2.2.1875 Finlands statsrätt

Suomen valtio-oikeus

Kevätlukukausi 1875

4. luento 2. helmikuuta

Ensin katsaus Ritarikunnan ja Aateliston nykyiseen poliittiseen luonteeseen, ennen kuin siirrytään pappissäätyyn. Olen jo viitannut siihen, ettei siinä ole puhtaasti aristokraattista leimaa, vaan edustettuina on monenlaisia ammatteja ja elämänsuuntia. On suuria maanomistajia, mutta he eivät ole enemmistönä. Valtion virkamiehet, myös muutamat sotilashenkilöt muodostavat ylivoimaisesti suurimman osan. Useimmiten on korkeita virkamiehiä aateloitu. Ei tietenkään käy yksiin kansanedustuston luonteen kanssa, jos siinä on päällimmäisenä virkamieselementti. Ja näin voi käydä yhä selvemmin, jos lukuisat aateloinnit jatkuvat. Olisi kuitenkin väärin väittää, että puuttuva itsenäisyys on liian paljon esillä. Osittain päinvastoin. Ja on myönnettävä, että keskustelu on kiinnostanut enemmän kuin muissa säädyissä. Kenties näkemyksiäkin on todella enemmän, kun lukumääräkin on suurempi. Joka tapauksessa enemmän kansainvälistä näkemystä, enemmän parlamentaarista kykyä kuin muissa säädyissä. – Joitakin haittojakin siinä saattaa olla, koska §:n 9 momentissa 3) säädetään: Aatelismiehellä, joka ei ole kolmeen vuoteen ollut verolle kirjautuneena Suomessa, ei ole istumapaikka- ja puhevaltaa; sellaista velvollisuutta ei voi kuitenkaan soveltaa siihen, joka on Keisarin palveluksessa mutta ei ole Suomen valtion virkamies. Tämä on tosin myös Valtiopäiväjärjestyksen §:ssä 14, joka koskee vaalikelpoisuutta yleensä, mutta pääasiassa sen soveltamista aatelismiehiin. Muistuta vuoden 1863 kiistasta, joka koski venäläisten virkamiesten edustusoikeutta. Herätti tyytymättömyyttä. Sen vuoksi vuoden 1869 säädös. Siinä tosin oli aiheena unionisuhde. Mutta asiassa on epäsopivuutta sen vuoksi, että ihminen, joka on pitkään oleskellut Venäjällä, on voinut unohtaa isänmaan olosuhteet ja intressit ja yleensäkin omaksua aivan toisenlaisen maailmankatsomuksen kuin suomalaiselle kansan edustajalle ja aatelismiehelle on sopivaa. Täytyy kuitenkin olla oikeus toivoa, ettei heidän lukumääränsä silti muodostuisi liian suureksi, ja että ne, jotka haluavat käyttää tätä kallisarvoista oikeutta, tekevät sen isänmaanrakkautensa säilyttäneinä ja tarpeellisella vaatimattomuudella. – Ja motiivina sellaista vahinkoa vastaan voitaisiin katsoa viime aikoina myös aatelin parissa nouseva pyrkimystä käytännön ammatteihin, toimintaan valtion palvelusten ulkopuolella. On epäilemättä oikein ryhtyä samanlaisten ihanteiden kannattajaksi, jotka muutenkin leviävät yhteiskuntaan, ja sulautua yhteiskunnallisessa asemassaan rälssittömien luokkien kanssa yhteen. Siten aatelisto voi parhaiten vastata sitä suurta etuoikeutta, jonka itseoikeutettu edustusoikeus sisältää.

Nyt Pappissäätyyn

Tämä sääty erottautui vanhimpina aikoina aatelistoa selvemmin muusta kansasta erillään olevana säätynä. Sillä aatelistohan saattoi harjoittaa samoja ammatteja kuin kansan syvät rivitkin eli maanviljelystä ja sotapalvelusta. Mutta pappien ammatti oli leimautunut toisaalle. Jo ne erityisen ankarat lupaukset, jotka oli annettava, - selibaatti esimerkiksi – asettivat heille rajoja. Oppineisuus oli usein yksinkertaista ja niukkaa, mutta kuitenkin sitä oli enemmän kuin muilla. Ja taustatukena kaukainen autokraatti, paavi. Juuri tämä sääty ympäröi itsensä kaikkein varhaisimmin etuoikeuksin. Prelaattien merkitys ja vaikutus keskiajalla. Toki vanhojen skandinaavien keskuudessa vallitsi näkemys, että papit olivat muiden, esim. tuomarien tavoin kansan virkamiehiä, ja heidät piti sen vuoksi valita samoin perustein kuin lakimiehet ja tuomaritkin. Mutta jo Skenningen kirkonkokouksessa 1248 tuli selväksi, että paavilla oli nimitysoikeus kaikkiin kirkon virkoihin. Näin oli laskettu pohja kirkon itsenäiselle asemalle valtiovaltaan nähden. Eikä kirkko tietenkään tyytynyt vain olemaan omillaan ja valtiosta riippumaton. Se halusi päinvastoin harjoittaa vaikutusvaltaa myös valtion asioihin. Näemme myös, että keskiajalla kanslerinviran haltija oli aina prelaatti, ja että piispat ja muut korkea-arvoiset tuomiokapitulin jäsenet olivat neuvoston jäseniä.

