Yritystoiminta
II (jatkoa)
Saattaa kieltämättä olla liian optimistista väittää, että vaikka Suomen tehdasteollisuus kasvaisi kuinka suureksi, se voisi aina luottaa saavansa tarpeeksi työntekijöitä. Toisinaan kuulee sanottavan, että maamme on liian köyhä ruokkimaan kaikki asukkaansa, mutta todellisuudessa asia on jokseenkin päinvastoin. Paljon lähempänä totuutta olisi sanoa, että maassamme on liian vähän väkeä, ja juuri tämä hidastaa sen taloudellista edistymistä. Viime vuosina on näkynyt kyllin selvästi, että työntekijöiden kysyntä on ylittänyt tarjonnan. Siitä kertovat toisaalta työläisten huomattavasti kohonneet palkat, toisaalta maanviljelijöiden valitukset työvoimapulasta.
Yleensä ottaen ns. suurteollisuudella eli tehtailla ei liene viime vuosina ollut sen suurempia vaikeuksia saada työvoiman tarvettaan tyydytetyksi kuin muissakaan maissa. Jos palkkoja on jouduttu jonkin verran korottamaan, sen vastapainoksi monet teollisuudenalat ovat hyötyneet kaiken kaikkiaan suotuisista suhdanteista. Ja Suomen tehtaanomistajilla on ollut kaikki syy iloita siitä, että voimakasta levottomuutta, joka on vallannut teollisuustyöläiset monissa muissa maissa ja ilmennyt muun muassa työnseisauksina ja jatkuvasti kohonneina palkkavaatimuksina, ei ole juuri havaittu maamme teollisuustyöläisten keskuudessa. Jossain määrin lienee myös tehtailijoiden omissa käsissä seurata ”ajan merkkejä” ja muiden maiden kalliiksi osoittautuneita kokemuksia ja niiden perusteella ehkäistä ennalta tämän levottomuuden pohjana piilevää tyytymättömyyttä ja suuttumusta. Nyt jos koskaan kyseisten vaikeiden ongelmien ratkaisu osoittanee, kuinka ihmisyyden jalot vaatimukset käyvät yksiin oman edun vaalimisen kanssa. Jos tehtaan yhteyteen on hyvissä ajoin järjestetty hyviä ja terveellisiä asuntoja, kouluja, sivistävää ajanvietettä, säästökassoja y. m., työläiset ovat myös kotiutuneet sinne. He kokevat omat etunsa yhteneviksi sen laitoksen kanssa, jossa he työskentelevät, ammatti kulkee perintönä isältä pojalle, ja usein koko perhe löytää töitä tehtaalta. Tuntuu hyvältä tietää, että meidänkin maassamme, etenkin maaseudulla, on teollisuuslaitoksia, joissa työläiskysymys on ratkaistu edellä mainittuun tapaan, ja siksi niissä on hyvinvoivien siirtokuntien vetovoimaa, joka kertoo valistuneesta johdosta, ja kaikkea kannattelevat yhteisten etujen lujat siteet. – Kaupungeissa tehtaanomistajien on aina vaikeampi muodostaa sellaisia, niin sanoaksemme patriarkaalisia keskuksia. Samassa tarkoituksessa harjoitettua huolenpitoa ei pitäisi silti suinkaan laiminlyödä, vaikka se täytyykin suunnitella osittain eri keinoin. Laiminlyöntejä tulee välttää sitäkin suuremmasta syystä, sillä juuri kaupunkien työläisjoukot joutuvat useammin tekemisiin sosiaalisten vastakkainasettelujen kanssa ja ajautuvat siksi helpommin sosialististen illuusioiden houkuttelemaksi. Näiden kysymysten lähempi tarkastelu johdattaisi meidät kuitenkin pois varsinaisesta aiheesta.
