Franzénin rintakuvan paljastustilaisuudessa Oulussa
suomennoksen lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Emanuel Tamminen. Otava, Helsinki. (lähde mainittu aina kyseisen runon yhteydessä)
Arvoisat juhlavieraat. Sata vuotta on kulunut siitä, kun Frans Mikael Franzén leikki täällä Oulujoen rannalla lapsuusleikkejään, unelmoi ensimmäisiä nuorukaisen unelmiaan Kauneuden ja Hyvyyden enkelivalloista ja sai rakastavasta kodistaan lämpimään sydämeensä unohtumattoman vaikutuksen hellyydestä ja sydämellisyydestä. Näinkin pitkän ajan kuluttua meidän katseittemme eteen avautuu tänään edelleen kuva tästä hänen elämänsä ensimmäisestä vaiheesta. Sillä se kuva on piirtynyt hänen lauluihinsa koskaan haalistumattomin värein. Hänen runoutensa on tulvillaan viattomuutta ja elämäniloa mutta samalla yksinkertaista ja totuudenmukaista kuvausta kodin, sydämen ja luonnon elämästä. Se on jotain muuta, jotain enemmän kuin loistavan luomisvoiman säteilyä, rakastavan äidinsilmän sytyttämää, se on nuorukaisen mielen sanoin kuvaamatonta ihastusta suloisen morsiamen katseeseen, sitä ovat Pohjolan suurenmoisen luonnon ilmiöt sen jyrkissä vaihteluissa talven hyytävästä pakkasesta kesän valoisaan vehreyteen.
Miten varhain hänen elämäntiensä johtikin kauas synnyinpaikasta ja lapsuuskodin yhteisestä elämästä, hänen sielussaan eli edelleen hänen ensimmäisten heräämistensä jättämä tunnelma. Tämä tunnelma kaikui haudan partaalle saakka hänen lyyransa kielistä, toki tietenkin myös kaikista niistä palasista ravintonsa saaneena, joista hän oli kodin itselleen luonut. Franzénista on sanottu, että ennen kaikkea muuta rakkaus perheeseen, kotiin, on alusta saakka kuvastunut hänen runoudestaan. Näiden sanojen totuuden voivat tuhannet ja taas tuhannet täällä pohjan perukoilla todistaa. Sillä kuka muu runoilija onkaan häntä paremmin tulkinnut äidinsydämen tuntoja niin ilon kuin huolenkin hetkinä, kuka onkaan paremmin pystynyt ilmaisemaan lastenhuoneen tilanahtauden mutta rakkauden täyttämän maailman herkkää runoutta.
”Kukan kastehelmen lailla
Nukkuu lapsi huolta vailla
Äidinsilmä valvoo vaan
sylissänsä nukkujaa.” –
näin laulaa onnellinen äiti rakkaan lapsensa kehdon äärellä, kun taas toinen, miehensä hylkäämä laulaa pojalleen surussansa:
Sinua en hylkäisi,
Vaikka nälkään kuolisin
Ethän itke poika kulta,
Kun sä kuulet laulun multa.
Näämmehän sen pienen Emman, kun hän sanoo toisen kerran:
Äiti, kuinka hennotkaan
käydä Emman luota?
Emma istuu nurkassaan,
silmä vettä vuotaa.
Nukkensa on Naimalla,
amman kanssa Hulta:
Emman ilo ainoa
on vain äiti kulta.
Äiti, mennös kuitenkin
kylähänkin kerran.
Rauhaa antaa sullekin
tulee jonkun verran.
Älä sure, vaikka on
Emma itkeväisnä.
Suukko suo, niin Emma on
hiljaa, tyytyväisnä.suom. Emanuel Tamminen 1891
Ja eikö meidän olekin täysin sydämin yhdyttävä nuoren Jeannetten tuntemuksiin, kun hän kuvaa isälleen eloisasti ja vähän lapsellisena, miten hän kulki kirkkoon äidin kanssa, ja se komea poika katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillään. Tai mikä suloinen sovitus heijastuukaan vanhan isoäidin kuvasta, kun hän nukkuu ikiuneen pienten lapsenlastensa jokeltamien siunausten saattelemana…
Mutta miten voisin edes yrittää muistella tänä lyhyenä hetkenä monia muita näistä ihastuttavista kuvista. Tiedänhän toki, että ne ovat teille vanhoja, rakkaita, tuttuja, ja että tällaisena päivänä, joka on omistettu Franzénin muistolle, näiden meidän äitiemme lapsenmieliimme painamien runojen muistuminen mieleen saa lämpimän tunteen syttymään rinnassamme polttavammin kuin muulloin. Vain yhden niistä haluaisin vielä erityisesti mainita, sen kauniin laulun ”kotona olijoille”, jossa kaipaus äitiä ja sisaruksia ja koko kodin piiriä kohtaan tulee meitä vastaan kaikkein herkimpiä sointuja väreillen.
Se puoli Franzénin runoutta, jota olen tässä käsitellyt, tämä kiintymys niihin lempeisiin hahmoihin, jotka liikkuvat pohjoismaisen kodin puhtaassa ilmapiirissä, antaa myös selityksen hänen runoutensa toiselle piirteelle, joka erottaa hänet niin monista, jotka ovat laulaneet eroottisia lauluja. Nainen ei ollut hänelle vain ulkoisen kauneuden hurmaavalla suloisuudella sievistetty, naista koristi paljon enemmän viattomuuden runollinen kauneus, hyveellisyyden aateluus. Siksi Franzenin rakkausrunoissa ei pala intohimon polttava liekki – hänen tunteensa Selmaa kohtaan oli kunnioituksen kaltainen, hän näki Selmassa enkelimäisen olennon, joka oli korotettu lokaan peittyneen maanpinnan yläpuolelle.