Kun tarkastelimme tätä papiston asemaa, oli selvää, että kun alettiin pitää yleisiä herrainpäiviä, joihin kokoontuivat kaikki merkittävät yhteiskuntaluokat, niihin kutsuttiin myös papisto. Yleiseen valtakunnankokoukseen vuonna 1359 kutsuttiin ”kaksi tuomioherraa joka tuomiokirkosta piispansa kanssa”, ja niin tapahtui tavallisesti koko katolisen ajan.

Vaikka reformaatio vähensikin voimakkaasti papiston taloudellisia ja muita etuoikeuksia, jatkui kuitenkin papiston oikeus saada kutsu valtakunnankokouksiin. Jos vain varsinaiset prelaatit olivat aikaisemmin mukana, niin vuodesta 1547 lähtien muodostui tavalliseksi, että myös muu papisto, aluksi kirkkoherrojen asiamiehet kutsuttiin. Säädyn koostumus oli kuitenkin – kuten myös muiden säätyjen – varsin horjuva vielä 1500-luvulla, jopa 1600-luvullakin. Koulujen opettajat, yliopistojen professorit, jotka eivät olleet teologeja, ilmaantuivat valtiopäiville.

Vasta Vapaudenajalla säädystä tuli niin sanoakseni vakautettu. Vuoden 1723 17. lokakuuta päivätyn Valtiopäiväjärjestyksen §:ssä 6 säädetään, että valtiopäiville on tultava ”piispan ja superintendenttien tai etevän miehen jokaisesta konsistorista, ja hänen on saatava koko Hiippakunnan yksimielinen valinta ja valtakirja; kuten myös pappi joka toisesta tai kolmannesta rovastikunnasta eli kontraktista”. - § 7 ”Piispan tai sen lisäksi, joka tulee konsistorista, papisto valitsee jokaisesta rovastikunnasta valtuutettunsa; Ja jos useiden rovastikuntien papisto sopii yhdestä valtuutetusta, heillä on siihen vapaasti oikeus.”

Mitä alempaan papistoon tulee, heillä oli ollut 1500-luvulla ja Kaarle IX:n aikana edustus kihlakunnittain, ja näyttää, että he olivat joskus allekirjoittaneet valtuutuksen talonpoikien kanssa, joskus omana ryhmänään kihlakunnittain tai maakunnittain.

Vuoden 1723 Valtiopäiväjärjestyksessä ei sanottu mitään kappalaisten edustusoikeudesta; mutta heidän tekemänsä alamaisen anomuksen perusteella ratkaistiin 16. marraskuuta 1727 päivätyssä kuninkaallisessa asetuksessa, että kappalaisille annettiin vapaus valita, olivatko he kiinnostuneita Herrainpäivävaalista, ja myös jonkun kollegansa lähettämisestä valtuutettuna Valtiopäiville, missä tapauksessa heidän tulee maksaa Herrainpäivämaksua, mutta muuten ei. Se on siis oikeus, ei velvollisuus. Tähän ei tullut muutosta vuoteen 1869 sakka.

Varsinaisen papiston edustus rovastikunnittain koki pian muutoksen. Säädyn sisällä 8. elokuuta 1727 sovitun mukaisesti päätettiin, että säädyn edustus tapahtuu hiippakunnittain. Tällöin päätettiin, että Turun hiippakunnasta olisi 4 edustajaa ja Porvoon hiippakunnasta 2. Tämä on kuitenkin minimimäärä.

Tarkoitus oli, että tästä päättäminen riippui papistosta itsestään. Se käy ilmi 15. joulukuuta 1741 päivätyn Kuninkaallisen Kirjeen sananmuodosta. Ahvenanmaan papeille edustaja erikseen vuoden 1772 Valtiopäivillä myönnetyn mahdollisuuden mukaisesti. – Näin ollen Suomen pappissäädyssä oli 5 ja 2 kirkon lähettämää edustajaa piispaa lukuun ottamatta. Näin oli myös Porvoon valtiopäivillä.

