6.1879 De politiska partierna i Finland

Svensk text

|116|

De politiska partierna.

Partibildningar och partistrider höra onekligen till samtidens politiska skaplynne. Man finner dem i alla länder med representativt statsskick. Konservative och progressister, absolutister och liberale, moderate och radikale bekämpa hvarandra, väl icke med eld och svärd, men med ordets vapen, väl icke på slagfält, men vid valurnan, i pressen och i tribunen.

De äro öfver hufvud taget att betraktas såsom normala yttringar af ett fritt pulserande statslif. Grundlagarne hafva stadgat att församlingar af folkens representanter skola afgöra eller deltaga i afgörandet af de vigtigaste allmänna angelägenheter. Här bryta sig de olika meningarne mot hvarandra, här mäta de skilda partierna sina krafter. Ur omröstningarne framgår seger eller nederlag.

Och utanför parlamenten behandlas enahanda frågor, kämpas samma partistrider inom pressen.

Den ena idén, det ena intresset kan få öfvervigt i dag, det andra en annan gång. Den absoluta sanningen, den absoluta klokheten finnas ej i politiken; ständigt uppstiga nya meningar, nya förslag för att göra sig gällande eller förkastas. Men all denna rörlighet, all denna skeptiska oro går likväl i vissa hufvudströmningar; så mångskiftande de skilda individernas tänkesätt än äro, finna de sig dock öfverensstämma i vissa principer och syftemål, kring hvilka de kunna sammansluta sig såsom parti, för att gemensamt bekämpa dem, hvilka fullfölja motsatta sträfvanden.

Inom parlamenten blir partiernas strid ofta en täflan om magt, inom pressen är den en täflan om inflytande på opinionen.

All denna strid kan och bör ske på laglig grund. Intet parti får kränka lagen eller taga till uppgift att våldsamt störta regering och författning; om det så gör, är det ej mera ett parti, utan en faktion, en grupp af brottsliga konspiratörer – derest ej en ur högre synpunkter berättigad revolution är i fråga.

|117|

Lagen går öfver allas hufvuden. Lagen kan ändras, statsförfattningen utvecklas, en ny politik inslås, men endast i den ordning och med iakttagande af de former, som i lag stadgade äro.

Denna fasta rättsordning är förutsättningen för ett sundt politiskt partilif, som till sitt väsende är en idéernas, öfvertygelsernas strid utan anlitande af våldets eller den råa styrkans hjelpmedel. Saknas sådan rättsordning och aktningen för densamma, så är från partiernas fejder blott ett steg till inbördes krig eller revolution.

Innehållet i partiernas program, målet för deras sträfvanden, är naturligtvis ej det samma i alla länder. Det beror af historiskt gifna förhållanden, hvilka idéer för tiden söka göra sig gällande, hvilka uppgifter i politiken framstå såsom de mest betydelsefulla. Medan i den ena staten frågan om sjelfva statsförfattningens reformerande står på dagordningen och delar sinnena, kan det i en annan stat vara den ekonomiska och finansiela lagstiftningen, på hvilken partiernas uppmärksamhet förnämligast är rigtad. I det ena landet kan striden gälla ståndsprivilegiers afskaffande eller bibehållande, medan i ett annat land ett traditionelt parti af konservative på alla områden af politiken bekämpas af framåtskridandets män.

Ett är dock gemensamt för de politiska partierna i alla länder: att arbeta för åtgärder, som skola af folkrepresentationen beslutas, af staten vidtagas. Det kan äfven finnas partier på andra gebit, såsom i vetenskapen, i kyrkan. Men de äro icke politiska partier, de utöfva intet, eller åtminstone ej något omedelbart inflytande på statslifvet. Endast de äro politiska partier, hvilkas program afse ändamål, som det tillhör statsmagtens organer att förverkliga.

Den frågan kan ock uppkastas, om det är af nytta för ett land att inom detsamma uppstått politiska partier?

Utan tvifvel kan det inträffa, att ett parti gör skada åt ett lands utveckling lika väl som ett annat kan vara denna till gagn. Detta beror dels af partiets program, dels af sättet hvarpå det bedrifver sin sak.

Om ett parti har ett dåligt eller oklokt program, kan man dock i allmänhet påräkna att dess inflytande ej skall vara|118| af lång varaktighet, att dess sträfvanden snart skola komma på skam. En för alla förhållanden tillämplig regel, enligt hvilken det må bedömas huruvida ett partis syftemål äro skadliga och klandervärda, kan väl icke uppställas, förutom denna att så eger rum, derest partiet fullföljer egennyttiga syftemål, utan hänsyn till hvad nationens väl kräfver. Men äfven om dess mål är alltför ensidigt eller om det, låt vara i all välmening, afser att hämma framåtskridandet, kan det ej räknas till de sunda faktorerna i statslifvet. Än mera förkastligt blifver ett parti med sådant program, derest det tillika är mindre nogräknadt i val af medlen, d. ä.det är om dess sätt att verka för sina syften och bekämpa sina motståndare är lågt och omoraliskt.

Det sistnämnda kan ega rum äfven när de sträfvanden, som lifva ett parti, i och för sig äro berömliga och aktningsvärda. Det är icke sällsynt att politisk ifver leder till den förvillelse af rättskänslan, att man tror hvilka medel som helst berättigade blott de befordra ernåendet af det mål man anser rätt och fosterländskt. Att genom tomma förespeglingar söka vinna massorna på sin sida, – att genom smädelser undergräfva sina motståndares medborgerliga anseende, – kan anföras såsom exempel på omoraliska medel i politiken. Men sådant hämnar sig förr eller senare: den politiska moralen får ej vara en annan, än den, som binder menniskorna i deras enskilda görande och låtande.

Partistrider kunna slutligen, äfven der på ömse sidor afsigterna och ändamålen äro fosterländska, och der förkastliga manövrer alldeles icke anlitas, medföra vissa vådor och skador. Det sker, då striderna urarta till hetsighet och förbittring, så att motståndarene betrakta hvarandra såsom fiender. Då gror hatfullhet i sinnena, och begäret att segra öfver motpartiet blir starkare än lusten att tjena fäderneslandet. Om dervid jämväl medverkar den i politiken icke i och för sig fördömliga faktorn af personlig ärelystnad och magtlystnad, uppkomma lätteligen partidiktaturer, föga förenliga med värdigt och sjelfständigt utöfvande af representantkallet. Den s. k. partidisciplinen, som i extraordinära fall kan vara behöflig, bör nämligen icke drifvas till en sådan spets, att partiets medlemmar helt och hållet un|119|derordna sig under vissa ledare. Det politiska partiet bör vara en fri association på grundvalen af likstämmighet i åsigter; man kan inbördes afstå från smärre skiljaktigheter för att i hufvudsak kunna verka med gemensam kraft; man må ock åt de främsta förmågorna inrymma en ledande och sammanhållande myndighet; men att ställa lydnaden under en partichef högre än pligten att sjelfständigt tänka och pröfva, är en förvillelse som endast kan förklaras ur ett partihat, för hvilket motståndarenes besegrande gäller såsom högsta mål. Det allmänna bästa, hvilket båda partierna egentligen förafsett att tjena, kan i sådana situationer komma att betänkligen försummas.

Men om det ock måste medgifvas, att partiväsendet kan genom ensidigheter, missbruk och öfverdrifter verka skadligt, så bör å andra sidan icke förbises, att ett lands politiska utveckling äfven kan skörda mycket gagn deraf att olika partier täfla om försteget. Denna täflan sporrar krafterna, bidrager att gifva sträfvandena högre lyftning och nödgar att klart och noggrant utreda hvad man kämpar för samt att i allt vidare kretsar af folket väcka intresse för statslifvets uppgifter; den medför jämväl ökad vaksamhet och kritik gentemot regeringen, jämte det partierna uppmärksamt följa hvarandras tillgöranden och sålunda kunna förekomma eller beifra afsteg från den politiska moralens bud.

Om partierna kämpa för hvad de verkligen anse för rätt och om patriotismen är driffjädern för deras sträfvanden, då måste väl för det mesta gagneliga slutresultat ur deras täflan och strider framgå.

För öfrigt, hvad tanke man än må hysa angående gagneligheten eller skadligheten af partiväsendet, – det är dock tydligt att partier nödvändigtvis måste uppkomma under förloppet af det representativa statsskickets tillämpning. Alla de medborgare, som äro kallade att yttra sig och besluta i allmänna angelägenheter, kunna omöjligen i alla frågor tänka lika; ej heller är det antagligt att den gemensamma diskussionen skulle i hvarje fråga leda derhän, att en del läte öfvertyga sig af de öfriga och enhällighet sålunda i och genom debatten komme till stånd. Den olikhet i uppfostran, erfarenhet, yrken och verlds|120|åskådning, som måste förefinnas inom hvarje representativ församling, betingar nödvändigtvis tillvaron af stundom högst betydlig skiljaktighet i meningar rörande de föreliggande frågorna. Denna skiljaktighet blir ej sällan genom debatten ytterligare skärpt och tillspetsad. Och sålunda måste en gruppering efter motsatta synpunkter i de vigtigaste angelägenheterna uppstå. Ju mera intensiva de olika öfvertygelserna äro och ju mera vidtgående olikheten i sjelfva principerna, desto bestämdare utpregla de antydda grupperna sig till partier.

Representantkamrarne äro naturligtvis partistridernas egentliga valplatser; ty der försiggå de afgörande omröstningarna, der fattas besluten. Striderna inom pressen och vid valmöten äro i jämförelse dermed blott af förberedande art.

Der partiväsendet redan fattat rot och synes vara, så att säga, oskiljaktigt från de politiska institutionerna, är det vanligen högst få deputerade, som icke höra till något parti. Sådant förekommer likväl. Det kan ha sin orsak i indifferentism eller vankelmod. Men det kan ock betingas af en sjelfständig öfvertygelse, som icke godkänner och derför icke vill ansluta sig till något af de bestående partiernas program, medan tillika tidpunkten möjligen icke egnar sig för bildandet af ett nytt parti. Sådana partilöse kunna visserligen ofta finna sig i saknad af inflytande på besluten; men ej sällan kan deras objektiva kritik af partiernas yrkanden vara af väsentligt gagn. Det visar sig ock att de modifikationer, partiernas syftemål efterhand undergå, liksom ock uppkomsten af nya partier, i många fall framkallats just af de utanför de gamla partierna stående männens hållning. Och partierna äro icke några i lagen påbjudna, efter laga föreskrifter danade samfund eller korporationer. Partiets rätta väsende är, såsom redan ofvan antyddes, att gemensamhet i politiska idéer skall förena dess medlemmar till arbete för dessa idéers förverkligande. En formlig organisation, för att starkare binda medlemmarne vid partiets fana, synes snarare såsom en utväxt från den rätta gestaltningen, än såsom af densamma med nödvändighet betingad. Den sammanhållande kraften är ej att sökas i löften, förpligtelser och lydnad, men väl i den öfverensstämmande uppfattningen om hvad fäderneslandets väl kräfver.

|121|

De iakttagelser vi här ofvan sammanfattat, rörande det politiska partiväsendet i allmänhet, stöda sig mera på hithörande företeelser i andra länder, än på vårt eget lands erfarenhet i detta ämne.

Af åtskilliga skäl är den politiska partibildningen i Finland ännu något ofullständig och sväfvande. Förutom den omständigheten, att det representativa systemet först en kort tid blifvit tillämpadt, äro de förnämsta skälen dertill, enligt vår tanke: att hvarken styrelsemedlemmarnes utnämnande eller deras verksamhet är beroende af partiers åsigter och yrkanden, och att ständerna alltför sällan sammankomma.

Emellertid har man nogsamt i landet känning deraf att partier finnas och partistrider föras. Det är derför af vigt att bilda sig en rigtig uppfattning af denna partigestaltning och dess betydelse. Då vi nu söka lemna ett bidrag till bedömandet häraf, är det oss ej obekant att artiklar i denna fråga förut på annat håll publicerats; vi äro ock medvetne derom, att en granskning af sådana förhållanden bör vara opartisk och objektiv.

Det kan ej nekas att det parti i vårt land, som ådagalagt den största ifver och energi i fullföljandet af sina syftemål, är finskhetspartiet.

Hvilket är detta partis program?

Svaret härpå synes vara temligen gifvet – och dock företer sig i afseende å en ganska vigtig omständighet ännu en viss otydlighet. Programmet framstår klart i en del punkter, nämligen i yrkandena på finska språkets användning vid domstolar och embetsverk, inrättandet af tillräckligt antal högre skolor med finskt undervisningsspråk samt i arbetet för den finska literaturens riktande. Men hvad som icke är klart, är huruvida partiet endast vill att finska språket skall komma till en med det svenska jämbördig användning såväl i det offentliga lifvet som i vetenskap, literatur och kulturarbetet öfverhufvud, – eller om det derutöfver, enligt slagordet: ”yksi kieli, yksi mieli”, eftersträfvar svenska språkets utträngande från den ställning det för närvarande intager i vårt land, d. ä.det är en fullständig förfinskning af de bildade klasserna.

|122|

Såvidt vi kunnat finna, föreligga härom olika uttalanden, såväl sådana som bestämdt förklara att man i och för nationalitets-principens förverkligande icke kan åtnöjas med mindre, än att finska språket blir Finlands enda språk, som å andra sidan sådana hvilka, utan att fordra svenskans bannlysande, anse det vara nationens vigtigaste uppgift för närvarande att med all energi bereda åt finskan fullt erkännande på alla områden; hvarförutom man äfven förnimmer yttranden, som synas vackla emellan de båda anförda alternativen, så att de, ehuru med stark lutning åt det första alternativet, åt en ”språklig ombildning af nationen”, dock tro sig böra försäkra att Runebergs språk ”icke skall glömmas, än mindre förtrampas” i Finland, ehuru deraf ej bör följa ”att Finlands herremannaklass alltid skall förblifva lika svensk som hittills”*)Se Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 10, s. 220, 221..

Den påpekade otydligheten i programmet skulle försvinna, derest finskhetspartiet delade sig i tvenne fraktioner, en radikal och en moderat. Men så har icke skett. Väl har det nyligen framhållits såsom behöfligt att skilnad blefve gjord mellan partiets center och dess förtrupper, men detta blott med afseende på sättet att strida och arbeta för finskheten, icke med afseende å programmets innehåll*)Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 12, s. 272..

Radikala yrkanden äro vanligen mycket enkla och derför lätt fattliga för den stora mängd medborgare, hvilken saknar förmågan af sådan mångsidigare pröfning af politiska frågor, som är af nöden för att kunna komma ”from sounds to things”. Det är derför ganska sannolikt att det tidtals i pressen uppstämda ropet på svenskans aflägsnande och allmän förfinskning vunnit ej så litet anklang bland den finska befolkningen.

Men när det gäller att bedöma finskhetspartiet såsom politiskt parti, är det påtagligen rigtigare att mindre fästa sig vid det som här och hvar i pressen påståtts och förkunnats, än vid de förslag och uttalanden, som partiet framlagt vid landtdagarne.

Senast hållna ständermöte lemnar i detta hänseende ett rikligt material.

|123|

De vigtigaste föremålen för finskhetspartiets petitionsförslag voro: finska språkets lagliga rättigheter och inrättandet af flere lärdomsskolor med finskt undervisningsspråk.

I förstnämnda fråga var det af professor G. Z. Forsman i Presteståndet framstälda memorial tvifvelsutan det förnämsta; det blef ock bestämmande för slutyrkandet i utskottets betänkande. Hvad der begärdes var, ”att H. M. i nåder täcktes anbefalla Dess Senat för Finland, att ofördröjligen vidtaga de åtgärder hvarmedelst finska språkets rättigheter ’senast vid 1883 års utgång’ måtte göras fullt gällande i de hänseenden, som 1863 års nådiga förordning tillförsäkrar det finska folket”.

Nu lyder åberopade 1863 års förordning såsom följer: 1:o) Ehuru svenska språket fortfarande förblifver landets officiela språk, förklaras det finska tungomålet likväl vara med det förra lika berättigadt uti allt sådant, som omedelbarligen berörer den egentligen finska befolkningen i landet; i följd hvaraf skrifter och handlingar på finska hädanefter skola vid alla domstolar och embetsverk i Finland utan hinder emottagas; och 2:o) Senast vid 1883 års utgång bör finska språkets rätt, sådan den ofvanföre finnes erkänd och bestämd, hafva trädt i full utöfning äfven hvad rörer de ifrån domstolarne och embetsverken utgående expeditioner; o. s. v.

Genom att ställa sig på grundvalen af denna förordning har således hr Forsman, långtifrån att göra sig till organ för så radikal mening som att finskan borde förklaras för landets enda officiela språk, anslutit sig till uppfattningen att historiskt gifna förhållanden betinga erkännandet af svenska språkets fortfarande behöflighet och berättigande jämte det finska. Och när såväl i utskottsbetänkandet om denna fråga, som af en del talare ur finskhetspartiets leder samma förordning liknelsevis betecknats såsom en ”magna charta” för den finska befolkningen, bör man väl vara berättigad antaga att denna höga uppskattning af merberörda urkund icke skett under förbiseende af de första orden i 1:o mom. af förordningen.

Efterse vi åter hvad under debatterna uttalats i detta ämne, torde mesta vigt böra fästas vid hr J. V. Snellmans yttranden, eftersom han ovedersägligen varit och är partiets främste man.

|124|

Med afseende å de förberedande åtgärder, som i k.kejserliga förordningen den 20 februari 1865 föreskrifvits i och för genomförandet af den i 1863 års förordning påbjudna reform, men af hvilka föreskrifter en del efteråt förändrats, sade hr Snellman, bland annat: ”Det var en olycka att § 5 (i 1865 års förordning) uteslöts, i hvilken stadgades att i skolan finska språket skall icke blott läsas, utan äfven användas såsom undervisningsspråk på de högre klasserna, till följd af hvilket upphäfvande, då finska skolor inrättades, man på samma vis bestämde, att i finska skolor svenskan skulle läras visserligen, men icke användas såsom undervisningsspråk. Detta nya stadgande har i min tanke verkat mycket ondt redan derigenom, att man sålunda uppfostrat ungdomen helt och hållet svensk och helt och hållet finsk. Det skadar dessutom särskildt i de finska skolorna; ty det är gifvet att, läses icke i dem svenskan dugligt och alvarligt, lär sig deras ungdom icke väl läsa och förstå svenska, så kommer den att i bildning stå tillbaka för den ungdom, som väl känner svenska språket. Ty hela vår bildningshistoria visar tillbaka på svenska källor, på hvilken väg vi än försöka förkofra våra kunskaper. I allt, som rör vårt samhällstillstånd, måste vi gå tillbaka till dem.

Petitionsmemorialen i skolfrågan kunna deremot, för det mesta, icke anföras såsom bevis på en moderat uppfattning af sakläget och deri grundade behof. Det yrkades väl icke att alla skolor med svenskt undervisningsspråk borde förfinskas, men en del petitionärer trodde sig kunna beteckna vissa af dem såsom onödiga och fordrade derför deras förfinskande, jämte det några ville uppställa numerären af svenska och finska talande invånare, utan afseende å de sociala förhållandenas inverkan på skolfreqvensen, såsom bestämmande för antalet lärdomsskolor af hvardera slaget. Det hör ej till vårt ämne att ingå i pröfning af frågan huruvida det på någon ort, der nu ett svenskt lyceum finnes, vore lämpligare att inrätta ett finskt. Det borde dock i princip erkännas att åstadkommandet af ökadt antal skolor för den finska befolkningen icke är en sak, som i sig innebär nödvändigheten att indraga läroverk för barn med svenskt modersmål. Det berättigade anspråk, som det gälde att eftertryckligen framhålla gentemot regeringen i detta hänseende, var att behöf|125|ligt antal finska läroverk med det snaraste borde inrättas. Men då härmed kombinerades yrkandet på förfinskning af svenskspråkiga skolor, framskymtade den radikala yksi-kieli-teorin.

Allmänna besvärsutskottets betänkande blef ett uttryck af de åsigter, om hvilka moderata utskottsmedlemmar af finskhetspartiet och medlemmar af det liberala partiet förenat sig; det torde ha varit herrar Th. Rein och R. Björkenheim, som härvid haft mesta inflytande. Betänkandet förordade inrättandet af nästan alla de begärda finska skolorna och uppstälde den vigtiga princip, att eleverna vid landets fullständiga elementarläroverk bör bibringas förmåga att i tal och skrift begagna landets andra inhemska tungomål. Flera reservationer afgåfvos mot betänkandet, dels ur pedagogisk synpunkt mot nyssnämnda princip, dels af herr A. Meurman jämte fem andra medlemmar såväl mot sagde princip, som ock derhän att ändamålet med de föreslagna petitionerna helt enkelt och billigt borde realiseras genom en del svenskspråkiga skolors förfinskning.