Franzén oli tullut ylioppilaaksi 13-vuotiaana. Hänen opintojaan ohjasi ennen muuta Porthan, jota hän kunnioitti vertaansa vailla olevana opettajana ja isällisenä ystävänä, ja tällä tavoin hän sai jo 17-vuotiaana filosofian laakeriseppeleen, valmistui filosofian maisteriksi. Sen jälkeen hän opiskeli vuoden Uppsalassa, tuli sitten Turkuun dosentiksi ja sai vuonna 1795 tilaisuuden tehdä matkan Ranskaan ja Englantiin tutkimaan ajan suuria kysymyksiä. Vuonna 1798, tuskin 26 vuotta täyttäneenä, hänet nimitettiin Turun Akatemian kirjallisuushistorian professoriksi.
Nuori oppinut oli jo silloin hankkinut nimeä juhlittuna runoilijana. Sellaiset runot kuin ”Ihmisen kasvot” ja ”Vanha sotamies” samoin kuin laulut kodin idyllistä ihastuttivat runsaasti yleisöä, joka tuohon humanistisen sivistyksen Parnasson suurimman kukoistuksen aikaan seurasi lämpimästi ja valistuneen kiinnostuneena runoilijoiden luomisvoiman saavutuksia. Ja itse Kellgren, joka mittasi varmalla kädellä ansioiden määrää nerouden ja tyylitajun tasavallassa, oli ehtinyt ennen kuolemaansa vuonna 1795 panna merkille Auran rantojen uudet sävelet ja tunnustaa, että niistä ilmeni nerous.
Silti Franzén päätti, joskin epäröiden, asettautua korkeimman kirjallisen sivistyksen Areopagin, Ruotsin Akatemian arvioitavaksi. Vaikkei hän ollut ujo, hänen itsetuntonsa ei ollut koskaan ollut kovin vahva. Ja nuori kun oli, kun vuonna 1797 piti ylistää Gustaf Filip Creutzia laululla, hänellä ei ollut suuria luuloja lahjakkuudestaan verrattuna niihin, jotka jo kuuluivat keski-ikään ehtineiden runoilijoiden joukkoon. Hänen runoilijanluonteenlaatunsa innoitti häntä runoilemaan toisella tavalla, osittain muita muotoja käyttäen kuin niitä, joita ajan maku piti klassisina malleina, ja siksi hän saattoi joutua vaaraan, ettei sellaisesta poikkeamisesta pidettäisi. Mutta pahat aavistukset eivät täyttyneet, hänen voittonsa oli täydellinen.
Mutta miten olisi edes voinut olla mahdollista, ettei Akatemia olisi antanut arvostettua palkintoaan ihanalle laululle kreivi Gustaf Filip Creutzista, joka on ja pysyy yhtenä jaloimmista helmistä ruotsinkielisen runouden rikkaassa aarrekammiossa. Sallittakoon, että lausun ainakin pari säkeistöä tästä runosta. Ne ovat, jos mitkä, tämän päivän juhlan arvokkaita koristeita.
Kera unohdetun Suomen suvun
Istuit ääreen aution ja villin veen,
Jalo nuorukainen, kenen kesken luvun
Näit kätees nerouden prisman jättäneen?
Sen taikapeilin, jonka päivänkoitto rikkoi,
Tuo hohto ylimaallinen
Kuin siihen sulanut ois päivänkoi
Kera luonnon koko kauneuden.
Ota vastaan rakkaus ja kevät,
Kukka, jot’ ei Atis-rakkaas nähnyt
Heittäneen tuon ujon
Charit-neidon piilon paenneen.
Et neroutees tyytynyt sä vainen,
Vaan lahjojasi käyttää halusit;
Ja ilahduttaa valollasi, nuorukainen,
Lämmöstä sydämesi kaipasit.
Pyhitit sä aamut mieles mukaan
Taiteen, lemmen alttarille,
Vaivoja et säästänyt sä koskaan
Olit valtiomies ja tuki ystäville.
Polttavana hehkui kauneus,
Min henkes synnytti ja joka ajatus,
Ne laululla ja työllä taritsit
Ja koko elämäsi suunnan valitsit.
Neroutes korkeuksiin kohosi,
Yli muiden nousi pian lahjasi.
Mutta tie onneen eri suuntaan jo vei,
Kohtalo sun ansioitas säästellyt ei.
Se ylös nosti, viereen vei valtaistuimen
Seisomaan vankasti tukena sen.
Käden toisen nostit sä kansallesi
Ja toisen kuninkaasi valtikaksi.
Mahdille kertoi se totuuden,
Näki vain loiston, ylpeyden,
Mutta sinä ylhäältä korkealta
Hymyillen näytit, kenen on valta.
Totta puhuen, Jos maamme on muistettava kiitollisella ylpeydellä sellaista poikaansa, kuin rakastettu Creutz, niin se omistaa myös saman tunteen sille runoilijalle, joka niin hienosti pystyi tulkitsemaan Atisin ja Camillan tarinan. Tämän ajatuksen aatelin ja sopusointuisuuden, tämän kielen kauniin selkeyden, tämän muodon harmonisen kypsyyden korkean tason Franzén oli saavuttanut jo 25-vuotiaana. Millaisia toiveita ei olisikaan herännyt hänen aikalaisissaan tällaisesta alusta!
Eikä näissä toiveissa petytty. Franzénillakin oli toki epätoivon ja masennuksen jaksoja kuten Akatemiassa saavutettua voittoa seuraavina vuosina ja sitten taas vuosina 1808 ja 1809. Mutta runoilija ja ihminen olivat hänessä niin tiivisti yhdistyneitä, etteivät hänen lyyransa kielet voineet kauan jäädä näppäilemättä. Jokainen hänen sieluaan elävästi koskettanut vaikutelma nosti esiin runollisen kuvan. Joka kerta, kun hänen tuntojaan lämpimästi kosketettiin, siitä syntyi laulu, jopa hänen ajatustensa synnyttämät pohdiskelut ja sisäiset kamppailunsakin saivat runon muodon.
