Hyökkäykset liberaalipuolueen ohjelmaa vastaan
V
Harjoitus tekee mestarin, ja siksi on myös luonnollista, että hra J. V. S., päästessään pidemmälle artikkelissaan, heiluttelee kritiikin kömpelöä vasaraansa yhä tuimemmin:
”Vilkaistessaan ensimmäisen kerran tätä rehvastelevaa ohjelmaa saattaa kauhistuneena kysyä itseltään: mitä herran tähden nyt on tekeillä? Uhkaako meitä jokin invaasio tai ylhäältä lankeava vallankumous, jolta täytyy suojautua? Ja olemmeko niin välittömässä vaarassa, että yleinen liikekannallepano on pantava täytäntöön silmänräpäyksessä näin joulurauhan kynnyksellä?”
”Mutta kun lukee hieman eteenpäin ja saa eteensä puolueen poliittisen ruokalistan, tuntee kuinka kiihtyneet tunteet rauhoittuvat. Katsotaanpas:
”6. ”Suomen ja keisarikunnan välisen unionisuhteen selväsanaisempi toteaminen”! Vai sillä lailla! Ei hassumpaa! Luultavasti jonkinlaiset diplomaattiset neuvottelut Venäjän kanssa. No, siitä asiasta voidaan hyvin varmasti sanoa, että meidän aikanamme se kyllä riittää. Omalta osaltani tunnustan silti avoimesti, etten todellakaan tiedä, minkä venäläisen auktoriteetin kanssa tämä neuvottelu pitäisi käydä. Tullirajasta puhuttaessa asiamiehenämme on ollut tullilaitoksen ylijohtaja, joka on tavannut jonkun Venäjän valtiovarainministeriön valtuutetun. Mutta ei varmaan käy laatuun, että hänen kanssaan neuvoteltaisiin näin tärkeästä asiasta. Tarkemmin ajatellen jäljelle ei taida jäädä muuta vaihtoehtoa kuin että Suomen Suuriruhtinas aloittaa neuvottelut Keisarin kanssa. Sillä ei kai tässä kysymyksessä sentään ryhdytä asevelvollispataljoonia liikuttamaan, vaan täytynee astua neuvottelujen tielle. Mutta puolueelle täytyy sanoa, ettei H. M. missään nimessä ratkaise molempia maita koskevia kysymyksiä kuulematta venäläisiä neuvonantajiaan. Tämä tieto on peräisin Hänen Majesteettinsa omasta suusta. Siihen koukkuun rahauudistuksen julistaminen Hämeenlinnasta heinäkuussa 1863 jäi roikkumaan ja siinä se roikkuikin sitten kaksi vuotta, kuten tiedetään.”
”Mutta tekstin seuraava kohta näyttäisi vihjaavan, että Dagbladetin puolue aikoo muuttaa unioniasemaa tekemällä vain jonkin lisäyksen Hallitusmuotoon ja Vakuuskirjaan. En silti tahtoisi olettaa, että yksinkertaisuus on päässyt etenemään näin pitkälle, vaan haluan uskoa, että jonkin hutiloinnin vuoksi sanat näyttävät siltä. Ei kai kukaan usko, että Venäjän Svodin tekstiä vaihdettaisiin noin vain pelkästä myötätunnosta?”
”Muutenhan tämän kaltaisille liberaaleille ohjelmille on juuri luonteenomaista, että niissä heitellään tuollaisia mitäänsanomattomia fraaseja puolueen tulevasta toiminnasta. Eikä sanaakaan siitä, mihin tarkoitukseen unionisuhdetta pitäisi uudistaa, vaan mieluummin vihjaillaan kutsuttaville allekirjoittajille, että tällä tarkoitetaan jotain mikä on mahdollisuuksien rajoissa, eikä esim. kansainvälistä itsenäisyyttä ja toisten valtioiden tunnustusta eli yhdellä sanalla suvereenisuutta! Vaan ei! Pelkästään yleistä ”toteamista”! Siihen allekirjoittajien pitäisi sitten tyytyä! Allekirjoittakaa tämä! Juuri tällainen mahtailu suusta, joka on täynnä suuria sanoja ja suuria, mahtailijalta selvittämättä jääneitä kysymyksiä, saa ajattelevan ihmisen pitkästymään lukiessaan liberaalia jargonia”.
Näistä vuodatuksista paljastuu sellainen ajattelemattomuus ja kevytmielisyys, ettei ohjelman laatijoiden totisesti tarvitse kiinnittää vähäisintäkään huomiota karkeaan solvaukseen, johon vuodatus päätetään.
Omalta osaltamme keskitymme ohjelman valtio-oikeudellisen osan 6. kohtaan ja muutamaan perustavanlaatuiseen selitykseen, koska sellaiset näyttävät olevan tarpeen.