Under ståndsdebatten i frågan yttrade herr J. V. Snellman: – – – ”De sex reservanterna ställa sig på en så exklusiv ståndpunkt, att den enligt min tanke ej borde förordas, än mindre gillas. Redan i motiveringen finnes en stor öfverdrift, då reservanterna förmena, att det i utskottets förslag är fråga om att åstadkomma två modersmål för ett folk. Detta uttryck innehåller i sig sjelf en meningslöshet. Derom är icke fråga, att åstadkomma en omöjlighet, att sätta ett annat språk i stället för modersmålet, utan frågan är endast den, att föra i synnerhet den bildade delen af folket till kännedom af och kärlek för det stora flertalets språk, och att åter den ungdom af finska befolkningen, som arbetar sig fram till högre bildning, å sin sida må lära sig bildningens i landet nuvarande språk, lära sig både att känna detsamma och akta den bildning detsamma representerar. Reservanternas förslag går deremot ut på att föreviga den dualism, som nu förefinnes, utan något uttaladt syfte att mer än hittills föra den finska och svenska skolans lärjungar tillsammans. Det är på sådan grund jag anser att på denna reservation icke borde fästas något afseende, utan att utskottets förslag borde läggas till grund för diskussionen; och torde detsamma|126| med åtskilliga modifikationer i de särskilda punkterna också, så vida jag förstår, erbjuda en ömsesidigt tillfredsställande lösning af frågan”.

Betänkandet föranledde ganska olika beslut i de skilda stånden. Ridderskapet och Adeln afvek ej mycket från betänkandet, Borgareståndet något mera, hvaremot Presteståndet upptog en del och Bondeståndet det mesta af de åsigter, som i de sex reservanternas ofvan nämnda yttrande framlagts. – Efter sammanjemkning blef dock ständernas beslut i hufvudsak öfverensstämmande med betänkandet.

Vi sakna här utrymme för utförligare redogörelse för finskhetspartiets uppträdande i språkfrågan vid senaste landtdag. Men då språkfrågan såsom politisk angelägenhet, d. ä.det är såsom föremål för tillgöranden från statens sida, kulminerar i dessa tvenne uppgifter, som ofvan berörts: finskans erkännande såsom officielt språk och beredandet af tillräckligt tillfälle till högre skolundervisning på finska tungomålet, – torde det anförda göra tillfylles. Slutsatsen måste blifva den, att finskhetspartiet vid senaste landtdag i sjelfva verket företedde olika skiftningar i språkfrågan; det visade sig omfatta såväl moderata som radikala element. Hvilketdera af dem var numeriskt öfvervägande, åtaga vi oss ej att beräkna; men vi konstatera att det förra utöfvade ett vida mera betydande inflytande på ärendenas gång, än det senare.

Det är dock tillika att märka, att de nämnda tvenne elementen inom partiet icke uppträdde såsom bestämdt särskilda fraktioner och att det stundom icke ens kan om samma person med visshet utsägas, om han är centerman eller vensterman. Vi böra tillägga att vi härvid och i det föregående alldeles icke fästat afseende vid sättet, hvarpå partiets medlemmar under senaste landtdag i tal eller skrift framlade sina påståenden, endast vid dessas innehåll i sak.

Då man betraktar finskhetspartiet såsom ett enda parti, hvilket det ock härintills velat anses vara, är det således fullt befogadt att, på sätt vi här ofvan gjort, anmärka att partiets program saknar tydlighet och bestämdhet i den kardinala frågan om finska och svenska språkens ställning i vårt land för fram|127|tiden. Vi måste tro att denna omständighet i icke ringa grad bidragit att nära och underhålla den s. k. språkstriden. Yrkandena på att äfven finskan skall såsom kurialspråk erkännas och i all myndigheternas beröring med den finska talande befolkningen användas, samt på inrättandet af större antal finskspråkiga läroverk, hafva, såvidt vi kunnat finna, ganska allmänt medhåll inom det liberala partiet, och öfverhufvud bland dem som icke tillhöra finskhetspartiet, d. ä.det är icke upptagit finskhetens intressen såsom det politiska mål, som borde vara deras sträfvandens egentliga innehåll. Men när det derutöfver idkeligen förkunnas att en allmän förfinskning är nödvändig, att svenskan är ett främmande skal, som bör brytas och bortkastas, att den svenska herremannaklassen endast af egennytta, beqvämlighet eller magtlystnad stämplar mot finskhetens sak, för att sålunda fortfarande få utöfva förtryck emot det egentliga finska folket, o. s. v., så är det ganska naturligt att slika yttringar framkalla ovilja och klander samt hos en del tyvärr äfven kallsinnighet mot sådana anspråk från finskhetspartiets sida, hvilkas berättigande icke borde få vara tvifvel underkastadt. Sålunda gror på ömse sidor retlighet och förbittring, till skada såväl för finskhetens sak som för öfriga fosterländska sträfvanden.

Enligt vår tanke är det emellertid ett glädjande faktum, att mellan finskhetspartiets moderata element och det liberala partiets flertal så stor samstämmighet i uppfattningen af den finska språkfrågan visade sig, som den, hvarom besluten angående skolpetitionerna vitna. Att man i båda dessa grupper hade i grunden lika åsigt äfven beträffande frågan om ”finska språkets lagliga rättigheter”, framgår af förhandlingarna, om ock ingen gemensam ständerpetition i detta ämne kom till stånd. Orsaken dertill att denna strandade är nämligen att sökas i de olika meningarna om den åtgärd, hvarom hemställan borde ske, men ej deri att syftemålet med petitionsförslagen skulle hafva blifvit af en stor del landtdagsmän underkändt. Det är högst sannolikt att i Ridderskapet och Adeln hade vunnits pluralitet för det af hr Snellman, efter öfverenskommelse med medlemmar af det liberala partiet, framlagda förslag att petitionerna borde afse att till ständerna skulle aflåtas proposition om grunderna för de|128| båda inhemska språkens likställande vid domstolar och öfriga embetsverk; men landtmarskalken vägrade att framställa proposition på detta förslag, hvilket hade till resultat att ingen petition beslöts. Borgareståndet omfattade, genom att godkänna herr A. H. Chydenii reservation, jämväl den åsigt, ehuru annorlunda formulerad, att detta ärende borde med ständernas medverkan genom lag regleras. Sålunda blef utskottets något sväfvande resolutionsförslag endast af de tvenne öfriga stånden gilladt. Att icke heller sammanjämkningsförslaget fick pluralitet, hade åter sin grund i dess bristfälliga och haltande redaktion.

Uppkomsten af ett centerparti för de frågor, som beröra det finska språkintresset borde icke vara otänkbart. När från finskhetens målsmäns sida sådana åsigter göras gällande, som de hvilka vi här ofvan ur hr Snellmans andraganden vid senaste landtdag anfört, och när det i samma frågor från det liberala partiets leder yttrats, t. ex.: att det är lagstiftarens skyldighet att verka för genomförandet af fullständig tvåspråkighet vid våra domstolar och embetsverk och undanrödja alla orsaker till klagomål i detta hänseende från den finska befolkningens sida; – att det innebär en kränkning af den medborgerliga sjelfkänslan, om icke båda språken genom lagen likställas; – att regeringen icke står i harmoni med representationen, derest hon icke vidtager kraftiga åtgärder för att befrämja den finska talande delens af nationen behof af bildning och rättighet att erhålla tillfälle dertill; m. m., – så bevisar detta i sjelfva verket en så nära öfverensstämmelse i meningar, att dessa omöjligen kunna betecknas såsom hörande till hvarandra motsatta program. För möjligheten af sammanslutning till ett centerparti skulle, såsom det synes, icke erfordras stort mera än att de moderata elementen inom finskhetspartiet uttryckligen tillbakavisade solidariteten med de ultraister, som fantisera om svenskans förintande i vårt land; och från de liberales sida, att de, på sätt ock vid senaste landtdag förekom, öppet gilla och medverka till genomförandet af en regim, som låter flertalets af nationen språk i alla rigtningar komma till heders i bredd med det äldre organet för landets kulturlif, – och att de icke låta afhålla sig härifrån af far|129|hågan att derigenom möjligen arbeta de radikala finskhets-ifrarene i händerna.

Det finnes icke tillräckliga skäl för sådan farhåga. Utom det faktum att radikalismen till följd af sin ensidighet ingenstädes och på ingen tid kunnat utöfva ett verkligt eller varaktigt inflytande på samhällslifvet, som städse beror af en mångfald olika faktorers samverkan, skall yksi-kieli-programmet här stöta på hinder i förhållanden, som hafva oförstörbara rötter i landets historia. Man kan icke genom blotta påståendet derom förvandla svenskan till ett främmande språk, då den i verkligheten är ett inhemskt språk. Och just derigenom att den är inhemsk, att den är större delen bildades i landet modersmål, hvilket åter har till påföljd att de bildningssökande med finskt modersmål snarare och lättare inhemta svenskan, än tyskan eller något annat af de stora kulturländernas språk, beredes ju oss den fördelen, att Sveriges betydande literatur utan svårighet är för vida kretsar af vårt folk tillgänglig och att vi i den svenska odlingen hafva liksom en medarbetare för vårt eget utvecklingsarbete. Man har sagt, under antagande att finskan vore hela nationens enda språk, att om finnen lär sig tyska eller franska, hvilka han för högre, vetenskapliga studier i alla fall behöfver inhemta, så har han större nytta deraf än af att kunna svenska. Detta kan vara sant om man har afseende på enstaka fall. Men man förglömmer dervid huru oändligt ringa deras antal vore, som skulle lära sig de nämnda främmande språken, jämfördt med deras, hvilka till följd af de bestående förhållandena antingen från barndomen känna eller i skolan och lifvet lära sig svenska och derför hafva till sitt förfogande rikare bildningsmedel, än hemlandet ensamt kan erbjuda. Det medför obestridligen känbara olägenheter för ett folk, att inom detsamma två skilda språk äro rådande. Men dessa olägenheter motvägas fullständigt af ofvan antydda fördelar, hvilka dessutom motverka den våda af en viss isolering från det vesterländska kulturlifvet, som eljes utan tvifvel skulle förnimmas. Såväl af dessa skäl, som emedan tvåspråkigheten är resultatet af en seklerlång utvecklingsprocess, saknar det radikala förfinskningssträfvandet all utsigt att förverkligas.

Men saken har ock en annan sida: den språkliga dua|130|lismen får icke vara en splitfull tudelning af nationen. De svensktalande i Finland äro icke ett bihang till Sverige, utan en organisk beståndsdel af det finska folket; och annorlunda hafva de icke heller fattat sin ställning. Nylands, Ålands och Wasa allmoge kan reda sig med svenskan ensam; också lär sig menige man sällan annat språk än modersmålet. Men i betraktande af de bildade klassernas uppgift i nationens lif, måste det eftersträfvas att kännedomen af båda språken ibland dem varder så allmän som möjligt. För statens funktionärer är detta redan erkändt såsom nödvändigt; i allmänt medborgerlig verksamhet erfares mer och mer behöfligheten deraf; slutligen är det af vigt att den literatur, som på Kalevalas språk uppväxer, icke är främmande för någon bildad medborgare af vårt land. Det vore ensidig svenskhetsifver att betrakta sådan ståndpunkt i språkligt hänseende såsom öfverflödig. Senast församlade ständer hafva uttryckligen framhållit det såsom skolans åliggande att bringa vår ungdom till kännedom af det andra inhemska språket. När detta yrkande vunnit tillbörlig efterföljd, skall det ej töfva länge innan språkdualismens olägenheter äro väsentligen afjämnade – och detta utan att någon nödgas uppoffra sitt modersmål, tankens och känslans naturliga uttrycksmedel.

Hvad vi nyss anförde angående möjligheten af ett centerpartis uppkomst för de frågor, finskhetssträfvandet gäller, erfordrar dock ett tillägg. Att de åsigter i språkfrågan, som skulle bilda ett sådant partis program, redan ganska allmänt i landet omfattas, derom äro vi öfvertygade. Men ett politiskt parti kan icke bilda sig endast för att arbeta för denna ena fråga. Förutom att hvad från statens sida härutinnan kan och bör tillgöras måhända snart nog varder vidtaget, i hvilket fall för partiet blott skulle återstå att värja de vunna resultaten emot ultraismens tilltag, erfordras i hvarje fall för bildandet af ett centerparti, att vilja för statslifvets öfriga uppgifter verka enligt i hufvudsak öfverensstämmande principer. Det har visserligen blifvit påstådt att språkstriden varit och är af så öfvervägande betydelse, att den först måste hafva kämpats till slut, innan par|131|tier på grundvalen af andra frågor kunna uppkomma*)K. Kuukauslehti 1878 n:o 12 s. 270.. Det må vara sant att denna strid tett sig nog mycket i förgrunden. Men lyckligtvis har icke allas intresse varit deraf absorberadt, – en blick på landtdagarnes verksamhet från 1863 är nog för att öfvertyga härom. Ej heller skulle de framsteg, som vårt land under denna tid gjort på lagstiftningens och statshushållningens områden, varit möjliga om alla hade anslutit sig till den korttänkta devisen: först skall språkfrågan klareras, sedan må man taga ihop med andra frågor!*)K. K:lehti a. st.I sjelfva verket har partiställningen varit ganska skef: med undantag af en ringa fraktion svenskhetsifrare hafva de, som icke hört till finskhetspartiet och af hvilka de flesta torde få räknas till det liberala partiet, icke varit ett motparti mot det förstnämnda, de hafva icke haft till sitt program att motarbeta sträfvandena för finskheten; de hafva visserligen protesterat emot och sökt förekomma öfverdrifter, der sådant varit af nöden, men deras program har varit att arbeta för våra institutioners, vår lagstiftnings utvecklig i frisinnad rigtning. När en del finskhetsifrare det oaktadt betraktat det liberala partiet såsom en ”svekomanske” fiende, som måste häcklas och angripas, så kan detta ej tillskrifvas annat än en stridslysten fantasis ingifvelser. Ty att icke särskildt egna sig åt positiv verksamhet för finskhetens sak, – bland annat af skäl att så många andra samhällsuppgifter finnas, som ej få försummas, – är icke detsamma som att rigta sitt arbete mot finskhetspartiet. Dessutom har, såsom vi tidigare erinrat, detta parti för alla moderata och befogade yrkanden i språkfrågan vid senaste landtdag fått medhåll och understöd af de liberale, och detta, oaktadt finskhetspartiet då, mer än någonsin förut, sökte markera en särskild, från de liberales afvikande ståndpunkt i de flesta vigtiga politiska angelägenheter.

För att det liberala partiet, eller åtminstone en stor del deraf, skall kunna med de moderata elementen inom finskhetspartiet sammansluta sig till ett centerparti, erfordras alltså, utom samstämmighet i språkfrågan, att nämnda moderata element i|132| öfrigt hylla en liberal politiks grundsatser. Men tyvärr gifver den senaste tidens erfarenhet vid handen att så icke är fallet. Man har tvärtom begynt lägga an uppå, att uppträda mot liberalismen.

Dock företer finskhetspartiet äfven i detta hänseende olika skiftningar, i det en del framförallt vilja diskreditera de liberale i detta land, andra åter teoretiskt nedrifva liberalismen öfverhufvud. Vi syfta med det förra på några uttalanden i Uusi Suometar, K. Kuukauslehti och Morgonbladet, af hr A. M.Agathon Meurman m fl., hvilka förkunna, att de liberale i vårt land alldeles icke äro liberale eller frisinnade, utan endast äro ”Dagbladister” och svekomaner, medan deremot finskhetsifrarne just äro de verklige liberale. Desse herrar tyckas således ändå tillerkänna liberalismen något värde, eftersom de vilja åt sitt parti vindicera äran af att äfven vara denna rigtnings representant i vårt land. – Då vi jämväl omnämnde teoretiska angrepp mot liberalismen, förafsågo vi dermed förnämligast en artikelserie om ”liberalism och socialism” af hr Th. R. (professor Rein), publicerad under fjolåret, först i Kirj. Kuukauslehti, sedan i Morgonbladet.

När man drager sig till minnes, hvilken hållning finskhetspartiets flertal vid senaste landtdag iakttog emot åtskilliga betydande förslag, som afsågo reformer i liberal riktning, kan man ej undgå att finna det efteråt på partiets vägnar i pressen uppstälda anspråket, att detsamma bör anses vara den verkliga liberalismens innehafvare, så ihåligt, att en vederläggning deraf icke kan vara af nöden. Deremot böra vi ej förbigå hr Reins artikel, hvilken, under uttryckligt erkännande att liberalismen äfven i vårt land är ”en makt, som fortfarande gör sig gällande vid samhällsfrågornas praktiska lösning,” söker visa att liberalismen är ensidig och otillfredsställande.

Hr R. uppställer följande definition: ”Liberalism är enligt vår uppfattning den opinion, som, utgången ur 18:de seklets upplysningsliteratur, framträdde med yrkandet, att den dittills bestående samhällsordningen borde lemna rum för en annan, hvilken var bygd på grundsatsen om största möjliga frihet för samhällsmedlemmarne.” Han hade hellre kunnat säga: Liberalismen, hvilken från sitt första uppträdande varit en protest mot des|133|potismens godtycke, mot den för menniskovärdet kränkande enväldsstyrelsen, är den rigtning i politiken, som vill betrygga friheten i staten genom representativa institutioner och en fast rättsordning.

Hr R. fortsätter: ”Liberalismen i våra dagar är icke mera alldeles detsamma den var i sin början.” Naturligtvis! hvarför skulle väl ett så lifskraftigt sträfvande hemfallit åt stillaståendet. ”Det 18:de seklets tongifvande skriftställare afsågo hufvudsakligen ernåendet af politisk frihet. Statsmagten skulle vara ett uttryck för flertalets vilja. Man kom härigenom till fordran på ett parlamentariskt system med ur allmänna val framgångna kamrar, ansvarige ministrar, etc., samt i vidare konseqvens till yrkandet på en republikansk statsform. Men det visade sig i tilllämpningen, att den statsmagt, hvilken utgjorde uttrycket för majoritetens vilja, kunde blifva lika mycket, ja mera förtryckande för samhällsmedlemmarna än den gamla absoluta monarkin.” Hvar har denna erfarenhet af ett majoritetsförtryck, värre än absolutismens, blifvit gjord? I Frankrike, under den stora revolutionens dagar. Men det var icke någon liberalismens skapelse, som utöfvade detta förtryck, jakobinerna voro snarare radikala demokrater; girondisterna, som dukade under, voro det enda parti som i någon mån kunde kallas liberalt. Yrkandet på en republikansk statsform är ingalunda kännetecknande för liberalismen om den ock ej i princip är emot republiken. Det liberala partiet har framförallt befrämjat den konstitutionelt monarkiska statsformen och inom denna sökt garantier för friheten. – Men vidare i texten: ”Man begrep då att liberalismens idé borde tillämpas ej blott på staten utan på alla sociala områden, d. v. s. såväl på individerna som på de särskilda inom staten existerande samfunden, t. ex. kyrkan, kommunen, familjen i deras förhållande till statsmagten. Det var under inflytelsen af engelsktamerikanska förebilder man, såsom det vigtigaste vilkoret för en sann frihet, begynte yrka på en inskränkning af sferen för statsmagtens befogenhet öfverhufvud. Liberalismen blef nu likabetydande med fordran på sjelfstyrelse i ordets vidsträcktaste mening. Individerna skola oberoende af staten få sköta de angelägenheter, som röra endast dem sjelfva; staten finnes till för att|134| skydda deras af naturen gifna rättigheter. De skola hafva frihet att efter behag söka sig bergning, på det sätt som bäst öfverensstämmer med deras håg och fallenhet. De skola hafva frihet att hysa och bekänna hvilken religiös öfvertygelse som helst, frihet att meddela hvarandra sina tankar enskildt eller offentligt, äfvensom att förbinda sig för ernående af sådana ändamål, som endast i gemenskap kunna vinnas. Vidare att inom förbindelsen efter godtfinnande – blott de ej kränka andras frihet – bestämma om de gemensamma angelägenheterna; samt slutligen att, under samma vilkor, utträda ur förbindelsen.” – I denna utläggning finnes sant och origtigt om hvarandra. Hr R. förblandar associationsfriheten med det system af sjelfstyrelse och decentralisation, som den liberala statsläran upptagit på sitt program för att fullständigare förverkliga det fria, representativa statsskickets väsende. Begreppet sjelfstyrelse i den moderna staten är: de mindre områdenas inom staten, – provinsens, distriktets, kommunens – förvaltning genom myndigheter och personer, valda af medborgarene. Denna förvaltning utesluter icke kontroll och medverkan af statsembetsmän, men beslutanderätten i de rent lokala frågorna är tillerkänd de valda organen. Att tillhöra ett sådant samfund eller utträda derur beror icke, såsom hr R. synes tro, på individens godtfinnande. Hvarje medborgare är obligatoriskt medlem af kommun och provins liksom af staten. Skötandet af dessa lokala angelägenheter sker icke heller alldeles ”oberoende af staten”. Ty det sker inom de gränser statsmagten utstakat, för de ändamål och enligt de former, lagen bestämt. Sjelfstyrelsens organ och uppgifter utgöra länkar i den lagbestämda, offentliga rättsordningen. Vilkoren för att kunna emancipera samhällena från den tunga och för friheten vådliga förvaltningsregim som eger rum när alla, äfven de minsta ärenden dragas under den centrala magtens, statsstyrelsens afgörande, ha varit 1:o) att uppdraga en rigtig gräns mellan frågor af blott lokalt intresse och sådana som angå hela landet eller större delen deraf, och 2:o) att, litande på medborgarenes omvårdnad om de dem närmast liggande intressena, pålägga dem denna omvårdnad såsom en offentlig pligt, att utöfvas enligt val, i representativa former. För detta förvaltningssystem enligt sjelfstyrelsens|135| grundsatser har England i åtskilliga hänseenden tjenat såsom mönster; men i många länder äro de reformer, som afse systemets införande, ännu icke afslutade. De liberale verka fortfarande för dessa reformer. – När hr R. anger det såsom en liberalismens lära, att staten finnes till för att skydda individernas af naturen gifna rättigheter, så far han ock vilse. Den liberala statsläran har hvarken påstått att alla individernas rättigheter vore gifna af naturen, eller att statens enda raison d’être vore skyddandet af dessa rättigheter. – Vi kunna dock icke dröja vid alla enskildheter, utan fortsätta citatet:

”Alltså näringsfrihet, religionsfrihet, tal- och tryck-frihet, associationsfrihet, borttagandet, genom civiläktenskapets införande, af de hinder, kyrkan i vissa fall stält mot äktenskapets ingående, äfvensom äktenskapets lätta upplöslighet”. Ja, dessa friheter, utom de sistnämnda, dem har liberalismen inskrifna i sin fana, och många folk hafva redan erfarit det lifvande och förädlande inflytandet af deras åtnjutande. Men att äktenskapets lätta upplöslighet vore en liberalismens idé, är, med förlof, en humbug af hr R. troligen anbragt för att grumla det intryck påminnelsen om näringsfrihet, religionsfrihet och tryckfrihet måste göra på oförvillade sinnen.

