Johan Jakob Nordström
Arvio Wilh. Laguksen Suomen Tiedeseuran vuosi- ja juhlapäivänä huhtikuun 29. päivänä vuonna 1875 pitämästä ja sittemmin muokatusta ja täydennetystä muistopuheesta Johan Jakob Nordström, tecknad af Wilh. Lagus (Acta Soc. Scient. Fennicæ XI), Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino, 1877, 139 s, koko 4:o
I.
Herra Lagus on lainannut teoksensa alkusanoiksi seuraavat, Nordströmin lausumat sanat: ”Elämäkerralliset muistiinpanot ovat osa yhteiskunnan historiaa”. Näiden sanojen totuudenmukaisuus on luonnollisesti sitä suuremmassa määrin kouriintuntuvaa, mitä enemmän kuvaillussa elämässä on ollut kyse toiminnasta julkisten asioiden parissa. Johan Jakob Nordströmin elämäntyön huolellinen kuvaileminen antaakseen aikaisille ja jälkipolville todellisuutta vastaavan ja luotettavan kuvan tästä ikimuistoisesta miehestä näyttäytyy elämäkerran kirjoittajalle kunniallisena tehtävänä kuitenkin nimenomaan huolimatta siitä merkittävyydestä ja mielenkiinnosta, jota Nordströmin elämän kuvauksella väistämättä on antaessaan tilaisuuden valaista hänen elinaikansa yhteiskunnallisia oloja. Haluamme niin ikään uskoa, ettei edellä mainitun moton esittämisen taka-ajatuksena ole ollut oikeuttaa elämäkerran julkaisemista siihen mahdollisesti sisältyvästä ”yhteiskunnan historiasta” mainosmielessä muistuttelemalla, vaan ainoastaan viitata siihen, että teoksessa huomioidaan alusta lähtien myös tämä yleishistoriallisuuden tavoite. Kirjoittaja onkin itse asiassa nähnyt vaivaa täyttääkseen kummankin näistä, kattavalle elämäkerralle asetettavissa olevista vaatimuksista: hän on teoksensa pääasiallisen aiheen, eli Nordströmin elämänvaiheiden ja toiminnan suurella pieteetillä käsittelemisen ohella tuonut tietoisuuteen erinäisiä, aiemmin tuntemattomia seikkoja, jotka perehdyttävät erityisesti yliopiston ja sen konsistorin sisäisiin olosuhteisiin sinä aikana, jolloin Nordström kuului jälkimmäiseen.
Nordströmin varhaisempien elinvuosien merkkitapahtumana ansaitsee huomiota se, että hän omaksui oikeustieteessä heti alkuun itselleen elämänsä aikana tunnusomaiseksi muodostuneen historiallisen näkökannan. Hänen ensimmäinen, 25 vuoden iässä julkaisema tutkielmansa koski ”ruotsalaisen Pohjolan läänityslaitosta Kustaa I:n aikoihin saakka” ja kyseinen opinnäyte osoittautuikin jälkikäteen vain yhdeksi välietapiksi herkeämättömällä innolla jatketussa oikeushistoriallisessa tutkimustyössä, jonka tuloksia esiteltiin vuonna 1839 julkaistussa pääteoksessa nimeltä ”Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia” [vapaasti suomennettuna: Ruotsalaisen yhteiskuntalaitoksen historia]. Tämä Nordströmin mestariteos koreilee edelleenkin ei vain Suomen, vaan myös Ruotsin oikeustieteellisen kirjallisuuden joukossa yhdellä kaikkein korkeimmista kunniapaikoista.
N. pitäytyi edellä mainitussa näkökannassaan niin puhtaan teoreettisten kysymysten kohdalla kuin pohtiessaan ratkaisuja valtiollisen elämän käytännön ongelmiin. Voimassa olevien lakien ja laitosten tulkintaa tuli hänen mielestään ohjata tietämys niiden synnyn taustalla olevasta asteittain edenneestä oikeuskehityksestä; lakiesitysten ja uudistusten arvioinnin tuli perustua ymmärrykseen nykyhetken historiallisesta kytköksestä menneisyyteen. Hänen mukaansa ”joistain laeista ja laitoksista ei ole arkijärjellä muodostettavissa perusteltua mielipidettä, sillä niiden todellinen luonne on ymmärrettävissä vain niiden historian kautta. Kyetäkseen erottamaan alkujuuriston kasvannaisista ja tilapäisten mielenmuutosten nimissä tehdyt varttamiset elämän antavasta perusrungosta on ymmärrettävä näiden lakien ja laitosten elinkaarien halki kulkevat johtoajatukset. Täten on varmimmin arvioitavissa kasvun nykyinen laatu ja löydettävissä ne kohdat, joista kasvannaiset on leikattava pois kasvun jälleen vapauttamiseksi. Elintoiminnot eivät käy loikkauksin. Tietämys menneestä ja kokemus nykyisestä turvaavat laeille vankan perustan myös tulevaisuudessa, sillä lakien ei, kuten on joku joskus viisaasti todennut, tule olla uskaliaita valtioruumiiseen sovellettavia kokeiluja, vaan niiden tulee ainoastaan saattaa kokemuksesta johdetut opit järjestettyyn ja julkilausuttuun muotoon.”
Lainattuaan nämä edellä mainitut sanat Nordströmin Suomelle laatiman, vuonna 1845 julkaistun kirkkolakiesityksen johdanto-osasta toteaa herra Lagus seuraavasti: ”Kaikki tämä kuulostaa uskottavalta, joskin, tarkastellessa asiaa lähemmin herää kysymys siitä, mikä olikaan herra Nordströmille oikeastaan ’kokemusta’, ellei sitten yleisen sivistystason nousun kautta kohentuneesta oikeustajusta ja tästä kumpuavista, vaikkakin arkijärjelle huonosti aukeavista sekä hänen itsensä mieluummin ja niiden varsinaista toteutettavuutta arvioimatta ’uskaliaiksi kokeiluiksi’ epäilemistä vaatimuksista riippumatonta oikeusjärjestelmän yksityiskohtia ja asiayhteyksiä koskevaa tietämystä? Mitä olikaan hänelle ’nykyisyyttä’, ellei viimeisin voimassa oleva laki riippumatta alkuperästään ja aikasidonnaisuudestaan sekä etäisyydestään nykyelämän sykkeestä? Tulisiko lainsäädännön rajoittua yksinomaan jo voimassa olevaan ja lainsäädännöllisten toimenpiteiden oleellisesti pitäytyä sen välttämättömässä mukautuksessa sekä koontamisessa? Tämän pidemmälle ei Nordström edennyt, saatikka halunnut edetä. Hän oli oikeushistorioitsijana saanut tehtävänsä suoritettua.”