Jos ajateltaisiin, että lyhyen ajan sisällä perustettaisiin suuri määrä uusia tehtaita, jotka tarvitsisivat äkkiä tuhansia ja taas tuhansia työläisiä, uusissa tehtaissa tai samalla alalla toimivissa vanhoissa tehtaissa syntyisi työvoimapula, joka helpottaisi vasta ehdittyään aiheuttaa vakavaa häiriötä. Näin suunnatonta teollisuustoiminnan kasvua ei voi juuri kuvitella, jo siitäkin syystä, ettei yhtäkkiä voi vain ilmestyä suurta joukkoa ihmisiä, joilla olisi kiinnostusta ja kykyä perustaa sellaisia laitoksia, eikä tarvittavia pääomia liioin tarjoudu noin vain yritysten käyttöön. Voi toki huomauttaa, että sahateollisuuden viime vuosien kehitys on osoitus päinvastaisesta. Se on paitsi houkutellut useita sijoittajia ja mitä merkittävimpiä pääomia mutta myös vetänyt puoleensa joukoittain työläisiä. Edellinen kuitenkin johtuu kyseisen teollisuudenalan tähän asti pääosin kaupallisesta luonteesta, tarjoaahan se mahdollisuuden pikavoittoihin (joskin moni lienee jo kokenut nahoissaan, että voitot jäävät niukoiksi, jos ymmärrys puuttuu), – jälkimmäinen puolestaan siitä, ettei suurelta osalta sahateollisuuden palveluksessa toimivista työläisistä vaadita ammattitaitoa; se on tarpeen vain itse sahauksessa. Puiden kaataminen, tukkien raahaaminen, tukkilautoilla laskettelu ja lankkujen kantaminen on kaikki pelkkää alimman luokan ruumiillista työtä eikä mitään tehdastyötä. Tällaisiin töihin on saatavilla sankoin joukoin väkeä, mutta yhtä nopeasti ei loihdita joukoittain työläisiä, jotka ovat tottuneet seuraamaan koneiden kulkua ja sovittamaan liikkeensä sen mukaan.
Tämä seikka ei varmasti koskaan jää huomaamatta järkeviltä liikemiehiltä. Kukaan ei mielellään perusta tehdasta ilman varmuutta siitä, että saatavilla on kokenutta työväkeä ja lisäksi mahdollisuus palkata tarvittava määrä henkilöitä, jotka haluavat kouluttautua työhön. Jos maahan ollaan tuomassa uutta teollisuudenalaa, työntekijöitä on voitava tuoda ulkomailta. Heidän rinnalleen otetaan vähitellen kotimaisia harjoittelijoita, kunnes ammatti on kunnolla juurtunut. Myös maassamme kehitys on edennyt enimmäkseen tällä tavoin. Samalla tehdastyöläisten tarjontaa on säädelty ikään kuin itsestään. Jokainen liikeala, joka nousee menestyksensä ansiosta suureen maineeseen, houkuttelee keinottelijoiden lisäksi myös työläisiä. Sellaista tapahtuu kuitenkin harvoin kertarysäyksellä. Jokaisen teollisuusalan täytyy ensiksi juurtua, ennen kuin se voi lähteä versomaan.
Olemme käsitelleet tehdastyöläisten tarjontaa laadullisesta näkökulmasta. On pyritty osoittamaan, että eri kansakunnilla on taipumuksia eri ammatteihin. Meidän tietääksemme maastamme saadut kokemukset osoittavat, että suomalaisilla on erityisiä taipumuksia tehdastyöhön. Väitetään, että täällä kansanluonteeseen kuuluu tietynlainen passiivinen rauhallisuus, ja tämä ominaisuus soveltuu erinomaisesti kaikkeen teollisuuteen, jossa levoton toiminta on jätetty koneille. itse asiassa lieneekin käynyt niin, että edellä mainitut ulkomaiset työntekijät ovat enimmäkseen käyneet jo tarpeettomiksi ja palanneet kotipaikoilleen; yleensä ottaen kotimaisten työntekijöiden asianmukainen koulutus lienee myös sujunut varsin helposti. Tämän lisäksi myös niillä teollisuusaloilla, kuten raudankäsittelyn eri aloilla, joiden työntekijöiltä vaaditaan enemmän yksilöllistä toimintaa ja ripeyttä, kokemus osoittaa, että Ilmarisen pojat ovat perinnölleen kunniaksi.
Lyhyesti sanoen: teollisuutemme ei tarvitse hillitä lupaavaan alkuun päässyttä kehitystä siitä pelosta, että työvoimasta tulisi pulaa eikä kelvollisia työntekijöitä olisi saatavilla. – Pitää paikkansa, että Pietarin teollisuus on vetänyt puoleensa huomattavan määrän suomalaistyöläisiä; mutta näin syntynyt vajaus on pystytty paikkaamaan ja pystytään paikkaamaan jatkossakin. On silti totta, että juuri nyt maamme pääelinkeinolle, maanviljelykselle, ei ole hyväksi, jos monet käsiparit siirtyvät sieltä teollisuuteen. On kuitenkin syytä muistaa, että teollisuuden kukoistus on joka puolella koitunut yhtä lailla maataloudenkin eduksi; myös maataloudessa lihasvoima on osittain pystytty korvaamaan koneilla, ja ennen pitkää koittaa sekin aika, että suurta osaa maaseutuväestön proletaarien työvoimasta pystytään hyödyntämään nykyistä täysipainoisemmin; lopuksi todettakoon, että niin suunnattomaksi yltynyt kilpailu työvoimasta, jonka metsäteollisuus on juuri täällä synnyttänyt, on hyvin harvinainen ilmiö, eikä varmastikaan toistu samassa määrin jonkin toisen teollisuudenalan kasvaessa.