Litet längre fram säger hr R.:

”Liberalismens sak har närapå tyckts sammanfalla med sjelfva det menskliga framåtskridandets.”

”Och dock – medan liberalismen sålunda firat den ena triumfen efter den andra, hafva efterhand åtskilliga tidsföreteelser framträdt, hvilka hos den uppmärksamme betraktaren måste väcka tvifvel huruvida verkligen detta system innefattar summan af all mensklig vishet i afseende å samhällets och statens inrättning.” Detta är då verkligen mycket beskedligt taladt. Liberalismen torde väl, lika litet som något annat system, göra anspråk på att ensam innefatta summan af all statsvishet. Det är så visligen tillstäldt i de menskliga samhällena att äfven sådana system, som i det hela äro dåliga, kunna till frågornas lösning bidraga med några vishetskorn. Fasthållandet vid det gamla kan t. ex. i vissa fall vara af nöden, men eftersom konservativa partier tagit denna uppgift om händer, behöfver liberalismen icke|136| särskildt vinnlägga sig derom. Dess universela betydelse har berott derpå att den framförallt verkat för framåtskridandet: ty att sträfva till högre utveckling är ju individernas och mensklighetens bestämmelse.

”Frågor hafva uppstått, vid hvilka det synes mera tvifvelaktigt, om liberalismen med dem skall kunna komma till rätta ... Så t. ex. har liberalismen påtagligen ingenting begripit af de nationela rörelserna i vårt sekel ..... De storartade politiska hvälfningar, hvilka omgestaltat Italiens, Tysklands och nu senast Balkanhalföns statsförhållanden, hafva framgått ur nationalitetsprincipen. Liberalismen, som saknat nyckeln för deras rätta uppfattande, har betraktat dem med förvåning, delvis med motvilja.”

Har då hr R. icke reda på att det var längtan efter befrielse från smådespoternas förtryck, som gaf fart åt det italienska enhetssträfvandet, att det var de frisinnade partierna som voro verksammast för enheten, och att Cavour, som genomförde den utan ”förvåning och motvilja”, var en statsman af den liberala skolan? Har förf. aldrig beaktat hvad dock dagligen kunnat inhemtas, nämligen att det national-liberala partiet i Tyskland uträttat mera för den nationela sammanslutningens befästande än något af de öfriga partierna, jämte det sagda parti haft förtjensten att i någon mån värja friheten mot Bismarcks kasuistiska inrikespolitik? Hvad åter hvälfningarna på Balkanhalfön vidkommer, så har driffjedern till desamma ingalunda ensamt eller ens i främsta rummet varit nationalitetsprincipen, utan de kristna befolkningarnes sträfvan att frigöra sig från det barbariska tyranni, som kränkte dem i deras existens såsom menniskor. Om hr R. vid sitt besynnerliga uttalande särskildt haft i åtanke Englands senaste politik i Orienten, så hade han dock bort besinna att dess ledande statsman för tiden, Beaconsfield, icke är en liberal, och att de engelske liberales förre ledare Gladstone häftigt bekämpat premierministerns turkvänliga politik.

Nationalitetsprincipen – denna nyckel till begripande af omförmälda statshvälfningar, hvilken liberalismen skulle sakna är såsom politisk princip: hvarje nations rättighet att bilda en sjelfständig stat för sig eller såsom sådan fortbestå. Hr R.|137| vill att nationen i sådan politisk mening skall vara etnografiskt likformig. Men detta är icke alltid fallet; historiens gång har varit sådan att på många punkter af jorden olika etnografiska element genom långvarig politisk och social sammanlefnad danats och uppfostrats till en nation. Nationalitetsprincipen var icke främmande för den belgiska statens grundläggning, ehuru en etnografisk enhet icke kunde åstadkommas. Czecher och tyskar kunna icke i nationalitetsprincipens namn af provinsen Böhmen göra två skilda stater; vilja de en politisk emancipation från Österrike, så måste de sämjas om att bilda en gemensam böhmisk nation. – Se vi slutligen på förhållandena i eget land, så veta vi visst att finskhetspartiet vill anses för det enda nationela partiet, men vi veta ock att det icke är annat än finsk nationalkänsla, som lifvar äfven de liberale i deras sträfvanden. Och hvad särskildt Finlands ställning såsom med Ryssland förenad stat vidkommer, så hafva de liberale i vårt land, måhända i högre grad än finskhetspartiet, bemödat sig att bereda insteg och erkännande åt en rigtig uppfattning af det unionela förhållandet och sålunda visat sig strängt hålla på nationalitetsprincipen i dess ofvan angifna politiska betydelse.

I sammanhang härmed böra vi tillbakavisa några andra påståenden af hr R.: ”Liberalismen har i vårt land ingått ett förbund med de antinationela tendenserna. Och detta är såtillvida lätt förklarligt som han till sjelfva sitt väsende är kosmopolitisk och derför af princip likgiltig för det nationela.”

Det ser nästan ut, som om hr R. icke förstode att skilja mellan humanism och kosmopolitism. När vi låta våra ynglingar göra humanistiska studier, låta dem studera filosofi, verldshistoria, gammal och ny literatur, så är det väl icke för att bibringa dem en uteslutande nationel, utan för att äfven bibringa dem allmänt mensklig bildning; och då deras synkrets sålunda vidgas utöfver det egna landets gränser, då de lära sig att hysa intresse äfven för främmande folk, deras öden och frihetsstrider och för menniskoslägtets utvecklingsarbete i allmänhet, så är dock ändamålet härmed ej att landets ungdom skall danas till kosmopoliter, men att hennes patriotism skall höjas och förädlas|138| genom en human verldsåskådning och genom den från densamma oskiljaktiga kärleken till frihet.

Nåväl, det är humanismen, icke kosmopolitismen, som hör till liberalismens väsende. Kosmopolitismen är den opinion, som vill att skilda stater skola upphöra att finnas till och att hela jorden skall bilda ett enda politiskt samfund; åtnöjande sig tillsvidare, då sådan verldsstat icke så hastigt lärer realiseras, med att förklara det vara individens rätt att betrakta sig såsom medborgare öfverallt, utan att känna sig särskildt förpligtad emot sitt fädernesland. Men sådana läror har liberalismen icke förkunnat. Påståendet att liberalismen till sjelfva sitt väsende är kosmopolitisk, är helt och hållet gripet ur luften. De liberala partien ha öfverallt verkat för sitt fäderneslands framåtskridande i frihet. De ha visserligen ock arbetat för ett större närmande mellan nationerna, ett aflägsnande af onaturliga skrankor mot den internationela samfärdseln. Men detta har icke skett af likgiltighet för den egna nationen, utan af öfvertygelsen att fäderneslandet har mera gagn af en liflig beröring med andra folk, än om det afstängde sig med en kinesisk mur från alla, som icke höra till samma ”etnografiska gemenskap.”

Att liberalismen i vårt land skulle ”ingått förbund med de antinationela tendenserna” är ej heller annat än en tendentiös fras, efteråt kryddad med andra sådana om principiel likgiltighet och motvilja mot den finska nationaliteten, bestämd fiendtlighet mot den nationela reformrörelsen m. m. Vi måste, för utrymmets skull, afhålla oss från en detaljerad vederläggning af dessa beskyllningar. Vi vilja blott erinra om det faktum att, när det vid senaste landtdag gälde att bestämma sig för det program, som borde uppställas i den fråga hvilken var brännpunkten af den nationela reformrörelsens yttringar vid landtdagen, frågan om finska skolor, så förenade sig herr Rein och flertalet liberale om nästan samma program. Var detta från hr Reins sida en akt af vänskap, men från de liberales sida en akt af fiendskap mot den nationela rörelsen?

Vi kunna vidare icke lemna oanmärkt hvad hr R. yttrar med afseende å värnepligtsfrågan. Det lyder: ”Det kan ej nekas, att liberalismen öfverhufvud försvagat medvetandet om den|139| enskildes förpligtelser mot samhället och gifvit näring åt denna sjukliga individualism, som ej kan fördraga något än så ringa tvång på den enskildes meningar och godtfinnande, äfven der detta tvång påkallas af det allmänna bästa. Det var ur denna individualism som, för att anföra ett exempel, motståndet mot den allmänna värnepligten vid vår senaste landtdag framgick, såvidt som detta motstånd stödde sig på principer. Det är ett bevis på vår nations ännu sunda andliga tillstånd, att detta motstånd mot en institution, hvilken omsorgen om vår framtida trygghet påkallade, dock ej förmådde göra sig gällande. Man blef t. o. m. i tillfälle att bevitna det lika oväntade, som glädjande skådespelet, att en del af dem, hvilka pläga räknas bland vårt lands liberala, med deras förnämsta pressorgan, Helsingfors Dagblad, i spetsen, i denna fråga stälde sig vid sidan af de nationela och demokratiska idéernas förkämpar. Desse liberales hållning i värnepligtsfrågan länder dem utan tvifvel till heder, emedan den bevisar, att patriotism och sundt förnuft dock stundom kunna få öfverhand öfver troheten mot det liberala systemet. Å andra sidan hade tvifvelsutan de många af H:fors Dagblads vanliga anhängare, hvilka i denna fråga öfvergåfvo dess fana, fullkomligt rätt, då de påbördade bladet inkonseqvens. I sjelfva verket hafva Dagbladet och dess närmaste vänner just genom den hållning, de intogo i värnepligtsfrågan, fält domen öfver deras egen allmänna ståndpunkt. Ty att den allmänna värnepligten, som hvilar på grundsatsen om en allmän solidaritet mellan samhällets medlemmar, står i oförenlig motsats till liberalismen, borde vara klart som dagen. Ur liberalismen följer t. ex. den af hr Silfversvan i dess reservation betonade grundsatsen om arbetets delning sålunda, att enhvar efter egen håg och böjelse får välja yrke. Värnepligten åter fordrar, att medborgaren, utan afseende å håg och böjelse, skall uppoffra ett visst antal år af sin kraftigaste arbetsålder åt staten. Men deraf följer icke, att värnepligten vore obehörig, alldenstund det allmänna bästa är statens högsta lag, utan tvärtom att liberalismen är ensidig och att arbetsdelningens grundsats i vissa fall icke duger.” – Vi ha ansett oss äfven här böra fullständigt anföra|140| förf:s ord, enär ett kort referat kunde misstänkas för bristande noggranhet.

En sjuklig individualism kan skönjas hos en del af det 18:de seklets upplysningsfilosofer, af skäl att de lefde och skrefvo under trycket af den absoluta statsformen, som icke viste af fria medborgares sjelfständiga deltagande i det offentliga lifvet, utan lät statsmagten framstå såsom ett öfver undersåtarnes hufvuden sväfvande, hemlighetsfullt tvång. I det fria, representativa statsskicket, hvars införande väsentligen är liberalismens förtjenst, har medvetandet om den enskildes förpligtelser mot staten, långtifrån att försvagas, fortfarande vunnit i styrka. Ett ojäfaktigt bevis härpå är det system af medborgerlig sjelfstyrelse, som, i harmoni med det representativa systemet för sjelfva statsmagtens utöfning, efterhand blifvit upprättadt för statens underafdelningar, provinsen och kommunen. Såsom vi tidigare påpekat synes hr R. ha mycket dunkla begrepp om sagda sjelfstyrelses princip och dess tillämpning. Det är väl derför han icke heller fattar att värnepligten följdrigtigt ansluter sig till det representativa statsskickets öfriga institutioner. I den absoluta staten kunde regenten betrakta armén icke blott såsom ett medel till landets försvar, utan ock såsom ett instrument för enväldets upprätthållande; derför var värfvad armé i sådant statsskick den tjenligaste. Men emedan en värfvad här innebär faror för folkfriheten och emedan en så vigtig statsangelägenhet som landets försvar icke borde förblifva främmande för medborgarene, då deras medverkan för alla öfriga offentliga uppgifter påkallades, gjorde sig den uppfattning gällande att äfven landets försvar är en allmän medborgerlig pligt, och så upptogs värnepligtssystemet såsom en länk i de institutioner, hvilka bilda det konstitutionela eller representativa statsskicket.

Väl är det sant att liberalismen vill förverkliga friheten – individens, lika fullt som hela folkets frihet. Och det fria statsskickets idé kan ingalunda vara den, att statsmagten bör ha frihet att förtrycka individerna i staten. Men liberalismen har icke pläderat för en abstrakt frihet utan samband och solidaritet med staten. Vida mer än i de absoluta monarkierna, hafva individerna i den konstitutionela staten pligter att uppfylla för|141| det allmänna bästa, såsom motsvarighet till de högre rättigheter de inom detta statsskick åtnjuta, den större garanti det erbjuder dem i deras individuela frihetssfer. Den solidaritet mellan samhällets medlemmar, som under sådana förhållanden utbildas, är ock mera medveten och lifskraftig, än i de stater, som ännu icke berörts af en liberal politiks friska flägt.

Då hr R. sjelf framhållit, att liberalismens inflytande varit öfvervägande i nutidens stater, att den är en magt, som fortfarande gör sig gällande vid samhällsfrågornas lösning, hade han redan deraf bort finna, att värnepligtsidén icke kan stå i oförenlig motsats till liberalismen; ty i sådant fall skulle denna naturligtvis hindrat värnepligtens införande. Det faktiska är, att värnepligt och fritt samhällsskick stå i harmoni med hvarandra; vårt tidehvarfs historia visar att de följas åt.

Af det anförda framgår ock haltlösheten af hr R:s påstående att de liberale i Finland skulle begått en inkonseqvens, då de medverkade till värnepligtens införande hos oss. Hr R. har dessutom behagat förbise, att äfven den del af de liberale, som icke antog utskottets förslag i frågan, dock förenade sig om värnepligtsprincipen, ehuru tillämpad enligt milis-systemet. För öfrigt kunna vi, såsom svar på förf:s utsökta artighet mot oss och våra meningsfränder, upplysa honom derom, att ju mera man följer patriotismens och förnuftets maningar, desto trognare är man mot det liberala systemet. Att finskhetspartiets flertal omfattade utskottets förslag, hafva vi för vår del, utan att grubla öfver konseqvens eller inkonseqvens deri, helsat med så mycket större tillfredsställelse, som en sådan utgång redan syntes alvarsamt hotad, då Bondeståndets mest inflytelserike medlem hr A. Meurman i pressen uppträdt med afvikande idéer i frågan. Efter det J. V. S. och Y. K. skarpt kritiserat dessa idéer, öfvergaf han dem likväl och bidrog sedan kraftigt till det resultat som vans. – I fråga om de skilda partiernas hållning i värnepligtsfrågan hafva vi rönt samma intryck, som det hr Y. K. med tänkvärda ord framhållit i slutet af en uppsats i detta ämne i K. Kuukauslehti n:o 1 för 1878: när det gäller en för fäderneslandet djupt ingripande fråga, är det icke partisinne som dikterar beslutet.

Med anledning af hvad hr R. i slutet af ofvanstående ut|142|drag yttrar beträffande hr Silfversvans reservation, må vi i förbigående fästa hans uppmärksamhet dervid att redan den i våra dagar af katedersocialistiska pygméer så häftigt angripne, store liberalisten Adam Smith, som bland annat grundlagt läran om arbetets delning, uttalat sig för gagnet och nödvändigheten af att alla medborgare öfvas i vapnens bruk; hvilket just är värnepligtens grundtanke.*)Wealth of Nations, Book V. Chap. I Part III, art. II p. 303, 304, ed. Edinburgh 1828.

Hvad vi ur hr R:s artikelserie om liberalismen och socialismen i det föregående upptagit till granskning utgör blott den inledande delen af hans afhandling, hvilken egentligen afser att visa, att liberalismen på intet område ”så ögonskenligt blottat otillräckligheten af sina synpunkter som på den ekonomiska lagstiftningens”. Förf. anser den liberala nationalekonomin, hvilken han ogillar, hafva framkallat såsom en reaktion socialismen, hvilken han icke heller vill obetingadt förorda, men lemnar läsaren i okunnighet om det system, som han vill hafva satt i stället för det liberala; man erfar endast att han håller för att staten borde kraftigt ingripa i det ekonomiska lifvets gestaltning. Vi måste för denna gång afstå från att skärskåda hr R:s kritik af liberalismen på detta område; möjligen återkomma vi dertill vid annat tillfälle. – Men det rinner oss härvid i hågen en omständighet, som synes något oförklarlig. Af senast församlade ständer antogs en ny näringslag, hvilken är bygd på den liberala nationalekonomins grundsatser. Om nu hr R. verkligen ansåg dessa grundsatsers tillämpning vara skadlig och att detta systems giltighet ”så litet är en fråga af blott teoretiskt intresse, att den tvärtom gäller miljoner menniskors väl eller ve i både andlig och lekamlig måtto”, – hvarför hade hr R., då nämnda lag förelåg till granskning före och under landtdagen, icke ett ord att invända mot densamma? Det hade ju varit en både praktisk och nationel uppgift, att då bekämpa denna frihet för en hvar att arbeta efter böjelse och fallenhet, som garanteras af den nya näringslag, hvilken, vi önska det för vår del, snart skall varda till båtnad för vårt land sanktionerad.

|143|

Vi hoppas läsaren skall hafva funnit att hr R:s angrepp mot liberalismen – med nödigt förbehåll beträffande den ekonomiska delen af artikeln, som vi ännu ej bemött – icke just är förkrossande. Till en stor del röjer hans framställning en origtig uppfattning af liberalismens väsende och syftemål.

Tydligt är i alla fall att hr R. vill hafva den liberala politiken utmönstrad från vårt land.

Hvad är det då, som han och hans meningsfränder vilja hafva i stället?

En politik enligt nationela och demokratiska idéer.

Hvilka äro då dessa idéer, och hvari skilja de sig från liberalismens?

Svaret härpå hafva våra ärade motståndare icke gifvit på sådant sätt att deras mening fullständigt skulle framstå.

