4.2.1875 Finlands statsrätt

Suomen valtio-oikeus

Kevätlukukausi 1875

5. luento 4. helmikuuta

Äänten enemmistö ratkaisee vaalin. Valitun valtakirjan antaa §:n 15 mukaan Tuomiokapituli ja Yliopistojen Konsistori

Kuka on vaalin toimittaja?

Ohje kuuluu: Eri hiippakuntien sisällä voivat valitsijat keskenään sopia vaalitavasta ja -järjestyksestä.

Turun hiippakunnassa 18 rovastikuntaa, Porvoon hiippakunnassa 18 ja Kuopion hiippakunnassa 9.tillagt i marginalen

Nyt voidaan kuitenkin todennäköisesti sanoa: a) Jos hiippakunnan papisto päättää vaalin suorittamisesta alueittain, täytyy vaalin toimittajan olla alueen rovastikunnan rovasti, ja aluehan voi muodostua yhdestä tai useammasta rovastikunnasta. Hän ei voi kuitenkaan olla vaalin toimittaja sanan täydessä merkityksessä, koska hän ei saa antaa valtakirjoja. Sellaisessa aluevaalissa on itsestään selvää, että alueita täytyy olla yhtä monta kuin valittavien määrä, eli siis 12, 10, 6. Ja silloin on valinnassa kyse melkein varta vasten yhdestä henkilöstä. – Jos vaali suoritetaan hiippakunnittain, vaalilipukkeet luovutetaan jokaisen rovastikunnan rovastille. Hän lähettää vaalipöytäkirjan tuomiokapituliin, joka saattaa vaalin päätökseen. Tällöin on jokaisen äänestettävä koko hiippakunnan valittavien lukumäärällä, 12, 10, 6. – Rovasti on silloin vaalin toimittaja sanan rajoitetussa merkityksessä. Huom. Jos tämä menetelmä on hyväksytty, niin rovasti on vain välikätenä ja jokainen äänestää koko lukumäärällä.

Yliopiston vaalin kohdalla asia on yksinkertainen: sehän on yhtenäinen, suljettu vaalikollegio.

Mutta mitä koulujen opettajiin tulee, on asia hankalampi. Hiippakunnittain ja tuomiokapitulin valtakirja, vaikkei koululla muuten ole mitään sen kanssa tekemistä. Sopivimmalta näyttää, että jokaisen oppilaitoksen johtaja lähettää opettajiensa vaalilipukkeet Tuomiokapituliin. Määrähän on vain 1 tai 2. – Koska hiippakunta muodostaa äänestysalueen, ei koululaitoksen ylihallitus käy tähän. Vaalin toimittajan täytyy olla valittuna hiippakunnan mukaan.

Jälkeenpäintillagt i marginalen

Vaalivalitus. §:n 16 mukaan. Jos joku haluaa esittää valituksen vaalin suorittamisesta, hänen on pyydettävä vaalin toimittajalta (rovastilta+Millä tavalla tämä on epäilyttävää, koska professorit ja opettajat eivät ole sellaisia viranomaisia. omalta alueeltaan, yliopistossa konsistorilta ja koulujen opettajien luultavasti tuomiokapitulilta) otetta siitä, mitä valitus koskee. Tämä on jätettävä 2 päivän sisällä. 14 päivän kuluessa vaalin suorittamisesta on valitus esitettävä Tuomiokapitulille pappien ja opettajien osalta. Jos syytä ilmenee, Tuomiokapituli on velvollinen tekemään selvityksen annettavaksi tietyn lyhyen ajan kuluessa, ja sen on ilmoitettava ratkaisustaan viimeistään seuraavana päivänä sen jälkeen, kun aika selvityksen antamiseen on mennyt umpeen. Tähän tyytymättömän on esitettävä valituksensa 8 päivän sisällä ja jätettävä se Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen osoitettuna tuomiokapituliin, joka viipymättä lähettää sen sekä siihen liittyvät asiakirjat eteenpäin Senaatin Oikeusosastolle.

Huom. Miten Yliopistolta suoraan Oikeusosastolle.

Korosta §:ssä mainittuja valtakirjoja ja §:n 17 sisältämää luopumista

Puhemies § 23.

Pappissäädyn yleinen luonne ennen ja nyt.

Nyt se edustaa koko maan seurakuntia – sekä tiedettä ja opetusta. Onkohan sellainen sopivaa niin käytännölliseen tehtävään kuin lainsäädäntö? –

Sillä on myös teoreettinen puolensa. Sitä paitsi papit ovat asemansa perusteella perehtyneitä kansan maanviljelystä koskeviin tarpeisiin sekä sen menestymisen ehtoihin.