Itse asiassa on niin, että vaikka niistä Franzénin lauluista, jotka hän omisti Selmalle ja kodin maailmalle, on tullut kaikkein tunnetuimpia ja rakastetuimpia, niin ne muodostavat kuitenkin pienemmän osan hänen runollisesta tuotannostaan. Hänen katseensa oli aina avoin sille, mitä suurta ja ajattelun arvoista liikkui kansan keskuudessa, ihmiskunnan elämässä. Jo varhain löydämme hänen runoistaan kaikua sen ajan taisteluista ja pyrkimyksistä, löydämme runoilijan tutkivan ja tarkastelevan niitä oppeja, jotka kohottivat vapauden lipun niin valtion kuin kirkonkin sfääreihin.
Franzénin ajatuksia askarrutti syvästi Ranskan vallankumous, tämä suuri, kaiken poliittisen kiinnostuksen polttopiste, ja se heijastuu ennen muuta runosta ”Julie de St. Julien eli vapauden kuva”, joka vertauskuvaa historiaa sellaisena kuin runoilija sen näkee, historiaa, joka oli saanut kimmokkeensa hänen omasta vierailustaan Pariisissa 1795. Siitä ei puutu piirteitä korkeasta, runollisesta arvosta, mutta se on kuitenkin erityisesti ilmaus runoilijan poeettisesta ajattelutavasta. Varmaan ei ketään yllätä, että jakobiinipuolue ja hirmuvalta herättivät hänessä inhon tunteen. Mutta tilanne ei kuitenkaan sammuttanut hänen uskoaan kauniiseen puheeseen kaatuneen hallinnon ansioista.
Ei luonto itse laeistansa horju,
Vaikka hirmumyrskyt, tulvat raivoaa,
Se seisoo vankkumatta paikoillaan.
Niin on myös järjen, oikean ja totuuden,
voitettava vallat sorron, pimeyden.
Ei salli ihmisyys nyt muuta.
Jos ajan kellon viisareita siirtää yrittää,
Ei kulje aika silti taaksepäin.
(tai vuoden 1891 käännöksenä:)
Kuin luonto itse, vaikka hirmumyrskyt,
maanjäristykset, vedentulvat raivoo,
lakinsa, järjestyksens’ säilyttää:
niin järki, totuus, ihmisoikeuskin
viimeksi voittaa, vaikka pimeyden
ja sorron mahdit kuinka kansaa painais;
ja ajan kello, vaikka viisaria
taapäinkin työnnetään, ei taapäin käy.suom. Emanuel Tamminen 1891
Näin puhuu Pohjolan sankari tässä runossa. Lakiin sidottu vapaus inhimillisen kehityksen ehtona on poliittinen järjestelmä, joka nauttii runoilijan myötätuntoa. Hän ilmaisee tämän usein, muun muassa myös Gyllenborgin muistopuheessa, koska kolmannen Kustaan muisto ei estänyt häntä muistelemasta, miten liian pitkälle ulottunut kuninkaan valta voi sisältää vaaran, että ”Ruotsin ikivanha perustuslaki ja Valtioneuvosto ovat kärsineet tappion Valtion säädyille”. – Vaikkakin Franzén rakasti monien muiden tavoin elämänsä illassa enemmän maassa vallitsevaa järjestystä ja rauhallisuuden leimaa kuin eteenpäinmenoa rauhatta ja levotta, niin taantumuksellinen kaipaus menneeseen aikaan ei koskaan päässyt sisälle hänen sieluunsa. Niinpä hän esimerkiksi yli 70-vuotiaana kirjoitti runossa ”kaikki on liikkeessä”:
Minkä ajan näistä tunnetuista
sä valitsisit ennen eletyistä muista?
Vaikka nousemme nyt uusiin korkeuksiin
ja laajemmalle näämme, silmänkantamattomiin.
Filosofinen rationalismi ei pystynyt koskaan astumaan Franzénissa kristillisen uskonopin tilalle. Hän oli ajattelija, mutta kuitenkin enemmän runoilija, ja hän pysyi uskovana, ei epäilijänä näiden uskonnon suurten kysymysten äärellä, joihin inhimillinen tutkimus ei näyttänyt pystyvän antamaan vastauksia. Hän ei kuitenkaan ollut jäykkien opinkappaleiden tulkki. Hänen sydämensä varmat lyönnit noudattivat ajatusten työskentelyä. Ne virret ja muut sisällöltään hengelliset runot, joita hän on kirjoittanut, puhuvat veljesrakkauden, rauhan, sovinnon kieltä, niin inhimillisen yksinkertaista ja syvällistä, että se tunkeutuu sydämeen, eikä edes vapaa-ajattelija innostuisi kääntämään sitä vastaan kritiikin kärkeä.
Vuosien ja vuosikymmenten kulku ei hivuttanut Franzénin runosuonta. Runoileminen oli hänen toinen luontonsa. Ellei tämä juhlahetki olisi ajan kannalta kovin rajoitettu, miten hienoa olisikaan, että voisimme tässä tilaisuudessa muistella yhdessä useita näistä rakastettavista, milloin iloisista, milloin surullisista hetken lapsista: epigrammeista, soneteista, ajankuvista, arvoituksista, jotka lähtivät runoilijan ja näkijän kirjoituspöydältä lentäen ulos tuomaan kuuntelevalle yleisölle tervehdyksen ideaalimaailmasta, kauneuden ja hyvyyden avaruuksista. Koen kuitenkin puutteeksi myös sen, että minun on kokonaan ohitettava hänen eeppinen ja draamallinen runoutensa – nämä teokset, jotka ovat päässeet hänen lyyrisiä laulujaan vähemmän lukijoiden tarkasteltaviksi, mutta jotka kuitenkin saivat syystäkin esteettiseltä kritiikiltä vähemmän tilaa kuin muut, mutta jotka silti tuottavat todellista nautintoa jokaiselle, joka upottaa katseensa kuviin Kolumbuksen löytöretkestä tai Lapin autioiden tunturien äänettömästä elämänilosta. Kun Franzén Ruotsin Akatemian sihteerinä kirjoitti edesmenneiden miesten elämästä, niin mikä omantunnontarkka historiallisen totuuden etsiminen, mikä hieno luonteen kuvaaminen olivatkaan niitä, jotka ohjasivat hänen ahkeraa kynäänsä.