Maan unioniasemalla toiseen valtioon nähden tarkoitetaan niitä oikeudellisia perusteita, joiden mukaisesti valtio on yhdistynyt toisen kanssa, ja joiden pääsisältö kuuluu, että molemmilla valtioilla on yhteinen hallitsija tai dynastia. Tästä pääkohdasta seuraa väistämättä eräitä seurauksia, ennen kaikkea se, että molemmat valtiot muodostavat yhteisen oikeussubjektin suhteessa vieraisiin valtoihin, ja näin ollen toisen valtion ulkoministeriö huolehtii yhtä lailla toisenkin valtion kansainvälisistä asioista. Unioni saattaa myös edellyttää tietynasteista yhteensopivuutta tai yhteistyötä puolustuslaitoksen ylimmässä johdossa. Lisäksi on tunnustettu periaate, että tällä tavoin yhdistyneiden valtioiden tulee keskenään kunnioittaa yhtä hienovaraisesti toistensa oikeuksia ja etuja kuin kansainoikeus vaatii jokaista sivistysvaltiota toimimaan muita kansakuntia kohtaan.
Kun puhutaan jonkin oikeussuhteen toteamisesta, sillä ei voi tarkoittaa tämän oikeussuhteen uudistamista eikä muuttamista. Edellä mainittu ilmaus päinvastoin tarkoittaa, että kyseinen oikeussuhde on jo olemassa ja vaikuttaa, mutta että se saattaa olla sitovan muotoilun tarpeessa.
Ja kun puhutaan selväsanaisemmasta toteamisesta j. n. e., annetaan ymmärtää, että äsken mainittu sitova muotoilu on kyllä olemassa, mutta se on jossain määrin epäselvä tai puutteellinen tai epätäydellinen.
Maamme ja keisarikunnan oikeussuhteen perusta on kylläkin luotu lujasti ja päättäväisesti ennen kaikkea Porvoon valtiopäivillä laadituilla valtioasiakirjoilla. Unioniasemamme oleellisen sisällön voi siksi ymmärtää väärin ainoastaan pahantahtoisuuttaan. Mutta ne muutokset, joita yhdistyminen on todellisuudessa perustuslakiimme aiheuttanut, on muotoiltu vain osittain. Nämä muutokset koskevat osaksi maan sisäistä valtio-oikeudellista tilannetta, osaksi suhteita keisarikuntaan. Sen lisäksi on kysymyksiä, joiden ratkaiseminen pitäisi tehdä ennalta mahdolliseksi uusin säädöksin siltä osin kuin vanhoja ei kyetä soveltamaan. Esimerkiksi sellaisen tilanteen varalle, että keisarikunnalle nimitetään holhoojahallitus tai väliaikainen hallitsija. Jos suomalaisten taholta voidaan tuolloin vedota ainoastaan Hallitusmuodon 37. pykälään, edessä olisi huomattavia vaikeuksia, ellei edellä mainittua väliaikaishallitusta pystytä järjestämään, edellä mainitusta lainkohdasta riippumatta, perustuslakiemme mukaisella tavalla.
Keneltäkään ei maassamme ole jäänyt huomaamatta, että venäläisissä sanomalehdissä esiintyy kovin usein täysin vääristeltyjä esityksiä Suomen suhteesta Keisarikuntaan. Koska oikeus on puolellamme, voimme kylläkin rauhallisesti ja päättäväisesti torjua sellaiset harhakäsitykset. Todennäköisesti niistä kuitenkin päästäisiin kokonaan, jos jokaisessa tahallista tai tahatonta vääristelyä aiheuttaneessa kysymyksessä voitaisiin vedota selväsanaiseen lakiin.
Käytännöllä on suuri merkitys. Oikeiden tulkintaperusteiden nojalla se on vähitellen, vuonna 1809 laaditun selvityksen tuella auttanut myös sen seurauksia vakiintumaan. Ennemmin tai myöhemmin vakiintunut tapa pitää kuitenkin ilmaista sitovasti ja lopullisen pätevästi kirjallisessa muodossa.
Juuri sitä tuo ohjelmaan kirjattu lyhyt lause merkitsee. Muuhun sillä ei voida pyrkiä. Emmekä liioin usko, että sen voisi käsittää toisin, jos vain haluaa ymmärtää sen oikein.
Ja jos joku saattaa epäillä, onko poliittisesti oikeutettua kiinnittää yleistä huomiota tämän kaltaiseen kysymykseen, sopii vain muistella seuraavia sanoja hallitsijan valtaistuinpuheesta vuodelta 1863: ”Monia Suuriruhtinaskunnan perustuslakien säädöksiä ei voi enää soveltaa tilanteessa, joka on syntynyt sen yhdistyttyä Keisarikuntaan.” Myös komitea, joka työskenteli vuonna 1865 perustuslakien uudistamiseksi, ehdotti sellaisia säädöksiä, joissa maamme unioniasema todettaisiin selvemmin. Siitä on nyt kulunut viisitoista kallisarvoista vuotta. Herkissä poliittisissa kysymyksissä ei pitäisi osoittaa vaativaa kärsimättömyyttä. Mutta kansalle, joka haluaa elää rauhassa ja turvallisesti lakiensa suojassa, sopii sitäkin vähemmän suhtautua välinpitämättömästi kysymykseen, miten ja milloin laeissa ilmeneviä, kaikkien tiedossa olevia puutteita korjattaisiin. Puolueohjelman lausunto tähän kysymykseen on rajattu lyhyeksi viittaukseksi tai muistutukseksi. Kansalaiset perehtykööt lähemmin siihen, mistä asiassa on kyse. Säädyt ja hallitus ottakoot pikimmiten huolehtiakseen asiasta. Se mikä pitää tehdä, on tehtävä, kun vielä voi.*Pyydämme Östra Finland -lehteä tarkastelemaan tätä kirjoitusta vastauksena myös sen 2. joulukuuta julkaistuun artikkeliin, jota, minkä ilolla tunnustamme, ei voi kuitenkaan liittää ohjelmaan kohdistuviin hyökkäyksiin.
