”Perustuslaillinen näkemys”
Tällä otsikolla hra A. M. on julkaissut viime viikolla Morgonbladetissa sarjan artikkeleita, joiden erityinen tarkoitus näyttäisi olevan osoittaa, että perustuslaillista ei ole allekirjoittaneen tavoin määrittää oikeusohjeita ja rajoja henkilöiden ja viranomaisten toiminnalle, – vaan että perustuslaillisuuden tärkein periaate on päinvastoin luottamus; ja samalla hän esittää näkemyksensä koko perustuslaillisesta hallitusmuodosta.
Lienee mahdotonta vaatia, että näin suuria kysymyksiä voitaisiin selvittää tyydyttävästi parilla sanomalehtiartikkelilla. Hra A. M. onkin aloittanut puheenvuoronsa toteamalla, että myös ”pikkurahat” voivat olla hyödyllisiä ja tarpeen. Jos joku haluaa näin synnyttää ”kolikoilleen” arvoa, häneltä on kuitenkin lupa vaatia, että niiden vastikkeena olisi todellista tietoa. Silloinkin, kun haluaa ennen kaikkea asettua aivan omalle, vallitsevista näkemyksistä poikkeavalle kannalleen, täytyy olla selvillä tosiasioista, joita kysymyksen arvioimiseen on saatavilla, eikä jättää niitä huomiotta.
Tällaisia tosiasioita on kyseisessä tapauksessa tarjolla eri valtioiden perustuslaeissa. Siksi ”perustuslaillinen näkemys” ei voi eikä saa olla enemmän tai vähemmän subjektiivista spekulointia siitä, kumpi mahtaisi olla oikein, rakentaa luottamuksen varaan vai luoda ohjenuoria ja rajoja. Kun kerran on olemassa perustuslakeja, joiden pohjalta asiaan liittyviä kysymyksiä voi objektiivisesti tarkastella, on vähintäänkin aiheetonta ja pinnallista jättää tällaiset perusteet huomiotta.
Hra A. M:n käsityksen mukaan perustuslain tehtävä rajoittuu siihen, että se määrittää valtiollisten korporaatioiden toimintamuodon ja valtiomahtien keskinäiset suhteet. Itse asiassa ei kuitenkaan ole ainuttakaan perustuslakia, jossa ei edellisten muotojen määrittämisen lisäksi ole enemmän tai vähemmän muitakin oikeusohjeita, joita valtiovallan erillisten elinten on tinkimättä noudatettava.
Tällaisia oikeusohjeita ovat esimerkiksi: Ketään ei saa vasten tahtoaan haastaa muuhun tuomioistuimeen kuin lain mukaiseen oikeusistuimeensa.
Kaikki kansalaiset ovat yhdenvertaisia lain edessä; säädyille ei saa myöntää erivapauksia.
Kaikilla on yhtäläinen velvollisuus osallistua valtion menojen rahoittamiseen varallisuutensa mukaisesti.
Veroja ei saa määrätä ilman kansanedustuslaitoksen suostumusta.
Koti on loukkaamaton; kotitarkastuksia ei saa tehdä lukuun ottamatta laissa mainittuja tapauksia, jolloin on noudatettava laissa määrättyjä muotoja.
Konfiskaatiorangaistusta ei saa palauttaa käyttöön.
Kansalaisilla on oikeus perustaa yhdistyksiä; tätä oikeutta ei saa rajoittaa ehkäisytoimilla.
Kirjesalaisuus on loukkaamaton.
Lehdistö on vapaa; sensuuria ei saa koskaan ottaa käyttöön. J. n. e.
Edellä mainitut esimerkit riittänevät osoittamaan, ettei perustuslaeissa tyydytä ainoastaan määrittämään ”valtiovaltojen toimintamuotoa”, vaan myös ”ohjenuoria ja rajoja” tälle toiminnalle.
Herra A. M:n pitäisi kyetä ymmärtämään, että näiden oikeusohjeiden kirjaaminen perustuslakiin ei kerro siitä, että tämä hallitusmuoto ”perustuu luottamukseen”. Olisihan siinä tapauksessa tarpeetonta kieltää perustuslaissa hallitusta ja kansanedustuslaitosta esimerkiksi lakkauttamasta lehdistönvapautta, jos kerran luotettaisiin täysin siihen, että he ainiaan kunnioittavat ja ylläpitävät tätä vapautta.