Olen edellä käyttänyt Franzénin runoista muun muassa ilmausta yksinkertainen. Se sana voidaan ymmärtää väärin. Yksinkertainen, selvä muoto voi olla verhona sisällölle, jonka aito helmi heijastuu vain tarkkasilmäiselle. Pyydän saada tässä siteerata joitakin Runebergin sanoja:
”Lapsi käsittää Franzénin ilmaukset, nauttii niiden lempeästä soinnikkuudesta, niiden yksinkertaiset kuvat kiehtovat häntä, sanalla sanoen, ymmärtää runoilijaa tietyssä mielessä; mutta näkeminen sen taivaallisen viattomuuden ja puhtauden läpi, jota on sekä hänen laulujensa pinnalla että niiden syvyyksissä, vaatii lapsen tärveltymättömän sielun lisäksi pitkään elämään kerääntynyttä viisautta, kokemusta, joka on nähnyt myös elämän lumon ja loiston, sekä tunteen, joka on palannut kaksinaisen ylijännittyneestä ja teennäisestä rakkaudesta iäti rauhalliseen, terveeseen ja iloiseen luontoon”.
Kun Franzén muutti Ruotsiin, Suomi ei vielä ollut sitä, mikä siitä on sittemmin tullut. Ruotsalainen ja suomalainen olivat vuosisatojen ajan merkinneet oleellisesti samaa. Kun murros tuli, piti Franzénin omien sanojensa mukaan päättää, kumpi näistä kahdesta, yhtä rakkaasta, yhtä kalliista ”paloitellun isänmaan puolikkaasta” oli se oma. Hän pystyi vain sydämeen haavan jättäneen sisäisen ristiriidan jälkeen tekemään päätöksensä. Vaikean valinnan täytyi tapahtua ottamalla huomioon, kummalla puolen Pohjanlahtea hänen runoilijan neroutensa voi paremmin saada elintilaa, jota se tarvitsi täyttääkseen kutsumuksensa. Se valinta, jonka hän teki, ei sisältänyt isänmaan hylkäämistä vieraan maan hyväksi, se oli vain sen ulkoisen aseman muutos, joka teki hänelle mahdolliseksi jatkaa elämää keskeytymättömässä yhteydessä siihen henkiseen viljelmään, joka oli ravinnut hänen sieluaan, ja jonka luomiseen hän oli itse ottanut osaa. Ja mitä Franzén siellä loi, hän loi sen myös meille. Riippumatta siitä Franzénin elämänvaiheesta, jossa hän kulloinkin kirjoitti runojaan, hänen ihana runoilijantyönsä on korvaamattoman arvokas osa meidän kansamme henkisiä aarteita.
Kaikille elämän vaiheille ja muutoksille hänen laulunsa ovat rikas lähde, josta sielu voi ammentaa terveyttä, iloa ja lohdutusta. Jos tunnet arkielämän ahtaiden pyrkimysten painolastin, niin anna hänen runojensa viedä sinut aurinkoisiin korkeuksiin, joissa ei mikään tomu eikä perikato jätä jälkeä totuuden kauneuteen. Jos sydämesi on katkera pettyneiden toiveiden vuoksi, kuuntele silloin hänen lyyransa lempeitä sointuja. Se houkuttelee lohduttavan kyyneleen silmästäsi. Jos olet niitä, jotka ristiriitojen ja hajaannuksen keskeltä uskovat löytävänsä yhteiskunnan oikean elämän, pysähdy hetkeksi ja kuuntele, miten rauhan ja sovinnon sanat virtaavat sinua kohti jalon runoilijan huulilta. Koskaan ei Suomen kaupunkien ja kylien ylle laskeudu päivä, jolloin Frans Mikael Franzénin runot ja nimi olisivat vaipuneet unohduksen yöhön. Syvällä suomalaisten sydämissä vaalitaan tämän suuren laulajan muistoa sukupolvesta toiseen. Yksi sinetti sille on se muistomerkki, jonka paljastamista olemme tänään kokoontuneet juhlimaan.
On Oululle kunniaksi, että se on tehnyt aloitteen tämän muistomerkin pystyttämistä. Koko maamme kunnioittaa ja arvostaa sitä. Tämä, missä Franzén ensi kerran näki päivänvalon ja taivaan ja kevään, on kuitenkin oikea paikka, jonne hänen kuvansa oli pystytettävä esille. Ja oikein oli myös, että Te rintakuvan paljastajat valitsitte muistomerkin paljastamiseen tämän vuodenajan, jolloin keskiyön hämärä yhdistää illan ja aamun, jolloin kukat tuoksuvat ylhäällä pohjoisessa, ja koko luonto puhuu rakkauden kieltä.
Ennen kuin peite putoaa rintakuvan päältä, annan puheenvuoron miehelle, jonka olisi pitänyt täällä itse tulkita tämän hetken merkitystä mieluummin kuin minun. Teen sen siten, että minulla on kunnia lukea Sakari Topeliuksen tähän tilaisuuteen lähettämä runo.
Franzénin rintakuva paljastustilaisuudessa Oulussa 30. kesäkuuta 1881
Työn tehnyt joen rantaan nouse!
On yösi poissa, tilaa päivälle soi se!
Valaisten laajan Pohjanmaan
Nyt Herran armo laskee yllesi.
Kaikki kuihtuneet ja hylätyt ja jäätyneet
Pitkän talven alle maahan painuneet
Jo henkiin herää, kukkaan puhkeaa
Luojaansa nyt kiittää nuo eloon palanneet.
Havahtuu myös kaikki auringossa,
Kesäyössä, pimeyttä kaihtavassa
Seisoo kukkain koristama Oulu
Rakkaat muistot syleilyynsä ottavassa.
Kuin äiti maailmaan se lähetti
Rakkaan pojan, jotta kenties palaisi.
Turhaan odotti se häntä sata vuotta,
Jospa sentään kotiin tulisi.