Hra J. V. S:lle haluamme lopuksi, mitä Keisarikunnan ja Suomen välisten yksityiskohtaisempien asioiden käsittelytapaan tulee, muistuttaa valtiosihteerinvirastoa koskevan 17, maaliskuuta 1826 annetun K. manifestin § 14:n ja Venäjän ja Suomen kauppasuhteita koskevan 20. tammikuuta 1859 annetun K. asetuksen § 57:n säädöksistä. Se, ettei H. K. M. ratkaise kumpaakin maata koskevia kysymyksiä kuulematta ensin venäläisiä neuvonantajiaan, on niin tunnettu ja luonnollinen asia, että hra J. V. S:nkin olisi pitänyt olla siitä selvillä jo ennen kuin hänellä oli etuoikeus kuulla se Hänen Majesteettinsa omasta suusta.
”4. ”Niin sanotun hallinnollisen lainsäädäntövallan tarkempi rajaaminen ja kohdistaminen” – on suurin piirtein samansorttinen fraasi kuin kohta 6. Tässäkään ei ole puhuttu mistään tietystä rajasta vaan pelkästään yleisesti ”rajaamisesta”. Ja näin kutsutaan varmaan sadoittain ihmisiä sitoutumaan siihen, että he äänestävät ja toimivat tällaisen yleisen ”rajaamisen” ja ”kohdentamisen” puolesta – ins Blaue hinein! Voi olla varma, ettei allekirjoituksia tule puuttumaan. Dagbladetin johtajien ei olisi tarvinnut laatia siihen edes erityistä kehotusta. Kun julkaistaan lista, johon kirjataan maan ”liberaalien” nimet, voi olla varma, että löytyy ihmisiä, jotka eivät missään nimessä halua jäädä sivuun tästä liberalismin valtakirjasta, sillä kuuluisivathan he muussa tapauksessa siihen kehnoon sukuun, joka ei joko ole halunnut tai voinut toimia maan ”perustuslaillisen valtiomuodon” puolesta. Mutta itse asiassa mikään ei osoita suurempaa välinpitämättömyyttä kyseistä asiaa kohtaan kuin avoimen valtakirjan allekirjoittaminen näin heikolle ohjelmalle. Sillä siitä käy selvästi ilmi, ettei allekirjoittajilla ole mitään omaa näkemystä talouslainsäädännön rajaamisesta, siitä mitä maata suojaavalta suhteelta keisarikuntaan vaaditaan j. n. e....”
Olemme varmoja siitä, että kuka tahansa ”allekirjoittajista” voisi valistaa hra J. V. S:ää siitä: ettei ole toivottavaa, että hallituksen ja säätyjen välille jäisi hetkeksikään erimielisyyttä sen lainsäädäntövallan laajuudesta, jota Hallitsija voi harjoittaa ilman Säätyjen myötävaikutusta; että tästä asiasta on itse asiassa esiintynytkin erilaisia näkemyksiä esimerkiksi rautatieyritysten toimilupien perusteita koskevissa kysymyksissä, hollikyytien järjestämisessä ja eräissä muissa rakennuskaaren alaan kuuluvissa asioissa; – ja että sellaiset pätevyysristiriidat voitaisiin estää perustuslain säädöksellä, joka käytännössä yleisimmin noudatetun näkemyksen tuella toisi julki ja määrittäisi, kuinka pitkälle ns. hallinnollinen lainsäädäntövalta voi ulottua.
Ilman tällaista valistustakin hyökkääjä olisi hyvin voinut ymmärtää, että alueen rajan määrittäminen ei ole sama asia kuin sen rajoittaminen.
”Ruokalistan kohdissa 1, 2, 3 ja 5 ruokalajeissa on jonkin verran sisältöäkin.
Silti kohta 2 ”Painovapauden säätäminen” – näyttää samalla tavoin heikolta kuin edellä mainitsemani. Itse allekirjoittaisin riemuiten joka ikisen painovapauslain sisältöön katsomatta. Sillä laki merkitsee laillista tutkintaa ja tuomiota. Ja se on pääasia. Mutta miten Dagbladetin puolue haluaa ”säätää” painovapauslain? En ole kuullut, että puolue olisi saanut sellaista tehtävää tai valtaa. Onko tarkoitus lähettää uusi anomus? Siitä puolue vaikenee. Mihin allekirjoittajat sitten sitoutuvat? Eivät yhtään mihinkään. Puolue tahtoo vain, että sadat, ehkä tuhannetkin ihmiset puhuvat lämpimikseen ja huutavat että me ”säädämme painovapauslain!” Ainoastaan me suoritamme tämän suurtyön – julistaa fraaseja ja totella sensuuria aina ja iankaikkisesti.