Mitä sitten tulee toiseen tärkeään teollisen kehityksen osatekijään, tekniseen ja kaupalliseen osaamiseen, sen nykytilassa maassamme on vielä varsin paljon toivomisen varaa. Tarkoitamme sitä, että maassamme on vielä verraten vähän henkilöitä, jotka kykenevät menestyksekkäästi johtamaan teollisuusyrityksiä. Varsin suuri osa tehtaidemme isännöitsijöistä, konttoripäälliköistä, teknisistä johtajista, insinööreistä ja työnjohtajista on edelleen ulkomaalaisia. Olisi epäilemättä typerää šovinismia nähdä edellä mainitussa mitään pahaa. On pikemminkin syytä olla mielissään siitä, että ruotsalaiset, saksalaiset ja englantilaiset haluavat tarjota liikeyrityksillemme osaamistaan ja kehittyneemmästä teollisuudesta saamiaan kokemuksia. Onhan äly parasta ja tarpeellisinta mitä maahamme voi tuoda. Niin ikään on ilahduttavaa, että monet näistä ulkomaalaisista jäävät maahamme ja tulevat sen kansalaisiksi. – Samalla on kuitenkin pakko tunnustaa, että omat olosuhteemme eivät tältä osin kunnolla täytä teollisuuden luomiseksi vaadittavia edellytyksiä. Tämä johtunee osaksi siitä, että tekniset oppilaitokset eivät tähän mennessä ole olleet asianmukaisesti kehittyneitä, osaksi myös siitä, että valtion virat ovat tähän mennessä osoittautuneet käytännön ammatteja suositummiksi, kunnes viimeisen vuosikymmenen aikana asenteet ovat alkaneet muuttua, ja osaksi ja ennen kaikkea siitä, että kun tehtaita on ollut vähän, ne eivät ole pystyneet tarjoamaan riittävästi käytännön koulutusta tai tulevaisuuden työllisyysnäkymiä tarpeeksi monille teknikoille. Teollisuuden kasvu tarjoaa kuitenkin myös ratkaisun edellä mainittuun pulaan: kun tehtaita on monin verroin nykyistä enemmän, maassamme on myös suhteessa paljon nykyistä enemmän teollisuuden tarvitsemia tekniikan ja kaupan osaajia. Ei pidä liioin laiminlyödä asiaankuuluvien aineiden teoreettisten opintojen edistämistä. Olisikin totisesti korkea aika vähitellen perustaa maahamme korkeampi kauppakoulu. Niin ikään olisi aika saada aikaan tekninen koulu, jonka opetuskielenä olisi suomi; sellaisen puuttuminen on paitsi epäoikeudenmukaista myös suuri menetys maamme taloudelle, kun suomalaisväestön teknisillä lahjakkuuksilla ei ole mahdollisuutta korkeampiin opintoihin, elleivät he opiskele toista kansalliskieltä.
Siirrymme nyt ”nervus rerumiin” eli itse pääasiaan, pääoman hankintaan.
Useimmat viime aikoina perustetut tehtaat on rahoitettu perustamalla osakeyhtiöitä, tai sitten vanhemmat tehtaat ovat toimintansa laajentamiseksi siirtyneet sellaisiksi. On myös luonnollista, että tarkoitukseen perustetaan yhteenliittymiä, koska tällaiset liiketoimet vaativat yleensä enemmän pääomaa kuin yksittäisellä henkilöllä on käytettävissään. Kun tarkastellaan, kuinka merkittäviä summia teollisuusyrityksiin on muutaman vuoden aikana sijoitettu, voisi tuntua houkuttelevalta vain julistaa toteen näytetyksi, että maamme teollisuutta kehitettäessä pääoma ei ole ainakaan se tuotannontekijä, josta tulisi pulaa. Omalta osaltamme uskommekin, että asia on näin nyt ja jatkossakin, kunhan pääomanmuodostus saa jatkua ilman häiriöitä. Mutta uskomme myös, ettei tarvittavaa pääomaa kyetä toisaalta kokoamaan täysin vaikeuksitta, eikä sitä ole toisaalta aina saatavilla kaikkein edullisimmassa ja samalla turvallisimmassa muodossa.