Rohkenemme uskoa herra L:n käyttäneen tässä yhteydessä kovempaa kieltä kuin hänen tarkoituksenaan on ollut. Nordströmin pitämistä vanhoillisena lainsäädännöllisissä kysymyksissä yleisesti ja edellä mainitun kirkkolakiesityksen kohdalla erikoisesti emme toden totta lähde luonnehtimaan itsessään kovasanaiseksi arvioksi; kypsään ja rehelliseen vakaumukseen perustuva vanhoillinen näkökantahan saattaa olla täysin oikeutettu ja merkitä tietyissä olosuhteissa jopa uudistusintoa parempaa taetta oikeuden ja vapauden toteutumisesta. Arvioidessamme herra L:n langettaneen Nordströmille turhankin ankaran tuomion – tai ainakin ankaramman, kuin missään muussa kohtaa tätä kyseistä elämäkertaa esiintyy – viittaamme sellaisiin hänen käyttämiinsä ilmaisuihin – katsoimme aiheelliseksi kursivoida niistä osan – jotka antavat ymmärtää Nordströmin osoittaneen menettelytavoillaan lainsäädännöllisissä kysymyksissä suorastaan häikäilemättömän sokeaa vanhoillisuutta. Onko syytä todeta Nordströmin mieluummin epäilleen uudistuksia kuin arvioineen uudistusvaatimusten toteutettavuutta, saatikka ettei nykyisyys olisi hänelle ollut muuta kuin viimeisin voimassa oleva laki riippumatta alkuperästään ja aikasidonnaisuudestaan? Ei todellakaan ole! Nordström ei millään muotoa laiminlyönyt arvioimisvelvollisuuttaan. Hänen arvionsa kulloinkin esitetystä uudistuksesta ei kuitenkaan kattanut ainoastaan sen ajankohtaista, suurempaa tai vähäisempää tarkoituksenmukaisuutta, vaan niin ikään sen yhteensopivuuden oikeuskehityksen kanssa. Hän olisi niin ikään oikeushistorioitsijana vihoviimeisenä sivuuttanut sen, ettei mikään laki säily voimassa iäti ja että historiasta juontuvan oikeudellisen periaatteen säilyttäminen päinvastoin edellyttää lakien ajoittaista muuttamista. Nordström itse on useammassakin yhteydessä tuonut esille ajattelutapansa tässä kyseisessä asiassa. Hän totesi esim. Ruotsin valtiopäivien ensimmäisessä kamarissa vuonna 1868 esitetystä perustuslainmuutoksesta käydyssä laajassa keskustelussa seuraavasti: ”Vaikka myönnettäköönkin yleisellä tasolla kernaasti, ettei kaikki vanha ja aikansa palvellut voimassa säilyttämistä ansaitse, on kuitenkin niin ikään varmaa se, ettei mitään sovi vanhuuden verukkeella myöskään torjua. N. k. parannusvaatimukset ovat usein yksipuolisia; vaatijat näkevät usein asiasta vain yhden tietyn puolen, joka saattaa hyvinkin olla uudistamisen väärti ilman, että kokonaisuuden perusteita tarvitsisi samalla järkyttää.”
Lienee yleisesti tiedossa, että Nordströmin Ruotsin valtiolliseen elämään osallistumisen aikaista katsantokantaa on tiettävästi yleismaailmallisesti luonnehdittu vanhoilliseksi ja että hänen on syytetty livenneen tällä suunnalla toisinaan aivan liian pitkälle. Ei kuitenkaan sovi sivuuttaa sitä, ettei vanhoillisuuden käsitteellä ole niin itsestään selvää, kaikissa tilanteissa pätevää merkitystä, että valtiomiestoiminnan todellinen laatu oitis selviäisi kyseistä sanaa käyttämällä. Nimitykset vanhoillinen ja vapaamielinen ovat kuluvan vuosisadan valtiollisessa elämässä tunnetusti vakiintuneet kuvailemaan kahta, keskenään taistelevaa poliittista puoluetta, joista ensiksi mainittu pitää kiinni ehdottoman itsevaltaisesta valtiomuodosta tai – niissä maissa, joissa tämä on jo joutunut väistymään perustuslaillisuuden tieltä – haluaa mahdollisimman suurissa määrin varjella hallitsijan n. k. valtaoikeuksia kansanedustuslaitoksen kautta tapahtuvilta supistamishankkeilta, siinä missä vapaamielinen puolue ponnistelee vapaan valtiomuodon periaatteiden alati täysimittaisemman toteutumisen puolesta. Kaikkiin valtioihin ei ole kuitenkaan syntynyt moisia tavoitteita selkeästi ajavia puolueita, vaikka vastaavia aatesuuntauksia onkin kaikkialla ollut ainakin jossain määrin hahmotettavissa. Edellä mainituilla käsitteillä on lisäksi ainoastaan suhteellinen merkitys. Nordströmin kohdalla on vielä erityisesti syytä olla unohtamatta sitä, ettei hän ollut minkään puolueen johtaja saatikka rivijäsen; hän oli oman tiensä kulkija, joka taisteli niin uudistusintoilua kuin sen vastakohtaa vastaan. Hänen näkökantansa välittyy hänen omista, edellä lainatuista sanoistaan.
Huomionarvoista tähän käsittelemäämme aiheeseen liittyen lienee vielä lisäksi se, että Nordströmin oikeushistorialliseen tutkimukseen perustunut poliittinen ajattelutapa näyttäytyy väkisinkin erilaisessa valossa ja merkityksessä ajankohtaisen tilanteen asettamiin vaatimuksiin nähden niin kauan kuin hän toimi Suomessa, eikä – siirtymänsä jälkeen – Ruotsissa, vaikka itse ajattelutapa säilyikin muuttumattomana. Millainen olikaan maamme asema tuolloin? Valtiosäännön soveltaminen oli katkolla keskeiseltä, säätyjen valtiolliseen elämään osallistumisen käsittävältä osalta, hallinnossa vallitsi virkavaltainen salailu ja monella saralla, jolla olisi kaivattu vakautta ja uskollista, avointa puhetta ilmeni sen sijaan epävarmuutta ja vainoharhaisuutta. Lainsäädännön säännöllisen kulun katkeamisen asiantila aiheutti jo itsessään väistämättä lakiuudistusten laadinnan – vaikka kyse olikin vain valmistelutyöstä – jäämisen pimentoon. Tätä taustaa vasten nousivat saavutetun oikeuden elossa pitäminen sekä perittyä perustuslaillista valtiomuotoa koskevan ymmärryksen ja arvostuksen säilyttäminen isänmaanystävien velvollisuudeksi. Nordström täytti tämän velvollisuuden iankaikkiseen arvonantoon oikeuttavalla tavalla laajoissa piireissä vaikuttaneen julkisoikeuden oppituolin haltijan ominaisuudessa antamansa opetuksen, konsistorin jäsenenä vakaan päättäväisesti noudattamansa linjan sekä yleisistä kysymyksistä antamiensa painavien ja rohkeiden lausuntojen kautta.