Mutta jos tarkoitus on saada säädyt anomaan painovapauslakia, mitä lakia sitten halutaan anoa? Eikö anomuksessa tarvitse olla pienintäkään viittausta säätyjen pyytämän lain sisältöön? Halutaanko vain toistaa vuoden 1872 naurettava anomusten teettäminen? Se ei kukaties ole tarkoitus. Allekirjoittajat eivät kuitenkaan saa tietää tästä mitään. Nimi alle! Vaikka kaikki jäisikin kohdan 2 kehotukseen, jokainen allekirjoittaja on kuitenkin päässyt huvikseen huutamaan muiden mukana ja ennen kaikkea nähnyt nimensä komeilevan maamme liberaalien listalla.
Jos Dagbladetin puolue olisi sallinut vuoden 1863 painovapauslain astua voimaan, ehkäpä vielä vuonna 1867 ehdotetuin lisäyksin*)Lukuun ottamatta laille määrättyä voimassaoloaikaa, joka mieluusti olisi voinut olla viisi vuotta., olisimme nyt nauttineet painovapauden siunauksista lähes kaksikymmentä vuotta. Niin pitkä käytäntö riittää jo siihen, ettei laillista vapautta ole enää mahdollista poistaa. Nyt olisi tullut aika lieventää lain rangaistusmääreitä, ja esitys lain voimassaolon jatkamiseksi viidellä vuodella olisi antanut siihen luontevan tilaisuuden. Sen sijaan nyt ollaan missä ollaan. Tehköön suomalainen puolue ennen valtiopäivien alkua sopimuksen siitä, mitä pitäisi tehdä. Sillä on jo niin paljon kannattajia joka säädyssä, että se muodostaa valtiopäivämiesten enemmistön.”
Lukija suvainnee tässä muistaa, mitä hra J. V. S. totesi aiemmin painovapauskysymyksen käsittelystä vuoden 1867 valtiopäivillä ja mitä meillä oli vastattavana asian johdosta. Nyt hra J. V. S. haluaa taas esittää. että kyse olisi ollut vuoden 1865 (1863 lienee painovirhe) painovapauslain jatkamisesta ”ehkäpä vielä vuonna 1867 ehdotetuin lisäyksin”, mutta Dagbladetin puolue ei sallinut sitä. Tällainen hokkuspokkus ei ole kovin rakentavaa.
No, uskooko hra J. V. S. täysin vakavissaan, että maan hallitusta olisi kiinnostunut uudelleen esittää sellaista painovapauslakia, josta kaikki säädyt julistivat vuonna 1867, etteivät ne voi hyväksyä sitä ilman muutoksia?
Ei, sellaista lakiehdotusta ei taatusti esitetä jatkossa. Ja liberaalipuolueen ohjelmaa laadittaessa olisi ollut täysin tarpeetonta esittää erikseen varaus sellaisen mahdollisuuden varalle. Vuoden 1865 asiaa koskevan asetuksen herättäminen henkiin voi myös tulla kysymykseen – nimittäin siinä tapauksessa, ettei hallitus suostu säätämään vähemmän rajoittavaa lakia – ja jo siksi lain sisällön ja rakenteen tarkempi selvittäminen ei ole ohjelmassa tarpeen. Jos olisi vaadittu painovapauslakia, joka olisi liberaaliudessaan vetänyt vertoja maailman liberaaleimmalle, hra J. V. S. olisi syystäkin voinut hyökätä vaatimuksen kimppuun. Se mitä hän nyt horisee, johtuu selvästikin pelkästä huomauttelun ilosta. Kukaan järkevä ihminen ei voi ajatella, että kannattaessaan lain säätämistä vaatii samalla päästä itse säätämään kyseistä lakia. – Säädyillä on anomusoikeus, ja siksi ne voivat seuraavilla valtiopäivillä anoa esitystä painovapauslaiksi, mitä ei tarvitse erikseen mainita ohjelmassa, ellei sitä ole suunnattu alkeiskoululaisille. Mikä oikeus hra J. V. S:llä on luonnehtia säätyjen vuonna 1872 kyseisestä asiasta laatimaa anomusta naurettavaksi? Siinä pyydettiin lakiesitystä, joka vastasi pääkohdiltaan 18. heinäkuuta 1865 annettua painovapausasetusta, – eli ei mitään utopioita. Anomuksen hyväksyivät kaikki säädyt. Se oli kansanedustuslaitoksen näkemysten ja toiveiden hillitty ja arvokas ilmaus tässä tärkeässä kysymyksessä. Ei ollut varmaa, saisiko se vastakaikua. Mutta siitä riippumatta säädyt toimivat oikein tuodessaan julki maamme painovapauden tarpeen. Menestys ei yksin määrää julkisen teon luonnetta. – Siitä käytetty luonnehdinta naurettava, jota emme voi sivuuttaa, vaikka sen vuoksi hieman poikkeaisimmekin aiheesta, palautuu auttamatta siihen, joka ottaa vapauden käyttää sellaista luonnehdintaa säätyjen yhteisestä toimesta.