Jokainen teollisuusyritys on alttiina suhdannevaihteluille; se voi tuottaa enemmän tai vähemmän voittoa ja joskus peräti tappiota. Tämä kaikki on kuitenkin arvioitu verraten hyvin, ja siksi osaa sijoituspääomasta ja sitä vastaavaa tulosummaa voidaan aina pitää täysin turvattuna. Siksi tämä turvatuin osa pääomasta pyritään hankkimaan matalakorkoisena lainana. Osakkeet tarjoavat tietysti suuremmat voittomahdollisuudet, jos tehtaan voittoa ei jaeta tasaisesti koko pääomalle, vaan osa siitä tuottaa vain kohtuullista korkoa.
Tällaiset lainat eivät saisi olla lyhytaikaisia eivätkä irtisanottavissa, vaan ne pitäisi ottaa kuoletuslainoina. Mutta mistä niitä saataisiin? Maan kolme pankkia on organisoitu siten, että niiden tarkoitus on palvella ennen kaikkea kauppaa. Ne harjoittavat setelinantoa ja lyhyen irtisanomisajan talletuksia, ja siksi ne eivät voi eikä niiden pidäkään sitoutua pitkäaikaisiin kuoletuslainoihin. Tehtaiden liiketoiminnalla on toki kaupallinenkin puolensa; raaka-aineiden ostoon ja tuotteiden myyntiin liittyvissä rahansiirroissa ne voivat mainiosti käyttää olemassa olevia pankkeja. Tarvittaisiin kuitenkin erillisiä luottolaitoksia, jotka myöntäisivät tehtaille kuoletuslainoja kiinnitystä vastaan ja hankkisivat tarvittavat rahat obligaatioilla; samanlaisilla joita hypoteekkiyhdistykset ovat välittäneet maanviljelyn käyttöön, joskin toisenlaisen organisaation kautta, jonka ei mielellään pitäisi perustua keskinäiseen vastuuseen.
Jotkin uusista tehdasyhtiöistämme ovat hankkineet sellaisia kuoletuslainoja laskemalla liikkeelle etuoikeutettuja osakkeita. Siinä ei ole mitään moitittavaa, mutta sillä ei pystytä korvaamaan teollisuuspankkia, joka toimisi edellä mainitun ohjelman mukaisesti. Sillä etuoikeutetuille osakkeille pitäisi, jo senkin takia, etteivät ne ole obligaatioita, maksaa korkeampaa korkoa ja ne on kuoletettava nopeammin kuin takeiden luonteen vuoksi olisi perusteltua. Lisäksi sellaista luottamusta nauttivia sijoittajia on yleisesti ottaen sen verran vähän, että yhtiöiden liikkeelle laskemille etuoikeutetuille osakkeille voi olla vaikea löytää ostajia. Toisaalta on aivan yhtä tärkeää, että sellaisten henkilöltä toiselle liikkuvien papereiden haltijoiden on tosiaan oltava luotettavia. Ylivoimaisesti suurin osa arvopaperien ostajista ei kykene arvioimaan, kuinka hyvin mikäkin etuoikeutettuja osakkeita tarjoavista tehdashankkeista on suunniteltu, varustettu ja toteutettu. Luottorahoituksen alalla näiden seikkojen arvioinnin pitäisi mieluiten olla kokonaan oma tehtävänsä. Työnjaon periaatetta pitäisi tässäkin soveltaa siinä määrin, että perustettaisiin erillinen luottolaitos, josta jokainen kunnollinen tehdashanke voisi varmasti saada kuoletuslainaa*)Emme liene yksin sitä mieltä, että tilaisuus saada valtiorahaston kuoletusrahastosta kuoletuslainaa tehtaista myönnettävää kiinnitystä vastaan ei tee edellä mainitun kaltaista järjestelyä tarpeettomaksi. Sillä edellä mainitusta saatavista lainoista ei aina ole varmuutta, ja 10 prosentin vuotuinen lyhennys laina-ajan kuudennesta vuodesta alkaen on useimmissa tapauksissa liian raskas.. Vain tällä tavoin teollinen toiminta pääsisi hyötymään sellaisestakin pääomasta, jota ei pyritä sijoittamaan keinottelutarkoituksessa. Ei olisi millään tavoin hyödyllistä eikä suotavaa, että monet pienkapitalistit sijoittavat varojaan ilman omaa kokemusta ja arvostelukykyä teollisuuskeinotteluun, jonka tuottomahdollisuuksia he eivät kykene täysin arvioimaan. Mutta jos he sen sijaan sijoittaisivat varansa obligaatioihin, jotka teollisuuspankki on laskenut liikkeelle tehtaisiin tekemiensä turvattujen kiinnitysten pohjalta ja joiden vakauden kyseinen pankki olisi nimenomaisesti erikoistunut varmistamaan, sijoitukseen ei liittyisi samanlaista sokeaa riskiä; – ja teollisuuden käyttöön tarjoutuva osa maan osakekannasta kasvaisi näin huomattavasti suuremmaksi kuin nykytilanteessa. Myös nykyisille pankeille sopisi epäilemättä paremmin ostaa edellä mainittuja obligaatioita kuin suoraan lainoittaa tehtaita.