Afser man med nationel politik att i möjligaste måtto häfda den finska nationens, d. ä.det är den finska statens rättigheter och intressen i förhållandena till den stora magt, med hvilken Finland är förenadt, – så är detta något hvarom det liberala partiet städse vinnlagt sig.

Menar man åter att blott den politik är nationel, som bedrifver finskhetens sak, så få vi beträffande vår uppfattning af denna fråga åberopa hvad vi tidigare i denna uppsats härom uttalat. Det finnes uppenbarligen en stor klyfta emellan de liberales och de radikala finskhetsifrarenes åsigter i språkfrågan; men det är endast på ståndpunkten af en uteslutande lingvistiskt-etnografisk nationalitetsteori, som man kan förklara de förres åsigter för anti-nationela. För öfrigt finnes det ingen principiel anledning till antagonism mellan finskhetssträfvandet och liberalismen.

De demokratiska idéerna göra sig vanligen gällande såsom politiskt program i sådana samhällsförhållanden der det finnes aristokratism att bekämpa. Det torde lätt inses, att här i vårt land icke erbjuda sig mycket föremål för angrepp ur demokratisk synpunkt. De adliga privilegierna hafva, vi skulle tro under inflytande af det liberala partiet, bit för bit blifvit afskaffade, så att af dessa privilegier i social och ekonomisk mening intet mera återstår. Endast den politiska företrädesrättigheten,|144| det sjelfskrifna deltagandet i landtdagen står qvar. Och detta är visserligen icke i full öfverensstämmelse med demokratiska idéer, liksom äfven presteståndets politiska ställning och en del af dess privilegier föga kunna med dem harmoniera. Dock hafva de ”demokratiska idéernas förkämpar” icke ännu framlagt något förslag till representationsreform. Att man snart bör taga ihop med denna fråga, närmast för att komma ifrån representationens fyrdelning, har äfven från liberal sida åtskilliga gånger framhållits.

Demokratismen kan visserligen ock uppfattas såsom det system, enligt hvilket magten i staten bör tillhöra massan af folket. Men denna magt synes i nutidens stater icke kunna få annat förverkligande, än den allmänna valrätten innebär. Endast i Hellas’ små republiker var folkförsamlingarnes omedelbara deltagande i statsledningen en praktisk möjlighet; det representativa systemet har nödvändigtvis detta med sig, att den verkliga magten, det verkliga afgörandet tillhör jämförelsevis få individer. Hvad desse göra bör vara ett uttryck af folkviljan; ja väl, det är vallagarnes uppgift att söka så begå, att de inom folket verkligen rådande opinioner och intressen blifva företrädda. Och så synes väl enligt regeln vara fallet. Dock förmärkes tillika att representationen, som ju oftast omfattar nationens mest betydande förmågor, i och genom de offentliga angelägenheternas behandling återverkar på den allmänna opinionen, utvecklar densamma och gifver den nya rigtningar. Men detta är icke mera demokratism, folkvälde, i ordets ursprungliga mening.

Vi förmoda att det icke är den rent demokratiska statsförfattningen, våra ärade motståndare åsyfta, då de tala om sina demokratiska idéer. Än mindre tro vi att de för sig uppstält något sådant krasst jämlikhetsideal, som vill en allmän nivellering till och med af de sociala åtskilnader, som betingas af olikhet i bildning och förmögenhet.

Vårt antagande är derför, att de med anförda term mena hvad man ock kunde kalla en folkelig politik, d. ä.det är en politik genom hvilken den stora mängden af samhällets medlemmar fin|145|ner sina behof tillgodosedda, sitt väl befrämjadt, sina önskningar utgöra föremål för statsmagtens omvårdnad.

Om detta antagande är rigtigt, borde våra demokrater icke just finna sig manade att önska någon synnerlig förändring i den politik, som under de senaste femton åren gjort sig gällande, för så vidt den berott af ständernas medverkan. I den civila och den ekonomiska lagstiftningen, i kommunalväsendet, i åtgärderna för folkbildningen hafva omförmälda folkeliga tendenser ingalunda blifvit åsidosatta; och att särskildt gynna någon viss samhällsklass, till men för flertalet, har alldeles icke kommit i fråga. Hvad åter angår statens anspråk på uppoffringar, så äro både våra nya skattelagar och den nya organisationen af landets försvar bygda på demokratisk grund.

Det kan derför med skäl sägas att ett parti, som vill verka enligt demokratiska, i meningen af folkeliga idéer, i vårt land icke har något motparti att bekämpa; vi taga nämligen för gifvet att någon aristokratisk reaktion icke skall vinna insteg. Dermed vilja vi ej hafva sagt, att icke för de folkeliga tendenserna fortfarande oändligt mycket återstode att önska och att uträtta. Men vi hoppas att omtanken om folkskoleväsendet, om landtmanna näringarnes intressen, om den arbetande klassens väl, med mera, icke skall höra till ett partis, utan till alla partiers program. Med liberalismen är en folkelig politik i närmaste frändskap.

Det anförda utesluter ej medgifvandet från vår sida, att finskhetspartiets verksamhet åtminstone utom landtdagarna haft en mera demokratisk prägel än de liberales, enär den förra varit koncentrerad på en angelägenhet, hvilken kunnat framhållas såsom särskildt egnad att bereda det stora flertalet af landets befolkning större delaktighet i och inflytande på samhällslifvet.

Men det är dock icke så helt med dessa nationela och demokratiska idéer; partiet har, på sätt tidigare antyddes, äfven röjt tendenser af annat slag. När man från dess sida motsatte sig yrkandet på en revision af grundlagarne, så handlade man icke efter demokratiska idéer, man hade då en ingifvelse af konservatism. När man förkastade eller stympade dissenterlagen, lät man lika så en temligen sträng konservatism tynga i|146| afgörandets vågskål. Bemödandet att bringa petitionen om tätare landtdagar på fall var ock i uppenbar strid med den angifna ståndpunkten, det var att underlätta fortvaron af den byråkratism, som till följd af de långa mellantiderna mellan landtdagarne ännu kan göra sig gällande.

Framför allt bevisa de anförda exemplen en bestämd afvoghet mot de politiska sträfvanden, hvilka det liberala partiet omfattar såsom sitt program. Då vidare hr Th. R:s omfattande försök att vända sinnena från liberalismen icke blifvit af de ledande männen i partiet desavoueradt, utan tvärtom i partiets tidningar mer än en gång röjt sig likartade tendenser jämte en lust att åt orden liberal och frisinnad gifva en dålig klang, så kan man ej undgå att finna, att finskhetspartiets ståndpunkt i de verkligt politiska frågorna, utan att vara fullt deciderad, dock icke för närvarande är sådan, att den skulle kunna godkännas af dem, hvilka anse ett stadigt framåtskridande till högre frihet vara den bästa politik för vårt land.

Vi hafva i det föregående ofta begagnat uttrycket: det liberala partiet. Detta uttryck tarfvar dock en liten förklaring. Det är nämligen så, att det liberala partiet både finnes till och icke finnes till. Det finnes icke till i meningen af ett organiseradt parti, med erkända, mägtiga chefer, systematisk agitation, subskriptioner, der så fordras, och en viss disciplin, när striden så bjuder. Inga sådana medel hafva, allt sedan landtdagarnes återupplifvande, blifvit anlitade af den liberala politikens anhängare i vårt land. Och likväl har det vid landtdagarne visat sig att i frågor af politisk natur en betydande samstämmighet och sammanhållning i liberal rigtning egt rum; liksom äfven utom landtdagarne liberalt tänkesätt låter sig ganska allmänt förnimmas. Af dessa skäl och med afseende å hvad vi i inledningen framhållit om politiska partiers väsende, är det icke obefogadt att oaktadt saknaden af all partiorganisation tala om ett liberalt parti i vårt land. Sedan anti-liberala tendenser framträdt och erhållit nitiska målsmän inom representationen och i pressen, – hvilket måhända vinner anklang hos sådana element inom styrelsen, som älska att fasthålla vid en traditio|147|nel half-konstitutionalism, – erfordras sannolikt en närmare samverkan, än förut, mellan alla de många i vårt land, som hysa den öfvertygelse att statsförfattningen måste förbättras och styrelsesättet blifva sant konstitutionelt, med ett ord att en utveckling i liberal rigtning på alla områden måste befrämjas, om det finska folket skall vinna vilkoren för en lifskraftig tillvara och ej blifva efter på nationernas vädjobana.

L. Mechelin.

Noter

  1. *)Se Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 10, s. 220, 221.

  2. *)Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 12, s. 272.

  3. *)K. Kuukauslehti 1878 n:o 12 s. 270.

  4. *)K. K:lehti a. st.

  5. *)Wealth of Nations, Book V. Chap. I Part III, art. II p. 303, 304, ed. Edinburgh 1828.

Finsk text

Valtiolliset puolueet

Puoluemuodostus ja -riidat ovat erottamaton osa nykyajan valtioelämää. Niitä löytyy kaikista edustuksellisen valtiojärjestyksen maista. Vanhoilliset ja edistykselliset, ehdottoman yksinvallan kannattajat ja vapaamieliset sekä maltilliset ja perinpohjaisia muutoksia ajavat ottavat toisistaan mittaa, eivät suinkaan tykkejä laulattamalla tai sapeleita kalistelemalla, vaan sanan voimaa hyödyntämällä. Taistelut käydään tantereen sijaan vaaliuurnilla, lehtien palstoilla ja puhujakorokkeella.

Edellä mainittuja käytäntöjä on yleisestikin pidettävä toivottavina merkkeinä valtioruumiin hyvästä terveydentilasta. Perustuslaeissa on säädetty, että kansanedustajainkokoukset joko yksinään päättävät tai osallistuvat tärkeimpien yleisten kysymysten ratkomiseen. Tässä yhteydessä nähdään mielipide-eroavaisuuksien yhteentörmäys ja puolueiden välinen voimainmittelö. Äänestyksissä ilmenee kunkin osakseen saama voitto tai tappio.

Niin ikään parlamentin ulkopuolella lehdistössä käsitellään vastaavanlaisia kysymyksiä ja samat puoluesuuntaukset riitelevät.

Yhtenä päivänä niskan päällä oleva aate tai etunäkökohta saattaa seuraavalla kerralla vaihtua toiseen. Valtioelämässä ei ole olemassa ehdotonta totuutta saatikka tietämystä; uusia, joko vallitseviksi nousevia tai hylättäviksi päätyviä näkemyksiä ja esityksiä tulla tupsahtelee jatkuvalla syötöllä. Tämä epäluuloisen levoton liikehdintä suuntautuu kuitenkin tiettyihin päävirtauksiin; niin räikeän kirjon kuin erilaiset yksilölliset ajattelutavat muodostavatkin, löytävät ne toisensa tietyistä periaatteista ja tavoitteista, joiden ympärille lyöttäytyä yhteen puolueeksi vastakkaisia tavoitteita ajavia yhdessä vastustamaan.

Puolueiden välinen mittelö muuntuu parlamentissa usein valtataisteluksi, siinä missä lehdistössä vaikutetaan kilpaa yleiseen mielipiteeseen.

Tämän mittelön on mahdollista ja syytä tapahtua kokonaisuudessaan lain puitteissa. Yhdelläkään puolueella ei ole asiaa rikkoa lakia tai ryhtyä väkivalloin hallitusta vallasta suistelemaan tai perustuslakia kumoilemaan; mikäli sille polulle poikkeaa, ei kyse ole enää puolueesta vaan rikollisten salavehkeilijöiden ryhmittymästä – paitsi jos kyse on korkeammista näkökohdista katsottuna oikeutetusta vallankumouksesta.

Kukaan ei ole lain yläpuolella. Lakia on mahdollista muuttaa, valtiosääntöä kehittää ja sovellettua linjaa uudistaa, mutta vain ja ainoastaan lain määräämässä järjestyksessä ja sen määrittelemät reunaehdot huomioiden.

Tämä vakaa oikeusjärjestys on tervehenkisen, olemukseltaan aatteiden ja vakaumusten välisenä henkisenä taistona ilman väkivaltaan tai raa’an voiman käyttöön turvautumista ilmenevän valtiollisen puolue-elämän edellytys. Moisen oikeusjärjestyksen ja sen nauttiman arvonannon uupuessa ovat puolueriidat vain vaivaisen askeleen päässä sisällissodiksi tai vallankumouksiksi äitymisestä.

Puolueohjelmat ja niissä asetettujen tavoitteiden saavuttamisen keinot eivät luonnollisestikaan ole joka maassa samat. Kulloisessakin asiayhteydessä vallitsevat aatesuuntaukset ja näkemykset valtioelämän kärkihankkeista riippuvat annetuista historiallisista olosuhteista. Siinä missä yhdessä valtiossa voi päiväjärjestystä hallita ja mielipiteitä jakaa kysymys itse valtiosäännön uudistamisesta, saattaa puolueiden huomio jossain toisessa valtiossa suuntautua ennen muuta taloudelliseen ja valtiontaloudelliseen lainsäädäntöön. Taistoa saatetaan yhdessä maassa käydä säätyetuoikeuksien lakkauttamisesta tai säilyttämisestä samalla kun toisessa maassa ovat valtiollisen toiminnan joka alalla napit vastakkain perinteinen vanhoillisten puolue ja edistyksen asiamiehet.

Yksi asia yhdistää kuitenkin kaikkien maiden valtiollisia puolueita: niiden työskentely liittyy sellaisiin toimenpiteisiin, joista kansanedustuslaitos päättää ja jotka valtio panee täytäntöön. Puolueita voi toki olla olemassa muillakin yhteiskuntaelämän aloilla, kuten tieteellisissä ja kirkollisissa piireissä. Niiden kohdalla ei ole kuitenkaan kyse valtiollisista puolueista, sillä niillä ei ole ainakaan välitöntä vaikutusta valtioelämän saralla. Valtiollisiin puolueisiin lukeutuvat yksinomaan sellaiset, joiden ohjelmallisten tavoitteiden toteuttaminen kuuluu valtiovallan toimielimille.

Ilmoille voidaan toki heittää myös seuraavanlainen kysymys: onko maalle hyödyksi, että sen sisälle syntyy valtiollisia puolueita?

Niinkin voi epäilemättä joskus käydä, että yksi puolue koituu maan kehityksen kannalta vahingoksi siinä missä toinen saattaa osoittautua sen kannalta hyödylliseksi. Tämä johtuu osin puolueen ohjelmasta, osin sen käytännön toimintatavoista.

Mikäli puolueen ohjelma sattuu olemaan kehnonpuoleinen tai epäviisas, voidaan sen vaikutusvallan kuitenkin yleisesti ottaen ennakoida jäävän lyhytkestoiseksi ja sen pyrkimysten osoittautuvan pian erheellisiksi. Puolueen tavoitteiden mahdollisen vahingollisuuden ja moitittavuuden arvioimisen sallivaa, kaikkiin olosuhteisiin sovellettavaa nyrkkisääntöä ei tietenkään ole muotoiltavissa, ellei sellaiseksi sitten lasketa sitä, ettei puolueen tule ajaa omaa itsekästä etuaan kansakunnan yhteisen hyvän kustannuksella. Mikäli puolueen pyrkimykset ovat turhankin yksipuolisia tai se – vaikka kuinka hyvää tarkoittaen – pyrkii edistyksen jarruttamiseen, ei sitä ole mahdollista lukea valtioelämän tervehenkisten tekijöiden joukkoon kuuluvaksi. Vielä tätäkin ankaramman tuomion on osakseen saava edellä mainitun kaltainen puolue, jolle ei vielä lisäksi tuota tunnontuskia sisällyttää keinovalikoimaansa, eli tavoitteidensa edistämisen ja vastustajiensa torjumisen tapoihin ala-arvoisuuksia ja siveettömyyksiä.

Viimeksi mainittu kehityskulku on toki mahdollinen silloinkin, kun puoluetta elävöittävät pyrkimykset ovat itsessään kiitettäviä ja kunnioitettavia. Ei ole kovinkaan harvinaista, että valtiolliset intohimot johtavat oikeustajun pettämiseen ja uskomukseen minkä hyvänsä keinojen käytön oikeutuksesta, kunhan vain edistetään itselle oikeana ja isänmaallisena näyttäytyvän tavoitteen saavuttamista. Esimerkkeinä siveettömistä vaikutuskeinoista valtioelämässä mainittakoon suurten väkijoukkojen liehittely tyhjin lupauksin sekä omien vastustajiensa uskottavuuden ja maineen horjuttaminen heitä pilkkaamalla. Moinen kuitenkin kostautuu ennemmin tai myöhemmin: siveellisyyden tulee ohjata ihmisten edesottamuksia niin valtio- kuin yksityiselämän saroilla.

Puolueriidoista voi lopulta olla tietynlaista vaaraa ja haittaa silloinkin, kun näkemykset ja tavoitteet ovat kummankin osapuolen osalta isänmaallisia ja kun tuomittaviin menettelytapoihin ei lainkaan sorruta. Näin käy riitojen äityessä katkeroituneeksi kiihkoiluksi, jossa vastustaja on yhtä kuin vihollinen. Tuolloin kytee mielissä viha ja vastapuolen voittamisen himosta tulee isänmaan palvelemisen halua voimakkaampi. Mikäli tässä yhteydessä pääsee vaikuttamaan niin ikään valtioelämän asiayhteydessä ei sinänsä tuomittava henkilökohtainen kunnian- ja vallanhimo, syntyy siitä helposti arvokkaan ja itsenäisen edustajatoimen harjoittamisen kanssa kovin hankalasti yhteensovitettava puoluejohtojen saneluvalta. Lähinnä erityistapauksissa kyseeseen tulevaa nk. puoluekuria ei nimittäin tule ajaa sellaiseen pisteeseen, että puolueen jäsenet ovat tiettyjen johtajien täysimittaisia alamaisia. Valtiollisen puolueen tulee olla jäsenistön mielipiteiden yhteneväisyyteen perustuva vapaa yhdistys; vähäpätöisemmät mielipide-eroavaisuudet voidaan puolueen sisällä jättää sikseen voimien yhdistämiseksi pääasian edistämistä varten; suurimmat lahjakkuudet on niin ikään päästettävä puolueessa johtaviin ja yhteenkuuluvuutta ylläpitäviin asemiin; puoluepäällikköä kohtaan osoitetun kuuliaisuuden asettaminen itsenäisen harkinnan velvollisuuden edelle on kuitenkin harha-askel ja selitettävissä ainoastaan puolueiden välisellä vihanpidolla, jossa vastustajien voittaminen menee kaiken muun edelle. Molempien puolueiden varsinaisena tavoitteena ollut yleisen edun puolesta työskenteleminen uhkaa moisissa tilanteissa jäädä huolestuttavissa määrin huomiota vaille.

Vaikka puoluelaitoksen tulee myöntää voivan olla yksipuolisuuksien, väärinkäytöksien ja ylilyöntien kautta haitaksi, ei toisaalta sovi sivuuttaa eri puolueiden etumaisasemasta käymän kilpailun saattavan jättää maan valtiollisen kehityksen saralla runsaankin sadon korjattavaksi. Tämä kilpa voimaannuttaa, edesauttaa korkeampien tarkoitusperien antamista pyrkimyksille ja pakottaa selvästi ja tarkasti perehtymään kannatettuihin asioihin sekä herättämään kiinnostusta valtioelämän tehtäviä kohtaan yhä laajemmissa kansanpiireissä; se lisää niin ikään hallituksen toimintaan kohdistettua valppautta ja kriittisyyttä kuin myös sitä, että puolueet tarkkaavaisesti seuraavat toistensa edesottamuksia ja kykenevät siten ennalta ehkäisemään tai puuttumaan valtioelämän siveellisyyssäännöistä poikkeamisiin.

Mikäli puolueet ponnistelevat vilpittömästi oikeaksi katsomansa puolesta ja isänmaanrakkauden innoittamina, koitunevat niiden väliset kilvat ja kiistat lopulta pakostakin enimmäkseen hyödyksi.