Perustuslaillisen valtiomuodon luonteenomaisia piirteitä on nimenomaan rajoittaa valtaa oikeusjärjestyksen ja vapauden nimissä. Kun hallitsijan valtaa on rajattu tai supistettu edustuslaitoksen myötävaikutuksella, se ei johdu luottamuksen osoituksesta häntä kohtaan vaan siitä, että absoluuttisessa monarkiassa hallitsijalle kuuluva rajoittamaton ja harkinnanvarainen eli sokeaa luottamusta edellyttävä valta johti usein väärinkäytöksiin. Kun taas kansanedustuslaitoksen valtaa on rajattu säätämällä, että sen päätökset edellyttävät voimaan astuakseen hallitsijan hyväksyntää, päätös perustuu kokemuksiin siitä, että myös kansalliskokous voi, jos sillä on rajaton valta, menetellä mielivaltaisesti eli despoottisesti. Kun sitten valtiomuodossa sanotaan, että niitä ja niitä oikeusperiaatteita, niitä ja niitä oikeuksia ei saa loukata, se rajoittaa niin ikään molempien valtiomahtien vallankäyttöä: ne voivat, päästessään yksimielisyyteen, säätää kaikki tarpeelliseksi katsomansa lait, ryhtyä kaikkiin sopiviksi katsomiinsa toimiin; mutta näillä laeilla ja toimilla ei saa kajota niihin periaatteisiin ja oikeuksiin, joita kansakunta on kehityskamppailussaan oppinut arvostamaan pyhinä ja korvaamattomina vapaalle kansalle. Nämä ydinlauseet on kirjattu perustuslakiin siksi, että ne ovat jo kaiken keskustelun yläpuolella. Valtiolla ei voi olla sellaista etua, jonka vuoksi ne saisi uhrata, yhdenkään valtiovallan elimen ei voi sallia kumoavan tai rikkovan näitä vallankäytön ohjenuoria ja rajoja. Siinä tapauksessa olisi vaadittava koko perustuslain kumoamista.
Koko tämä puoli perustuslaillisesta järjestelmästä näyttää olevan hra A. M:lle täysin vieras. On vaikea käsittää, mitä hänen mielessään on oikein liikkunut hänen väittäessään, että valtiollisten korporaatioiden toimintaa ei voi ”sisällöltään” määrittää ja että on kohtuutonta pyrkiä siihen, että ”perustuslaki rajoittaa toimintavapautta pienintä yksityiskohtaa myöten”. Sillä perustuslaissa ei koskaan ole kyse tällaisesta pikkutarkasta säätelystä. Näyttääkin siltä, että hän on jälleen kerran halunnut pystyttää tuulimyllyjä taistellakseen niitä vastaan ”niittoruokinnan”, ”karsinoiden”, ”tonkimisen”, ”seimien” ja ”risuaitojen” kaltaisien värikkäiden vertauksien sekä muiden valtio-opillisen tutkielmansa arvoisiksi katsomiensa kielikuvien avulla. Hänen esityksistään käy joka tapauksessa selvästi ilmi, että hän joko jättää huomiotta, että perustuslait rajoittavat vallankäyttöä edellä mainitulla tavalla paitsi määrittämällä sen muodot myös laatimalla erityisiä oikeusperiaatteita, tai haluaa kokonaisuudessaan kiistää tämän rajoitusjärjestelmän merkityksen ja oikeutuksen.
”Tähän asti sankarit, jotka tempaavat kansan mukanaan uusille urille, marttyyrit jotka kuolevat vakaumuksensa puolesta, eivät ole antaneet sitoa itseään seimiin. Rajojen vetäminen henkilökohtaiselle toiminnalle jää sen vuoksi onneksi vielä pitkään pelkäksi tyhjäksi puheeksi” – – – näin profetoi hra A. M. Jos hän tarkoittaa tässä rajojen vetämisellä jonkinlaisia hallinnollisia ohjeita siitä, mitä kussakin tapauksessa saa tehdä ja mitä ei, hänen profetiansa pitää kyllä paikkansa mutta on myös itsestään selvä. Jos hän taas tarkoittaa, että innoittuneella sankareilla on täysi oikeus kääntää perustuslainkin säädökset päälaelleen, hän on kyllä itse heittänyt kaiken perustuslaillisuuden romukoppaan. Ja jos laki ”ei saa aikaan hyvettä ja suuruutta”, ainakaan perustuslaillisessa valtiossa hyve ja suuruus eivät voi merkitä lain ylittämistä.
