Puoluekiihkoilua.
Lukijoillamme lienee vielä muistissa, kuinka uuden kansanvalistusyhdistyksen ensimmäisessä yleiskokouksessa osa yhdistyksen jäsenistä ehdotti pöytäkirjaan mainintaa, että yhdistyksen tulisi toiminnassaan ottaa huomioon sekä maan suomalais- että ruotsalaisväestön tarpeet ja että yhdistyksen julkaisuissa tulisi huolellisesti välttää kaikkea, mikä saattaisi herättää katkeruutta ja hajaannusta niiden kahden eri kieltä puhuvan kansallisuuden keskuudessa, joista Suomen kansa muodostuu. Tuolloin ehdotus nostatti vastalauseita, joita perusteltiin sillä, että niistä välittyi loukkaava epäluottamus yhdistystä kohtaan. Oliko ehdotuksen taustalla epäluulo vai toive siitä, että yhdistyksen toiminta herättäisi alusta asti mahdollisimman laajaa luottamusta, on loppujen lopuksi samantekevää. Ehdotuksen esittäjien pääajatuksena oli joka tapauksessa se, että maassamme nykyään vallitsevissa olosuhteissa olisi varmasti parempi, että yhdistyksen ei ainoastaan voisi ajatella tunnustavan ehdotuksessa mainittuja tärkeitä periaatteita, vaan että se myös nimenomaisesti lausuisi ne julki ja asettaisi ne normiksi yhdistyksen tulevalle toimikunnalle. Kun näitä periaatteita ei lausuttu julki säännöissä, eikä sääntöjä siinä tilaisuudessa voinut täydentää, oli selvästikin myös muodollisesti oikein, että yleiskokouksen pöytäkirjassa vahvistettaisiin yhdistyksen tunnustavan kyseiset periaatteet. Ja kun kokous hyväksyi ehdotuksen vastaväitteistä huolimatta, itse kunkin olisi ollut syytä olla iloinen siitä, että yhdistyksen ohjelma oli selvin sanoin asetettu kaikkien puolueiden ja kieliriitojen yläpuolelle, ja mieluiten unohtaa, että oli myös niitä, jotka pyrkivät estämään useampia koskevien, rauhan ja yksimielisyyden nimessä ehdotettujen periaatteiden nimenomaisen tunnustamisen.
Mutta niin perusteltua kuin onkin, että yleishyödyllinen yhdistys määrittää toimikuntansa toteutettavaksi annettavan ohjelman periaatteet, ja niin luonnollista, että siinä noudatetaan ensisijaisesti sellaisia periaatteita, joiden noudattamista kaikki pitävät välttämättöminä, – tätä perusteltua ja luonnollista menettelyä vastaan on kuitenkin hyökätty useammalta taholta, ja hiljattain kiukkuaan pyrki myös muuan maaseudulla asuva ukkosenjumala.
Tämän ukkosen jyrähdykset ovat luettavissa Morgonbladetin tämän kuun 14. päivän numerossa julkaistusta hra A. M:n pitkästä artikkelista.
Herra A. M. kertoo artikkelissaan, kuinka Kirjall. Kuukauslehti, joka tunnetusti edustaa samaa suuntausta kuin hra A. M., oli jo viime vuonna puhunut saman asian puolesta kuin edellä mainittu pöytäkirjaan tarjottu lausunto. Siitä huolimatta hän tyrmää nyt samaisen ehdotuksen yrityksenä nostattaa skandaali. Pelkästään siitä syystä ja myös siksi, ettei hän puhu ehdotuksen hyväksyneiden eli yhdistyksen enemmistön puolesta, näyttääkin mitä ilmeisimmältä, että asiasta tuli skandaali hra A. M:n silmissä ainoastaan siksi, että ehdotuksen tekijät edustivat eri puolueita ja suuntauksia kuin hän.
Voimme toki sivuuttaa olankohautuksella sen, onko hra A. M. vihoissaan vai tyytyväinen. Emme liioin ota hänen artikkeliaan puheeksi pyrkiäksemme lepyttelemään häntä. Haluamme vain mahdollisimman lyhyesti muistuttaa, millaisia hulluuksia lahjakaskin kirjailija voi tuottaa, kun antaa, kuten hra A. M. tällä kertaa on tehnyt, intohimoisen kiivauden kuljettaa kynäänsä maltin, järjen ja logiikan sijaan.