Hra J. V. S. kehottaa ”suomalaista puoluetta” tekemään ennen valtiopäiviä sopimuksen toimista, joilla edistää painovapauden palauttamista. Siinä hän tosin unohtaa kaiken paasaamisensa epämääräisiä, ”ins Blaue hinein” lausuttuja ehdotuksia vastaan. Hän ei edes vihjaa, mitä nämä toimet olisivat, ja epätietoisuus tuntuu vain suuremmalta, kun säätyjen ainoa laillinen keino esittää toiveensa hallitsijalle on hra J. V. S:n naurettavaksi julistama anomuksen tie.
Olemme kuitenkin yhtä lailla varmoja siitä, että liberaalipuolue tekee mieluusti yhteistyötä suomalaisen puolueen kanssa kaikissa painovapauden puolesta tehtävissä laillisissa toimissa, kunhan hra J. V. S. ei käännä niitä jonkinlaiseksi mielipiteenilmaukseksi vuoden 1867 lakiesityksen puolesta. – Ja tämä yhteistyö saattaakin olla tarpeen, jos mielitään saavuttaa tuloksia. Sillä mistä hra J. V. S. tietää näin kauan ennen vaaleja, että suomalaisella puolueella on ensi valtiopäivillä ”valtiopäivämiesten enemmistö”? Sitä paitsi on syytä huomauttaa, että jokainen sääty äänestää omasta puolestaan, eikä siinä selvitetä erikseen valtiopäivämiesten enemmistöä.
Viitteet
*Pyydämme Östra Finland -lehteä tarkastelemaan tätä kirjoitusta vastauksena myös sen 2. joulukuuta julkaistuun artikkeliin, jota, minkä ilolla tunnustamme, ei voi kuitenkaan liittää ohjelmaan kohdistuviin hyökkäyksiin.
*)Lukuun ottamatta laille määrättyä voimassaoloaikaa, joka mieluusti olisi voinut olla viisi vuotta.
Angreppen mot det liberala partiets program.
V.
Öfning gifver färdighet, derför är det ock naturligt att hr J. V. S., ju längre han kommer i sin artikel, med allt större fermeté svänger sin kritiks klumpiga hammare:
”Vid första blick på det bramarbaserande programmet kan man helt förskräckt fråga sig: hvad i herrans namn är nu å färde? Hotar här någon invasion eller någon revolution uppifrån, mot hvilken man måste förskansa sig? Och är faran så öfverhängande, att ett allmänt uppbåd måste ske ögonblickligen så här i den stundande julfriden?”
”Men läser man litet längre fram och kommer till partiets politiska matsedel, känner man sina upprörda känslor lugnas. Låtom oss se:
”6:o. ”Ett klarare fastställande af Finlands unionela ställning till Kejsaredömet”! Jaså! Intet vidare! Förmodligen någon diplomatisk underhandling med Ryssland. Nå, hvad om den saken med stor säkerhet kan sägas, är, att nog kommer den att räcka i vår tid. Men för min del bekänner jag öppet, att jag verkligen icke vet, hvilken den ryska auktoritet är, med hvilken underhandlingen skulle föras. I fråga om tullgränsen har öfverdirektören för tullverket varit vårt ombud, som mött någon delegerad från ryska finansministerium. Men icke lärer det gå an, att han underhandlar i en så här vigtig affär. Noga taget lärer knappt något annat återstå, än att Finlands Storfurste öppnar underhandling med Kejsaren. Ty ingalunda är det väl fråga om att röra på värnepligtsbataljonerna, utan nog måste väl underhandlingens väg beträdas. Men partiet må låta det vara sig sagdt, att H. M:tHans Majestät absolut intet afgör i frågor, som röra båda länderna, utan att höra sina ryska rådgifvare. Uppgiften är hemtad ur Hans Majestäts egen mun. Det var på den haken myntreformens förkunnande från Tavastehus i juli 1863 blef hängande och såsom kändt hängde den der i två år.”
”Men det följande i texten synes antyda, att Dagbladspartiet tänker förändra den unionela ställningen endast genom något tillägg i Regeringsformen och Säkerhetsakten. Jag vill dock icke antaga, att enfalden går så långt, utan vill tro, att orden genom något slarf fått detta sken. Man tror väl icke att ryska Svod’en skall på så sätt sympatiskt byta text?”
”Eljest är det just karakteristiskt för här ifrågavarande slags liberala program, att de framkasta sådana der intetsägande fraser om partiets blifvande verksamhet. Icke ett ord om den syftning, i hvilken det unionela förhållandet borde reformeras, för att helst antyda för de subskribenter, man inbjuder, att här menas något, som ligger inom möjlighetens område och icke t. ex. internationell sjelfständighet och erkännande af andra stater, med ett ord: statlig suveränitet! Nej! Endast ett ”fastställande” i allmänhet! Dermed skola subskribenterne låta sig nöja! Skrif under! Det är skräflande af denna art, ur en mun öfverfull af stora ord och stora frågor, hvilka för skräflaren ligga outredda, som ingifver den tänkande leda vid den liberala jargonen”.
