella resurser stå icke så litet öfver de med dem statligt förenade öfriga folkslag. Och det ingalunda tigande medvetandet härom har framkallat tron derpå, att slaver och magyarer efterhand måste germaniseras, och statsenheten på sådan väg skall vinnas. Yttranden i detta syfte äro ej sällsynta; en slik tendens framskymtar äfven i pressen. ”Med Donaus lopp skall den tyska bildningens ström utbreda sig från vester åt öster. Redan nu skall ni finna att den bästa intelligensen i rikets alla delar är tysk, och att tyska språket talas öfverallt; ända ned i Temesvar reder ni er dermed bättre än med något annat språk. Dessa magyarer som nu äro så stolta i sin separatpolitik, hvad hafva de åstadkommit för den menskliga kulturen? Ni skall ej kunna nämna något af dem beredt framsteg hvarken på konstens, vetenskapens eller industriens gebiet. Och skulle de vinna sin illa dolda önskan af fullkomlig lösryckning från Österrike, så vore de förlorade. Såsom en ensam ö i ett haf af omgifvande slaver skulle de aldrig kunna upprätthålla en sådan ställning, som nu af öfverdrifna konsiderationer blifvit dem inrymd. De behöfva den tyska kulturen och likaså Österrikes pålitliga stöd.” Dessa ord yttrades till mig häromdagen af en snillrik och frisinnad medlem af österrikiska herrehuset. Härom utspann sig en lång debatt. Jag framhöll och motiverade min åsigt, att det är en vansklig och osund politik, att vilja negera en individuel nationalitet der den finnes, att genom en högre kulturs påtryckning hindra och afbryta en sjelfständig och derföre liffullare nationalutveckling, med ett ord att sätta uniformiteten i stället för mångfalden, en med missnöje betraktad enhet i stället för en liberal förening, som ej behöfver sakna styrka för det den, respekterar de befintliga, historiskt gifna olikheter mellan de unerade folkstammarne. Han förmenade att de mångåriga författningsexperimenten i Österrike bekräftat hans germanistiska politik; tilläggande förbindligt: ”Jag senterar nogsamt de förhållanden, som inverka på ert betraktelsesätt, och i afseende på dem är jag fullt ense med er. Men ni behagade ock bemärka att jag anser kulturens ström gå från vester till öster och att jag i hvarje fall är öfvertygad att en högre kultur ej kan påverkas af en lägre, om ock denna har den större materiella makten på sin sida.”
På olika sätt och med mer eller mindre haltande skäl framträder esomoftast denna åsigt att det stora rikets framtida väl förutsätter germanisk hegemoni och successiv germanisering. Då de högsta intelligenser tänka såsom jag ofvan anfört, så är det ej förvånande att hos ”vanliga” medborgare finna bristande erkännande deraf, att den statliga organisation kunde vara den starkaste, som gjorde de skilda nationaliteterna full politisk rättvisa. Den jemförelsevis sjelfständiga ställning, som Ungern omsider lyckats förskaffa sig, är för Wienerpolitici en ständig nagel i ögat. När den ungerska delegationen för helstatsaffärerna är medgörlig, så anses den vara det blott af någon listig biafsigt, blott för att vinna kejsarens bevågenhet för något separat ändamål. Om den åter opponerar sig mot något förslag, såsom nyligen i fråga om extraordinarie krigsbudgeten, så förklaras den sakna all håg för unionsintressena. I politiken äro ungrarne endast sluga och tillika nyckfulla egoister, menar man, utan någon konseqvens eller pålitlighet. Grefve Andrassys görande och låtande betraktas med synnerlig misstänksamhet: man finner det abnormt att en magyar sitter vid statsrodret i Wien.