Näin ollen emme voi kuin todeta, että edellä mainitun kaltaisen luottolaitoksen perustaminen olisi merkittävä askel maamme teollisessa kehityksessä. (Jatkuu)
Viitteet
*)Emme liene yksin sitä mieltä, että tilaisuus saada valtiorahaston kuoletusrahastosta kuoletuslainaa tehtaista myönnettävää kiinnitystä vastaan ei tee edellä mainitun kaltaista järjestelyä tarpeettomaksi. Sillä edellä mainitusta saatavista lainoista ei aina ole varmuutta, ja 10 prosentin vuotuinen lyhennys laina-ajan kuudennesta vuodesta alkaen on useimmissa tapauksissa liian raskas.
Affärerna.
II. (Forts.)
Det skulle utan tvifvel betecknas såsom för mycken optimism, om man ville drifva den satsen, att fabriksindustrien, huru stor utsträckning den än skulle ernå, dock ständigt skulle i Finland kunna påräkna tillräcklig tillgång på arbetare. Det stundom hörda påståendet, att vårt land är för fattigt att föda alla sina invånare, är ungefär motsatsen af sanningen. Säger man: vårt land är för fattigt på folk, och detta förhållande verkar hämmande på dess ekonomiska framåtskridande, så torde man snarare uttala sanningen i detta afseende. Under de senaste åren har det nogsamt visat sig, att efterfrågan på arbetare öfverstigit tillgången. Härom vittna dels de betydligt stegrade arbetslönerna, dels jordbrukarenas klagan öfver brist på arbetsfolk.
Men i allmänhet torde dock den s. k. stora industrien, fabrikerna, här i landet äfven under de senaste åren icke haft större svårigheter att bekämpa, än i andra länder, för att få sitt behof af arbetare tillgodosedt. Om lönerna måsteoriginal: måst något höjas, så har detta, åtminstone i en stor del industrigrenar, haft sin motvigt i öfverhufvudtaget gynsamma konjunkturer. Och hvad fabriksegarena i Finland hafva all anledning att glädja sig öfver, är, att den djupa oro, som gripit fabriksarbetarene i många andra länder och som yttrat sig i arbetsinställelser och ständigt stegrade löneanspråk, föga låtit sig förnimmas bland vårt lands industriarbetare. Till en viss grad torde det ligga i fabrikanternas egen hand, att med uppmärksammande af ”tidens tecken” och andra länders dyrköpta erfarenhet, förekomma det missnöje och missmod, som ligger till grund för antydda oro. Om någonsin, torde det vid lösningen af ifrågavarande svåra problem visa sig, att humanitetens ädla kraf sammanfaller med omsorgen om egen vinning. Der det i tid blifvit sörjdt för goda och sunda bostäder, skolor, bildande förströelser, sparkassor m. m., der hafva arbetarene blifvit bofasta. De finna der sitt eget intresse förknippadt med den inrättnings, i hvilken de arbeta, yrket går från far till son, ofta finner hela familjen arbete vid verket. Det kännes godt att veta, att äfven i vårt land, isynnerhet på landsbygden finnas industriella etablissement, vid hvilka arbetarefrågan blifvit löst i antydda rigtning och som derför hafva denna tilldragande karakter af välmående kolonier, som vittna om upplyst ledning och sammanhållas af det gemensamma intressets starka band. – I städerna faller det sig alltid svårare för fabriksegarena att bilda sådana, om vi så få säga, patriarkaliska centra. Dock bör en omsorg i samma syfte ingalunda derför underlåtas, om den ock får vara betänkt på delvis andra utvägar. Den bör det så mycket mindre, som det just är städernas arbetareskaror, som mera beröras af de sociala kontrasterna och derför snarare låta sig hänföras af socialistiska illusioner. Men ett närmare ingående på dessa frågor skulle föra oss bort från vårt egentliga ämne.