Herra Lagus on sisällyttänyt teokseensa otteen Nordströmin vuonna 1835 asetetun surullisen kuuluisan lakitoimikunnan siviililakiesityksestä vuonna 1843 antamasta lausunnosta, jossa kattavasti ja vakuuttavasti perustellen osoitettiin esityksen merkinneen vaarallista poikkeamista perustuslaista ja että se olisi ”romuttanut positiivisen lainsäädännöllisen vallan perustan ja edellytykset”. Ilolla muistuu mieleen, ettei Nordströmin vakavahenkinen varoitus, saatikka muut samasta asiasta käytetyt puheenvuorot kaikuneet kuuroille korville, sillä korkeimmalla taholla päätettiin lopulta – vaikkakin vasta muutaman vuoden odotuksen jälkeen – olla hyväksymättä toimikunnan esitystä.
Mainittuna aikana oli, kuten sanottu, ensiarvoisen tärkeää varjella laillista oikeusjärjestystämme harha-askelilta ja hämmennykseltä. Kyse oli, mikäli moista ilmaisua halutaan käyttää, vanhan säilyttämisen tehtävästä, vaikkakin ajankohtana vallinneet olosuhteet huomioiden niin ikään vapaamielisestä. Otamme itsellemme tässä yhteydessä vapauden lainata erästä tiettyä osaa Yhteiskuntalaitoksen historiasta, josta käy ilmi, miten Nordström käsitti valtiomuotomme historiasta juonnetut perusteet ja miksi hän niissä niin suurella lemmellä pitäytyi. Nordström päättää esityksensä koskien kuningasvallan asemaa maakuntalaitoksen aikana seuraavasti: ”Kaikessa tässä heijastuu eräs suuri periaate. Laki, eli itse päätetty ja tunnustettu sääntö, oli korkein mahti, jonka maakuntien miehet yhteisöissään tunnustivat ja vaikka he yhdessä valtioliiton muodostivatkin, säilyivät heidän lakinsa kuitenkin tästä huolimatta erillisinä. Kuningas hallitsi maakuntia, muttei suinkaan päättänyt niiden laeista. Laintulkinta oli laamannien tehtävä ja lain voiman ylläpitäminen taas kuninkaan, jotta yksityinen kansalainen saattoi nauttia lain suomista oikeuksistaan ja vapauksistaan. Kuningas ja kansa sulautuivat siis lain alla yhdeksi ja samaksi. Tämä on lainalainen yhteiskunta, lainalainen kuninkuus ja lainalainen vapaus. Tämä on se suuri periaate, vesojen isiltään saama jalo ja mitä kunnioitettavin perintö, jolle ruotsalainen valtiolaitos jokaisena aikakautena kauttaaltaan perustuu, kuin myös siitä valtiomuotonsa saava kansakunta.”
Annoimme vastikään osviittaa siitä, että Nordström eli Ruotsissa asuessaan kotimaahansa nähden tyystin erilaisissa olosuhteissa valtioelämän saralla. On asiaa sen lähemmin avaamattakin selvää, ettei historiasta juonnetun oikeuden varjelemisen tulisi valtiosäännön ilmielävässä todellisuudessa vankalla perustalla seisoessa muodostua valtioelämän kilpa-ajojen pääpalkinnoksi. Palaamme Nordströmin osallistumiseen Ruotsin kansanedustuslaitoksen työhön muilta osin myöhemmin.
N. nimitettiin helmikuun 17. päivänä vuonna 1834 kansain- ja valtiosääntöoikeuden sekä kansantaloustieteen professoriksi ja piti näitä virkoja hallussaan 12 vuoden ajan. Usein käy niin, ettei yliopisto-opettajan työn tärkeimmästä ja kaikkein laaja-alaisimmasta osa-alueesta, nimittäin luennoista, ole muodostettavissa vankalle ja kattavalle tosiasiapohjalle perustuvaa arviota. Luentoja kuuntelevat harvemmin muut kuin ylioppilaat, jotka käsittävät jatkuvasti uudistuvan kuulijakunnan ylioppilassukupolvien seuratessa toisiaan. Ylioppilaalla ei myöskään yleisesti ottaen ole tietämys sellaisella tasolla, että hänen arvioonsa luennon laadusta ja annista olisi mahdollista täysimääräisesti luottaa. Toisenlaiseksi tilanne muuttuu, mikäli luennot, tai edes osa kursseista ennen pitkää julkaistaan painettuina. Opettaja asettaa tuolloin työnsä laajan yleisön nähtäväksi, alistaen sen samalla tämän arvioitavaksi. Nordström ei ole luentokurssejaan julkaissut, joskin niitä varten huolellisesti laaditut käsikirjoitukset antavat ymmärtää julkaisemisen olleen hänen aikomuksenaan. Luentojen painokuntoon työstämiseen vaatima aika kului hänen professorikautensa ensimmäisellä puoliskolla kuitenkin ruotsalaisen yhteiskuntalaitoksen historiateoksen kirjoitustyöhön siinä missä hän oli jälkimmäisellä puoliskolla muiden tehtävien, kuten uusien metsä- ja kirkkolakiesitysten laadinnan raskaasti työllistämänä. Käsityksen muodostamiseksi Nordströmistä akateemisena opettajana on kuitenkin tästä huolimatta saatavilla tietolähteitä riittämiin. Hänen entisten oppilaidensa kertoma ei ole joka suhteessa vailla merkitystä, ja sen käsittämän suullisen perimätiedon ohella on niin ikään olemassa kirjallisia todisteita. Yliopiston Nordströmin kuolinpesältä vuonna 1876 lunastama runsas käsikirjoituskokoelma koostuu suurimmaksi osaksi niistä kursseista, joilla hän on yliopistollamme luennoinut. Niitä läpikäydessä on havaittavissa, että Nordström kirjoitti luentonsa lähestulkoon aina auki; ainoastaan poikkeuksellisesti tulee vastaan vapaamuotoisten luentojen pohjaksi laadittuja lyhyempiä muistiinpanoja. Yhdymme edellä mainituista käsikirjoituksista saamaamme, vaikkakin vain osittaisen tietämykseen tukeutuen täysimittaisesti herra L:n näkemykseen siitä, että N. ”kohotti alati huolellisen esitystapansa vielä korkeampaan arvoon sisältöjen puhtaalla asiapitoisuudella sekä hyvin harkitulla esitysjärjestyksellä”. Emme sitä vastoin kuitenkaan pidä täysin oikeutettuna luonnehtia N:n eksyneen ”säännöllisesti” kauas varsinaisesta käsiteltävästä aiheesta. Hänen oikeushistorialliset katsauksensa kytkeytyivät, ainakin meidän havaintojemme mukaan, ennalta suunnitellun oloisesti ajankohtaisten oikeudellisten kysymysten käsittelyyn. Hänen esitystyyliinsähän ei yleisesti ottaen kuulunut punaisista langanpätkistä irti päästäminen.