Oli puoluelaitoksen hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta mitä mieltä hyvänsä, on puolueiden syntyminen edustuksellisen valtiomuodon voimassaolon aikana sitä paitsi selvästi väistämätöntä. Yhteisistä asioista mielipiteensä lausumaan ja päättämään kutsutut kansalaiset eivät voi mitenkään olla kaikesta samaa mieltä; yhteisten keskusteluidenkaan ei voida olettaa joka kysymyksen kohdalla johtavan siihen, että yhdet saavat toiset vakuutettua ja että keskustelussa saataisiin täten aikaiseksi yksimielisyys. Jokaisesta edustajainkokouksesta pakostakin löytyvät kasvatukselliset, elämänkokemukselliset, ammatilliset ja maailmankatsomukselliset eroavaisuudet merkitsevät väistämättä runsaan mielipiteiden kirjon ajoittaista ilmenemistä asioita käsiteltäessä. Keskusteluilla on taipumus tehdä tästä kirjosta entistäkin räikeämmän ja kärjistyneemmän ja niinpä jää asioista kaikkein tärkeimmissäkin pakosta yksi ryhmittymä kaikkien muiden kanssa vastakkaiselle kannalle. Mitä syvemmistä ja toisistaan periaatteiltaan poikkeavammista vakaumuksista on kyse, sitä selvemmin kyseiset ryhmittymät saavat puolueiden leiman.

Edustajainkokoukset ovat luonnollisesti puolueriitojen varsinaisia taistelukenttiä, sillä niissä suoritetaan ratkaisevat äänestykset ja tehdään päätökset. Lehtien palstoilla ja vaalikokouksissa käytävät kiistat ovat niihin verrattuna pelkkää harjoittelua.

Niissä maissa, joihin puoluelaitoksen on jo onnistunut juurtua ja joissa se näyttäytyy niin sanotusti erottamattomana osana valtiollisia laitoksia, ovat mihinkään puolueeseen kuulumattomat kansanedustajat tavanomaisesti äärimmäisen harvinaisia. Sellaista kuitenkin ilmenee ja syynä siihen saattaa olla paitsi välinpitämättömyys tai ailahtelevuus, myös itsenäinen vakaumus, joka ei hyväksy yhdenkään vakiintuneen puolueen ohjelmaa eikä täten halua niihin sitoutua – mahdollisesti vielä samaan aikaan, kun ajankohta ei ole uuden puolueen perustamiselle otollinen. Moisten sitoutumattomien on toki usein vaikea vaikuttaa päätöksentekoon, mutta heidän puolueiden kannanottoihin kohdistamastaan ulkokohtaisesta arvostelusta voi useinkin olla huomattavasti hyötyä. Puolueiden tavoitteiden hiljattaiset muokkaukset sekä uusien puolueiden syntyminen ovat monessa tapauksessa osoittautuneet nimenomaan vanhojen puolueiden ulkopuolisten miesten taholta alulle pannuiksi. Eivät puolueet mitään lain määräämiä, lain säännösten vuoksi muodostettuja seuroja tai yhteenliittymiä ole, vaan puolueen oikea olemus on, kuten edellä jo todettiinkin, että valtiollisista aatteista vallitseva samanmielisyys yhdistää sen jäsenet työskentelemään kyseisten aatteiden toteuttamisen puolesta. Jäsenkunnan puolueeseen lujemmin sitomiseksi luodut toiminnan muodolliset puitteet näyttäytyvät pikemminkin oikeanlaisen puoluemuodostumisen kasvannaisena kuin minään sen väistämättä edellyttämänä. Puoluetta koossa pitävä voima ei ole löydettävissä muodollisista lupauksista, velvoitteista ja kuuliaisuudesta, vaan yhteneväisestä käsityksestä koskien sitä, mitä isänmaan etu vaatii.

Edellä lyhyesti esittämämme valtiollista puoluelaitosta koskevat yleiset huomiot perustuvat enemmän muissa maissa esiintyviin ilmiöihin kuin oman maamme kokemuksiin tällä saralla.

Valtiollinen puoluemuodostus on Suomessa erinäisistä syistä vielä jokseenkin vajavaisella ja häilyvällä tolalla. Sen lisäksi, että edustuksellinen järjestelmä on meillä ollut vasta lyhyen aikaa käytössä, ovat syinä vallitsevaan asiainlaitaan mielestämme ennen kaikkea se, ettei hallituksen jäsenten nimeäminen saatikka heidän toimintansa ole puolueiden näkemyksistä ja kannanotoista riippuvaista sekä säätyjen kokoontuminen aivan liian harvoin.

Tästä huolimatta on maassa kylliksi tuntua puolueiden olemassaolosta ja niiden välisistä kiistoista. Onkin siksi tärkeää muodostaa tästä puoluemuodostumisesta ja sen merkityksestä oikeanlainen käsitys. Olemme oman panoksemme tähän arviointityöhön antamaan pyrkiessämme tietoisia muiden tahojen tästä aiheesta aikaisemmin julkaisemista kirjoituksista; niin ikään olemme tietoisia siitä, että edellä kuvatun kaltaisten ilmiöiden tarkastelemisessa on noudatettava puolueettomuutta ja ulkokohtaisuutta.

Suurinta innokkuutta ja toimeliaisuutta tavoitteidensa toteuttamisessa on maamme puolueista eittämättä osoittanut suomalaisuuspuolue.

Mikä onkaan tämän puolueen ohjelma?

Tähän kysymykseen näyttäisi olevan saatavilla varsin valmis vastaus, joka kuitenkin näyttäytyy muuan olennaisen asianhaaran osalta vielä jokseenkin epäselvältä. Ohjelma näyttäytyy tiettyjen kohtien osalta selkeänä. Näin on asianlaita vaadittaessa suomen kielen käyttöä tuomioistuimissa ja virastoissa sekä riittävän monen suomenkielistä opetusta tarjoavan ylemmän koulun perustamista, kuin myös suomalaisen kirjallisuuden rikastuttamisen eteen tehtävässä työssä. Epäselväksi sen sijaan jää, tyytyykö puolue haluamaan suomen kielelle ruotsin kieleen nähden tasavertaista asemaa niin julkisessa elämässä kuin tieteessä, kirjallisuudessa ja kulttuurityössä ylipäätään, vai pyrkiikö se tämän lisäksi iskulauseen ”yksi kieli, yksi mieli” mukaisesti ruotsin kielen syrjäyttämiseen sen nykyisin maassamme nauttimasta asemasta, eli toisin sanoen sivistyneistön täysimittaiseen suomalaistamiseen.

Tästä asiasta on ainakin meidän havaintojemme mukaan annettu keskenään eriäviä lausuntoja: niin sellaisia, joissa selvästi julistetaan, ettei kansallisuusperiaatetta toteutettaessa voida tyytyä vähempään kuin siihen, että suomen kielestä tulee Suomen ainoa kieli, kuin toisaalta myös sellaisia, joissa ruotsin pannaan julistamista vaatimatta katsotaan suomen täysimittaisen tunnustuksen voimallinen aikaansaaminen kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla kansakunnan nykyhetken tehtävistä kaikkein tärkeimmäksi. Onpa korviin kantautunut myös kahden edellä mainitun vaihtoehdon välillä nähtävästi häilyviä lausuntoja, joissa huolimatta vahvasta ensiksi mainitun, ”kansakunnan kielellisen uudelleenperustamisen” vaihtoehdon kannalle kallistumisesta katsotaan kuitenkin tarpeelliseksi vakuutella, ettei Runebergin kieltä olla Suomessa ”unohtamassa, vielä vähemmän polkemassa”, vaikkei tämä saakaan merkitä ”Suomen herrainluokan säilymistä ikuisesti yhtä ruotsalaisena kuin tähän saakka”1Katso Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 10, s. 220, 221..

Edellä mainittu ohjelmallinen epäselvyys katoaisi, mikäli suomalaisuuspuolue jakautuisi kahteen ryhmään, jyrkkämieliseen ja maltilliseen. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Taannoin on toki painotettu tarvetta tehdä eroa puolueen keskikaartin ja etujoukkojen välille, mutta tässä on ollut kyse vain ja ainoastaan suomalaisuusasian edistämisen tavasta, ei puolueohjelman sisällöstä2Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 12, s. 272..

Jyrkkähenkiset kannanotot tapaavat olla asioita kovin yksinkertaistavia ja siten helposti ymmärrettäviä sille suurelle kansalaisjoukolle, jolta puuttuu asioista jyvälle pääsemiseen – englantilaisittain ”from sounds to things” – tarvittava kyky arvioida valtiollisia kysymyksiä monipuolisemmin. Lehdistössä aina silloin tällöin ruotsin syrjäyttämisen ja yleisen suomalaistamisen puolesta korotetut äänet lienevätkin siksi varsin todennäköisesti saaneet osakseen huomattavaa vastakaikua suomenkielisen väestön parista.

Mikäli tarkoituksena on kuitenkin arvioida suomalaisuuspuoluetta valtiollisena puolueena, on huomattavasti oikeellisempaa kiinnittää vähemmän huomiota sen ja tämän lehden väitteisiin ja julistuksiin ja keskittyä sen sijaan puolueen valtiopäivillä tekemiin esityksiin ja antamiin lausuntoihin.

Viimeisimmästä säätykokouksesta on saatavissa tätä tarkoitusta varten runsaasti aineistoa.

Suomalaisuuspuolueen tärkeimmät anomusesitykset koskivat suomen kielen laillisia oikeuksia ja enempien suomenkielistä opetusta tarjoavien oppikoulujen perustamista.

Merkittävin ensimmäiseen kysymykseen liittyvä aloite oli epäilemättä professori G. Z. Forsmanin pappissäädylle tekemä ja siitä tulikin valiokunnan mietinnön johtopäätösten kannalta ratkaiseva. Siinä anottiin, että ”Hänen Majesteettinsa armollisesti suvaitsisi määrätä Suomen Senaattinsa ryhtymään viipymättä niihin toimenpiteisiin, joilla suomen kielen oikeudet ’viimeistään vuoden 1883 loppuun mennessä’ saataisiin täysimittaisesti voimaan kaikilla niillä saroilla, jotka vuoden 1863 armollisessa asetuksessa Suomen kansalle taataan”.

Edellä mainittu vuoden 1863 asetus kuuluu nykyisellään seuraavasti: 1:o) Vaikka ruotsin kieli edelleen pysyykin maan virallisena kielenä, julistetaan suomen kieli siitä huolimatta sen kanssa tasavertaiseksi kaikissa sellaisissa asioissa, jotka välittömästi koskevat nimenomaisesti maan suomenkielistä väestöä; suomenkielisiä kirjoituksia ja asiakirjoja on tämän johdosta vastaisuudessa kaikissa tuomioistuimissa ja virastoissa esteettä otettava vastaan; ja 2:o) Viimeistään vuoden 1883 loppuun mennessä on suomen kielen oikeuden sellaisena kuin se on edellä myönnetty ja määrätty oltava astunut täysimittaisesti voimaan myös tuomioistuinten ja virastojen virkojensa puolesta laatimien asiakirjojen osalta; jne.

Herra Forsman on tämän asetuksen kannalle asettuessaan kaikkea muuta kuin julistautunut äänitorveksi sellaiselle jyrkkämieliselle näkemykselle, että suomi tulisi julistaa maan ainoaksi kieleksi ja on sen sijaan yhtynyt siihen käsitykseen, että annetut historialliset syyt edellyttävät ruotsin kielen jatkuvan tarpeellisuuden ja sen aseman oikeutuksen tunnustamista suomen kielen ohella. Lisäksi, kun tätä samaa asetusta on niin asiaa koskevassa valiokuntamietinnössä kuin osassa suomalaisuuspuolueen edustajien puheita yhteneväisesti luonnehdittu suomenkielisen väestön ”magna chartaksi” [suureksi peruskirjaksi], lienee paljoltikin aihetta olettaa, ettei tämän paljon puhutun asiakirjan nauttima suuri arvonanto ole sen ensimmäisen momentin ensimmäisten sanojen sivuuttamisen perua.

Käydessämme uudelleen läpi, mitä valtiopäiväkeskusteluissa on tästä asiasta lausuttu, lienee perusteltua antaa suurinta painoarvoa J. V. Snellmanin sanomisille, sillä hän on ollut ja on edelleen puolueen kärkimies. Herra Snellman lausui vuoden 1865 helmikuun 20. päivän keisarillisessa asetuksessa säädetyistä, vuoden 1863 asetuksen määräämän uudistuksen täytäntöönpanoa koskevista valmistelevista toimenpiteistä – joskin osaa näistä säännöksistä oli sittemmin muutettu – muun muassa seuraavaa: ”Oli onneton päätös poistaa (vuoden 1865 asetuksen) § 5, jossa säädettiin, ei vain suomen kielen lukemisesta koulussa, vaan niin ikään sen käyttämisestä opetuskielenä ylemmillä luokilla. Tämän kumoamisen seurauksena päätettiin suomenkielisiä kouluja perustettaessa vastaavasti, että ruotsia kyllä suomenkielisissä kouluissa opittaisiin, muttei käytettäisi opetuskielenä. Tämä uusi säännös on ollut mielestäni haitallinen jo siitä syystä, että nuorisosta on sen myötä kasvatettu joko umpiruotsinkielistä tai umpisuomenkielistä. Siitä on sitä paitsi vahingoksi etenkin suomenkielisissä kouluissa, sillä onhan ilmeistä, että mikäli niissä ei ruotsia kelvollisesti ja vakavissaan lueta, ei niiden nuoriso ruotsia lukemaan ja ymmärtämään myöskään opi ja jää siten sivistyksellisesti ruotsin kieltä hyvin taitavasta nuorisosta jälkeen, sillä koko sivistyksemme historia perustuu ruotsinkielisiin lähteisiin, yritämmepä kartuttaa tietämystämme millä alalla hyvänsä. Niihin on palaaminen kaikessa yhteiskuntaolojamme koskevassa.”

Koulukysymystä koskevaa anomusesitystä ei sitä vastoin voida pääosiltaan pitää maltillista kielinäkemystä ja siihen perustuvia vaatimuksia ilmentäneenä. Vaikkei esityksessä suinkaan vaadittu kaikkien ruotsinkielistä opetusta tarjoavien oppikoulujen suomalaistamista, katsoi osa anojista aiheelliseksi luonnehtia osaa näistä kouluista tarpeettomiksi ja vaativat näin ollen niiden suomalaistamista. Jotkut halusivat niin ikään tehdä ruotsin- ja suomenkielisten asukasmääristä kummankin kielisten oppikoulujen lukumäärän määrittävän perusteen yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutusta koulunkäyntiin huomioimatta. Tarkoituksenamme ei ole tässä yhteydessä ryhtyä ottamaan kantaa siihen, olisiko jollekin ruotsinkielisen lyseon sisältävälle yksittäiselle paikkakunnalle mahdollisesti järkevämpää perustaa suomenkielinen lyseo. Periaatteesta olisi kuitenkin syytä tunnustaa, ettei enempien koulujen aikaansaaminen suomenkieliselle väestölle sinänsä merkitse äidinkielenään ruotsia puhuville lapsille suunnattujen oppilaitosten lakkauttamisen tarvetta. Hallitukselle oli oikeutettuakin osoittaa painokas vaatimus tarvittavan monen suomenkielisen oppilaitoksen pikaisesta perustamisesta, mutta kun tähän yhteyteen liitettiin ruotsinkielisten koulujen suomalaistamisen vaatimus pääsi jyrkkähenkisen yksikieliteorian taka-ajatus sen myötä luikertelemaan esiin.

Yleisen valitusvaliokunnan mietinnössä puolestaan kuvastuivat ne näkemykset, joista suomalaisuuspuolueen maltilliset valiokuntajäsenet ja vapaamielisen puolueen jäsenet olivat päässeet yhteisymmärrykseen; herroilla Th. Rein ja R. Björkenheim lienee ollut tähän eniten vaikutusta. Mietinnössä asetuttiin kannattamaan lähes kaikkien vaadittujen suomenkielisten koulujen perustamista sekä esitettiin omaksuttavaksi tärkeää periaatetta, jonka mukaan maan täysimittaisten alkeisoppilaitosten oppilaiden tulisi oppia hyödyntämään maan toista kotimaista kieltä niin suullisesti kuin kirjallisesti. Mietintöä vastaan jätettiin useita vastalauseita: osin oli kyse edellä mainitun periaatteen vastustamisesta kasvatuksellisesta näkökulmasta ja osin – herra Meurmanin ynnä viiden muun valiokuntajäsenen tapauksessa – niin kyseisen periaatteen vastustamisesta, kuin näkemyksestä, että esitettyjen anomusten päämäärä olisi ollut syytä toteuttaa yksinkertaisesti ja edullisesti suomalaistamalla osa ruotsinkielisistä kouluista.

Herra J. V. Snellman lausui säätyjen asiasta käymän keskustelun aikana seuraavaa: ”Kuusi vastalauseen jättäjää ovat asettuneet sellaiselle ahdaskatseiselle näkökannalle, jota ei minun mielestäni tulisi kannattaa, arvostamisesta puhumattakaan. Jo vastalauseen perusteluosassa mennään pitkälti liioittelun puolelle vastalauseen jättäjien katsoessa valiokunnan mietinnössä olevan kyse kahden äidinkielen aikaansaamisesta yhdelle kansalle. Moinen ilmaisu on jo itsessään mieletön. Kyse ei ole mahdottomuuden aikaansaamisesta, äidinkielen korvaamisesta toisella kielellä, vaan ainoastaan kansan suuren enemmistön käyttämän kielen tekemisestä eritoten sivistyneen kansanosan parissa tunnetuksi ja rakastetuksi sekä toisaalta siitä, että korkeamman koulutuksen pariin tiensä raivaava suomenkielinen nuoriso puolestaan saa opittua maan nykyisen sivistyskielen niin sen tunteakseen kuin sen edustamaa sivistystä arvossa pitääkseen. Vastalauseen jättäjien esityksessä sitä vastoin on tarkoituksena nyt vallitsevan vastakkainasettelun säilyttäminen vailla mitään julkilausuttua suomen- ja ruotsinkielisten koulujen oppilaiden tähän mennessä nähtyä suurempaa toisiinsa lähentämisen tavoitetta. Katson näillä perustein tämän vastalauseen joutavan jäämään huomiotta ja valiokunnan esityksen puolestaan keskustelun pohjaksi; se tarjonnee niin ikään useilla eri kohtiin tehdyillä muutoksillakin, ainakin minun ymmärtääkseni, asiaan molemminpuolisesti tyydyttävän ratkaisun”.

Mietintö johti eri säädyissä varsin erilaisiin päätöksiin. Ritaristo ja aateli eivät paljoa mietinnöstä poikenneet, porvarissääty taas jokseenkin enemmän. Pappissääty sitä vastoin asettui osittain ja talonpoikaissääty enimmäkseen kuuden vastalauseen jättäjän edellä mainitussa lausunnossa esitettyjen näkemysten kannalle. Säätyjen lopullisesta päätöksestä tuli kuitenkin näkemysten yhteensovituksen jälkeen olennaisilta osin mietinnön kanssa yhteneväinen.

Palstatila ei meillä tässä yhteydessä riitä yksityiskohtaisempaan selontekoon suomalaisuuspuolueen esiintymisestä kielikysymyksessä viime valtiopäivillä. Esille tuomamme lienee kuitenkin riittävää, kun kielikysymys valtiollisena kysymyksenä, toisin sanoen valtiollisia toimia edellyttävänä asiana kerran kiteytyy näihin kahteen edellä mainittuun tehtävään, eli suomen tunnustamiseen virallisena kielenä ja riittävien suomenkielisen ylemmän kouluopetuksen saantimahdollisuuksien järjestämiseen. Johtopäätökseksi muotoutuu väistämättä se, että suomalaisuuspuolue ilmensi viime valtiopäivillä kielikysymyksessä itse asiassa useampaa eri mielipidesuuntausta; se osoitti käsittävänsä niin maltillisia kuin jyrkkähenkisiä aineksia. Emme ryhdy arvioimaan, kumpi näistä suuntauksista oli määrällisesti hallitsevampi, mutta toteamme ensiksi mainitulla olleen viimeksi mainittua huomattavasti enemmän vaikutusta asioiden kulkuun.

On kuitenkin niin ikään pantava merkille, etteivät puolueen edellä mainitut kahdenlaiset ainekset esiintyneet toisistaan selvästi erottuvina ryhminä ja että yksi ja sama henkilökin saattoi vaikuttaa välillä keskustalaiselta ja välillä vasemmistolaiselta. On syytä lisätä, ettemme ole tässä yhteydessä emmekä edeltävissä osissa tätä kirjoitusta laisinkaan kiinnittäneet huomiota puolueen jäsenten viime valtiopäivillä puheissaan tai kirjallisesti esittämien väitteiden sävyyn, vaan ainoastaan niiden asialliseen sisältöön.