Om det läte tänka sig, att inom en kort tidrymd ett mycket stort antal nya fabriker blefve anlagda, som plötsligen skulle behöfva tusende och åter tusende arbetare, så skulle visserligen brist på arbetare, antingen för de nya fabrikerne eller för gamla verk i samma brancher göra sig gällande och måhända först efter svåra rubbningar varda afhjelpt. Men en så abnorm tillökning i den industriella verksamheten är föga tänkbar, redan af de skäl, att det icke kan plötsligt uppstå ett stort antal personer med lust och förmåga att företaga slika anläggningar och att nödiga kapitaler icke skulle så med ens fås att tillströmma. Det kan invändas, att sågindustriens utveckling de senaste åren bevisa motsatsen. Den har icke blott omfattats af en mängd anläggare samt tillvändt sig högst betydliga kapital, den har ock dragit till sig massor af arbetare. Men det förra beror på denna industris hittills öfvervägande merkantila karakter med chansen af hastig vinst (hvarvid mången dock torde erfarit att vinsten blir rätt smal om insigt saknats), – sist berörda omständighet åter derpå, att den stora mängden af arbetare i sågrörelsens tjenst icke behöfver ha någon yrkesskicklighet; sådan erfordras blott vid sjelfva försågningen. Men att hugga träden, att släpa stock, ligga på stockflottor, bära plankor, allt detta är blott lägsta slags kroppsarbete, det är icke fabriksarbete. Man kan uppbåda massor af folk för slika förrättningar, men man kan icke med ens åstadkomma massor af arbetare, som äro vana att följa med maskinernas gång och lämpa sina handgrepp derefter.
Och denna omständighet skall säkerligen aldrig af förnuftiga affärsmän förbises. Man anlägger ej gerna en fabrik utan visshet om att få en kader af vana arbetare och att sedan kunna få nödigt antal personer, som vilja låta inöfva sig i handteringen. Kadern kan, när det gäller att i landet införa en ny industrigren, till en början få införas från utlandet. Kring densamma gruppera sig efterhand inhemska adepter, tills yrket är bofast. Sådan har utvecklingsgången äfven här i landet för det mesta varit. Och på sådant sätt regleras tillgången på fabriksarbetare liksom sig af sjelf. Hvarje affär, som genom god framgång kommer i ropet, drager till sig icke blott spekulationen, utan ock arbetare. Men sådant inträffar sällan brådstörtadt. Hvarje industrigren måste först slå rot innan den kan sprida telningar.
Vi ha berört den qvalitativa sidan i fråga om tillgång på fabriksarbetare. Man har sökt uppvisa hos skilda nationer fallenhet för olika yrken. Oss vetarligen har erfarenheten här i landet allmänt ådagalagt att finnarna ega synnerlig fallenhet för fabriksarbetet. Om, såsom man förmenar, det ligger en viss lugn passivitet i nationalkarakteren, så kommer denna egenskap väl till pass i alla de industrier, der den rastlösa aktiviteten är öfverlemnad åt maskinerna. Faktiskt torde vara, att de nyssantydda utländska kadrerna för det mesta allaredan blifvit obehöfliga och återvändt till sina hemorter; och att det i allmänhet torde gå ganska lätt att få de inhemska arbetarene behörigen inöfvade. Och för öfrigt torde äfven inom de industrier, t. ex. jernhandteringens olika brancher, der af arbetaran fordras ett högre mått af individuel verksamhet och raskt ingripande, erfarenheten fortfarande visa att Ilmarinens söner väl häfda sina anor.