Varsin merkillepantava osio herra Laguksen teoksessa on se, missä hän kuvailee N:n toimintaa yliopiston konsistorin jäsenenä. Herra L. on tässä yhteydessä pääosin konsistorin pöytäkirjalähteistä ammentamalla tuonut päivänvaloon useita, sinänsä hyvin mielenkiintoisia seikkoja yliopiston sisäisistä asioista. Mainitusta osiosta välittyy kuitenkin ennen kaikkea kuva siitä, kuinka Nordström virkavelvollisuuksiaan yliopiston päättävässä elimessä suorittaessaan säännöllisesti, suurta päättäväisyyttä, terävä-älyisyyttä ja rohkeutta osoittaen toi julki oman punnitun näkemyksensä ja taisteli kaikkia omasta oikeuskäsityksestään poikkeamisia vastaan. Osiosta saa niin ikään vaikutelman näiden konsistorin neuvonpitojen ulkopuolella vallinneesta valtiollisesta sumuverhosta, joka ei pelkästään painanut monen ihmisen mieltä, vaan aiheutti myös monen kohdalla todellisuuskäsityksen ja eri käsitteiden sekaannusta. Kunnianarvoisa kirjoittaja tuskin panee pahakseen muutamaa ohimenevää huomautusta. Nostettuaan esille yliopiston kyseisen ajankohdan vuosikirjojen ilmentämän ”huolestuneisuuden, eripuraisuuden ja sisäisen tyytymättömyyden”, menneinä aikoina kytemään jääneen mielipahan, joka saavutti tuolloin lakipisteensä, ”leviten tartuntataudin lailla akateemisen yhteisön kaikkien kerrostumien lävitse, alhaisimmasta kaikkein korkeimpaan asti” jatkaa herra L. seuraavasti: ”Turun ajan huonoimpana peruna rehottamaan jäänyt ylioppilaiden kurittomuus vaikutti pyrkineen kaikkien siveyden ja yhteiskunnan lakien asettamien vaatimusten rikkomiseen; kaikki vakavahenkisemmät elämänkatsomukset ja hengenviljely näyttivät olleen vieraita ainakin jonkinmoiselle enemmistölle” jne. Tunnustamme tämän 1830- ja 1840-luvun alun ylioppilasnuorison suoranaisen pannaan julistamisen näyttäytyvän silmissämme selvänä liioitteluna. Ylioppilaiden käytöstapojen karkeuden ja puutteellisen kasvatuksen ilmenemisen todistaminen useampaan tosiseikkaan viittaamalla ei varmuudella liene kyseisen ajankohdan kohdalla mahdottomuus; moista ei ole minkään ajankohdan osalta mahdotonta näyttää toteen. Kirjoittajan arvio, jonka tueksi tarjotaan hädin tuskin yhtä ainukaista tosiseikkaa enempää, antaa kuitenkin ymmärtää ylioppilaiden käytöksen olleen huonointa konsanaan – siitäkin huolimatta, että kirjoittaja itse toteaa kyseessä olleen ”Turun ajan huonoin peru”. Hänen olisi näin kahtalaisesti todetessaan täytynyt arvioida, saattoiko hänen moitiskelemissaan 30-luvulla ilmenneissä siveettömyyksissä olla pikemminkin kyse vanhojen paheiden jatkumisesta kuin mistään kyseiselle ajalle ominaisesta, kuin myös sitä, saattoivatko monet Auran rannalla vanhasta tottumuksesta läpi sormien katsotut asiat pistää täällä nuoressa pääkaupungissa herkemmin argos kaikkinäkevien silmiin. Tässä yhteydessä lienee niin ikään aiheellista muistuttaa siitä, että ylioppilaskunnan käyttäytymisessä heijastuvat jossain määrin myös yhteiskunnassa kulloisenakin ajankohtana yleisesti vallitsevat elintavat ja tottumukset sekä siitä, että vainoharhaisen epäluuloinen hallinto on omiaan vaikuttamaan turmelevasti alaisuudessaan eläviin ihmisiin. Kirjoittajan olisi meidän mielestämme kuitenkin ennen kaikkea tullut välttää väittämästä ehdottomasti ” kaikkien vakavahenkisempien elämänkatsomusten ja hengenviljelyn näyttäneen olleen vieraita ainakin jonkinmoiselle enemmistölle”. Herra L:n luulisi olevan muiden tavoin tätä nykyä kyvytön selvittämään, muodostivatko enemmistön paremmat vai huonommat tapaukset. Emme omalta osaltamme usko olevan todistettavissa, että kyseisenä ajankohtana korkeakoulusta valmistuneet virkamies- ja opettajasukupolvet olisivat jollain erityisen epäedullisella tavalla erottautuneet muista opinnoiltaan, saatikka elintavoiltaan. Seuraavallakin seikalla on merkitystä: lyhyesti sanottuna, katsomme herra L:n maalanneen tässä omassa ”yhteiskunnan historiassaan” turhankin synkän kuvan. Jo kirjoittajan referoiman, Nordströmin konsistorissa joulukuun 7. päivänä vuonna 1839 pitämän puheen olisi nähdäksemme tullut ohjata tätä maalaamaan tasapainoisemmin sävyin.