Hän aloittaa esittelemällä ehdotuksen tekijät useampaan otteeseen ”miehiksi, jotka itse väittävät olevansa maamme sivistyksen ainoita edustajia.” – Hra A. M:n olisi pitänyt tietää, etteivät nämä puheet pidä paikkaansa; ja hänen olisi pitänyt myös käsittää, että nämä valheet olivat myös loukkaavaa panettelua.
Keksittyään sitten uuden puoluenimityksen ”sivistyspuolue” hän näyttää kuvaavan tällä nimityksellä viheliäiseksi kokemaansa ilmiötä, nimittäin puoluetta, joka ”sanoutuu irti kaikista yhteyksistä kansalliseen työhön ja tietoisuuteen” eikä siksi pysty enää löytämään ”itsenäiselle työlle sisältöä, muotoa eikä päämäärää”. Tietenkään hän ei katso tarpeelliseksi esittää todistuksen häivääkään tämän vaivattoman hylkäystuomionsa tueksi, yhtä vähän kuin lukijalle kerrottaisiin, miten tämä erityinen ”kansallinen työ” pitäisi ymmärtää. Hra A. M. kiiruhtaa vain lisäämään tuomioonsa hämmentäviä vertauksia kansallisista sotaretkistä, signaaleista, ajojahdeista ja panettelijoista. – Suurin piirtein voi silti arvailla, että kuolevaan sivistyspuolueeseen olisi tarkoitus lukea ne, jotka eivät ole radikaaleja fennomaaneja, ja että ”panettelijat” ovat niitä, jotka ehdottivat 26. syysk. annettuja julkilausumia.
Sitten seuraa epäluottamusta koskeva luku, monelta kantilta ruodittuna. Emme muista hra A. M:n aiemmin edustaneen käsitystä, että ”perustuslaillinen” menettelytapa merkitsee sokeaa luottamusta henkilöihin. Perustuslaillisuushan tarkoittaa juuri päinvastaista menettelyä, nimittäin sitä, että oikeusohjeista pidetään kiinni ja henkilöiden ja viranomaisten toiminnalla on rajansa. Nyt hra A. M:lle sopii kuitenkin paremmin julistaa kategorisesti, että ”äänioikeuden soveltaminen toimikunnan vaalissa olisi ainoa oikea ja perustuslaillinen tapa toimia näkemyksensä puolesta.”
”Olkoon niin, ettei sivistyspuolueelta voi sellaista ymmärrystä vaatia” – hra A. M. jatkaa ystävällisesti, – ”mutta silti julkilausumaehdotukselle olisi pitänyt olla jokin ulkoinen syy”. Osoituksena tällaisen syyn puuttumisesta hän lainaa muun muassa otetta edellä mainitusta Kirj. K:lehden kirjoituksesta. Se kuitenkin osoittaa asian olevan päinvastoin, sillä artikkelissa sääntöjä moititaan juuri siitä, ettei niissä nimenomaisesti mainita, että yksinomaan suomenkielisten lisäksi myös maan ruotsinkielisen väestön sivistystarpeet on otettava huomioon. Tämä vaatimus ei tuonut sääntöihin tarvittavaa parannusta, kun siihen olisi vielä ollut tilaisuus. Kun puute nyt korjattiin toiselta taholta tulleesta aloitteesta pöytäkirjaan merkittyinä lausumina, se leimataankin sitten ”skandaalin järjestämiseksi” – ja vieläpä ”harkitsemattomaksi kolttoseksi”!!
Irtauduttuaan tällä tavoin kaikesta logiikasta herra A. M. ilmoittaa päässeensä vasta itse asiaan, jonka vuoksi on tarttunut kynään. Hän väittää, että joku olisi kyseisessä kokouksessa esittänyt lausumia, joiden tarkoitus oli kiistää Suomen ja Suomen kansan olemassaolo kokonaisuutena, yhtenäisenä yksikkönä. Oliko Morgonbladetin referaatti kokouksessa käydyistä neuvotteluista niin paikkansapitävä, että hra A. M. olisi voinut saada aiheen sellaiseen olettamukseen, sitä emme pysty arvioimaan, koska emme ole lukeneet kyseistä referaattia. Käyttämällä hieman harkintaa hän olisi voinut päätyä ajattelemaan, että oletus oli järjetön. Silti hän katsoo kuin katsookin voivansa luoda kuvitelman, että isänmaassamme on niitä, jotka haluavat irrottautua siitä erilliseksi ruotsalaiskansaksi ja samalla pilkkoa isänmaan. Ei sovi ihmetellä, että näin pöyristyttävät pyrkimykset saavat hra A. M:n tulenpalavan närkästyksen valtaan – että hänen sydämensä ”jäätyy” ja että hän huutaa ”rienausta”. Täytyy kuitenkin ihmetellä, ettei hra A. M. itse huomaa taistelevansa tuulimyllyjä vastaan, tai pikemminkin sitä, että hänellä on otsaa esiintyä kuin ei itse tajuaisi, että on kohdistanut tappavat iskunsa kuvitelmaan, oman mielikuvituksensa aikaansaannokseen.