Alltnog: af farhåga, att brist på arbetare, på dugliga arbetare skulle uppkomma, behöfver vår industri ej låta hämma sig i den utveckling, hvartill numera en löftesrik början förefinnes. – Det är sannt att industrien i S:t Petersburg dragit till sig en icke ringa mängd finske arbetare; men de derigenom uppkomna luckorna hafva fyllts och skola väl äfven framdeles kunna fyllas. Det är sannt jemväl, att det just icke är godt för landets hufvudnäring, jordbruket, om många armar vända sig derifrån till industrien. Men dervid må man erinra sig, att industriens uppblomstring öfverallt verkat höjande på jordbruket tillika; att armar äfven vid jordbruket delvis kunna ersättas med maskiner; att den tid väl småningom skall komma, då en mängd af proletärernes bland landtbefolkningen arbetskraft varder fullständigare använd än för närvarande ännu är fallet; samt att slutligen så abnormt stegrad konkurrens om arbetare, som skogsaffärerna här senast framkallat, endast ytters sällan kan inträffa och säkerligen icke samma grad genom någon annan industrigrens tillvext.
Hvad nu angår den vigtiga faktor för industrielt framåtskridande, som utgöres af de tekniska och merkantila insigterna, så torde dessas nuvarande ståndpunkt i landet ännu lemna rätt mycket öfrigt att önska. Vi mena dermed, att antalet personer, kapabla att på framstående sätt leda industriella företag, ännu är jemförelsevis ringa. Bland disponenter, kontorschefer, tekniska direktörer, ingeniörer och verkmästare vid våra fabriker finner man fortfarande ganska mycket utländingar. Dåraktig vore utan tvifvel den chauvinism, som i anförda förhållande ville se något ondt. Må vi tvärtom med glädje se, att svenskar, tyskar och engelsmän vilja egna våra affärsföretag sina insigter och sin under mera utveckladt industrielt lif vunna erfarenhet. Bättre och behöfligare vara kan landet ej importera, än intelligens. Och fägnesamt är, att många bland dessa utländingar qvarstanna i landet och blifva dess medborgare. – Men det måste således dock erkännas, att våra egna förhållanden tillsvidare blott bristfälligt motsvara ifrågavarande vilkor för industriens uppkomst. Orsakerna härtill torde vara att sökas dels deri, att de tekniska undervisningsanstalterna härförinnan icke varit behörigen utvecklade, dels i den starka attraktion som statstjensten utövade jemförelsevis med de praktiska yrkena ända till dess att, sedan ungefär ett decennium, ett omslag i opinionen härutinnan begynt inträda, dels och framförallt deri, att sålänge fabrikernas antal är ringa, desamma hvarken erbjuda nödigt tillfälle till praktisk utbildning eller säker utsigt till framtida anställning för en större mängd teknici. Men industrien bär i sin egen tillvext med sig botemedlet emot omförmälda brist: när våra fabrikers antal är flerdubbelt större än för närvarande skall säkerligen i landet finnas ett i förhållande vida större antal representanter för de tekniska och merkantila insigter, som industrien behöfver, än nuförtiden. Må man emellertid icke underlåta att på bästa sätt befrämja de teoretiska studierna i hithörande ämnen. Det vore sannerligen på tiden att en högre handelsskola omsider blefve i landet inrättad. Det vore på tiden jemväl, att en teknisk skola med finskan såsom undervisningsspråk komme till stånd; saknaden af en sådan är icke blott en orättvisa; det är äfven en förlust för landets ekonomi, att för de tekniska anlagen inom den finska befolkningen icke finnes tillfälle till högre utbildning utan omgången af det andra nationalspråkets inlärande.
Vi komma nu till frågan om ”nervus rerum”, om tillgången till kapital.
De flesta fabriksanläggningar på senare tider hafva skett genom aktiebolag; eller ock hafva äldre fabriker, när det gällt att utvidga dem, öfvergått till sådana bolag. Det är ock naturligt, att association för sådana ändamål eger rum; ty dessa affärer kräfva vanligen större kapital, än den enskilda kan disponera. Då man tar i betraktande, hvilka betydliga summor under loppet af få år nedlagts i industriella företag, kunde man frestas att helt enkelt förklara det för bevisadt, att faktorn kapital icke tryter för landets industriella utveckling. För vår del tro vi ock, att så är fallet och att så skall förblifva, derest kapitalbildningen ostörd får fortgå. Men vi tro dock tillika, att det nödiga kapitalet dels icke utan svårighet kunnat sammanbringas, dels icke alltid i den form, den kombination, som vore den fördelaktigaste och tillika den mest betryggandeoriginal: betryggandd.