Eräänä toisena, vaikkakin merkitykseltään varsin vähäisenä huomiona todettakoon se, että esityksestä olisi ollut saatavissa selkeämpi ja kiehtovampi, mikäli kirjoittaja ei olisi niin huolellisesti jättänyt nimeämättä niitä henkilöitä, joiden sanomisiin ja tekemisiin hän viittaa tai, toisin sanoen, mikäli hän ei olisi jättänyt lähestulkoon kaikkien, joko Nordströmin vastustajina tai hengenheimolaisina esille tuomiensa suomalaismiesten henkilöllisyyksiä pimentoon. Näiden nimeämättömien henkilöiden tunnistaminen on yliopiston vuosikirjojen tuntijalle elämäkertaa lukiessa toki helppoa, mutta moinen ei ole kaikkien lukijoiden kohdalla mahdollista. Eihän lisäksi ole mikään salaisuus, että yliopiston varakanslerina oli kyseisenä aikana Thesleff, että rehtorin virkaa piti yliopistolla vuosina 1833–1839 hallussaan Fredrik Wilhelm Pipping ja vuosina 1839–1845 Nils Abraham af Ursin, että Nordströmin useaan otteeseen painokkaasti puolustama ”muuan filosofian dosentti” oli J. V. Snellman jne. Emme myöskään kykene ymmärtämään, miksi kirjoittaja on eräässä teoksensa myöhemmässä osiossa ehdoin tahdoin hyödyntänyt kaiken maailman kiertoilmaisuja sen sijaan, että olisi vain suoraan kirjoittanut Fabian Langenskiöldin nimen.
Herra L:n Nordströmin asemasta yliopistolla antama lyhyt arvio ansaitsee niin sanomansa kuin muotonsa puolesta kunniamaininnan eräänä kyseisen kirjan kauneimmista kohdista. Se kuuluu seuraavasti: ”Jo Nordströmin varhaisemmassa koulutuksessa hahmottuneet, joskin vasta hänen Suomeen sijoittuneiden yliopisto-opettaja- ja kirjailijavuosiensa aikana lopullisiin muotoihinsa kiteytyneet samaiset ponnistelut ja perusperiaatteet heijastuivat niin ikään kaikessa, jota hän virkamiehenä konsistorissa ajoi. Tämä puoli hänen ponnisteluistaan onkin myös elämäkerrallisesta näkökulmasta erityisen kiintoisa, sillä siellä näkyvät etummaisina ihmisen persoona, hänen erottautumisensa yksilönä ympäröivästä taustasta sekä hänen näkemystensä vuoksi läpikäymiensä taistojen määrä. Juuri tälle taistelukentälle sijoittui oikeastaan myös Nordströmin elämän taisto. Tiedä häntä, jättikö käyty taisto hänessä voitonhuumaa jälkeensä, mutta varmaa on, että se raivasi tietä hänen ajettaviksi ottamiensa laillisuuden, tieteellisyyden ja vapaan sivistyksen ylimaallisten aatteiden voittokululle. Ennennäkemättömien myrskypilvien varjostama Suomen korkeakoulun vanha kaarti näytti jo valmiilta pakenemaan taistelukentältä, mutta päätyi viipymään hänen rinnallaan ja hänen poismentyään löytämään hiljalleen alati turvallisempia asemia hänen uurastamistaan syvistä juoksuhaudoista.”
Nämä edellä lainatut sanat ovat suuri kunnianosoitus Nordströmin työlle yliopistossamme, eikä kyse ole todellakaan mistään imartelevista korulauseista, sillä herra L. on esittänyt arvionsa tueksi niinkin puolestaan puhuvia todisteita kuin Nordströmin itsensä konsistorissa pitämiä puheita koskien erinäisiä, periaatteellisesta näkökulmasta merkittäviä kysymyksiä. Herra L:n edellä lainatuissa lauseissa mainitsemat taistot eivät itse asiassa olleetkaan vain joka kollegion virkamiesarjessa ilmenevää kinastelua, vaan usein oikeudenmukaisuuden perimmäisestä luonteesta käytyä kiistaa, jonka vaikutukset ulottuivat pöytäkirjan tarkastamista paljon laajemmalle.
Näiden taistojen pauhatessa voimistui N:ssä samanaikaisesti hiljattain alakulo, joka osaltaan ruokki hänessä ajatusta omalle mieliaiheelle, eli tieteelliselle työlle, täysipainoisen omistautumisen vailla ärsyttäviä häiriötekijöitä mahdollistavan viran vastaanottamisesta Ruotsista. Aiomme seuraavan tilaisuuden koittaessa esitellä herra Laguksen tästä Nordströmin elämän nimenomaisesta käännekohdasta tekemästä tulkinnasta, kuin myös hänen laatimansa elämäkerran muusta sisällöstä esille nousseita huomioita.
L. Mechelin
Johan Jakob Nordström.
Johan Jakob Nordström, tecknad af Wilh. Lagus. Minnestal på Finska Vetenskapssocietetens års- och högtids-dag den 29 april 1875, omarbetadt och tillökt. (Aftryck ur Acta Soc. Scient. Fennica. T. XI). Helsingfors. Finska Litteratursällskapets tryckeri, 1877. – 139 ss. 4:o.
I.
Såsom ingångsspråk till sitt arbete har hr Lagus anfört följande, af Nordström yttrade ord: ”Biografiska anteckningar äro bidrag till samhällets historia.” Sanningen af dessa ord gör sig naturligtvis i så mycket högre grad gällande ju mera den lefnad, som skildras, utgjort en verksamhet för det allmänna. Men oafsedt den betydelse och det intresse en teckning af Nordströms lif måste ega genom det tillfälle den lemnar att belysa samhällsförhållanden på hans tid, framstår det såsom en ärofull uppgift för biografen att genom omsorgsfull skildring af Johan Jakob Nordströms lifsgerning gifva åt samtid och efterverld en sann och trogen bild af denne minnesvärde man. Också vilja vi tro att anförandet af sagde motto icke förafsett, att motivera biografins utgifvande genom erinran att den kan innehålla ”bidrag till samhällets historia”, men endast att från början antyda att här äfven detta allmännare ändamål komme att tillgodoses. I sjelfva verket har förf. bemödat sig att motsvara båda dessa anspråk, som på en omfattande biografi kunna ställas: med stor pietet behandlande det hufvudsakliga föremålet för sin skrift, Nordströms lefnadsbana och verksamhet, har han derjämte meddelat åtskilliga förut icke offentliggjorda fakta, som lemna inblick|424| isynnerhet i förhållandena vid universitetet och dess konsistorium på den tid Nordström tillhörde detsamma.
Från Nordströms tidigare år förtjenar såsom den märkligaste omständighet påpekas, att han i rättsvetenskapen från början intog den ståndpunkt, som under hela hans lif blef för honom kännetecknande, nämligen den historiska. Den första afhandling han, vid 25 års ålder, utgaf gälde ”länsförfattningen i den svenska norden intill Gustaf I:s tid”, och det visade sig efterhand att detta specimen blott var en länk i det med oaflåtlig ifver fortsatta forskningsarbete på den rättsliga utvecklingens fält, hvars resultat 1839 framträdde i ”Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia”, detta Nordströms förnämsta vetenskapliga verk, som fortfarande intager ett af de främsta hedersrummen icke blott inom Finlands, men äfven i Sveriges juridiska literatur.