Porvarissääty

= Kaupunkien edustus. Kaupunkien synty tapahtui siten, että niihin paikkoihin, joihin kauppa- ja jalostustoiminta keskittyivät, muodostui vähitellen yhteisöjä, joilla oli omaa lainkäyttöä. Vanhin kaupunkilaki on Pirkkalan laki 1100-luvulta, Gotlannin kaupunginlaki eli Visbyn laki. Yleiset kaupunkilait kuuluvat Maunu Eerikinpojan aikaan. Niitä julkaistiin uudelleen 1618, jolloin niissä oli Kustaa II Aadolfin vahvistus ja vakuutus.

Porvareita olivat ne, jotka saavat porvarinoikeuden merkittynä kaupungin kirjaan, vieraita taas ne, jotka käyvät kauppaa tai oleskelevat muusta syystä tilapäisesti paikkakunnalla. Nimitys porvari on kuitenkin vain Gotlannin kaupunginlaissa, muutoin puhutaan kylänmiehistä tai kauppakaupunkilaisista. Malliksi tuli saksalaisten kaupunkien, erityisesti Lyypekin organisaatio. Hansaliitto vaikutti siten, että jopa säädettiin, että puolet kaupungin johtomiehistä tuli olla saksalaisia, mikä kumottiin vuonna 1470 Sten Sturen antamalla lailla. Kustaa II Aadolf vahvisti kuninkaanvakuutuksessaan 1611 periaatteen, että kaupunkien johtoon oli valittava pelkästään oman maan kansalaisia.

Kiinteistön omistaminen oli myös Ruotsin kaupungeissa tärkeää ja merkityksellistä; tämä oli ehtona täysien porvarillisten ja poliittisten oikeuden nauttimiselle, ja se oli yleisesti juurtunut Ruotsin perustuslakiin.

Porvarinoikeuksilla, joilla myöhemmin tarkoitetaan erityistä porvarisoikeutta, ymmärrettiin eri asioita kuin myöhemmin. Ne tarkoittivat vain kirjaamista kaupungin kirjaan, ja ne voitiin myöntää, vaikkei saaja harjoittanutkaan kauppaa tai käsityöammattia. Kauppakaupunkilaiset eivät vielä 1400-luvulla muodostaneet kauppias- ja käsityöläiskuntaa, vaan heitä olivat kaikki kaupunkiin asumaan asettuneet miehet, ja oikeudet olivat samat.

Kaupunkien edustajia oli mahdollisesti jo vuonna 1319 mutta varmuudella vuonna 1359. Juuri näitä oman lakinsa ja oikeudenkäyttönsä omaavia yhteisöjä kutsuttiin lähettämään asiamiehensä rajoittamatta heitä pelkästään kauppiaisiin ja käsityöläisiin. Päätyisimme liian kauas, jos ryhtyisimme tässä seuraamaan askel askeleelta porvariston tai porvarinoikeuksien kehitystä. Vuoden 1619 säädöstä Kaupunkien hallinnosta ei koskaan julkaistu, mutta kuitenkin sen mukaan toimittiin. Sen kautta kaupunkien hallinto siirtyi kokonaan elinkeinoa harjoittaville asukkaille. Vanhimpien raati, 24 kauppiasta, 24 käsityöläistä.tillagt i marginalen Meillähän on tässä nyt kyse vain porvarissäädystä. Sen koostumus valtiopäivillä pysyi pitkään järjestämättömänä. Vuoden 1617 Valtiopäiväjärjestyksessä sitä kutsutaan porvaristoksi. Vuoden 1634 Hallitusmuodossa säädettiin, että yleisille valtiopäiville oli määrättävä joka kaupungista pormestari ja raatimies tai joku toinen merkittävä porvari. Mutta 1600-luvun kuluessa, vielä Kaarle XI:n hallitusaikana, esiintyy tässä säädyssä myös toisenlaisia henkilöitä.