Kerrottiin: Sun pojastasi Pohjolassa tullut on
Maineikas, kuulu, saaja suuren suosion.
Hän maailmalle kuuluu, ei enää kehtoon tänne…
Se vastaa: Isänmaamme hälle ainut koti on!
– Sinut unohti hän, jo vaimon otti;
On kaukana nyt uusi koti;
Poikasi muuttanut on maalle vierahalle…
– Ei, ei, hän kyllä palaa varmasti!
-On kuollut poikasi. Vaellus on hältä päättynyt,
Toisella rannalla, kaukana, hän siellä lepää nyt,
Ei kyyneleesi saa häntä heräämään…
– Ei, ei, hän palaa, on myrsky tyyntynyt.
Ja katso, hänhän tuli! Kun sata vuotta tiimalasista
Jälkeen valuneet on noista lapsuusvuosista.
Palasi, muttei enää ihmishahmossa…
Luo Oulu-äidin valettuna malmista.
Nyt tässä hahmossa hän kuolematon,
Ja jalo, suurin sekä paras on,
Ken uumenista haudan tulla voi
Ei kaipaa enää loistoon suosion.
On Luoja runoilijan otsaan painanut:
Puhtaan, jalon elämän on viettänyt;
Ei enää vanhuus, elon vaivat piinaa,
Ei häntä kuolon yökään valtaan ottanut.
Nyt kiintymyksen loiste silmissään
Huokuu rakkautta kauniit piirteet nää,
Kun korkealta istuimeltaan jälkimaailman
Hän katsoo lapsuuskaupunkinsa vilinää.
Äiti-Oulu hänet silloin kapaloi,
Joki häntä imetti, kun rannalla hän unelmoi.
Suomen iloksi hän siellä kasvoi, ja nyt
Ne hälle sydämiinsä jälleen paikan loi.
Tänään äidillensä jälleen ovat tuoneet
Ne, jotka muistoansa tarkoin hoitaneet
Kaukaa haudasta ja aikain takaa ovat Pohjolassa
Mainetta Selman bardin vaalineet.
Ja jos nyt kieli synnyinseudun taukoaa,
Niin aallot Merikosken nimeänsä julistaa.
Ja tuhka isiensä talon poltetun
Sen vanhoille ja nuorille voi todistaa.
Putoa peite, näytä ruostumaton puku,
Sen kohta näkee uuden ajan suku.
Sen runoilijan esikuvan suuren,
Ken ensin lauloi Suomen laulun, jok’ ei aamuun huku.
Hän ensin Suomen sai lyyran kaikumaan,
Kun Wäinön kannel viel’ etsi sointujaan,
Ja nyt, kun maa on päässyt kahleistaan,
Jatkaa henki runoilijan uutta lauluaan.
Nyt iloitsee hän, kun sydämet näin kohtaa,
Kun täällä aina ajan aallot pauhaa,
Ja ajatukset elon taistelujen pirstomat,
Tämän kuvan eessä yhtehen ne johtaa.
Siis kaikki, kaikki! Vaahtopäiset laineet virratkaa!
Täss’ on sun bardisi, kuolleista ylös nousseena!
Ota vastaan, kotiseutu, kallis lainasi,
Ota vastaan Frans Mikael Franzén – poikasi.
Vid Franzénbystens aftäckande i Uleåborg
Ärade festförsamling. Hundra år ha förgått sedan Frans Michael Franzén här vid Uleås strand lekte sina barndomslekar, drömde sina första ynglingadrömmar om Skönhets och Godhets englamakter och från kärleksrikt hem emottog i sitt varma hjerta oförgängliga intryck af innerlighet och ömhet. Här öfver tidens långa afstånd framträder för våra blickar ännu i dag bilden af detta första skede i hans lefnad. Ty den bilden är tecknad i hans sånger med färger, som aldrig förblekna. Rikt på oskuld och behag, men enkelt och sannt tillika, rör sig i hans diktning hemmets, hjertats och naturens lif. Det är något annat och något mer, än strålarne af en glänsande inbillningskraft, tända af ett älskande modersöga, det är ynglingasinnets onämnbara tjusning vid den väna brudens anblick, det är uppenbarelserna af Nordens storslagna natur i dess bjerta skiftningar mellan frostig vinter och sommarljus grönska.
Huru tidigt hans bana än ledde långt från födelseorten och från samlif med föräldrahemmet, fortlefde dock i hans själ den stämning, de första väckelserna gifvit. Denna stämning ljöd ända till grafvens brädd från hans lyras strängar, visserligen närd allt framgent också af det hem, han sjelf åt sig skapat. Det har blifvit sagdt om Franzén, att den känsla, som framför andra från begynnelsen uttalar sig i hans skaldskap, är kärleken till familjen, till hemmet. Sanningen af dessa ord kunna tusende sinom tusende mödrar i nordanlanden bevittna. Ty hvilken skald har väl bättre än han tolkat moderhjertats känslor, så i glädjens som i orons stunder, hvem har bättre förstått att ge uttryck åt den skära poesin i barnkammarns trånga men älskliga verld.
”Perlan ligger i blommans barm,
Barnet hvilar på mammas arm
Sorglös sofver din oskuld än
Modersögat är öfver den.” –
så sjunger en lycklig moder vid älsklingens vagga, medan en annan, lemnad af sin make, sorgsen qväder till sin son:
Dig din mor ej öfverger,
Om hon dödde än af hunger
Gråt ej bästa gosse! mer,
Hör din mamma, hur hon sjunger.
Vi tycka oss se den lilla näpna Emma, när hon säger:
Söta mamma näns du gå
Från din Emma åter?
Stackars Emma i en vrå
Sitter sen och gråter.
Söta mamma! far ändå,
Du får nog bli hemma
Liten ro åt dig också
Unna bör din Emma.
Sörj ej mamma, fast du ser
Emmas tårar trilla
Blott en kyss, och Emma ler
Nöjd och tyst och stilla.