Dessa tirader röja så mycket tanklöshet och lättfärdighet, att programmets utfärdare sannerligen icke behöfva fästa ringaste afseende vid det grofva oqväde, hvarmed tiraderna afslutas.
För vår del inskränka vi oss beträffande den 6:te punkten i programmets statsrättsliga del, till några elementära förklaringar, eftersom sådana visat sig behöfliga.
Med en stats unionella ställning till en annan stat förstår man de rättsgrunder, enligt hvilka en stat är med en annan stat förenad och hvilkas hufvudsakliga innehåll är att de båda staterna hafva gemensam regent, resp. dynasti. Denna hufvudpunkt medför ovilkorligen vissa konseqvenser, i främsta rummet den att de båda staterna utgöra ett gemensamt rättssubjekt i förhållande till främmande makter och att således utrikesministerium i den ena staten tillika är organ för den andra statens internationella angelägenheter. En viss öfverensstämmelse eller samverkan i hufvudledningen af försvarsväsendet kan ock vara af unionen påkallad. Vidare är den princip erkänd, att sålunda förenade stater inbördes böra med lika grannlagenhet respektera hvarandras rättigheter och intressen, som der folkrätten ålägger hvarje civiliserad stat i dess beröring med andra nationer.
När man talar om fastställande af ett visst rättsförhållande, kan man dermed icke mena reformerande eller förändring af detsamma. Förenämnda uttryck innebär tvärtom, att det ifrågavarande rättsförhållandet redan existerar och gjort sig gällande, men att detsamma kan vara i behof af bindande formulering.
Och när man säger: ett klarare fastställande o. s. v., så har man dermed gifvit vid handen, att nyss antydda bindande formulering väl icke saknas, men att den i vissa hänseenden är otydlig eller bristfällig eller ofullständig.
Grunden för vårt lands rättsförhållande till kejsaredömet är visserligen lagd på ett fast och bestämdt sätt, främst genom statshandlingarna vid Borgå landtdag. Det väsentliga i vår unionella ställning kan derför endast af illviljan förtydas. Men de förändringar, föreningen faktiskt medfört i våra grundlagar, hafva blott delvis blifvit formulerade. Dessa förändringar hänföra sig dels till landets inre statsrättsliga förhållanden, dels till relationerna gentemot kejsardömet. Dessutom finnas frågor hvilkas lösning borde på förhand möjliggöras genom nytt lagbud der det gamla är otillämpligt. Så t. ex. den händelse, att en förmyndareregering eller ett interimsregentskap blefve för kejsardömet inrättadt. Om man då från finsk sida endast hade att åberopa 37 § Regeringsformen, skulle man stöta på betänkliga svårigheter, såvida antydda interimsstyrelse icke kunde ordnas på ett, oberoende af nämnde lagrum, med våra grundlagar öfverensstämmande sätt.
Det är ej för någon i detta land obekant att i ryska tidningsorganer tidt och ofta alldeles skefva framställningar af Finlands förhållande till Kejsaredömet förekommit. Vi kunna visserligen med rätten på vår sida, lugnt och bestämdt tillbakavisa dylika vanställningar. Men de skulle sannolikt alldeles uteblifva, om för hvarje fråga, som föranledt afsigtlig eller oafsigtlig förvrängning, tydlig lag kunde åberopas.
Praxis betyder mycket. Bygd på rätta tolkningsgrunder, har den efterhand med stöd af uppgörelsen 1809 gifvit häfd äfven åt dess konseqvenser. Men förr eller senare måste det skrifna ordet gifva bindande uttryck och slutlig giltighet åt häfden.
Se der hvad den korta satsen i programmet innebär. Annat kan dess syfte icke vara. Annorlunda, än så, tro vi ej heller att den kunnat uppfattas af dem, som velat rätt förstå densamma.
Och om någon kunde hysa tvifvel angående det politiska berättigandet att fästa den allmänna uppmärksamheten vid sådan fråga, som denna, må han blott erinra sig följande ord i monarkens trontal 1863: ”Flere stadganden i Storfurstendömets grundlagar äro icke mera tillämpliga på de förhållanden, som genom dess förening med Kejsarriket inträdt.” Också har den komité, som 1865 arbetade på revision af grundlagarne, föreslagit äfven sådana stadganden, som skulle klarare fastställa vårt lands unionella ställning. Sedan dess hafva femton dyrbara år förflutit. Det behöfves väl ej att i grannlaga politiska frågor röja anspråksfull otålighet. Men än mindre kan det anstå ett folk, som vill lefva fridsamt och tryggt under sina lagars hägn, att visa sig likgiltigt för frågan när och huru allaredan erkända brister i lagarne må varda afhjelpta. Programmet har begränsat sitt utalande i detta spörsmål till en kort antydan eller erinring. Må medborgarene söka göra sig närmare förtrogna med frågans art. Må ständer och regering snarligen taga den om händer. Det som behöfver göras, bör göras medan tider är.*Vi anhålla att tidningen Östra Finand må anse denna framställning såsom ett svar jemväl å dess artikel för den 2 december, hvilken, vi erkänna det med nöje, dock icke är att hänföras till angreppen mot programmet.