Lopuksi hra A. M. maalailee synkkiä profetioita nuorukaisista, jotka nääntyvät henkisessä maanpaossa, joilla ei ole aavistustakaan siitä mitä isänmaa todella on, jotka ovat eläneet nuoruutensa kuivassa autiomaassa ja siksi, virkamiehinä, heistä ”tulee palkansaajia eikä jaloja työntekijöitä” jne. Myös tämän loppujakson sisällön täytyy olla peräisin hra A. M:n omasta mielikuvituksesta. Ainakaan meidän tiedossamme ei ole, että profetiassa lausuttuja poikkeamia olisi todella esiintynyt.
Siinä on hra A. M:n artikkelin pääasiallinen sisältö. Sen vaikutus tukahtuu omiin ylilyönteihinsä, ja sikäli sen voisi vain jättää omaan arvoonsa. Olemme kuitenkin katsoneet aiheelliseksi kiinnittää huomiota artikkelin edustamaan suuntaukseen ja sävyyn. Suuntaus sinänsä ei liene uusi. Jotain uutta on kuitenkin siinä, kuinka verrattoman itsevarmasti kirjoittaja ottaa vapauden diktaattorin lailla päättää, millä tavoin ja missä muodossa isänmaan puolesta tehtävää työtä on harjoitettava, – pöyhkeässä ylimielisyydessään, jonka voimin kuvittelee voivansa julistaa pannaan kaikki, jotka eivät ole pukeneet fennomanian viittaa toiselle tai kummallekin hartialleen. – Ne, jotka ovat työskennelleet ja työskentelevät isänmaan lakien kehittämiseksi, sen instituutioiden parantamiseksi, korottaakseen valtiotietoisuutta, jota ilman kansallistunteesta ei ole poliittiseksi voimaksi, tieteen ja taiteen puolesta, talouden edistämiseksi ja kaikilla muilla alueilla, joista yhdessä koostuu ”työ kansakunnan puolesta”, – kaikki ne, jotka tekevät tätä työtä mutta joita ei ole kirjattu hra A. M:n listoille, koska hänen näkemyksensä mukaan heiltä puuttuu ”itsenäisen työn sisältö tai muoto tai päämäärä”, – he ovat sitä sellaista kuivahtanutta sivistyspuoluetta, joka hra A. M:n mielestä ansaitsee ehkä korkeintaan tallautua suuren kansallisen sotajoukon jalkoihin – sen marssiessa hra A. M:n valtavan trumpetin tahdissa.
Omalta osaltamme rohkenemme kuitenkin uskoa, ettei isänmaa vähättele myöskään muidenkin kuin hra A. M:n puolueeseen kuuluvien poikiensa rakkautta ja työtä.
On kulunut pitkä matka hra A. M:n lupaavasta ensiesiintymisestä kirjailijana noin 18 vuotta sitten julkaistulla palkitulla kirjoituksella maamme kansanopetuksesta – tähän edellä mainittuun vihamieliseen artikkeliin. Siitä näkee mihin puoluekiihkoilu voi johtaa. L. M.
Partifanatism.
Våra läsare torde ännu hafva i minne huruledes, vid den nya folkupplysningsföreningens första allmänna sammanträde, en del af föreningens medlemmar föreslogo ett uttalande till protokollet derhän, att såväl den finska som den svenska befolkningens i landet behof borde af föreningen i dess verksamhet tillgodoses, och att i föreningens skrifter sorgfälligt borde undvikas allt, som kunde framkalla bitterhet och split emellan de i språkligt hänseende olika nationaliteter, som bilda det finska folket. De protester, som vid tillfället höjdes mot förslaget, anförde såsom skäl för dess förkastande, att det innebure ett sårande misstroende mot föreningen. Huruvida misstroende gifvit anledning till förslaget eller om det dikterats af önskan att bereda föreningens verksamhet från första stunden så allmänt förtroende som möjligt, kan i det hela vara likgiltigt. Hufvudmotivet för förslagsställarene var i alla fall, att det, under förhandenvarande förhållanden i landet, måste vara bättre, om de vigtiga grundsatser, som förslaget framhöll, icke blott kunde tänkas vara af föreningen erkända, utan ock uttryckligen godkänts och uttalats till norm för föreningens blifvande bestyrelse. Då nu stadgarna icke uttalade dessa grundsatser, men det vid tillfället icke kunde blifva fråga om en komplettering af stadgarna, var det påtagligen äfven ur formel synpunkt riktigt, att det allmänna sammanträdets protokoll skulle bekräfta, de ifrågavarande principer voro af föreningen erkända. Och då förslaget, trots protesterna, blef af sammanträdet godkändt, bör enhvar kunna glädja sig deråt, att föreningens program klarligen är stäldt öfver och utom alla partisöndringar och språkstrider, samt gerna glömma att det fanns dem, som bemödade sig att förebygga det uttryckliga erkännandet af merberörda, i fridens och endrägtens intresse föreslagna grundsatser.