Såväl när det gälde teoretiska spörjsmål, som när det praktiskt politiska lifvets uppgifter skulle lösas, vidhöll N. den ofvan antydda ståndpunkten. Uppfattningen af bestående lagar och institutioner skall vägledas af kunskapen om den successiva rättsutveckling genom hvilken de tillkommit; pröfningen af lagförslag och reformåtgärder skall grundas på insigten i det närvarandes historiska samband med det förflutna. ”Det gifves”, har han yttrat, ”institutioner och lagar, om hvilka allmänna satser aldrig leda till bildandet af ett stadgadt omdöme. Deras sanna väsende måste fattas ur deras historia. Man måste förstå den idé, som genomlöper deras lif i tiderna, för att kunna skilja utväxten från den äkta rotens grenar, och tillfälliga opinioners inympningar från den organiska bildningens. Man pröfvar då säkrast, om detta lif ännu är välgörande för den tid som är. Man finner då säkrast den punkt, der utväxten skall bortskäras, för att lifvet åter må få lefva med frihet. Lifsprocesserna göra ej språng. Förfarenhet i det förflutna, erfarenhet om det närvarande: de inlägga i lagarne framtidens säkra grund, ty lagarne, har någon sagt, skola ej vara vådliga försök på samhällskroppen, de skola endast ordna och allmängöra erfarenhetens läror”.
Efter anförandet af dessa ord ur motiverna till det af Nordström utarbetade, 1845 utgifna förslag till kyrkolag för Finland,|425| säger hr Lagus: ”Allt detta låter ju antagligt. Dock, när man nogare efterser, hvad var väl för honom erfarenheten, om ej insigt i gällande rättssystems enskildheter och sammanhang, oberoende af rättsmedvetandets tillväxt genom den allmänna bildningen och dess deri, om ock ej i allmänna satser, nedlagda fordringar, hvilka han hellre misstrodde, såsom ledande till vådliga försök, än han pröfvade dem? Hvad var för honom det närvarande, om ej den sista lagen, oberoende af dess upphof och plats i tiden, oberoende af dess afstånd från stundens pulserande lif? Skall blott det bestående afgifva lagstiftningens material, måste hennes tillgöranden väsentligen stanna vid dettas kritiska sammanjämkande och derpå grundade kodifiering. Längre gick och längre ville Nordström icke gå. Han hade som rättshistoriker löst sin uppgift”.
Vi våga tro att hr L. här uttalat ett strängare omdöme än hans afsigt varit. Att framhålla Nordström såsom konservativ, i lagstiftningsfrågor i allmänhet och särskildt beträffande förenämnda kyrkolagförslag, det vilja vi visserligen icke beteckna såsom ett i och för sig strängt omdöme; ty en konservativ ståndpunkt, grundad på mogen och ärlig öfvertygelse kan vara fullt berättigad och under vissa förhållanden till och med innebära mera garanti för rätt och frihet, än reform-ifvern. Men då vi sagt att hr L. här fält ett strängt domslut om Nordström, ja ett strängare än någorstädes i hela denna biografi för öfrigt förekommer, så har det skett emedan hr L. begagnat sådana uttryck, – vi ha ansett oss böra kursivera några bland dem, – som skulle Nordströms förfarande i lagstiftningsfrågor vitna om en rentaf hänsynslös och blind konservatism. Kan det med fog sägas att Nordström hellre misstrodde, än pröfvade yrkanden på reformer? Eller att det närvarande icke var för honom annat än den sista lagen, oberoende af dess upphof och plats i tiden? Visst icke. Han underlät ingalunda att pröfva, der sådant på honom ankom, men hans pröfning af ett reformförslag afsåg icke endast dess större eller mindre ändamålsenlighet för stunden, utan ock dess förenlighet med den rättsliga utvecklingens gång; och han kunde allraminst såsom rättshistoriker förbise att ingen lag består evinnerligen, att tvärtom just konserverandet af den historiskt gifna|426| rättsgrunden tidtals kräfver lagarnes förändring. Sjelf har Nordström vid mer än ett tillfälle angifvit sitt tänkesätt härutinnan; så t. ex. under en omfattande debatt angående en föreslagen grundlagsändring, i svenska riksdagens första kammare 1868: ”Att icke allt förtjenar bibehållas derför att det är gammalt och för sin tid gagnat, må i allmänhet gerna och villigt medgifvas; men säkert är ock, att icke allt förtjenar att förkastas derför att det är gammalt. Ropen på s. k. förbättringar äro ofta ensidiga; de, som åstadkomma dem, se ofta endast en viss sida, som väl må vara förtjent af reform, utan att derför grundvalarne för det hela behöfva rubbas”.
Det är visserligen ingen obekant sak att Nordströms hållning under hans deltagande i Sveriges politiska lif nog allmänt betecknats såsom konservativ, ja att han beskylts för att i denna rigtning stundom gå alltför långt. Dock må man ej förbise att denna term konservativ icke har en så gifven, under alla förhållanden likartad betydelse, att den rätta halten af en politisk verksamhet vore uppvisad så snart den blifvit genom denna term uttryckt. Benämningarne konservativ och liberal hafva, såsom kändt, i detta sekels politiska lif egentligen vunnit burskap såsom betecknande tvenne med hvarandra stridande politiska partier, af hvilka det förra vidhåller det absolutistiska statsskicket eller, der detta redan fått vika för konstitutionalismen, i möjligaste måtto vill skydda regentens s. k. prerogativ mot inskränkningar genom folkrepresentationen, medan det liberala partiet eftersträfvat ett allt fullständigare förverkligande af det fria statsskickets grundsatser. Men icke i alla stater har en bestämd partibildning med sådana syften egt rum, om ock dermed öfverensstämmande rigtningar öfverallt varit åtminstone i någon mån skönjbara; också hafva dessa termer endast en relativ betydelse. Och hvad särskildt Nordström vidkommer, bör det icke förglömmas, att han ej var partiman, hvarken såsom ledare eller följe; han gick sin egen väg, bekämpande än reform-ifvern, än dess motsats. Hans ståndpunkt framgår af hans egna nyss anförda ord.