Och måste vi ej rätt hjertligt hålla af den unga Jeannette, när hon för sin far lifligt och naivt beskrifver, hur hon for till kyrkan med mamma, och den vackra gossen såg på henne med sina stora sköna ögon. Hvad ljuf försoning skimrar ej öfver bilden af gamla mormor, der hon slumrar hädan, välsignande de små barnbarnen, som jollra kring hennes länstol .....
Dock, hur skulle jag ens försöka att på denna korta stund framkalla flera af dessa tjusande taflor. Jag vet ju ock, att de alla äro för eder gamla, kära bekanta, och att på en dag som denna, helgad som den är åt Franzéns minne, hågkomsten af dessa dikter, med hvilka våra mödrar väckte barnasinnet, varmare än eljest vaknar i vårt bröst. Blott en af dem önskade jag särskildt nämna ännu, den sköna sången ”till de hemmavarande” der saknaden efter moder och syskon och hemmets hela krets i de ömmaste ackorder dallra oss till mötes.
Den sida af Franzéns skaldskap. som jag här berört, denna hängifvenhet för de blida gestalter, som röra sig i det nordiska hemmets rena atmosfer, den utgör jemväl förklaringen öfver ett annat drag i hans diktning, hvilket utmärker honom framför så mången, som sjungit erotiska sånger. Qvinnan var för honom ej blott smyckad med den yttre skönhetens hänförande behag, hon pryddes än mer af oskuldens fägring, dygdens adel. Derföre brinner ej passionens tärande eld i hans kärleksdikter, – hans känsla för Selma är vördnadens tillika, han ser i henne ett englalikt väsen, höjdt öfver jordens slagg.
Vid 13 års ålder hade Franzén blifvit student. Vägledd i sina studier förnämligast af Porthan, som han vördade såsom oförliknelig lärare och faderlig vän, vann han redan vid 17 år den filosofiska lagerkransen. Ett år studerade han derefter i Upsala, blef sedan docent i Åbo och fick tillfälle att år 1795 göra en resa i Tyskland, Frankrike och England, till att närmare forska i tidens stora spörjsmål. 1798, knappt 26 år gammal, utnämndes han till professor i litteraturhistorien vid den finska högskolan.
Den unge lärde hade då allaredan förvärfvat ett frejdadt skaldenamn. Dikter sådana som ”menniskans anlete” och ”den gamle knekten” lika väl som sångerna ur hemmets idyll, tjusade lifligt en allmänhet, som i en tid af högsta blomstring på vitterhetens parnass med varmt och upplyst intresse följde med skaldernas skapelser. Och Kellgren sjelf han som med säker hand mätte förtjensternas mått i snillets och smakens republik, hade hunnit före sin 1795 timade död förnimma de nya tonerna från Auras strand och erkänna, att det var snille som röjde sig i dem.
Likväl var det ej utan tvekan, Franzén beslöt att ställa sig under den högsta vittra areopagens, den svenska akademiens dömande makt. Om ej försagd, var han dock aldrig buren af stark sjelfkänsla. Ung som han var, då det 1797 gällde att besjunga Creutz, hyste han ej stora tankar om sin begåfning, jemförd med deras, hvilka i skaldernas ring redan stodo på lifvets middagshöjd. Manad af sitt eget skaldelynne att dikta på annat sätt, i delvis andra former, än dem tidens smak betraktade såsom klassiska mönster, kunde han ock befara ett ogillande af sådan afvikelse. Men farhågorna besannades ej, hans seger vardt fullständig.
Och huru hade det ens varit möjligt, att akademin icke skulle gifvit sitt stora pris för den herrliga sångenoriginal: sånden öfver grefve Gustaf Filip Creutz, denna sång, som är och förblir en af de ädlaste perlor i den svenska diktningens rika skattkammare. Må det tillåtas mig att anföra åtminstone ett par stroffer ur denna dikt – de äro, om något, värdiga smycken till dagens fest.
Der du satt ibland ett bortglömdt slägte
På det öde Finlands vilda strand,
Ädle yngling! o hvem räckte
Detta snillets prisma i din hand?
Detta trollglas, som en dager brutit
Af så öfverjordisk glans
På din tafla, der tillsamman flutit
All den skönhet i naturen fanns!
Äga kärleken och våren
Någon blomma, som ej föll i spåren.
Af din Atis, kastad dit
Af en blyg, försvinnande Charit.
Men ej nöjd att med ditt snille tjusa.
Ville du ock gagna med din dygd;
Och du lifgaf med din ljusa
Med din varma själ din hela bygd.
Sen din morgon helgats åt Behagen,
Konsterna och kärleken,
Du åt mödor offrade opp dagen
Och var statsman och var menniskovän.
Denna skönhet, hvaraf glödde
Hvarje tanke, som din ande födde,
Röjde du ej blott i sång,
Men i verk, i hela lifvets gång.
Öfver rangen höjde sig ditt snille
Öfver ståten höjde sig din dygd.
Men dock en gång lyckan ville
Se förtjenstens ode utan blygd.
Och hon lyfte dig, att närmst vid thronen
Stå dess prydnad och dess stöd.
Der din ena hand du åt nationen,
Och den andra åt monarken böd.
Sanning talte den för makten,
Såg blott sjelf i högheten och prakten
Och med enfald från din höjd,
Smålog ner åt hvar oskyldig fröjd.
I sanning, om vårt land med tacksam stolthet bör minnas en sådan, dess son, som den älskelige Creutz, så egnar det ock samma känsla åt den, som så kunde besjunga Atis och Camillas skald. Till denna tankens adel och jemnmått, denna språkets sköna klarhet, denna formens harmoniska mognad, hade Franzén höjt sig redan vid 25 års ålder. Hvilka förhoppningar skulle ej hos hans samtid väckas af sådan början!
Dessa förhoppningar blefvo ej svikna. Väl hade äfven Franzén sina perioder af misströstan och nedstämning, såsom åren närmast efter segern i akademin och sedan åter 1808 och 1809. Men poet och menniska voro hos honom så innerligt förenade, att hans lyras strängar ej kunde länge förbli orörda. Hvarje lifligare intryck på hans själ kallade fram en poetisk bild, hvarje gång hans känsla varmare rördes, föddes deraf en sång, ja äfven hans tankes forskningar och strider togo diktens gestalt.