Men så befogadt det än är, att en förening för allmännyttigt ändamål fastställer grunddragen af det program, som dess bestyrelse skall förverkliga, och så naturligt det än är, att härvid främst sådana principer uppmärksammas, hvilkas iakttagande alla anse för oeftergifligt, – har dock detta befogade och naturliga förfarande på en del håll blifvit angripet och nu senast framkallat vredenes åskor från en Jupiter tonans i landsbygden.
Det är i Morgonbladet för den 14 dennes som dessa åskor mullrat i form af en lång artikel af hr A. M.
Herr A. M. framhåller i sin artikel huruledes Kirjall. Kuukauslehti, som ju veterligen representerar enahanda rigtning som hr A. M., redan i fjor yttrat sig i samma syfte, som omförmälda uttalande till protokollet. Men likväl stämplar han nu förslaget dertill såsom ett försök att åstadkomma skandal. Både deraf, och då han icke bryter stafven öfver dem, som antogo förslaget, d. ä.det är flertalet af föreningens medlemmar, synes det tydligt, att saken blef en skandal i hr A. M:s ögon endast derför, att förslaget framställes af personer hvilka representera andra partier och rigtningar, än han.
Om hr A. M. är vred eller nöjd kan visserligen vara oss alldeles likgiltigt. Också är det ingalunda för att blidka honom, vi bringa hans artikel till tals. Det är blott för att i möjligaste korthet påpeka hvilka dårskaper äfven en talangfull skriftställare kan frambringa, när han, så som hr A. M. denna gång gjort, låter en lidelsefull hätskhet, i stället för sans och förnuft och logik, föra sin penna.
Han börjar med att presentera förslagaställarene vid merberörda tillfälle såsom ”de män, som sjelfva säga sig vara bildningens i landet enda målsmän.” – Att hr A. M. dermed sagt en osanning borde han ha vetat; och att denna osanning tilllika var ett kränkande tillmäle, borde han kunnat begripa.
Sedan han sålunda åstadkommit ett nytt partinamn ”bildningspartiet” visar han sig med detta vackra namn beteckna något ganska bedröfligt, nämligen att parti, som ”aflägsnar sig från allt samband med det nationela arbetet och medvetandet” och derföre icke mera kan finna ”ett innehåll, en form och ett ändamål för sjelfständigt arbete”. Naturligtvis aktar han ej nödigt att ens med skymten af ett bevis styrka denna beqväma förkastelsedom, lika litet som läsaren upplyses derom hvad med det specifikt ”nationella arbetet” bör förstås. Hr A. M. skyndar blott att till domen foga förvirrade liknelser om nationelt härnadståg, signaler, hetsjagter och belackare. – Ungefärligen kan man dock gissa, att det der döende bildningspartiet skall omfatta dem, som icke äro radikala fennomaner, och att ”belackarne” äro de som föreslogo resolutionerna den 26 sept.
Så kommer kapitlet om misstroendet, mångsidigt ombenadt. Vi minnas oss icke förut ha funnit hos hr A. M. den uppfattning, att det ”konstitutionella” förfaringssättet består i blindt förtroende till personer. Konstitutionelt är just ett motsatt tillvägagående, nämligen fastställandet af rättesnören och gränser för personers och myndigheters verksamhet. Men nu passar det hr A. M. bättre, att kategoriskt förklara, att endast rösträttens utöfvande för valet af bestyrelse var det rätta och konstitutionella sättet att arbeta för sin åsigt.”