I går firades här en vacker fest. Journalistföreningen ”Concordia” hade till en aftonbankett i det nya praktfulla hotellet ”Mitropole” inbjudit de publicister, som med anledning af verldsutställningen hitkommit från andra orter. Omkring 200 kuverter voro dukade och ungefär halfva antalet upptogs af gästerna. Frankrikes, Englands, Amerikas, Rysslands, Tysklands, Italiens, Belgiens, Ungerns, Spaniens, Sveriges, Danmarks, Finlands, måhända ännu andra länders tidningspress var här representerad, delvis af rätt celebra, litterära namn. Värdarne utgjorde eliten af Wienerpublicisterne. Serveringen var splendid, taffelmusiken utsökt, den gafs nemligen af Johann Strauss och hans för verldsutställningen engagerade stora orkester. Presidenten i Concordia, hr Wilhelm Wiena, helsade i ett vältaligt föredrag gästerna välkomna till Wien. Han tecknade i korta drag pressens betydelse och segrar. ”Friheten och sanningen”, sade han bland annat, ”äro de fasta punkterna i meningarnas eviga ström, det gemensamma och förenande i den berättigade striden mellan de mångfaldiga vigtiga intressen, som journalistiken i alla länder företräder. Under denna gemensamma fana vilja vi se eder alla, den offentliga opinionens sändebud, redligt och vänskapligt församlade. Heliga äro i sanningens och frihetens namn alla känslor och öfvertygelser, som leda och röra den enskilde; utan afseende å olika politiska och nationella tänkesätt ären I alla, förkämpar för olika länder och färger, välkomna såsom ståndsbröder och kamrater.” Talaren slutade med utbringandet af en skål för verldsexpositionens föranstaltare och husbonde Franz. Joseph I. Hr Yates, korrespondent till ”New-york Herald”, föreslog i raska ord på något bruten tyska en skål för Wienerpressens välgång. Af fransmännen uppträdde hr Spoll (”Le Soir”) och hr Salles (”La Patrie”) med korta, men fint hållna tal på franska språket. Samma språk begagnade äfven en bland den österrikiska pressens veteraner hr Etienne (utgifvare af ”Neue Freie Presse”). Han kastade en återblick på de sista 25 åren. ”Österrikes press var derunder sannerligen icke bäddad på rosor. På 1848 års morgonrodnad följde i långa år ett sabel och godtycklighetsregimente. Men vi hafva aldrig förlorat modet, vi hafva kämpat så mycket våra krafter det medgåfvo. Förtrycket, så afskyvärdt det än är, har också sitt goda. Det pröfvar karaktererna, det gör tålig och energisk, och medan det inbillar sig att kunna enervera hjertan och andar, utbilda sig dessa tvertom till ett outtröttligt motstånd. Så upplefde man en vacker dag i Österrike, att den undertryckta blifvit starkare än den undertryckande makten.” Hans skål gällde pressens framgång såväl i de länder der den är fri, som i de der den ännu icke är det. – Bland öfriga talare må ännu nämnas Julius Rodenberg, som på engelska harangerade den utländska pressen, och Bayard Taylor, den ryktbare resanden, som på tyska föreslog framåtskridandets skål. – Samvaron räckte från ½ 9 till ½ 12 på natten, stämningen var lifvad, värdarne älskvärda, bekantskaper gjordes, åsigter och erfarenheter utbyttes. Minnet dröjer gerna vid denna Concordia-bankett.
P. S. den 1 Maj. I dag försiggick verkligen det högtidliga öppnandet af verldsutställningen. De bistra vindar, som redan öfver en vecka hemtat hit kyla och regn från bergstrakternas snömassor, respekterade hvarken sagde högtid eller vienarnes plägsed att egna denna dag åt promenader i det gröna. Det fula vädret kunde dock icke afhålla menniskorna från att styra sina steg till Pratern. Kl. 12 skulle kejsaren anlända. Alltifrån kl. 8 på morgonen rörde sig en oafbruten file af vagnar till Praterns alléer. Den imposanta rotundan fylldes småningom till bräddarne af damer och herrar i högtidsdrägter. Men det var något dystert att icke se en glimt af solen och att inandas den kyliga fukten i den alltför nyss färdigblifna jättebyggnaden. Mig skulle det ej förundra om baron Schwarz-Senborn och hans direktion skulle erhållit endast matta komplimanger i dag. Det kan väl aldrig förtjena godkännande, att en i åratal förberedd exposition icke är färdig då den öppnas. Antingen detta, eller ock hade inaugurationen bordt uppskjutas. Endast i hufvudgalleriet äro utställningarna till större eller största del fullbordade; sidogallerierna presentera tillsvidare mest packlådor och halffärdiga skåp. Af de många paviljongerna och bibyggnaderna är knappt tiondedelen färdig: sjelfva kejsarens paviljong blef först i går målad och tapetserad. En stor mängd utställningsartiklar har ännu icke anländt: nästan alla jernvägar hafva haft otillräcklig materiel för dessa stora transporter. Emellertid får man bese hvad som finnes, medan kommissarier och utställare ännu länge skola bråka med uppställnings- och dekoreringsarbeten.
En lycklig tilldragelse timade i går: kuskarnes strike blef bilagd! Tänk er i hvilken belägenhet både wienarne och de tusende resande befunno sig under de 2 à 3 dagar, då ingen fiacre, ingen ”comfortable” stod att fås! Omnibusarne kunde ej räcka till, menniskobenen blefvo gräsligt ansträngda. Ty distanserna här äro ofantliga, en half mils väg hör till det vanliga. En annan strike beredde ock utställningsdirektionen svåra bekymmer: i elfte stunden, då endast en del af inträdeskorten till expositionen var tryckt, inställde tryckeriarbetarne sitt arbete, – och man fick reda sig delvis med provisionella kort. Så har den ena striken efter den andra uppstått för att frambringa högre betalning. Tänk om utländingarne skulle göra strike och icke hitkomma innan lägre priser garanterats!
L. M.