Det är i sjelfva verket så, att om ock de sånger af Franzén, hvilka egnats åt Selma och åt hemmets verld blifvit allmännast kända och älskade, så utgöra de dock endast en mindre del af hans poetiska alster. Hans blick var städse öppen för hvad stort och tänkvärdt, som rörde sig i folkens, i mensklighetens lif. Redan tidigt finne vi i hans diktning genljud af samtidens strider och sträfvanden, finna vi skalden pröfva och granska de läror, som höjde frihetens fana så inom statens som i kyrkans sfer.
Huru djupt den franska revolutionen, denna stora brännpunkt för allt politiskt intresse, sysselsatt Franzéns tankar, skönjes framför allt af dikten ”Julie de St. Julien eller frihetsbilden” en symboliserad historia, som den af skalden kallas, en historia, som hade sitt upphof af hans eget besök i Paris 1795. Der saknas ej drag af högt poetiskt värde, men den är dock isynnerhet ett uttryck af skaldens poetiska tänkesätt. Att Jakobinismen och skräckväldet skulle väcka hans afsky, det kan ej öfverraska någon. Men deraf drefs han dock ej att tro på det fagra talet om den fallna regimens förtjenster. –
Ja, som naturen sjelf, trots hvad orkaner,
Jordfäfningar och vattenfloder härja,
Står fast vid sina lagar och sin ordning,
Så skall ock menskorätt, förnuft och sanning,
Trots allt hvad mörkrets och förtryckets makter
Förmå bland folken, segra dock till slut;
Och tidens ur, om än dess visare
Tillbaka vrids, dock aldrig går tillbaka.
Så yttrar den nordiska hjelten i denna dikt. Den lagbundna friheten, såsom vilkor för den menskliga utvecklingen, är det politiska system, som har skaldens sympati. Han gifver detta ofta tillkänna, bland annat äfven i minnestalet öfver Gyllenborg, då vördnaden för tredje Gustafs minne ej hindrade honom att erinra huruledes en för vida sträckt konungamakt kunnat innebära faran att ”Sverges urgamla författning med Riksens Råd förlorat öfver Rikets ständer”. – Och om än Franzén, liksom så mången annan, i lifvets höst mera älskade att hos staten finna ordningens och lugnets pregel, än ett framåtskridande utan rast och ro, så vann dock aldrig det reaktionära längtandet efter försvunnen tid insteg i hans själ. Så t. ex. säger han ännu vid mer än 70 års ålder i dikten ”allt är i rörelse”:
Säg mig i hvilken tid af dem vi känna
Du ville lefvat hellre än i denna?
Vi stå dock högre än de gamle stått
Och större utsigt våra ögon nått.
Filosofisk rationalism kunde ej hos Franzén träda i den kristna troslärans ställe. Tänkare, men mera skald likväl, stannade han såsom en troende, ej som en tviflare, inför dessa religionens stora frågor, på hvilka menskans forskning ej synes kunna gifva svar. Dock blef han ej de stela dogmernas tolk. Hans hjertas varma slag följde tankens arbete åt. De psalmer och de öfriga stycken af andligt innehåll, som han diktat, de tala broderskärlekens, fridens, försoningens språk, så menskligt enkelt och innerligt, att det tränger till hjertat, utan att ens fritänkaren skulle finna sig manad att deremot vända kritikens udd.
Årens, årtiondenas gång verkade ej försinande på Franzéns skaldeådra. Det var hans andra natur att dikta. Vore ej stundens mått så begränsadt, huru kärt vore det ej att vid detta tillfälle gemensamt påminna sig flera af dessa älskliga, än glada, än sorgsna, stundens barn: epigrammer, sonnetter, tidsbilder, charader, som från skaldens och siarens skrifbord bevingade flögo ut att till en lyssnande allmänhet bringa helsning från idealens verld, från det skönas och det godas rymder. Som en saknad känner jag jemväl, att nödgas helt och hållet gå förbi hans episka och dramatiska diktning, – dessa verk, som mindre än hans lyriska sånger vunnit insteg i läsarenas åskådning, som väl ock med skäl af den estetiska kritiken tilldelats ett lägre rum än de andra, men hvilka likväl, äfven de, skänka en sann njutning åt enhvar, som utan den moderna feberbrådskan sänker sin blick i bilderna från Columbi upptäcktsfärd eller från ett stilla lif af kärlek vid Lapplands öde fjell. När Franzén såsom sekreterare i svenska akademien tecknade hädangångne mäns lefnad, hvilken samvetsgrannhet i den historiska sanningens utletande, hvilken fin uppfattning af karakteren, var det ej, som då ledde hans flitiga penna.
Jag har i det föregående om Franzéns diktning bland annat begagnat uttrycket enkel. Det ordet kan missförstås. Den enkla, den klara formen kan vara klädseln för ett innehåll, hvars äkta perla blott skönjes af ett uppmärksamt öga. Jag ber att få anföra härom några ord af Runeberg:
|6|”Ett barn fattar Franzéns uttryck, smekes af deras milda välljud, fägnas af de enkla bilderna, med ett ord, förstår honom i en viss mening; men att rätt genomskåda den himmelska oskuld och rehhet, som ligga så på ytan som i djupet af hans sånger, dertill fordras jemte ett barns oförderfvade själ en lång lefnads samlade vishet, en erfaranhet, som pröfvat äfven det bländande i lifvet, och en känsla, som från det öfverspända och affekterade med fördubblad kärlek återgått till den evigt lugna, friska och glada naturen.