”Men låt vara att man icke kan fordra denna sans af bildningspartiet” – så fortsätter vänligen hr A. M., – ”så borde dock någon yttre anledning till resolutionsförslaget föefunnits”. För att bevisa att sådan anledning saknats, anför han bland annat ett utdrag ur ofvanantydda uppsats i Kirj. K:lehti. Men derigenom bevisar han just motsatsen, eftersom uppsatsen framhållit det såsom en brist i stadgarna att de ej uttryckligt erkänt att icke blott den finskatalande utan ock den svenskatalande befolkningens i landet behof af bildning borde af sällskapet tillgodoses. Detta yrkande hade icke medfört den nödiga förbättringen af stadgarna, hvartill då ännu skulle varit tillfälle. När bristen nu, på initiativ från andra håll, blef afhjelpt i formen af uttalandena till protokollet, så stämplas detta såsom en ”skandaltillställning” – ja tillochmed såsom ett ”förfluget pojkstreck”!!
Efter att på sådant sätt ha kastat all logik öfver bord förklarar herr A. M. sig först ha kommit till det ämne, för hvilket han fattat pennan. Han förmenar att någon vid det besagda sammanträdet fällt yttranden, som skulle innebära ett förnekande af Finlands och det finska folkets tillvaro såsom ett helt, såsom en enhet. Huruvida Morgonbladets referat af mötets förhandlingar är så riktigt, att det kunnat gifva hr A. M. verklig anledning till ett slikt förmenande, kunna vi icke bedöma, då vi icke läst sagda referat. En smula eftertanke hade bordt kunna vägleda honom derhän, att denna hans förutsättning var orimlig. Emellertid anser han sig kunna så om någonting faktiskt uppställa fiktionen att i vårt fädernesland finnas de, som vilja deri och derur utbryta ett skildt svenskt folk, och sålunda stycka fäderneslandet. Det är icke att undra öfver att så upprörande sträfvanden hos hr A. M. framkalla en glödande indignation – att hans hjerta ”stelnar till is” och att han ropar på ”hädelse”. Men man måste förvånas öfver, att hr A. M. icke sjelf märker att han kämpar mot väderqvarnar, eller rättare deröfver, att han har panna att låtsa, såsom insåge han icke sjelf att det är mot en fiktion, mot sin egen fantasiskapelse, han rigtar de dråpliga huggen.
Slutligen uppträder hr A. M. med dystra profetior om ynglingar, som förtorka i andlig emigration, som icke hafva en aning om hvad fäderneslandet verkligen är, som genomlefvat sin ungdom i en torr öken och som derföre, när de blifva tjenstemän, ”blifva löntagare, icke ädla arbetare” m. m. Äfven till denna slutepisod måste stoffet hafva upprunnit i hr A. M:s egen fantasi. Oss åtminstone är det obekant att sådana aberrationer, som profetian förutsätter, skulle förekommit i verkligheten.
Sådant är det hufvudsakliga innehållet af hr A. M:s artikel. I sina verkningar paralyserad genom sina egna öfverdrifter, kunde den utan vidare läggas ad acta. Men vi ha dock ansett det vara skäl, att fästa uppmärksamheten vid den rigtning och ton, som i artikeln framträda. Ny är väl sjelfva denna rigtning icke. Men en viss nyhet ligger dock i den makalösa tvärsäkerhet, med hvilken man tillerkänner sig diktaturen öfver det sätt och den form hvarpå arbetet för fäderneslandet bör bedrifvas, – i det pösande öfvermod, med hvilket man tror sig kunna bannlysa alla dem, som icke kastat fennomaniens uniformkappa öfver endera eller båda axlarna. – De som arbetat och arbeta för utvecklingen af fäderneslandets lagar, för dess intitutioners förbättrande, för höjandet af statsmedvetandet, utan hvilket nationalkänslan icke är någon politisk kraft, för vetenskap och konst, för ekonomiskt framåtskridande, m. m. af de olika brancher, som sammanlagdt utgöra ”det nationella arbetet”, – alla de, som så arbeta, men icke äro inskrifna i hr A. M:s rullor, de hafva enligt hans uppfattning hvarken ”innehåll eller form eller ändamål för sjelfständigt arbete”, – de äro ett sådant der förtorkadt bildningsparti, som hr A. M. kanske på sin höjd anser värdt att trampas under fötterna af den stora nationella hären” – vid ljudet af hr A. M:s väldiga trumpet.
För vår del våga vi dock tro att fädarneslandet icke skall försmå den kärlek och det arbete, som egnas åt detsamma äfven af andra dess söner, än de som höra till hr A. M:s parti.
Det är en lång bana som ligger emellan hr A. M:s första lofvande uppträdande såsom skriftställare med den för circa 18 år sedan utgifna prisskriften om folkundervisningen i landet – och den hatfulla artikel vi här omtalat. Man ser deraf hvart partifanatismen kan leda. L. M.