För hr J. V. S:s räkning vilja vi slutligen, hvad procedyren för behandlingen af speciellare ärenden mellan Kejsardömet och Finland angår, påminna om stadgandena i § 14 af K.Kejserliga manifestet angående statssekretariatet af den 17 mars 1826 och § 57 i K.Kejserliga förordningen angående handelsrelationerna mellan Ryssland och Finland den 20 januari 1859. Att åter H. K. M.Hans Kejserliga Majestät intet afgör i frågor, som röra båda länderna, utan att äfven höra sina ryska rådgifvare, är en så känd och naturlig sak, att hr J. V. S. bort hafva reda derpå redan innan han hade förmoner inemta det af Hans Majestäts egen mun.
”4:o. ”Närmare begränsning och fixering af den s. k. administrativa lagstiftningsmakten” – är en fras af ungefär samma slag som 6:o. Äfven här alls ingen antydning om gränsen, utan blott ”begränsanden” i allmänhet. Och så inbjuder man personer säkert till flera hundratal att förbinda sig att votera och verka för ett sådant ”begränsande” och ”fixerande” i allmänhet – ins Blaue hinein! Man kan vara säker, att underskrifter icke skola saknas. Dagbladsledarne hade icke ens behöft utfärda särskild uppmaning här till. När man framlägger en lista som kommer att innehålla namnen på ”liberala” i landet, kan man vara säker nog att finna folk, som ingalunda vill försaka denna fullmakt på liberalism förutan hvilken de ju eljest tillhör det skrala slägte, hvilket hvarken velat eller kunnat något verka för landets ”konstitutionella statsskick”. Men i sjelfva verket bevisar intet större likgiltighet för detsamma, än underskrifvandet af ett så svagt program in blanco. Ty deraf framgår klarligen att subskribenterne icke hafva någon egen åsigt om den ekonomiska lagstiftningens begränsning, om hvad för ett landet skyddande förhållande till kejsardömet kräfves o. s. v.”
Vi äro öfvertygade, att hvilken som helst bland ”subskribenterne” skulle kunna upplysa hr J. V. S. derom: att det icke är önskvärdt att regering och ständer stundom skola stanna i stridig åsigt rörande omfånget af den lagstiftningsmakt som Regenten kan utan Ständernas medverkan utöfva; att olika åsigter i detta hänseende i sjelfva verket förekommit, t. ex. i fråga om grunderna för koncessionering af jernvägsföretag, hållskjutsningens ordnande och vissa andra af de till Byggningabalkens område hörande ärenden; – samt att dylika kompetenskonflikter kunna förebyggas genom grundlagsstadgande som, med stöd af den uppfattning hvilken in praxi vanligast gjort sig gällande, utsäger och bestämmer huru långt den s. k. administrativa lagstiftningsmakten sträcker sig.
Och äfven utan sådan upplysning hade angriparen väl kunnat förstå, att uppdragandet af gränser för ett område icke är detsamma som att inkräkta derpå.
”Punkterna 1:o, 2:o, 3:o och 5:o i matsedeln visa dock på en någotsänär substantiel anrättning.
Dock har 2:o ”Stiftandet af tryckrihetslag” – enahanda svaga utseende som de nyss anförda. För min del skulle jag med glädje underskrifva hvarje tryckfrihetslag, utan afseende på innehållet. Ty lag innebär laga ransakning och dom. Och detta är hufvudsak. Men huru vill Dagbladspartiet ”stifta” tryckfrihetslag? Man har icke hört, att partiet fått hvarken uppdrag eller makt dertill. Är det meningen att ingå med en ny petition? Härom tiger partiet. Hvad är det då, hvartill subskribenterna förbinda sig? Till ingenting. Partiet vill blott, att hundratal, kanske tusental personer skola prata i vädret och utropa vi ”stifta tryckfrihetslagl!” Ingen annan än vi utföra detta storverk – att proklamera fraser och i all framtid lyda under censuren.
Men är frågan den, att förmå ständerna att petitionera om tryckfrihetslag, om hvilken lag vill man då att de skola petitionera? Skall petitionen icke innehålla någon enda antydan om den lags beskaffenhet, ständerna begära? Vill man endast repetera det löjliga petitionerandet 1872? Måhända är detta icke meningen. Men subskribenterne få icke veta något härom. Skrif under! Äfven om allt stannar vid utropet i 2:o, har dock hvar och en subskribent fått nöjet att skrika med och framför allt att se sitt namn skyldra i listan på de liberala i landet.