Näin vähäisen edustajien määrän tuottama vaikeus tuli tiettäväksi. Siksi päätettiin, että esitetään harkittavaksi, eikö seuraaville valtiopäiville pitäisi valita ainakin kaksinkertainen määrä, mistä sitten oli tarkoitus neuvotella konsistorien välillä. Tämä tapahtui Porvoon pappiskokouksessa 16 – 19 maaliskuuta 1817, jolloin papisto päätti, että sitä edustaisi vastaisuudessa 6 kirkon lähettiä – 2 kappalaista, jotka valittaisiin koko hiippakunnasta samoin kuin piispanvaalista on säädetty.

Kun oli kyse valintojen tekemisestä vuoden 1863 valtiopäiville, puuttui vastaava määräys muista hiippakunnista. Nyt tarvittiin lisäys myös Viipurin läänin yhdistämisen vuoksi, ja koska oli perustettu uusi Kuopion hiippakunta.

Lainsäädäntö antaa tästä aiheesta epäilemättä mahdollisuuden vapaaseen päättämiseen. Vuoden 1779 Valtiopäiväpäätöksen §:ssä 14 säädetään, että kaikella, mitä sanotuilla Valtiopäivillä on otettu huomioon Valtiopäivien pitämistä koskevasta järjestyksestä ym. oli oltava lain pätevyys, ja sen tuli olla ohjenuorana seuraaville valtiopäivien kokoontumisille, ja koska edustus tuolloin perustui pappissäädyn omaan päätökseen vuodelta 1727, niin siitä seuraa, että vastaava päätös voitaisiin myös sen jälkeen tehdä. Perinteenkin mukaan kirkkoherrat tekivät valinnan keskenään, samoin kappalaiset keskenään.

Vuonna 1863 julkaistu Yhteenveto jokaisen rovastikunnan vaalista on virheellinen.tillagt i marginalen

Oli siis aluksi järjestettävä tämä asia tilapäisesti, mitä lukumäärään tulee, kunnes voitaisiin saavuttaa pysyvämpi järjestely.

Vuonna 1863 pappissäädyn muodostivat piispojen lisäksi 14 kirkkoherraa ja 1 kappalainen arkkihiippakunnasta, 5 kirkkoherraa ja 3 kappalaista Porvoon hiippakunnasta sekä 2 kirkkoherraa Kuopion hiippakunnasta.

Esitin kuulijoille, että papeilla on oikeus sopia itse lähemmin vaalitavasta ja määrästä. Erittäin horjuvaa. 1863 – todisteita tästä…tillagt i marginalen

Vuonna 1867 9 kirkkoherraa Turusta, 8 ja 1 kappalainen Porvoosta sekä 4 ja 1 kappalainen Kuopion hiippakunnasta.

Vuoden 1869 Valtiopäiväjärjestyksen mukaan. Lue § 11. on Pappissäädyn

A) Koostumus seuraava:

• 1) Itseoikeutetut
• Arkkipiispa ja piispat ovat itseoikeutettuja edustajia ”ilmaantuvat Keisarin ja Suuriruhtinaan kutsusta, kuten sanonta kuuluu.
• 2) Valitut.
• a) Turun hiippakunnan papistosta 12, Porvoosta 10, Kuopiosta 6 sekä varsinaiset valtuutetut.
• b) yliopistosta yksi tai kaksi valtuutettua.
• c) alkeiskoululaitoksista yksi tai kaksi kustakin hiippakunnasta.
• Yhteensä 35 – 39.

B) Äänioikeutetut

• a) kaikilla papeilla, joilla on vakituinen virka tai toimi, on oikeus osallistua vaaliin, kukin omassa hiippakunnassaan. Siten myös esim. pitäjänapulaisilla. Siten ei ole eroa korkeamman ja alemman papiston välillä.tillagt i marginalen
• b) maan yliopiston opettajat ja vakituiset virkamiehet. Siten myös dosentit.
• c) Kaikki alkeisoppilaitosten vakituiset opettajat.

Kaikkia näitä kategorioita koskevat kuitenkin muut vaatimukset kelpoisuudesta, jotka § 14 esittää yleiseen vaalioikeuteen liittyviksi.

C) Vaalikelpoisia:

• säädyn jokainen vaalipiirin alueella tai sen ulkopuolella asuva jäsen, joka itse on äänioikeutettu, ja joka itse muuten täyttää ne vaatimukset kelpoisuudesta, jotka § 14 esittää yleiseen vaalikelpoisuuteen liittyviksi.