Kun suomalaisuuspuoluetta kerran pidetään yhtenäisenä puolueena – jollaisena se on myös tähän mennessä halunnut näyttäytyä – on näin ollen täysin aiheellista huomauttaa, kuten olemme edellä tehneet, puolueen ohjelman olevan suomen ja ruotsin kielten maassamme tulevaisuudessa nauttimien asemien muodostaman perustavanlaatuisen kysymyksen osalta epäselvä ja epävarma. Emme voi olla olettamatta tämän asianlaidan edesauttaneen merkittävissä määrin nk. kielitaistelun yltymistä ja jatkumista. Vaatimukset suomenkin tunnustamisesta virkakielenä ja sen käyttämisestä kaikessa viranomaisten kanssakäymisessä suomenkielisen väestön kanssa sekä enempien suomenkielisten oppilaitosten perustamisesta saavat ainakin meidän havaintojemme mukaan varsin yleistä kannatusta myös vapaamielisessä puolueessa ja ylipäätään suomalaisuuspuolueeseen kuulumattomilta, toisin sanoen niiltä, jotka eivät ole omaksuneet suomalaisuusasian edistämistä valtiollisten pyrkimystensä varsinaiseksi sisällöksi. Kun edellä mainitun ohella kuitenkin toistuvasti julistellaan yleisen suomalaistamisen tarpeellisuutta, että ruotsi on ikään kuin vieraana nahkana pois päältä kuorittava ja menemään viskattava, että ruotsalainen herrainluokka silkasta itsekkyydestä, mukavuudenhalusta tai vallanhimosta polkee suomalaisuusasiaa maanrakoon voidakseen siten jatkaa todellisen Suomen kansan sortamista jne., on varsin luonnollista, että moiset lausunnot herättävät osakseen vastentahtoisuutta ja moitteita sekä osan kohdalla valitettavasti myös kylmäkiskoisuutta suomalaisuuspuolueen taholta esitettyjä selvästi oikeutettujakin vaatimuksia kohtaan. Kummassakin osapuolessa kytevät näin ollen ärtymys ja katkeruus niin suomalaisuusasian kuin muiden isänmaallisten pyrkimysten haitaksi.

Mielestämme on kuitenkin ilahduttavaa, että suomalaisuuspuolueen maltillisten ainesten ja vapaamielisen puolueen enemmistön välillä ilmeni suomen kielen kysymystä koskevien käsitysten kohdalla niinkin suurta yksimielisyyttä, kuin mikä kouluanomuksista tehdyistä päätöksistä välittyy. Näissä kahdessa ryhmässä vallinneiden näkemysten pohjimmainen samankaltaisuus myös ”suomen kielen laillisia oikeuksia” koskevan kysymyksen osalta käy ilmi asiaa koskeneesta anomuksesta käydyistä neuvotteluista, vaikkei säätyjen yhteistä anomusta saatukaan kyseisestä asiasta aikaiseksi. Hankkeen karilleajon syy on nimittäin löydettävissä anomuksessa toivotusta toimenpiteestä vallinneista mielipide-eroista, eikä suinkaan siitä, että suuri osa valtiopäivämiehistä olisi vastustanut anomusesityksen tavoittelemaa asiaa sinänsä. Ritaristossa ja aatelissa olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä löytynyt enemmistö tukemaan herra Snellmanin vapaamielisen puolueen jäsenten kanssa saavutetun yhteisymmärryksen myötä tekemää esitystä, jonka mukaan anomuksilla olisi tullut tähdätä siihen, että säädyille annettaisiin esitys koskien kotimaisten kielten tuomioistuimissa ja muissa virastoissa tasavertaisiksi saattamisen perusteita. Maamarsalkka kieltäytyi kuitenkin esittämästä esitystä tästä ehdotuksesta, minkä seurauksena anomuksesta ei tehty mitään päätöstä. Porvarissääty asettui – vaikkakin asian eri lailla muotoillen – herra A. H. Chydeniuksen esittämän vastalauseen kannalle, jonka mukaan kyseisestä asiasta olisi säätyjen myötävaikutuksella tullut säätää lailla. Valiokunnan jokseenkin häilyvä anomusta koskeva päätösesitys sai näin ollen osakseen vain kahden muun säädyn kannatuksen. Yhteensovituksen tuloksena aikaansaadun sovintoesityksenkin jääminen säätyjen enemmistön tukea vaille johtui puolestaan kyseisen esityksen puutteellisesta ja ylimalkaisesta laadinnasta.

Keskipuolueen syntyminen suomen kielen etunäkökohtia koskevien kysymysten saralle pitäisi olla kehityskulkuna ajateltavissa. Kun suomalaisuuden edusmiesten taholta esitetään sellaisia näkemyksiä kuin edellä herra Snellmanin valtiopäiväpuheista lainasimme ja kun vapaamielisen puolueen riveistä annetaan samoihin kysymyksiin liittyen lausuntoja esim. lainsäätäjän velvollisuudesta myötävaikuttaa täysimittaisen kaksikielisyyden täytäntöönpanoon tuomioistuimissamme ja virastoissamme ynnä kaikkien suomenkielisen väestön tällä saralla kokemien epäkohtien pois raivaamisesta, kielten laillisen eriarvoisuuden jatkumisesta kansalaistunnon loukkaamisena, hallituksen ja edustuslaitoksen välisestä riitasointuisuudesta, mikäli ensiksi mainittu ei ryhdy voimallisiin toimenpiteisiin kansakunnan suomea puhuvan osan sivistyksen tarpeen täyttämistä ja sen oikeutettujen sivistyksensaantimahdollisuuksien toteutumista edistääkseen yms., osoitetaan tässä itse asiassa niin suurta samanmielisyyttä, että edellä mainittuja kannanottoja on mahdotonta kuvailla toisiinsa nähden vastakkaisiin ohjelmiin kuuluviksi. Keskipuolueeksi yhdistymisen mahdollistuminen vaatisi kaikesta päätelleen lähinnä sitä, että suomalaisuuspuolueen sisäiset maltilliset ainekset tekisivät selvän pesäeron ruotsin hävittämisestä maastamme haaveileviin äärimmäisyysaineksiin ja vapaamielisten puolelta sitä, että he, kuten viime valtiopäivilläkin nähtiin, avoimesti kannattavat ja myötävaikuttavat kansakunnan enemmistön käyttämän kielen kaikinpuolista, maan kulttuurielämän vanhemman äänenkannattajan kanssa rinnakkain tapahtuvaa arvoon nousemista edesauttavan hallinnon pystyttämiseen eivätkä tästä jyrkkähenkisten suomalaisuusintoilijoiden mahdollisen avittamisen pelosta pidättäydy.

Moiseen pelkoon ei ole riittävästi aihetta. Sen ohella, ettei jyrkkähenkisyys ole yksipuolisuutensa seurauksena missään ja milloinkaan aidosti ja pitkäkestoisesti vaikuttanut alituisesti monenkirjavien tekijöiden yhteisvaikutuksesta riippuvaisen yhteiskuntaelämän kulkuun, on yksi kieli -ohjelma tässä yhteydessä kompastuva pohjattoman syvältä maan historian alkulähteistä juontuvien juurien muodostamiin raivaamattomiin esteisiin. Ei ruotsia silkalla julistuksella vieraaksi kieleksi muuteta, kun se todellisuudessa on kielenä kotimainen. Juuri tämän kotimaisuuden – sen, että ruotsi on maan sivistyneistön enemmistön äidinkieli, mistä taas seuraa, että itseään sivistämään pyrkivät suomenkieliset ennemmin ja helpommin oppivat ruotsin kuin saksan tai jonkin muun suuren sivistysmaan kielen – ansiosta on meillä etuinamme se, että Ruotsin merkittävä kirjallisuus on vaivatta kansamme laajojen piirien saavutettavissa ja että ruotsalaisesta hengenviljelystä on meille omassa kehitystyössämme ikään kuin työtoveriksi. Suomea koko kansakunnan ainoana kielenä pitävät ovat väittäneet korkeampia tieteellisiä opintoja varten joka tapauksessa tarvittavien saksan tai ranskan opettelusta olevan suomenkieliselle nuorukaiselle ruotsin osaamista suurempaa hyötyä. Tämä saattaakin pitää yksittäistapauksissa paikkansa, mutta niihin takerruttaessa jää huomiotta edellä mainitut vieraat kielet oppivien lukumäärän auttamaton pienuus verrattuna heihin, jotka vallitsevien olosuhteiden seurauksena joko lapsuudestaan saakka osaavat tai oppivat koulussa ja muutoin elämässään ruotsia ja joilla on siten pääsy runsaampien sivistyksen lähteiden pariin kuin mitä kotimaa yksinään kykenee tarjoamaan. Kaksikielisyys tuottaa kiistatta kansalle tuntuvia hankaluuksia, mutta ne mitätöityvät kiitos edellä mainittujen etujen, jotka torjuvat lisäksi vielä länsimaisesta kulttuurielämästä eristymisen uhkaa, joka olisi muussa tapauksessa epäilemättä tuntuvaa. Niin näistä edellä mainituista syistä, kuin myös sen vuoksi, että kaksikielisyys on vuosisatoja kestäneen kehityskulun seurausta ovat jyrkkähenkiset suomalaistamispyrkimykset täysin toteuttamiskelvottomia.

Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli: kaksikielisyys ei saa johtaa kansakunnan jyrkkään kahtiajakoon. Suomen ruotsinkieliset eivät ole mikään Ruotsin jatke, vaan elimellinen osa Suomen kansaa; sellaisena he ovat asemansa myös ymmärtäneet. Uudenmaan, Ahvenanmaan ja Vaasan rahvaalle riittää pelkän ruotsin osaaminen; rahvas oppii sitä paitsi harvoin muun kuin äidinkielensä. Sivistyneistön keskuudessa on kuitenkin sen kansallinen tehtävä huomioiden pyrittävä levittämään kummankin kielen tuntemusta mahdollisimman laajalle. Valtiollisten toimihenkilöiden osalta on sama jo tarpeelliseksi tunnustettu ja kansalaisten välisessä yleisessä kanssakäymisessäkin on tämä tarve kasvavissa määrin huomattu. Lopulta on tärkeää, ettei Kalevalan kielen poikima kirjallisuus jää yhdellekään maamme sivistyneistöön kuuluvalle kansalaiselle vieraaksi. Olisi yksipuolista ruotsalaisuusintoilua pitää tätä kielellistä näkökohtaa tyhjänpäiväisenä. Säädyt ovat viimeksi kokoontuessaan nimenomaisesti painottaneet koulun velvollisuutta tehdä toinen kotimainen kieli nuorisollemme tunnetuksi. Kielellisestä vastakkainasettelusta aiheutuvat hankaluudet helpottavat tämän vaatimuksen asianmukaisen noudattamisen myötä oleellisesti ja ilman, että ketään pakotetaan äidinkieltään – tuota ajatuksen ja tunteen ilmaisun luonnollista välinettä – uhraamaan.

Keskipuolueen syntymisen mahdollisuudesta suomalaisuuspyrkimykseen liittyvien kysymysten saralla edellä sanomaamme liittyen on kuitenkin syytä tuoda esille muuan lisähuomio. Olemme vakuuttuneita siitä, että moisen puolueen ohjelman käsittävät kielikysymykseen liittyvät näkemykset jo nykyisellään nauttivat maassa varsin yleistä kannatusta. Pelkästään tämän yksittäisen kysymyksen saralla vaikuttamisen ympärille ei valtiollista puoluetta kuitenkaan voi muodostua. Keskipuolueen muodostuminen edellyttää pääasiallisesti yhteneväisten periaatteiden noudattamiseen perustuvaa yhteistyötahtoa paitsi sen edestä, mitä valtion taholta kielikysymyksen saralla voidaan ja täytyy tehdä – ja kenties pian myös käytännön tasolla on tehty, missä tapauksessa puolueen tehtäväksi jäisi ainoastaan saavutetun lopputuloksen varjeleminen äärimmäisyysainesten tempauksilta – myös valtioelämän muilla aloilla. On toki väitetty kielikysymyksen olleen ja olevan painoarvoltaan siinä määrin muita kysymyksiä suurempi, ettei muihin kysymyksiin liittyvien periaatteiden varaan rakentuvia puolueita voi ennen sen lopullista ratkaisua syntyä3K. Kuukauslehti 1878 n:o 12 s. 270.. Kielitaistelun saavuttama suuri näkyvyys saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Onneksi se ei sentään kaikkien huomiota ole vienyt, mistä vakuuttuakseen ei tarvitse kuin silmäillä valtiopäivätoimintaa vuodesta 1863 eteenpäin. Eiväthän maamme kyseisen ajanjakson aikana lainsäädännön ja valtiontaloudenpidon saroilla ottamat edistysaskeleet olisi olleet mahdollisia, mikäli kaikki olisivat yhtyneet seuraavaan, lyhytnäköisyyttä uhkuvaan tunnuslauseeseen: ensin on kielikysymys selvitettävä ja sitten on siirtyminen muiden kysymysten pariin!4K. Kuukauslehti em. nro. Puoluejako on itse asiassa ollut varsin vinoutunut: pieni ruotsalaisuuskiihkoilijoiden ryhmittymä pois lukien eivät suomalaisuuspuolueeseen kuulumattomat, joista enimmät voitaneen laskea vapaamieliseen puolueeseen kuuluviksi ole olleet edellä mainittuun puolueeseen nähden vastapuoli, sillä he eivät ole sisällyttäneet ohjelmaansa suomalaisuuspyrkimysten vastustamista; he ovat toki tarpeen vaatiessa vastustaneet ja yrittäneet ennaltaehkäistä ylilyöntejä, mutta heidän ohjelmallisena tavoitteenaan on ollut yhteiskunnallisten laitostemme ja lainsäädäntömme kehittäminen vapaamieliseen suuntaan. Kun jotkut suomalaisuuskiihkoilijat ovat tästä huolimatta suhtautuneet vapaamieliseen puolueeseen kuin ”ruotsalaisuuskiihkoiseen” viholliseen, jota tulee pilkata ja jota vastaan tulee hyökätä, on sitä vaikea tulkita muuksi kuin riidanhalusta kumpuavaksi mielenjohteeksi. Se, ettei erityisesti omistaudu suomalaisuuden asian puolesta vaikuttamiselle – muun muassa siitä syystä, että yhteiskunnassa on niin paljon muutakin huomiota ansaitsevaa tehtävää – ei ole yhtä kuin suomalaisuuspuoluetta vastaan toimiminen. Kyseinen puolue on sitä paitsi, kuten aikaisemmin huomautimme, saanut kaikille maltillisille ja perustelluille kielikysymykseen liittyville vaatimuksilleen viime valtiopäivillä tukea vapaamielisiltä siitäkin huolimatta, että suomalaisuuspuolue pyrki tuolloin enemmän kuin koskaan aiemmin ilmentämään erityistä, vapaamielisistä poikennutta näkemystä suurimmassa osassa tärkeitä valtiollisia kysymyksiä.

Vapaamielisen puolueen tai ainakin sen suuren osan lyöttäytyminen suomalaisuuspuolueen maltillisten ainesten kanssa yhteen keskipuolueeksi edellyttäisi siis kielikysymystä koskevan samanmielisyyden ohella sitä, että mainitut maltilliset ainekset muutoinkin noudattaisivat valtioelämässä vapaamielisyyden periaatteita. Valitettavasti näin ei kuitenkaan näytä viimeaikaisten kokemusten perusteella olevan asianlaita. On päinvastoin alettu esiintyä vapaamielisyyden vastustajina.

Suomalaisuuspuolue ilmentää kuitenkin tässäkin asiassa toisistaan eriäviä mielipidesuuntauksia yksien halutessa ennen kaikkea mustamaalata tämän maan vapaamielisiä ja toisten puolestaan mitätöidä vapaamielisyys ylipäänsä ajatuksellisella tasolla. Viittaamme ensiksi mainituista tapauksista puhuessamme joihinkin Uudessa Suomettaressa, K. Kuukauslehdessä ja Morgonbladetissa ilmestyneisiin, muun muassa herra A. M:n kynästä lähtöisin oleviin lausuntoihin, joissa julistetaan, etteivät maamme vapaamieliset alkuunkaan vapaamielisiä ole, vaan ainoastaan ”dagbladilaisia” ja ruotsalaisuuskiihkoilijoita, siinä missä todellisia vapaamielisiä ovatkin nimenomaan suomalaisuuskiihkoilijat. Nämä herrat vaikuttavat näin ollen antavan vapaamielisyydelle sentään jonkinlaista arvoa, kun vaativat puolueelleen jopa kunniaa edustaa tätä suuntausta maassamme. Viittasimme niin ikään ajatuksen tasolla vapaamielisyyttä vastaan kohdistetut hyökkäykset mainitessamme ennen kaikkea edellisvuonna ensin Kirj. Kuukauslehdessä ja sitten Morgonbladetissa julkaistuun herra Th. Reinin (professori Reinin) artikkelisarjaan ”vapaamielisyydestä ja sosialismista”.

Palautellessa mieleen suomalaisuuspuolueen enemmistön viime valtiopäivillä erinäisiin merkittäviin, suuntaukseltaan vapaamielisiin esityksiin omaksumat kannat, ei jälkikäteen puolueen nimissä lehdistössä esitettyä väitettä siitä, että puolueen tulisi nähdä edustavan todellista vapaamielisyyttä voi havaita muuksi kuin niin ammottavan ontoksi, ettei sitä voi olla tarpeen tyhjentävämmin vääräksi osoittaa. Herra Reinin artikkelia ei meidän sitä vastoin sovi sivuuttaa. Siinä pyritään vapaamielisyys nimenomaisesti meidänkin maassamme ”yhteiskunnallisten kysymysten käytännön ratkaisemisessa edelleen vaikuttavaksi voimaksi” tunnustamalla osoittamaan sen yksipuolisuus ja puutteellisuus.

Herra R. antaa aatteesta seuraavan määritelmän: ”Vapaamielisyys on meidän käsityksemme mukaan 18. vuosisadan valistuskirjallisuudesta kummunnut mielipidesuuntaus, joka esitti vaatimuksen siihen saakka vallinneen yhteiskuntajärjestyksen korvaamisesta toisella, yhteiskunnan jäsenten mahdollisimman suuren vapauden periaatteelle rakentuvalla.” Hänen olisi enemmin voinut sanoa seuraavasti: Vapaamielisyys, joka on alusta lähtien asettunut hallitsijoiden mielivaltaa ja ihmisarvoa loukkaavaa yksinvaltaisuutta vastaan, käsittää valtioelämässä sen suuntauksen, joka haluaa turvata vapauden valtiossa edustuksellisten laitosten ja vakaan oikeusjärjestyksen kautta.