Hvarje industrielt företag är underkastadt konjunkturernas vexlingar; det kan lemna högre eller lägre vinst, det kan till och med någon gång lemna förlust. Men är det någorlunda väl beräknadt, så måste alltid en del af anläggningskapitalet och motsvarande belopp inkomst kunna anses fullkomligt säkra. Derföre vill man helst ställa denna säkraste del af kapitalet såsom billigt lån. Aktierna medföra naturligtvis högre vinstchancer om fabrikens behållning icke går till jemn fördelning på hela kapitalet, utan en del af detta blott drager måttlig ränta.
Sådana lån borde hvarken vara korta eller uppsägbara, utan ställda såsom amorteringslån. Men hvar skola de erhållas? Landets tre banker äro så organiserade, att de framförallt böra betjena handeln. Opererande med sedelutgifning och depositioner på kort uppsägningstid, kunna och böra de icke binda sig vid långa amorteringslån. Fabriksaffärerna ha visserligen ock sin kommersiella del; för de transaktioner som höra till uppköpet af råvaran och försäljningen af fabrikaten, kunna de lämpligen begagna sig af de existerande bankerna. Men det skulle behöfvas skilda kreditanstalter som skulle lemna fabrikerna amorteringslån mot inteckning och upptaga de dertill nödiga pengar genom obligationer; på sätt hypoteksföreningen förmedlat för jordbrukets räkning, om ock med annan, helst icke på ömsesidig ansvarighet byggd, organisation.
Åtskilliga af våra nya fabriksbolag ha förskaffat sig sådana amorteringslån genom utfärdande af prioritetsaktier. Deremot är intet synnerligt att anmärka; men fördelarna af en industribank med ofvanangifna program kunna dock icke sålunda ersättas. Ty prioriteterna måste, redan derföre att de icke heta obligationer, bära en högre ränta och ställas på snabbare amortering, än af säkerhetens beskaffenhet skulle motiveras. Dessutom är det jemförelsevis få anläggare, som kunna hos allmänheten påräkna det förtroende, att de prioriteter, de utgifva, utan vidare finge placering. Och å andra sidan är det af ej mindre vigt, att sådana man och man emellan kurserande pappers innehafvare, verkligen må vara säkra. Det öfvervägande flertalet af dem, som köpa värdepapper, förmå icke bedöma huruvida den ena eller andra fabriksaffären, hvars prioritetsaktier utbjudas, är väl planlagd, utrustad och genomförd. Pröfningen af dessa omständigheter bör inom kreditens område helst vara en uppgift för sig. Så långt bör äfven här principen af arbetets delning vinna tillämpning, att skild kreditinrättning åstadkommes, hos hvilken hvarje god fabriksaffär kunde med säkerhet påräkna amorteringslån*)Vi torde icke vara ensamma om den åsigt, att det tillfälle som förefinnes att från statsverkets amortissementsfond erhålla amorteringslån emot inteckning i fabriker, icke gör en anstalt af ofvanantydt slag öfverflödig. Ty lån från nämnda fond äro icke alltid att påräkna, och en amortering af 10 % om året från och med sjette året af lånetiden är i de flesta fall för mycket betungande.. Endast på detta sätt kunna äfven sådana kapital, hvilka icke söka sig placering i spekulativa affärer, komma den industriella företagsamheten tillgodo. Det vore ingalunda nyttigt eller önskvärdt, att mängden af små kapitalister skulle, utan att ega erfarenhet och omdöme i affärer, likväl engagera sina tillgångar i industriella spekulationer, hvars chancer de icke kunna fullständigt granska. Men om de placera sina medel i obligationer, utgifna af en industribank på grundvalen af säkra inteckningar i fabriker, hvilkas soliditet denna bank specielt vore vuxen att pröfva, så skulle vid en sådan placering ingen blind risk förefinnas; – och den del af landets kapitalstock, som kan stå industrien tillbuds, blefve sålunda ansenligt större, än under nuvarande förhållanden är fallet. Äfven för de existerande bankerna vore det utan tvifvel lämpligare, att köpa omförmälda obligationer, än att direkte belåna fabriker.
Vi måste således anse att ett vigtigt steg i den industriella utvecklingens intresse blifver taget, om en kreditanstalt i nu antydda syfte här skulle bringas till stånd. (Forts.)
Noter
*)Vi torde icke vara ensamma om den åsigt, att det tillfälle som förefinnes att från statsverkets amortissementsfond erhålla amorteringslån emot inteckning i fabriker, icke gör en anstalt af ofvanantydt slag öfverflödig. Ty lån från nämnda fond äro icke alltid att påräkna, och en amortering af 10 % om året från och med sjette året af lånetiden är i de flesta fall för mycket betungande.