Då Franzén öfverflyttade till Sverige, var Finland ej ännu, hvad det sedan blifvit. Svensk och finne hade i sekler betydt väsentligen detsamma. När brytningen kom, gälde det såsom Franzén sjelf säger, att bestämma sig för endera af tvenne lika kära, lika dyrbara ”hälfter af ett styckadt fädernesland”. Han kunde blott efter en inre strid, som lemnade sår i hjertat, fatta sitt beslut. Det svåra valet måste ske med hänsyn dertill, på hvilkendera sidan af Bottenhafvet hans skaldegenius snarare kunde finna den lifsluft, hvaraf den hade behof för att fylla sin bestämmelse. Det val, han träffade, innebar ej att öfvergifva fäderneslandet för ett främmande land, det var blott en förändring i yttre ställning, som gjorde det möjligt för honom att fortlefva i obruten gemenskap med den andliga odling, som närt hans själ och i hvars alstring han sjelf tagit del. Och, hvad Franzén derborta skapade, det skapade han äfven för oss. Oberoende af det lefnadsskifte, under hvilket han diktat utgöra Franzéns herrliga skaldeverk en evärdelig beståndsdel af vårt folks ideala skatter.
För alla lifvets åldrar och vexingar äro hans sånger en riklig källa, ur hvilken själen kan hemta helsa, glädje och tröst. Känner du dig betryckt af hvardagslifvets trånga äflan, så låt dig föras af hans dikt till de solbelysta höjder, der intet stoft och ingen förgängelse tära på sanningens skönhet. Är ditt hjerta bittert af svikna förhoppningar, lyssna då till hans milda strängaspel det skall locka en lindrande tår ur ditt öga. Är du af dem, som i strider och split tro sig finna samhällets rätta lif, håll upp för en stund och förnim, huru fridens och försonlighetens ord strömma mot dig från den ädle skaldens läppar. Aldrig skall öfver Finlands bygder den dag randas, då Frans Michael Franzéns diktning och namn vore höljda af glömskans natt. I djupet af finska hjertan vördas detta stora sångarminne från slägte till slägte. Ett insegel derpå är den ärestod, för hvars invigande vi samlats till fest idag.
Det är en heder för Uleåborg att hafva tagit initiativet till resande af detta monument. Hela vårt land skall vara eder erkänsamt derföre. Här, der Franzén först såg ljuset och himmelen och våren, var ock den rätta platsen, der hans bild skulle ställas fram. Och rätt var det äfven att Ni för bildens aftäckande valde denna tid af året, då midnattens skimmer förenar afton ock morgon, då blomstren dofta i högan nord och hela naturen talar kärlekens språk.
Innan täckelset må falla från bilden, lemnar jag ordet åt den man, som hellre än jag bort tolka stundens betydelse. Jag gör det i det jag har äran uppläsa följande hitsända dikt af Zachris Topelius.
Vid aftäckandet af Franzéns bröstbild i Uleåborg den 30 Juni 1881.
Stå upp, arbetare vid elfvens stränder!
Din natt är gången, dagen återvänder!
Guds herrlighet har uppgått öfver dig
Och strålar ljus kring vida nordanländer.
Allt det, som vissnat härjadt och fördrifvet
I långa vintrar, fruset, öfvergifvet,
Det andas åter, blomstrar upp i kraft
Och prisar Gud, uppståndelsen och lifvet.
I glansen af den sol, som alt uppväcker,
I sommarljus, som intet mörker släcker,
Står blomsterprydt det gamla Uleåborg
Och gladt sin famn mot kära minnen sträcker.
Det var en moder. Hon i verlden sände
En älskad son, som icke återvände,
Och hon har väntat honom hundra år,
Hon ville vänta allt till tidens ände.
Man sade henne: se, din son är vorden
En af de yppersta i vida norden,
Han tillhör verlden, ej sin vagga mer ...
Hon svarade: han tillhör fosterjorden!
– Din son förgätit dig. Han valt en maka;
Ett annat hem vill honom ej försaka;
Din son har flyttat till ett annat land ...
– O, nej, jag vet, han kommer nog tillbaka!
– Din son är död. Han nedlagt vandringsstafven,
Långt på en annan strand är han begrafven,
Och dina tårar väcka honom ej ...
– Nej, nej, han kommer åter öfver hafven!
Och se, han kom! När hundra år förrunnit
Ur tidens timglas, sen hans barndom svunnit,
Då kom han åter, för att mer ej fly ...
Men nu i malm hans moder honom funnit.
Han kom odödlig, – kom som allt det första,
Det ädlaste, det bästa och det största
På denna jord skall upp ur grafven stå,
Att aldrig mer förvissna eller törsta.
Alsmäktig Gud har skrifvit på hans panna
I lifvet ren det ädla och det sanna;
Nu härjar ingen ålderdom det mer,
Nu skall ej dödens natt det öfvermanna.
Och der är återglansen af behagen,
Der andas kärlek i de blida dragen,
När från sin höjd på efterverldens thron
Han skådar på sin stad från barndomsdagen.
Hans moderstad, som har hans linda knutit,
Hvars elf han diat, på hvars strand han sutit
Och i hvars luft han vext till Finlands fröjd,
Har honom åter till sitt hjerta slutit.
I dag, i dag hans moder återbördar
Från vida norden, som hans minne vördar,
Från fjerran graf och flydda tidehvarf
Sin Selmas bard, hvars rykte nu hon skördar.
Och om nu tiger fosterbygdens tunga,
Skall Merikoskis våg hans namn besjunga.
Och askan af hans fäders brända gård
Bevittna det för gamla och för unga.
Fall, täckelse, och återgif i drägten
Af rostfri malm åt nya tiders slägten
Det stora föredömet af den skald,
Som först sjöng Suomis sång i morgonväkten!
Han, han slog Suomis lyra första gången,
När Wäinös sol var än i berget fången,
Och nu, när hon befriats ur sitt band,
Nu gläds hans ande åt den nya sången.
Nu gläds han, att här mötas hjertan alla;
Här höra tidens vågor upp att svalla,
Och tankar, splittrade i lifvets strid,
Vid denna bild i endrägt sammanfalla.
Ja, alla, alla! Starka bölja, flöda!
Der är din bard, uppstånden från de döda!
Tag åter, fosterbygd, ditt dyra lån,
Tag mot Franz Michael Franzén, – din son.