Herra R. jatkaa: ”Nykyajan vapaamielisyys ei enää täysin vastaa alkuperäistä.” Sehän on vain luonnollista! Minkä ihmeen takia olisi niin elinvoimaisen aatesuuntauksen tullut jähmettyä paikoilleen? ”18. vuosisadan johtavien kirjoittajien pyrkimyksenä oli ennen kaikkea valtiollisen vapauden saavuttaminen. Valtiovallasta haluttiin kansan enemmistön tahdonilmaus, mistä johdettiin vaatimus parlamentaarisen järjestelmän pystyttämisestä yleisillä vaaleilla valittuine lakia säätävine kamareineen ja niille vastuullisine ministereineen jne., kuin myös laajemmassa merkityksessä tasavaltaisesta valtiomuodosta. Kansan enemmistön tahtoa ilmaiseva valtiomahti saattoi kuitenkin yhteiskunnan jäsenten näkökulmasta käytännössä osoittautua yhtä tai jopa vielä pahemmaksi sorroksi kuin entinen ehdoton yksinvaltius.” Mistä onkaan peräisin tämä kokemus ehdotonta yksinvaltiutta pahemmasta enemmistön sortovallasta? No arvatenkin Ranskasta, suuren vallankumouksen päiviltä. Sortoa ei kuitenkaan tuolloin harjoittanut mikään vapaamielisyyden tuotos, sillä jakobiinit olivat enemmin jyrkän kansanvallan kannattajia; heidän uhrikseen joutuneet girondistit sen sijaan olivat ainoana puolueena luonnehdittavissa jokseenkin vapaamieliseksi. Tasavaltaisen valtiomuodon vaatimus ei ole millään muotoa tunnusomaista vapaamielisyydelle, vaikkei se toisaalta ole periaatteesta tasavaltaa vastaankaan. Vapaamieliset puolueet ovat ennen kaikkea edistäneet perustuslaillismonarkkista valtiomuotoa ja pyrkineet vapauden turvaamiseen sen alaisuudessa. Reinin kirjoituksessa sanotaan kuitenkin myöhemmin seuraavasti: ”Vapaamielisyyden ajatusta haluttiin tuolloin soveltaa ei vaan valtiollisessa päätöksenteossa, vaan niin ikään kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, toisin sanoen niin yksityisten ihmisten kuin valtion sisäisten erityisten yhdyskuntien, kuten esim. kirkon, kunnan ja perheen kohdilla määriteltäessä niiden ja valtiovallan välisiä suhteita. Todellisen vapauden tärkeimpänä ennakkoehtona alettiin englantilaisamerikkalaisten esikuvien vaikutuksesta vaatia valtiovallan toimivallan piirin ylipäistä supistamista. Vapaamielisyydestä tuli täten yhtä kuin vaatia itsehallintoa sanan laajimmassa merkityksessä. Yksittäisten ihmisten tuli voida hoitaa ainoastaan itseään koskevia asioita valtiosta riippumatta; valtio oli olemassa nämä heidän luonnolliset oikeutensa turvatakseen. Yksittäisillä ihmisillä tuli olla vapaus toimeentulon hankkimiseen itselleen mieluisalla tavalla, joka parhaimmalla tavalla vastaisi heidän taipumuksiaan ja kykyjään. Heillä tuli niin ikään olla vapaus kannattaa ja tunnustaa mitä tahansa uskonnollista vakaumusta, välittää ajatuksiaan toisilleen niin yksityisesti kuin julkisesti, kuin myös yhdistyä saavuttaakseen sellaisia päämääriä, jotka oli mahdollista saavuttaa vain yhteisvoimin. Kullakin tuli yhdistysten sisällä myös olla mahdollista osaltaan päättää yhteisistä asioista kuten parhaaksi näki – kunhan muiden vapautta vastaan ei tällä rikottaisi. Yhdistyksestä tuli lopulta samojen ehtojen mukaisesti voida erota.” Edellä lainatussa esityksessä on niin paikkansa pitävää kuin pitämätöntä sekaisin. Herra R. sotkee yhdistymisvapauden vapaamielisen valtio-opin ohjelmaansa vapaan, edustuksellisen valtiojärjestyksen täysimittaisemmaksi toteuttamiseksi omaksumaan itsehallinnon ja vallan hajauttamisen järjestelmään. Itsehallinnon käsite merkitsee nykyaikaisessa valtiossa sitä, että valtion sisäisiä pienempiä alueita – maakuntia, piirikuntia, kuntia – hallinnoivat kansalaisten valitsemat viranomaiset ja henkilöt. Tämä hallinto ei sulje pois valtion viranomaisten valvontaa ja osallistumista, mutta päätösvalta on puhtaasti paikallisten kysymysten osalta myönnetty valituille paikalliselimille ja -viranomaisille. Moiseen yhdyskuntaan kuuluminen tai sellaisesta pois lähteminen ei – kuten herra R. näyttää uskovan – ole yksittäisen ihmisen suostumuksesta kiinni. Jokainen kansalainen on pakosta niin jonkin kunnan, maakunnan kuin valtionkin jäsen. Paikallisasioiden hoitaminenkaan ei ole täysin ”valtiosta riippumatonta”, sillä se tapahtuu valtiovallan määrittelemien rajojen puitteissa, lain määriteltyjä tarkoituksia varten ja muotoja noudattaen. Itsehallintoa soveltavat päätöselimet ja sen piiriin sisällytetyt tehtävät ovat osa laissa määrättyä julkista oikeusjärjestystä. Paikallisyhteisöjen vapauttaminen kaikkien asioiden pienimpiä myöten valtiollisen keskusvallan ratkaistaviksi keskittämisen poikimista raskaista ja vapautta uhkaavista hallintokäytännöistä on edellyttänyt 1:o) kunnollisen rajan vetämistä yksinomaan paikallisiin etunäkökohtiin liittyvien ja koko maata tai suurempaa osaa siitä koskevien kysymysten välille sekä 2:o) luottoa siihen, että kansalaiset pitävät omasta lähiympäristöstään huolta ja tämän huolenpidon määrittelemistä heidän julkiseksi, vaalien kautta harjoitettavaksi ja edustuksellisin muodoin toteuttavaksi velvollisuudekseen. Tämän itsehallinnollisuuden periaatteita noudattavan hallintojärjestelmän pystyttämisessä on useissa eri yhteyksissä otettu mallia Englannista; järjestelmän käyttöönottoa koskevat uudistukset ovat kuitenkin monessa maassa vielä kesken. Vapaamieliset jatkavat näiden uudistusten puolesta vaikuttamista. Herra R. erehtyy niin ikään esittäessään käsityksen valtion olemassaolosta yksilöiden luonnollisten oikeuksien turvaajana vapaamielisenä opinkappaleena. Vapaamielinen valtio-oppi ei ole väittänyt kaikkien yksilönoikeuksien juontuvan luonnosta, saatikka että valtion ainoa raison d’être [olemassaolon syy tai peruste] olisi näiden oikeuksien turvaaminen. Meillä ei kuitenkaan ole jokaiseen yksityiskohtaan takertumisen mahdollisuutta, joten jatkakaamme lainausta:

”Siispä kannatetaan elinkeinovapautta, uskonnonvapautta, puhe- ja painovapautta, yhdistymisvapautta sekä siviiliavioliitto käyttöön ottamalla kaikkien kirkon tietyissä tapauksissa avioliiton solmimiselle asettamien esteiden poistamista, kuin myös avioliiton helppoa purettavuutta.” Kyllä vain, nämä vapaudet lukeutuvat viimeisintä lukuun ottamatta vapaamielisyyden tunnusten joukkoon ja monet kansat ovatkin jo saaneet tuta niiden nautinnan elävöittävän ja jalostavan vaikutuksen. Väite avioliiton helposta purettavuudesta vapaamielisenä opinkappaleena on kuitenkin – suonette anteeksi karkeahkon ilmaisun – silkkaa herra R:n humpuukia, jonka esittämisen tarkoituksena lienee pyrkimys samentaa elinkeino-, uskonnon- ja painovapauden esilletuomisen ennakkoluulottomiin mieliin väistämättä synnyttämää vaikutelmaa.

Herra R. sanoo hieman myöhemmin kirjoituksessaan seuraavasti:

”Vapaamielisyys on tullut tavaksi lähestulkoon rinnastaa koko inhimillisen edistyksen käsitteeseen.”

”Vapaamielisyyden riemuvoittojen sarja on kuitenkin jättänyt jälkeensä useita nykyajalle tyypillisiä lieveilmiöitä, jotka saavat tarkkaavaisen seuraajan väistämättä epäilemään, onko juuri tästä aatejärjestelmästä sittenkään käsittämään koko yhteiskunta- ja valtiolaitosta koskevan inhimillisen viisauden summaa.” Ollaanpas sitä nyt vapaamielisyyttä kohtaan vallan nöyristeleviä! Vapaamielisyydellä lienee yhtä vähän kuin millään muulla aatejärjestelmällä asiaa esiintyä kaiken valtioviisauden ainoana haltijana. Ihmisyhteiskunta on kuintenkin niin viisasti järjestetty, että kokonaisuudessaan huonoista järjestelmistäkin on johdettavissa ongelmanratkaisun avuksi joitain viisaudenjyväsiä. Esim. vanhassa pitäytyminen saattaa joissain tapauksissa olla tarpeen, mutta koska vanhoilliset puolueet ovat tämän toimintalinjan ajamisessa erityisesti kunnostautuneet, ei vapaamielisyydellä ole erityistä tarvetta sen puolesta ponnistella. Sen yleismaailmallisen vaikuttavuuden taustalla on ollut korostettu edistyksen tukeminen: korkeamman kehitystason tavoitteleminenhan on yksittäisten ihmisten ja koko ihmiskunnan kohtalo.

”On noussut kysymyksiä, joita vapaamielisyyden ei uskota voivan ratkaista… Vapaamielisyys ei näin ollen esim. ilmiselvästi ole alkuunkaan ymmärtänyt vuosisatamme kansallisia liikkeitä… Italian, Saksan ja viimeisimpänä Balkanin niemimaan valtiolliset olosuhteet uuteen uskoon muovanneet valtaisat aatteelliset mullistukset ovat kansallisuusperiaatteen peruja. Vapaamielisyys on niiden todellista luonnetta käsittämään kykenemättömänä seurannut niitä hämmästyksen ja osittaisen vastentahtoisuuden vallassa.”

Eikö herra R:llä ole tiedossa, että Italian yhdistymispyrkimyksille antoi vauhtia nimenomaan pikkuhallitsijoiden sortovallasta vapautumisen halu, että nimenomaan vapaamieliset puolueet olivat yhdistymisen ajamisessa toimeliaimpia ja että yhdistymisen vailla ”hämmästyksen ja vastentahtoisuuden” häivääkään läpi vienyt Cavour kuului valtiomiehenä nimenomaan vapaamieliseen koulukuntaan? Onko kirjoittaja pannut merkille sitä jokapäiväisestä todellisuudesta havainnoitavaa seikkaa, että nimenomaan kansallisvapaamielinen puolue on Saksassa tehnyt enemmän kansallisen yhteenliittymisen lujittamiseksi kuin yksikään muista puolueista ja että kyseinen puolue on päässyt jokseenkin ansioitumaan vapauden varjelemisessa Bismarckin poukkoilevalta sisäpolitiikalta? Mitä Balkanin niemimaan mullistuksiin puolestaan tulee, ei niiden pontimena ole millään muotoa ollut yksinomaan tai edes ensi sijassa kansallisuusperiaate, vaan kristillisten väestöryhmien pyrkimys vapautua heidän inhimillisen elämän edellytyksiään polkeneesta raakalaismaisesta hirmuvallasta. Mikäli herra R. on tässä eriskummallisessa lausunnossaan viitannut erityisesti Englannin viimeaikaiseen itämaiseen politiikkaan, olisi hänen tullut ottaa huomioon, ettei maan tämän hetken johtava valtiomies Beaconsfield (Benjamin Disraeli) ole vapaamielinen ja että Englannin vapaamielisten entinen johtaja Gladstone on voimallisesti vastustanut pääministerin Turkkia kohtaan ystävällistä linjaa.

Edellä mainittujen valtiollisten mullistusten käsittämisen vapaamielisyydeltä uupuvaksi avaimeksi luonnehdittu kansallisuusperiaate merkitsee valtiollisena periaatteena jokaisen kansakunnan oikeutta muodostaa itselleen itsenäinen valtio tai säilyttää jo olemassa oleva sellainen. Herra R. haluaa moiseen oikeutetusta kansakunnasta etnografisessa mielessä yhdenmukaisen. Todellisuus ei kuitenkaan aina anna myöten; historian kulku on monessa maankolkassa pitkäaikaisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen yhteiselon kautta muovannut ja kasvattanut keskenään erilaisista kansallisaineksista kansakuntia. Kansallisuusperiaate ei ollut Belgian valtionmuodostukselle ajatuksena vieras, vaikkei kansallista yhdenmukaisuutta saatukaan aikaan. Tšekkien ja saksalaisten ei ole mahdollista jakaa Böömin maakuntaa kansallisuusperiaatteen nimissä kahteen erilliseen valtioon; mikäli he haluavat valtiollisesti vapautua Itävallan holhouksesta, on heidän päästävä yhteisymmärrykseen yhteisen böömiläisen kansakunnan muodostamisesta. Mikäli teemme vielä lopuksi katsauksen oman maamme tilanteeseen, voimme todeta suomalaisuuspuolueen haluavan näyttäytyä ainoana kansallisena puolueena, vaikka tiedämme suomalaisen kansallistunnon elävöittävän niin ikään vapaamielisiä pyrkimyksissään. Mitä Suomen asemaan Venäjään yhdistettynä valtiona nimenomaisesti tulee, ovat maamme vapaamieliset kenties jopa enemmissä määrin kuin suomalaisuuspuolue nähneet vaivaa kyseistä liittosuhdetta koskevaa oikeellista käsitystä levittääkseen ja sen osakseen saamaa tunnustusta lisätäkseen, ilmentäen näin ollen tiukkaa pitäytymistään kansallisuusperiaatteessa sen edellä annetussa valtiollisessa merkityksessä.

Meidän on tässä yhteydessä torjuttava myös muutama muu herra R:n väite: ”Vapaamielisyys on maassamme liittoutunut epäkansallisten suuntausten kanssa. Tämä on sikäli helposti ymmärrettävissä, että kyseisen aatteen koko olemusta leimaa maailmankansalaisuus ja näin ollen periaatteellinen välinpitämättömyys kansallisia etunäkökohtia kohtaan.”

Herra R. ei lähestulkoon näytä osaavan erottaa humanismia ja maailmankansalaisuutta toisistaan. Salliessamme nuorukaistemme suorittaa humanistisia opintoja, antaessamme heidän opiskella filosofiaa, maailmanhistoriaa, vanhaa ja uutta kirjallisuutta ei tarkoituksena suinkaan ole yksinomaan kansallisen, vaan niin ikään yleisinhimillisen sivistyksen antaminen; ja kun heidän näköpiirinsä sen myötä laajenee oman maan rajojen ulkopuolelle, kun he oppivat kiinnostumaan myös vieraista kansoista kohtaloine ja vapaustaisteluineen sekä ihmissuvun kehitystyöstä yleisesti ei pyrkimyksenä tällöin ole muovata maan nuorisosta maailmankansalaisia, vaan sen isänmaallisuuden ihmisystävällisellä maailmankatsomuksella ja siitä erottamattomalla vapaudenrakkaudella ylevöittäminen ja jalostaminen.

Vapaamielisyyden olemukseen kuuluu siis humanismi, ei maailmankansalaisuus. Maailmankansalaisuus on näkemys, joka haluaa erillisten valtioiden lakkaavan olemasta ja koko maan muodostavan yhden valtiollisen yhteisön; moisen maailmanvaltion toteutumisen antaessa odottaa itseään tyytyy se toistaiseksi julistamaan yksittäisen ihmisen oikeutta pitää itseään kaikkien maiden kansalaisena isänmaataan kohtaan erityistä velvollisuutta tuntematta. Vapaamielisyys ei kuitenkaan ole moisia oppeja julistanut. Väite vapaamielisyyden olemuksen leimallisesta maailmankansalaisuudesta on täysin tuulesta temmattu. Vapaamieliset puolueet ovat kaikkialla toimineet vapauden edistämiseksi isänmaassaan. Ne ovat toki niin ikään tehneet töitä kansakuntien enemmän lähentymisen ja kansainvälisen liikenteen luonnottomien esteiden poistamisen puolesta, joskaan eivät kuitenkaan välinpitämättömyydestä omaa kansakuntaa kohtaan, vaan vakaasta uskosta siihen, että isänmaa hyötyy vilkkaasta kosketuksesta muiden kansojen kanssa enemmän kuin kiinalaisella muurilla kaikista samaan ”kansalliseen yhteisöön” kuulumattomista itsensä eristämisestä.

Väite siitä, että vapaamielisyys olisi maassamme ”liittoutunut epäkansallisten suuntausten kanssa” ei sekään ole muuta kuin tarkoitushakuinen iskulause, jota on jälkeenpäin höystetty muilla vastaavanlaisilla koskien suomalaiskansallisuutta kohtaan tunnettua periaatteellista välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä, kansallista uudistusliikettä kohtaan tunnettua selvää vihamielisyyttä jne. Meidän on rajallisen palstatilan vuoksi pidättäydyttävä näiden syytösten yksityiskohtaisesta vääräksi osoittamisesta ja tyydyttävä yksinomaan muistuttamaan seuraavasta tosiseikasta: kun viime valtiopäivillä oli tarkoitus päättää ”kansallisen uudistusliikkeen” valtiopäivävaatimusten polttopisteessä olleesta suomenkielisten koulujen kysymykseen liittyen laadittavasta ohjelmasta, yhtyivät herra Rein ja vapaamielisten enemmistö lähestulkoon samansisältöisen ohjelman taakse. Oliko tässä herra Reinin osalta kyse ystävällismielisyyden osoituksesta kansallista liikettä kohtaan, mutta vapaamielisten osalta vihamielisyyden osoituksesta?

Emme lisäksi voi jättää huomiotta sitä, mitä herra R. lausuu asevelvollisuuskysymykseen liittyen. Se kuuluu seuraavasti: ”Vapaamielisyys on eittämättä yleisellä tasolla heikentänyt tietoisuutta yksittäisten ihmisten velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan ja ruokkinut tätä sairaalloista yksilökeskeisyyttä, joka ei voi vähäpätöisintäkään pakkoa yksilön aikomusten ja suostumuksen rajoituksena sietää edes silloin, kun yleinen etu sitä vaatii. Tästä yksilökeskeisyydestä juontui esimerkiksi viime valtiopäivillämme näkynyt vastustus yleistä asevelvollisuutta kohtaan – ainakin siltä osin, kun kyse oli periaatteisiin nojanneesta vastustuksesta. Tämän vastaisesta turvallisuudestamme huolehtimisen edellyttämän laitoksen kohtaaman vastarinnan jääminen valtiopäivillä vähemmistöön on osoitus kansakuntamme yhä terveestä henkisestä tilasta. Tässä yhteydessä saatiin jopa seurata sellaistakin odottamatonta, mutta yhtä kaikki ilahduttavaa teatteria, jossa osa heistä, jotka maamme vapaamielisten lukuun tavataan laskea, asettuivat tässä asiassa etumaisen äänenkannattajansa Helsingfors Dagbladin johdolla kansallisten ja kansanvaltaisten aatteiden kannattajien puolelle. Näille vapaamielisille on heidän esiintymisensä asevelvollisuuskysymyksessä epäilemättä kunniaksi, sillä se osoittaa isänmaallisuuden ja terveen järjen kykenevän aina silloin tällöin saamaan vapaamielistä aatejärjestelmää kohtaan koetusta uskollisuudesta yliotteen. Täysin oikeassa olivat toisaalta myös ne monet H:fors Dagbladin tavanomaiset kannattajat, jotka tämän kysymyksen kohdalla lehden tukijoukoista kaikkosivat ja sitä epäjohdonmukaisuudesta syyttivät. Dagbladet ja sen lähimmät ystävät ovatkin itse asiassa juuri asevelvollisuuskysymyksessä menettelynsä kautta langettaneet omalle yleiselle katsantokannalleen lopullisen tuomion: yhteiskunnan jäsenten väliseen yhteisvastuullisuuden periaatteeseen nojautuva yleinen asevelvollisuus on nimittäin vapaamielisyyden kanssa päivänselvästi yhteensovittamattomassa ristiriidassa. Vapaamielisyydestä on nimittäin johdettavissa esim. herra Silfversvanin vastalauseessaan painottama periaate työn jakamisesta siten, että jokaisen on mahdollista valita taipumustensa ja kykyjensä mukainen ammatti. Asevelvollisuus taas edellyttää kansalaista uhraamaan tietyn määrän vuosia parhaasta työiästään, taipumuksista ja kyvyistä viis. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että asevelvollisuus olisi vailla perustetta, sillä yleinen etu on valtiossa korkein laki. Vapaamielisyys on sitä vastoin aatteena yksipuolinen ja työnjako tietyissä tapauksissa periaatteena kelvoton.” Olemme tässäkin yhteydessä katsoneet tarpeelliseksi lainata kirjoittajan sanoja perusteellisesti, sillä lyhyempää tiivistelmää saatettaisiin epäillä tarkkuudeltaan puutteelliseksi.

Sairaalloista yksilökeskeisyyttä on havaittavissa osan 18. vuosisadan valistusfilosofien ajattelussa siitä syystä, että he elivät ja kirjoittivat vapaan kansalaisen itsenäisen julkiseen elämään osallistumisen käytäntöä tuntemattoman ja valtiovallan alamaisten päiden yläpuolella epämääräisesti häilyvänä, salamyhkäisenä pakkovaltana esittäneen ehdottoman yksinvaltaisen valtiomuodon paineen alla. Vapaamielisyyden ansioksi olennaisilta osin luettavan vapaan, edustuksellisen valtiojärjestyksen käyttöönoton myötä on tietoisuus yksittäisen ihmisen velvollisuuksista valtiota kohtaan heikkenemisen sijaan jatkuvasti vahvistunut. Tästä on epuuttamattomana todisteena valtakunnantason vallankäytössä otetun edustuksellisen järjestelmän kanssa sopusointuinen, valtion alayksiköihin maakuntiin ja kuntiin ajan kuluessa pystytetty kansalaisten itsehallinnon järjestelmä. Kuten aikaisemmin huomautimme, näyttää herra R:llä olevan edellä mainitusta itsehallinnollisuuden periaatteesta ja sen soveltamisesta hyvin hatara käsitys, mistä syystä hän ei kaiketi myöskään käsitä asevelvollisuuden kytkeytyvän edustuksellisen valtiojärjestyksen muihin laitoksiin johdonmukaisena jatkeena. Hallitsijan oli ehdottoman yksinvaltaisesti hallitussa valtiossa mahdollista pitää armeijaa ei vain keinona maan puolustamiseen, vaan niin ikään yksinvallan ylläpidon välineenä, mistä syystä värvätyt joukot olivatkin kyseisen valtiojärjestyksen oloissa suosiossa. Koska värvätyt sotajoukot kuitenkin merkitsevät kansan vapauden kannalta uhkatekijää ja koska maanpuolustuksen kaltaisen mitä tärkeimmän valtiollisen tehtävän ei ollut suotavaa jäädä kansalaisille vieraaksi – etenkin kun heidän myötävaikutustaan kaikkien muiden julkisten tehtävien hoidossa edellytettiin – nousi käsitys maanpuolustuksenkin lukeutumisesta kansalaisvelvollisuuksien joukkoon hallitsevaksi ja asevelvollisuusjärjestelmä osaksi perustuslaillisen tai edustuksellisen valtiojärjestyksen muodostavaa laitosten kokonaisuutta.