För öfrigt torde, i den fråga vi nu berört, det väl förtjena beaktas att Nordströms i det rättshistoriska studiet grundade politiska tänkesätt nödvändigtvis måste framstå i en annan dager,|427| ega en annan betydelse gentemot den samtida situationens kraf, så länge hans verksamhet fortgick i Finland, än efter hans öfverflyttning till Sverige, oaktadt sjelfva tänkesättet förblef oförändradt. Ty hurudan var ställningen i vårt land på den tiden? Statsförfattningen suspenderad i den väsentliga del som utgöres af ständernas deltagande i statslifvet, – byråkratisk hemlighetsfullhet i förvaltningen, – osäkerhet och skuggrädsla på många håll der fasthet och loyal öppenhet varit af nöden. Redan den omständighet, att lagstiftningens regelbundna gång var afbruten, måste ställa arbetet för lagreformer, gälde det ock endast förberedelser till sådana, i skuggan. Deremot blef det en patriotisk pligt, att söka hålla den häfdvunna rätten vid lif, att bevara insigten i och känslan för det ärfda konstitutionela statsskicket. På ett sätt, som berättigar honom till oförgängligt erkännande, fyldes denna pligt af Nordström, genom hans i vida kretsar verkande undervisning från lärostolen i den offentliga rätten, genom hans fasta och bestämda hållning såsom medlem af konsistorium, genom sakrika och frimodiga utlåtanden i offentliga ärenden.
Hr Lagus har meddelat ett utdrag ur det yttrande Nordström 1843 afgaf öfver den år 1835 tillsatta lagkommissionens – bedröflig i åminnelse – förslag till civillag, hvilket yttrande medels noggrann och öfvertygande motivering ådagalägger att förslaget innebar ett vådligt afsteg från grundlag, att det skulle ”rubba den positiva lagstiftningsmagtens grund och vilkor”. Med glädje erinrar man sig att Nordströms alvarliga maningsord, jämte de öfriges som i saken hade talan, icke yttrats förgäfves, enär det, om ock först efter några års väntan, blef på högsta ort afgjordt, att kommissionens arbete icke skulle godkännas.
Det gälde, såsom sagdt, på denna tid i främsta rummet att mot afsteg och förvirring värna vår lagliga rättsordning. Detta var, om man så vill kalla det, en konservativ uppgift; och dock tillika, i betraktande af de rådande förhållandena, en liberal. Vi tillåta oss i detta sammanhang anföra ett stycke ur Samhällsförfattningens historia, hvilket intygar huru Nordström fattade vårt statsskicks historiskt gifna grundvalar och hvarför han med så mycken kärlek fasthöll dervid. Han afslutar på följande sätt framställningen af konungamagtens ställning under|428| landskapsförfattningens tidehvarf: ”En stor grundsats framlyser uti allt detta. Lagen, den sjelfbeslutna och erkända regeln, var den högsta magt Landens män inom sitt Samfund erkände, och ehuru de tillsammans bildade ett politiskt statsförbund, blefvo dock deras lagar oberoende deraf. Konungen rådde väl öfver Landen, men icke öfver deras Lagar. Lagens mening skulle Lagmannen skilja, och Lagens kraft skulle Konungen upprätthålla, på det den enskilde skulle kunna tillgodonjuta sin lagliga rätt och frihet. Under Lagen alltså sammansmulto Konung och folk till ett. Detta är det lagbundna samhället, den lagbundna Konungen, den lagbundna friheten: detta den stora grundsats, som, en barnens arfvedel från fädren, högättad och vördnadsvärd under alla tidehvarf genomgår den Svenska Statens författning och det Folks, som derifrån erhållit sitt samhällsskick”.
Vi antydde nyss, att Nordström i Sverige befann sig gentemot en annan politisk situation, än i hemlandet. Utan närmare utläggning är det tydligt att, der statsförfattningen stående på orubbad grund var en liffull verklighet, värnandet af den historiskt gifna rätten icke skulle på den politiska vädjobanan framstå såsom en uppgift af öfvervägande betydelse. Till Nordströms deltagande i den svenska representationens arbete skola vi för öfrigt i det följande återkomma.
Utnämnd till professor i folk- och stats-rätt samt nationalekonomi den 17 febr. 1834, innehade N. i 12 års tid denna befattning. – Det är vanligen så, att den vigtigaste och mest omfattande del af universitetslärarens verksamhet, nämligen föreläsningarna, icke kan blifva föremål för ett säkert och fullständigt bedömande. Åhörare äro sällan andra än studenter, och denna åhörarekrets förnyas ständigt, generation efter generation. Ej heller innehar studenten enligt regeln den ståndpunkt i vetande, att hans kritik af föredragens halt och värde vore fullt pålitlig. Annat blir fallet derest föreläsningarna, åtminstone en del kurser, innan kort offentliggöras genom trycket. Då har läraren uppvisat sitt arbete för allmänheten, lagt det under dess dom. – Nordström har icke publicerat några föreläsningskurser, ehuruväl de omsorgsfulla handskrifterna till desamma låta förmoda, att publikation legat i hans afsigt. Den tid, som för|429| föredragens bearbetning till trycket skulle erfordrats, var under förra hälften af hans professorstid upptagen af arbetet med Samhällsförfattningens historia; åter under den senare hälften var han strängt anlitad för andra värf, såsom uppgörandet af förslag till ny skogslag och ny kyrkolag. Emellertid saknas dock icke källor för att bilda sig en uppfattning om Nordström såsom akademisk lärare. Hvad hans forne lärjungar derom berättat är icke utan all giltighet. Och utom denna muntliga tradition finnas skriftliga vitnesbörd. Den rikhaltiga manuskriptsamling, som universitetet år 1876 inlöst af Nordströms sterbhus, utgöres till största delen af de kurser han vid vårt universitet föredragit. Man finner af dessa att Nordström nästan alltid fullständigt redigerade sina föreläsningar; endast undantagsvis förekomma kortare anteckningar såsom underlag för fritt föredrag. Med stöd af den, om ock endast partiela kännedom vi kunnat taga om de nämnda manuskripten, instämma vi i allo med hr L. då han säger att N. ”gaf sin alltid mycket vårdade framställning ett ännu högre värde genom innehållets gedigenhet och väl uttänkta systematisering”. Deremot tro vi det icke vara fullt rigtigt, att N. ”mer än ofta” genom digressioner skulle förts långt från det närmast föreliggande ämnet. Utflygterna på det rättshistoriska området anslöto sig, så vidt vi kunnat finna, planmessigt till de positiva rättsfrågornas behandling. Och det var ju i allmänhet icke hans sätt, att släppa den bindande tråden i sin framställning.