Myöskään vuoden 1723 Valtiopäiväjärjestys ei lähemmin säädellyt Porvarissäädyn äänioikeutta. Pormestarin mukanaolon itsestäänselvyys oli siten päättynyt.tillagt i marginalen Siinä sanotaan §:ssä 7: ”Kaupungeilla on oikeus ja vapaus valita oman Säätynsä valtuutetuiksi ne, joita he pitävät taitavimpina.” Mutta tuolloin kuului pikemminkin ajan henkeen rajoittaa valtiopäiväsäätyjä. Se perustui Kuninkaalliseen asetukseen ”minkä mukaan Valtiopäivävaltuutettujen valinnat on kaupungeissa suoritettava” 23. elokuuta 1731. Se tunnustaa äänioikeuden vain sille, joka on Kaupungissa oikea Porvari, ja sillä hetkellä todella maksaa Kruunulle ja Kaupungille veronsa ja maksunsa. Maistraatin tehtävä on pitää huolta siitä, ettei kukaan sellainen änkeydy mukaan, jonka ei edessä olevissa vaaleissa pidä olla oikeutettu antamaan ääntään, samoin kuin ne, joilla ei ole porvarinoikeutta. – Ketään sellaista ei saa valita valitsijamieheksi tai Valtiopäivien valtuutetuksi, joka ei ole syntyperäinen ruotsalainen mies, mutta on vähintään 7 vuoden takainen Porvari ja asuu siinä kaupungissa, sekä maksaa vuosittain tuolle Kaupungille tietyn summan. Sittemmin Selvitys siitä vuodelta 1739, jonka mukaan se maistraatin henkilöstö, jotka olivat myös kauppiaita tai harjoittivat porvarillista elinkeinoa, omasivat vaalitoimituksessa samat oikeudet kuin Porvaristo. Mutta vaalikelpoisuuteen ei maistraatin henkilöstöltä vaadittu, että pitäisi olla porvari. Edelleen Kuninkaalliset julistukset 1. maaliskuuta ja 31. lokakuuta 1760, joiden kautta terävöityy muun muassa se, ettei vaalikelpoinen ole kuka vain, jolla on ”virkamiesmäinen luonne”.

Siten kävi Vapaudenajalle yhä korostetummaksi, että vain maistraatti ja porvaristo, porvarinoikeuden omistajat, olivat se luokka kaupunkien asukkaita, jolla oli oikeuksia, - jotka hoitivat kaupunkien virkakoneistoa, - kun taas muut kaupungin asukkaat olivat vailla kaikkia näitä oikeuksia. Ja kun sitä ennen muut Porvarissäädyn edustuksen muodot oli vahvistettu vuonna 1779 Valtiopäivien päätöksellä, niin sitten Kuninkaallisen Majesteetin Valtakunnan Porvaristolle ja Kaupungeille yleisesti antamassa armollisessa vakuutuksessa 23. helmikuuta 1789 säädettiin edelleen §:ssä 6: Valtiopäivämiesvaaliin, kuten myös Pormestarin, Raatimiehen ja Kaupunginsihteeriin vaaliin on vain oikealla Porvarilla oikeus osallistua, ei kenelläkään kontingenttiporvarilla, joka kuuluu johonkin muuhun säätyyn. Tällöin Porvaristolla olkoon rajoittamaton valinnanvapaus, älköönkä Kuninkaallinen Majesteetti tunnustako ketään muuta Kaupungin Valtiopäivämieheksi kuin sen, joka on saanut Porvaristolta eniten ääniä, ja joka on Maistraatin edessä tähän tehtävään kutsuttu ja valtuutetuksi tullut.

Tällainen tilanne vuoteen 1869 asti.tillagt i marginalen

Mitä tulee kunkin kaupungin edustajien lukumäärään, niin vanhempina aikoina oli tapana kutsua 2 – 6 henkilöä. Vuoden 1723 Valtiopäiväjärjestys jätti tämänkin kohdan täsmentämättä. §:ssä 6 sanottiin, että oli valittava ”jokaisesta kaupungista yksi tai useampia valtuutettuja vapaiden ja hyvin järjestettyjen vaalien perusteella”. – Mutta 1. maaliskuuta 1748 päivätyssä kuninkaan julistuksessa määrättiin Tukholmaa koskevan lukumärän lisäksi, että Göteborg saisi lähettää korkeintaan kolme, Tapuli- ja Ylämaan kaupungit 2 sekä pienemmät vain yhden.

Vuoden 1723 Valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että 2 tai 3 pienempää kaupunkia saivat yhdessä valita yhden valtuutetun, ja tässä käytännössä pitäydyttiin. Mainituin perustein järjestettiin Porvarissäädyn edustajien Valtiopäivävaalit vuosina 1863 ja 1867. Vain porvareita ja maistraatin henkilöstöä.