Pitää toki paikkansa, että vapaamielisyys haluaa toteuttaa vapauden – niin yksittäisen ihmisen kuin koko kansan osalta – ja ettei vapaa valtiojärjestys voi millään muotoa pitää sisällään sitä, että valtiovallalla tulisi olla oikeus yksilöiden sortamiseen valtion sisällä. Vapaamielisyyden kannattama vapaus ei ole kuitenkaan valtiosta ja siihen kohdistuvasta yhteisvastuullisuudesta irrallista. Yksittäisillä ihmisillä on perustuslaillisissa valtioissa paljon enemmän yleisen edun nimissä suoritettavia, heidän kyseisen valtiojärjestyksen alla nauttimiensa laajempien oikeuksien ja sen heidän yksilölliselle vapaudelleen tarjoaman suuremman suojan vastineina pidettäviä velvollisuuksia kuin ehdottomissa yksinvalloissa. Edellä mainitun valtiojärjestyksen mukaisten olosuhteiden vallitessa on yhteiskunnan jäsenten välille muodostuva yhteisvastuullisuuden tunne niin ikään tiedostetumpi ja elinvoimaisempi kuin niissä valtioissa, joissa vapaamielisyyden raikkaat tuulet eivät ole vielä puhaltaneet.

Herra R:n olisi jo vapaamielisyyden nykyajan valtioissa vaikutukseltaan määräävänä, yhteiskunnallisten kysymysten käytännön ratkaisemisessa edelleen vaikuttavana voimana esittäessään tullut havaita, ettei ajatus asevelvollisuudesta voi olla vapaamielisyyden kanssa yhteensovittamattomassa ristiriidassa; asevelvollisuuden käyttöönottohan olisi tässä tapauksessa luonnollisesti estynyt. Asevelvollisuus ja vapaa yhteiskuntajärjestys ovatkin todellisuudessa keskenään sopusoinnussa; meidän aikakautemme osoittaa niiden kulkevan käsi kädessä.

Edellä mainitusta käy myös ilmi herra R:n asevelvollisuuden käyttöönottoon myötävaikuttaneiden Suomen vapaamielisten epäjohdonmukaisuuteen sortumista koskevan väitteen perättömyys. Niin ikään on herra R. nähnyt parhaaksi sivuuttaa valiokunnan asiaa koskenutta esitystä hyväksymättömänkin osan vapaamielisistä kuitenkin yhtyneen asevelvollisuusperiaatteeseen, vaikkakin miliisijärjestelmän mukaisesti sovellettuna. Emme voi kirjoittajan meille ja hengenheimolaisillemme osoittamaan ensiluokkaiseen kohteliaisuuteen muuten vastata kuin seuraavasti valistamalla: mitä enemmissä määrin isänmaallisuuden ja järjen vaatimalla tavalla toimii, sitä uskollisemmin vapaamielistä aatejärjestelmää mukailee. Olemme omalta osaltamme, kyseisen edesottamuksen johdonmukaisuutta tai epäjohdonmukaisuutta sen kummemmin aprikoimatta, tervehtineet suomalaisuuspuolueen enemmistön päätöstä yhtyä valiokunnan esitykseen sitäkin suuremmalla tyydytyksellä, kun moinen lopputulos jo ennalta näytti vakavasti uhatulta talonpoikaissäädyn vaikutusvaltaisimman jäsenen herra A. Meurmanin esitettyä asiasta lehdistössä tästä poikenneita näkemyksiä. J. V. S:n ja Y. K:n ankarasti näitä näkemyksiä arvosteltua päätyi hän kuitenkin ne hylkäämään ja sittemmin myötävaikuttamaan voimallisesti saavutettuun lopputulokseen. Mitä eri puolueiden asevelvollisuuskysymykseen suhtautumiseen tulee, on meillä asiasta sama vaikutelma kuin herra Y. K:lla, joka tästä aiheesta kirjoittamansa, K. Kuukauslehden vuoden 1878 n:o 1:ssä julkaistun kirjoituksen lopussa mieleen painuvin sanankääntein painottaa: kun on kyse isänmaata syvällisesti koskettavasta asiasta, ei puoluekanta päätöstä sanele.

Herra R:n edeltä löytyvän tekstiotteen lopussa herra Silfversvanin vastalauseesta esittämien näkemysten johdosta sallittaneen meidän ohimennen kiinnittää hänen huomionsa siihen seikkaan, että jo meidän aikanamme kateederisosialististen pikkusielujen rajujen hyökkäysten kohteeksi joutunut vapaamielisyyden suurmies Adam Smith, jonka peruja muun muassa työnjako-oppi on, ilmaisi pitävänsä kaikkien kansalaisten kouluttamista aseiden käytössä – siis asevelvollisuuden perusajatusta – hyödyllisenä ja tarpeellisena.5Wealth of Nations, Book V. Chap. I Part III, art. II p. 303, 304, ed. Edinburgh 1828.

Olemme edellä tarkastelleet herra R:n vapaamielisyyttä ja sosialismia koskevasta artikkelisarjasta ainoastaan johdanto-osaa tutkielmasta, jossa hänen varsinaisena tarkoituksenaan on osoittaa, kuinka vapaamielisyys ei ole millään muulla alalla ”niin silminnähden paljastanut näkökohtiensa puutteellisuutta kuin taloudellisessa lainsäädännössä”. Kirjoittaja katsoo karsastamansa vapaamielisen kansantaloustieteen poikineen vastavaikutuksenaan sosialismin, jonka kannalle hän ei myöskään halua varauksetta asettua, mutta jättää lukijan epätietoiseksi siitä, minkä järjestelmän hän haluaisi vapaamielisen tilalle; tietoonsa saa ainoastaan, että valtion tulisi hänen mielestään voimallisesti vaikuttaa talouselämän muotoutumiseen. Meidän on tällä erää pidättäydyttävä herra R:n vapaamielisyyteen tällä alalla kohdistaman arvostelun lähemmästä tarkastelusta; palaamme mahdollisesti asiaan toisella kerralla. Mieleemme juolahtaa kuitenkin tähän liittyen eräs, jokseenkin epäselvältä näyttäytyvä seikka. Säädyt hyväksyivät viimeksi kokoontuessaan uuden, vapaamielisen kansantaloustieteen periaatteiden pohjalle rakentuvan elinkeinolain. Mikäli herra R. todellakin katsoi näiden periaatteiden soveltamisen olevan haitallista ja ettei kyseisen talousjärjestelmän toimivuudessa ”ole niinkään kyse pelkästä teorian käytännön kokeilemisesta, vaan päinvastoin miljoonista ihmiskohtaloista niin hengellisessä kuin ruumiillisessa mielessä”, miksei hänellä sitten ollut mainitun lain ollessa ennen valtiopäiviä ja niiden aikana tarkasteltavana sitä vastaan sanaakaan sanottavana? Olisihan niin käytännönläheisyyden kuin kansallisuuden nimiin vannovan velvollisuutena tuolloin ollut vastustaa tätä jokaiselle taipumustensa ja kykyjensä mukaisen työskentelemisen vapauden takaavaa uutta elinkeinolakia, jonka toivomme omasta puolestamme maamme edun vuoksi saavan pian lopullisen vahvistuksen.

Toivomme lukijan havainneen, ettei herra R:n vapaamielisyyttä vastaan kohdistama arvostelu – pois lukien tietysti artikkelin taloudellinen osio, johon emme ole vielä ottaneet kantaa – ole kovin murskaavaa. Hänen esityksensä paljastuu suurelta osin vapaamielisyyden olemusta ja tarkoitusperiä koskeviin virheellisiin käsityksiin perustuvaksi.

Selväksi käy joka tapauksessa se, että herra R. haluaa vapaamielisyyden maastamme ulos savustetuksi.

Mitä hän ja hänen hengenheimolaisensa sitten haluavat tilalle?

Kansallisten ja kansanvaltaisten aatteiden mukaan toimimistako?

Mitähän ne sitten mahtavat sisällään pitää ja missähän mielessä ne vapaamielisyydestä poikkeavat?

Tähän eivät kunnioitetut vastustajamme ole vastausta antaneet ainakaan sellaisella tavalla, että heidän näkemyksensä siitä täysimittaisesti kävisi ilmi.

Mikäli kansallisella politiikalla tarkoitetaan Suomen kansakunnan, eli toisin sanoen Suomen valtion oikeuksien ja etunäkökohtien puolustamista niin hyvin kuin suinkin on mahdollista suhteessa siihen suurvaltaan, johon Suomi on yhdistetty, on vapaamielinen puolue tämän edestä alinomaa ponnistellut.

Mikäli kansallisella poltiikalla taas tarkoitetaan yksinomaan suomalaisuuden asian ajamista, on näkemyksemme tästä asiasta löydettävissä edellä tässä kirjoituksessa esittämästämme. Vapaamielisten ja jyrkkähenkisten suomalaisuuskiihkoilijoiden kielikysymystä koskevien näkemysten välillä ammottaa nähtävästi syvä kuilu; ensiksi mainittujen näkemykset ovat julistettavissa epäkansallisiksi kuitenkin vain ahtaasta kielitieteelliskansatieteellisen kansallisuusteorian katsantokannasta käsin. Muutoin ei suomalaisuuspyrkimysten ja vapaamielisyyden väliselle vastakkainasettelulle ole olemassa periaatteellista syytä.

Kansanvaltaiset aatteet painottuvat valtiollisissa ohjelmissa tavanomaisesti ylimysvallan leimaamissa yhteiskunnallisissa oloissa. Lienee helposti ymmärrettävissä, ettei täällä meidän maassamme ole tarjolla montaa kansanvaltaisesta näkökulmasta katsottuna korjausta vailla olevaa epäkohtaa. Aatelin etuoikeuksista on – luullaksemme vapaamielisen puolueen vaikutuksesta – yhdestä toisensa jälkeen luovuttu, eikä niistä ole yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa mielessä enää mitään jäljellä. Ainoastaan valtiollinen etuoikeus, eli henkilökohtainen edustusoikeus valtiopäivillä on säilynyt. Tämä ei tosiaankaan ole kansanvaltaisten aatteiden kanssa täydessä sopusoinnussa, kuten ei myöskään pappissäädyn valtiollinen asema ja osa sen nauttimista etuoikeuksista. ”Kansanvaltaisten aatteiden kannattajat” eivät kuitenkaan ole vielä esitelleet minkäänlaista edustuslaitoksen uudistamista koskevaa ehdotusta. Tämän asian pikaisen käsittelemisen tarve ennen kaikkea edustuslaitoksen nelijaosta eroon pääsemiseksi on vapaamielistenkin taholta useampaan otteeseen nostettu esille.

Kansanvaltaisuudeksi voidaan toki ymmärtää niin ikään valtiovallan suoraan laajojen kansanjoukkojen käsiin uskova järjestelmä. Moinen vallanjako ei nykyaikaisissa valtioissa kuitenkaan näytä olevan toteuttavissa muutoin kuin yleisen vaalioikeuden kautta. Kansankokousten välitön osallistuminen valtion johtamiseen oli käytännössä mahdollista vain Hellaan pientasavalloissa; edustukselliseen järjestelmään kuuluu väistämättä todellisen päätäntävallan keskittyminen suhteellisen harvoille yksilöille. Heidän tekemistensä on puolestaan ilmaistava kansan tahtoa; vaalilakien tarkoituksenahan on pyrkiä turvaamaan kansan keskuudessa todella vallitsevien mielipiteiden ja etunäkökohtien edustus. Niin näyttääkin pääsääntöisesti olevan asianlaita. Kansakunnan merkittävimpien lahjakkuuksien useimmiten miehittämän edustuslaitoksen havaitaan kuitenkin julkisten asioiden käsittelyn kautta niin ikään vaikuttavan yleiseen mielipiteeseen sitä kehittäen ja uudesti suunnaten. Tässä ei kuitenkaan ole enää kyse kansanvallasta sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Kunnioitetut vastustajamme eivät kansanvaltaisista aatteistaan puhuessaan luullaksemme tarkoita puhtaan kansanvaltaista valtiosääntöä. Vielä vähemmän uskomme heidän asettuneen jopa sivistystasosta ja varallisuudesta johtuvien yhteiskunnallisten erojen yleistä tasaamista haluavan karkean tasa-arvoihanteen kannalle.

Näin ollen oletamme heidän tarkoittavan edellä mainitulla käsitteellä sitä, mitä kansanomaisuudeksikin voisi kutsua, eli toisin sanoen sellaista valtiollista vaikuttamista, jonka myötä yhteiskunnan jäsenten suuri joukko kokee tarpeensa tyydytetyiksi, etunsa valvotuksi sekä toiveidensa toteuttamisen valtiovallan huoleksi.

Mikäli olettamamme on oikeaan osuva, ei kansanvallan kannattajillamme pitäisi olla oikeellista aihetta toivoa merkittävää muutosta viimeisen viidentoista vuoden aikana noudatettuun valtiollisen vaikuttamisen linjaan, ainakaan siltä osin, kun se on ollut säätyjen myötävaikutuksesta riippuvaista. Edellä mainittuja kansanomaisuuden pyrkimyksiä ei ole millään muotoa siviili- ja taloudellisessa lainsäädännössä, kunnallislaitoksessa tai kansansivistystä edistävissä toimenpiteissä sivuutettu, eikä tietyn yhteiskuntaluokan eritysetujen ajaminen kansan enemmistön kustannuksella ole tullut kuuloonkaan. Mitä valtion yksittäisiltä kansalaisilta edellyttämiin uhrauksiin taas tulee, ovat niin uudet verolakimme kuin maan puolustuslaitoksen uusi järjestys kansanvaltaiselle pohjalle rakennettuja.

Näin ollen voidaan syystä todeta, ettei kansanomaisessa merkityksessä kansanvaltaisten aatteiden mukaisesti toimivalla puolueella ole maassamme vastapuolta; otamme nimittäin annettuna, ettei minkään ylimysvaltaisen vastavaikutuksen onnistu saada osakseen kannatusta. Emme näin sanoessamme pyri väittämään, etteikö kansanomaisten pyrkimysten saralla olisi yhä jäljellä ehtymättömän paljon toivomisen varaa ja tehtävää. Toivomme kuitenkin kansakoululaitoksesta, maaseutuelinkeinojen etunäkökohdista, työväenluokan hyvinvoinnista ynnä muusta huolehtimisen kuuluvan yhden sijasta kaikkien puolueiden ohjelmiin. Vapaamielisyys on kansanomaisuuden mitä läheisin sukulaissielu.

Edellä lausumastamme huolimatta on meidän kuitenkin omasta puolestamme tunnustettava suomalaisuuspuolueen toiminnalla olleen ainakin valtiopäivien ulkopuolella vapaamielisiä kansanvaltaisempi leima, johtuen ensiksi mainitun keskittymisestä eritoten maan väestön suuren enemmistön yhteiskunnallista osallisuutta ja vaikutusvaltaa edistävänä nähtävissä olevaan asiaan.

Näin ei kuitenkaan ole mainittujen kansallisten ja kansanvaltaisten aatteiden kanssa asianlaita kokonaisuudessaan; puolueessa on, kuten aiemmin viitattiin, ilmennyt myös muunlaisia taipumuksia. Kun puolueen taholta asetuttiin perustuslakeihin kohdistettuja uudistusvaatimuksia vastaan, ei tällöin ollut kyse kansanvaltaisten aatteiden mukaisesta menettelystä, vaan vanhoillisuuden sykäyksestä. Eriuskolaislakia hylättäessä tai typistettäessäkin annettiin sangen ahdashenkisen vanhoillisuuden päätöksenteon vaakakupissa painaa. Ponnistelu valtiopäivien tiheämpää kokoontumisväliä koskeneen anomuksen kaatamiseksi oli sekin julistetun näkökannan kanssa räikeässä ristiriidassa. Sillä ei muuta tehty kuin helpotettu valtiopäivien välisten pitkien väliaikojen seurauksena yhä rehottamisalttiin virkavaltaisuuden jatkumista.

Edellä annetut esimerkit ovat ennen kaikkea vapaamielisen puolueen ohjelman käsittäviä pyrkimyksiä kohtaan koetun vankan nurjamielisyyden osoituksia. Kun herra Th. R:n laajamittaista vapaamielisyydestä vieroittamisen yritystä ei lisäksi ole puolueen johtomiesten taholta torjuttu, vaan samankaltaisia pyrkimyksiä ynnä halua antaa sanoille ”vapaamielinen” ja ”liberaali” huono kaiku on päinvastoin useampaankin otteeseen puolueen lehdissä ilmennyt, ei suomalaisuuspuolueen näkökantaa varsinaisissa valtiollisissa kysymyksissä voi osittain määräytymättömänäkään välttyä havaitsemasta muuksi kuin toistaiseksi kelpuuttamattomaksi heille, joiden mielestä vakaa edistyminen suurempaa vapautta kohti on maallemme paras suunta.

Olemme edellä usein käyttäneet ilmaisua ”vapaamielinen puolue”. Tämä ilmaisu on kuitenkin pienen selvennyksen tarpeessa. Asia on nimittäin niin, että vapaamielinen puolue sekä on että ei ole olemassa. Sitä ei ole olemassa järjestäytyneen puolueen merkityksessä, eikä sillä ole tarpeen vaatiessa tunnustettuja, mahtavia johtajia tai järjestelmällistä yllytys- tai rahankeräystoimintaa, saatikka valtiollisen vallan käytöstä käydyn taistelun ajoittain edellyttämää tietynlaista sisäistä kurinpitoa. Mitään moisia käytäntöjä eivät vapaamielisen linjan kannattajat ole maassamme sitten valtiopäivätoiminnan elvyttämisen omaksuneet. Siitä huolimatta on valtiopäivillä ollut valtiollisluontoisten kysymysten kohdalla havaittavissa merkittävää vapaamielisesti suuntautuneiden yksimielisyyttä ja ryhmäytymistä; vapaamielistä ajattelutapaa on varsin yleisesti havaittavissa niin ikään valtiopäivien ulkopuolella. Vapaamielisestä puolueesta puhuminen on maamme kohdalla näistä syistä sekä tämän kirjoituksen johdannossa valtiollisten puolueiden olemuksesta esille tuomamme valossa puoluejärjestön täydestä uupumisesta huolimatta perusteltua. Vapaamielisyyden vastaisten pyrkimysten astuttua esiin ja saatua edustuslaitoksen ja lehdistön sisältä hartaita edusmiehiä – mikä on kenties saava osakseen vastakaikua niiltä hallituksen aineksilta, jotka mieluusti pitäytyvät perinteisessä puolittaisessa perustuslaillisuudessa – vaaditaan todennäköisesti entistä läheisempää yhteistyötä niiltä maamme monilta, jotka vakaasti uskovat valtiosäännön parantamisen ja hallintotavan aidosti perustuslailliseksi muuttamisen välttämättömyyteen, lyhyesti sanottuna vapaamielisen kehityssuunnan edistämisen tarpeeseen kaikilla yhteiskunnan aloilla Suomen kansan elinvoimaisen olemassaolon ehtojen turvaamiseksi sekä kansakuntien kilpajuoksuissa jälkeen jäämisen ehkäisemiseksi.

L. Mechelin

Viitteet

  1. 1Katso Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 10, s. 220, 221.

  2. 2Kirjallinen Kuukauslehti 1878, n:o 12, s. 272.

  3. 3K. Kuukauslehti 1878 n:o 12 s. 270.

  4. 4K. Kuukauslehti em. nro.

  5. 5Wealth of Nations, Book V. Chap. I Part III, art. II p. 303, 304, ed. Edinburgh 1828.

Original (transkription)

Ingen transkription, se faksimil.

Dokumentet i faksimil