En ganska märkelig afdelning i hr Lagus’ arbete är den, hvari han tecknar N. såsom medlem af universitetets konsistorium. Hr L. har här med ledning hufvudsakligen af konsistorii protokoll uppdagat åtskilliga universitets-interiörer, hvilka hafva sitt stora intresse. Man ser häraf främst huru Nordström under utöfningen af sina embetsåligganden inom det akademiska rådet städse med mycken bestämdhet, skärpa och frimodighet uttalade sin öfvertygelse och kämpade mot alla afsteg från hvad han ansåg för rätt; och man erfar tillika det intryck, att utanför dessa rådplägningar rådde en dimmig politisk luft, som icke blott verkade tryckande på mångens sinne, men äfven förvirrande på mångens uppfattning och begrepp. – Ett par anmärkningar i förbigående torde den ärade förf. icke misstycka. Se|430|dan hr L. framhållit den ”oro, split och inre vantrefnad”, som universitetets annaler från denna tid förete, hvilket onda, om ock af tidigare upprinnelse, nu nådde sin höjdpunkt, ”spridande sig epidemiskt genom alla lager af det akademiska samfundslifvet, ända från det nedersta till det öfverstas”, – tillägger han: ”De studerandes sjelfsvåld, den sämsta traditionen från Åbo, tycktes satt sitt mål bortom alla sedlighetens och den borgerliga lagens bud; hvarje alvarligare lifsåsigt, hvarje upphöjdare själsbehof tycktes främmande för kanske de flesta” o. s. v. Vi tillstå att denna förkastelsedom öfver den studerande ungdomen på 1830- och början af 1840-talet synes oss innebära verklig öfverdrift. Det torde visserligen icke vara omöjligt att anföra åtskilliga faktiska bevis derpå, att råhet i seder och bristånde hyfsning på denna tid förekom; sådan bevisning är för ingen tid omöjlig. Men förf:s omdöme, till stöd för hvilket knappast mer än ett enda faktum antydes, låter antaga att de studerandes uppförande varit sämre än någonsin. Förf. säger dock sjelf, att detta var ”den sämsta traditionen från Åbo”. Han hade då ock bort öfverväga, huruvida icke de oseder på 30-talet, som han klandrar, snarare voro ett gammalt ondt än något för denna tid karakteristiskt, om ock mångt och mycket, som på Auras strand af gammal vana fått passera, här i den unga hufvudstaden, der Argus-ögonen voro skarpare, väckte mera éclat. Jämväl torde härvid böra erinras, att en studentkårs sätt att skicka sig till en viss grad är en reflex af sed och lefnadssätt inom samhället öfverhufvud på den tid hvarom fråga är – och likaså, att en misstänksam, skuggrädd regim i och för sig är egnad att verka depraverande på föremålen för densamma. Men framför allt hade förf. enligt vår tanke bort underlåta att kategoriskt påstå: ”hvarje alvarligare lifsåsigt, hvarje upphöjdare själsbehof tycktes främmande för kanske de flesta”. Hr L. torde lika litet som någon annan numera kunna utreda hvilka som voro pluralitet, de bättre eller de sämre. För vår del tro vi det icke kunna bevisas att de generationer embetsmän och lärare, som under ifrågavarande tidrymd utgingo från högskolan, på ett särskildt ofördelaktigt sätt skulle vitnat om försämring i studier och lefverne. Något betyder äfven detta. Korteligen: vi anse|431| hr L. hafva i detta ”bidrag till samhällets historia” målat med alltför mörka färger. Bland annat hade, synes oss, redan Nordströms af förf. refererade utlåtande i konsistorium den 7 december 1839 bort föranleda mera måtta i denna målning.
En annan, dock ganska obetydlig erinran är den, att framställningen skulle vunnit i åskådlighet och intresse om förf. icke så sorgfälligt undvikit att nämna de personer, hvilkas yttranden och åtgärder han anför, eller med andra ord om han icke låtit nästan alla de finska män, hvilka föras i scenen såsom uppträdande mot eller med Nordström, höljas af anonymitet. För kännaren af universitetets annaler är det visserligen lätt att vid läsningen af biografin supplera dessa namn; men alla läsare kunna det icke. Och det är ju ingen hemlighet, att Thesleff var vice kansler på denna tid, att rektoratet vid universitetet 1833–1839 innehades af Fredrik Wilhelm Pipping och 1839–1845 af Nils Abraham af Ursin, att J. V. Snellman var den ”unge docent i filosofi”, till hvars förmån Nordström mer än en gång med eftertryck uppträdde o. s. v. Likaså kunna vi ej inse hvarför förf. i en senare afdelning af sitt arbete begagnat allehanda omskrifningar i stället för att uttryckligen nedskrifva Fabian Langenskiölds namn.
Angående Nordströms ställning vid universitetet har hr L. uttalat ett sammanfattande omdöme, så till innehåll som form förtjent af att anföras såsom ett bland de vackraste ställen i denna bok. Det lyder: ”Samma sträfvan, samma grundsatser, hvilka skönjas redan i Nordströms tidigare utbildning, men togo slutlig gestaltning på de år, han verkade hos oss såsom akademisk lärare och författare, de återspegla sig äfven i allt hvad han såsom embetsman, i sitt konsistoriela kall ifrade för. Men denna sida af hans bemödanden uppvisar dessutom ett särskildt biografiskt intresse, ju mera personen, menniskan, här träder i förgrunden, ju skarpare individualiteten bryter sig mot sin omgifning, ju flera konflikter han för sina åsigters skuld måste genomkämpa. På denna valplats bestod han allra egentligast sin lefnads strid. Hvem kan säga, huruvida stridens utgång efterlemnade en segerkänsla i hans egen själ, men visst är, att den förberedde en segervinning åt de idéer, i hvilkas tjenst han stält|432| sig, åt laglighetens, vetenskaplighetens och lärofrihetens himlaborna tankar. Gamla gäster vid Finlands högskola, syntes de redan, uppjagade af förr osedda skuggor, färdiga att rymma fältet, men dröjde qvar med honom och funno småningom, efter det han bortgått, allt tryggare fästen i de djupa fåror hans möda dragit”.
Det är ett stort erkännande som i dessa ord egnas Nordströms verksamhet vid vårt universitet, men ett erkännande, hvilket så mycket mindre skall jäfvas sedan hr L. till stöd derför framlagt så talande bevis som Nordströms yttranden i konsistorium angående åtskilliga i principielt hänseende betydelsefulla frågor. I sjelfva verket voro de konflikter, hr L. i de citerade orden syftar på, icke endast ett sådant gnabb i hvardagliga embetsärenden, som i hvarje kollegium förekomma, de voro ofta en strid om rätt och orätt i högre mening, en strid hvars verkningar icke afslutades med protokollets justering.
Under dessa konflikter grodde emellertid hos N. efterhand det missmod som i sin mån gaf näring åt tanken att i Sverige emottaga en anställning, der han oberörd af retsamma trakasserier kunde med full kraft egna sig åt sitt älsklingsmål: det vetenskapliga arbetet. De betraktelser, hvartill hr Lagus’ redogörelse för denna vändpunkt i Nordströms lif äfvensom biografins öfriga innehåll gifva anledning, skola vi härnäst framlägga.
L. Mechelin