Skulle Dagbladspartiet tillåtit 1863 års tryckfrihetslag ega bestånd, må vara äfven med 1867 års föreslagna tilllägg**Med undantag af tidsbestämningen för lagens giltighet, som nog gerna kulle fått blifva fem år., så skulle vi nu åtnjutit tryckfrihetens välsignelser i nära tjugu års tid. En så lång häfd är tillräcklig att göra en laglig frihets borttagande omöjligt. Tiden skulle nu vara inne att mildra lagens straffbestämmelser, och propositionen till förlängende af dess giltiget på ytterligare fem år skulle hvarje landtdag gifvit en osökt anledning härtill. I stället stå vi nu, der vi stå. Må det finska partiet före landtdagens ingång träffa aftal om, hvad som bör göras. Det har redan så många anhängare i hvarje stånd, att det utgör landtdagsmännens pluralitet.”
Läsaren behagade härvid erinra sig hvad hr J. V. S. tidigare anfört rörande tryckfrihetsfrågans behandling vid 1867 års landtdag och hvad vi med anledning deraf hade att genmäla. Nu åter vill hr J. V. S. låta påskina att det då skulle varit fråga om fortbeståndet af 1865 års (1863 är väl tryckfel) tryckfrihetslag ”må vara med 1867 års föreslagna tillägg”, och att detta icke tilläts af Dagbladspartiet. Dylikt hocus pocus är föga uppbyggligt.
Nåväl, tror då hr J. V. S. på fullt allvar, att landets styrelse vore hugad att ånyo proponera en sådan tryckfrihetslag, som den hvilken samtliga ständer 1867 förklarade sig icke kunna utan ändring antaga?
Nej, ett sådant lagförslag skall säkerligen icke framdeles föreläggas. Och vid utfärdandet af det liberala partiets program skulle det varit fullkomligt onödigt att uttryckligen reservera sig mot en dylik eventualitet. Återupplifvandet af 1865 års förordning i ämnet ligger också nära till hands – i händelse nemligen regeringen icke vore böjd för en mindre restriktiv lag – att redan derför ett specielare redogörande för lagens innehåll och beskaffenhet icke behöfver i programmet ingå. Om der yrkats på en tryckfrihetslag så liberal som den liberalaste i verlden, då hade yrkandet med skäl kunnat af hr J. V. S. angripas. Hvad han nu deremot radoterar, härleder sig tydligen af idel anmärkningssjuka. Ingen förnuftig menniska kan anse den hvilken förordar stiftandet af en lag, derigenom ha gjort anspråk på att sjelf få stifta den lagen. – Att ständerna hafva petitionsrätt och således kunna vid nästa landtdag petitionera om förslag till tryckfrihetslag, behöfde icke särskildt sägas i programmet, enär det icke var rigtadt till abcdarier. Hvad rätt har hr J. V. S. att beteckna 1872 års ständers petition i förevarande fråga såsom löjlig? Der begärdes en proposition i hufvudsaklig öfverensstämmelse med tryckfrihetsförordningen af den 18 Juli 1865, – således inga utopier. Petitionen antogs af alla stånd. Den var ett hofsamt och värdigt uttryck af folkrepresentationens åsigter och önskningar i denna vigtiga fråga. Huruvida den skulle vinna gehör, var ovisst. Men oberoende deraf handlade ständerna rätt då de gåfvo uttryck åt landets behof af tryckfrihet. Det är icke framgången ensam, som bestämmer karaktären af en offentlig handling. – Detta epitet löjlig, hvilket vi, om ock derigenom föranledde till en afvikelse från ämnet, icke kunnat låta pasera oanmärkt, faller ohjelpligen tillbaka på den som tillåtit sig begagna det om en ständernas gemensamma åtgärd.
Hr J. V. S. uppmanar ”det finska partiet”, att före landtdagen träffa aftal om tillgöranden till befordrande af tryckfrihetens återupprättande. Han har visserligen oaktadt allt sitt braskande emot vaga förslag ”ins Blaue hinein”. Icke ens antydt hvari dessa tillgöranden skulle bestå, och man stannar i så mycket större ovisshet härom, som den enda utväg för ständerna att lagligen till Monarken frambära sina önskningar är den af hr J. V. S. förlöjligade petitionens väg.
Men vi äro likafullt förvissade derom, att det liberala partiet gerna skall samverka med det finska partiet i hvarje laglig åtgärd till fromma för tryckfriheten, om blott det sistnämnda icke låter sig af hr J. V. S. förledas till någon opinionsyttring till förmon för lagörslaget af 1867. – Och denna samverkan kan dock möjligen för resultatets vinnande vara af nöden. Ty huru vet hr J. V. S. så långt före valen att det finska partiet vid nästa landtdag ”utgör landtdagsmännens pluralitet”? Dessutom är det att märkas, att hvarje stånd röstar för sig, och att landtdagsmännens pluralitet icke dervid särskildt utrönes.
Noter
*Vi anhålla att tidningen Östra Finand må anse denna framställning såsom ett svar jemväl å dess artikel för den 2 december, hvilken, vi erkänna det med nöje, dock icke är att hänföras till angreppen mot programmet.
**Med undantag af tidsbestämningen för lagens giltighet, som nog gerna kulle fått blifva fem år.