Perustuslaillisessa valtiossa vallitseva laajempi toimintavapaus, ”avarampi tila yksilön toiminnalle”, johtuu juuri siitä, että tässä valtiomuodossa julkisesta oikeudesta on tullut kiinteä organisaatio, joka on poistanut valtiovallan toiminnasta kaikki lain ja oikeuden mielivaltaiset loukkaukset. Kun kansalainen tietää, että laillisuus kaiken kaikkiaan on turvattu mutta sen lisäksi myös hänen kalleimmat vapautensa ja oikeutensa on suojattu itse perustuslaissa, joka tarjoaa takeet vallan väärinkäyttöä vastaan, hän voi jättää valtion asioiden hoitamisen sille omistautuneille henkilöille paljon luottavaisemmin mielin kuin siinä tapauksessa, että vallanpitäjät voisivat itse horjuttaa milloin tahansa koko oikeusjärjestystä. Valtiomiehillä on täysi vapaus toimia viisaasti tai vähemmän viisaasti, suurenmoisesti tai pikkumaisesti, nerokkaasti tai typerästi, mutta heillä ei ole vapautta toimia lakia vastaan eikä varsinkaan poiketa perustuslakiin kirjatuista oikeusohjeista. Juuri asioiden laillinen puoli on jäänyt hra A. M:ltä kokonaan huomaamatta hänen mahtavissa sanoissaan toimintavapaudesta ja sankareiden tehtävästä.
Kun A. M. väittää, että perustuslaillinen järjestelmä perustuu luottamukseen eikä siksi aseta ohjenuoria eikä rajoja valtion viranomaisten toiminnalle, hän siis kääntää todellisen tilanteen päälaelleen. Sillä hallitsevien ja hallittujen välillä voi vallita luottamus siksi että perustuslaki asettaa sellaiset muodot, ohjenuorat ja rajat, jotka takaavat sekä yleisen oikeusjärjestyksen että yksilön tunnustetut oikeudet.
Hra A. M. on pyrkinyt osoittamaan, että hänen luottamusteoriansa on yhtä kaikki sovellettavissa ”alemmalla tasolla”, esimerkiksi pankkitoiminnassa. Mutta siinäkin hän kääntää asian päälaelleen. Pitää paikkansa, että pankkitoiminta edellyttää luottamusta. Ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että järjestelmä perustuu luottamukseen. Pankkiyhtiöillä ei ole tapana mainita ohjelmassaan eikä säännöissään, että ne harjoittavat yleisesti pankkitoimintaa, vaan ne luettelevat pankkitoiminnan eri muotoja, joita niiden pankit harjoittavat. Ne eivät määrää säännöissään ainoastaan sitä, kuinka pankin hallitus pitää valita, ne määräävät myös, millä tavoin yhtiökokous rajoittaa pankin hallituksen valtuuksia. Johdon toimet tarkastetaan myös huolellisesti tilintarkastuksessa. Heille on niin ikään säädetty vastuu sääntöjen rikkomisesta tai korvausvelvollisuus aiheutetuista tappioista. Nämä toimet eivät perustu luottamukseen vaan niiden tarkoitus on herättää yleistä luottamusta pankkiin kieltämällä petokset ja väärinkäytökset sen toiminnassa. Nämä ovat juuri niitä ohjenuoria ja rajoja, jotka häiritsevät herra A. M:n käsitystä toiminnanvapaudesta.
Haluaisin kuitenkin uskoa, että jos maamme perustuslakiin joskus lisättäisiin eräitä nykyisestä puuttuvia oikeusohjeita esimerkiksi kieltämällä sensuurin palauttaminen, – hra A. M., jos olisi tilaisuudessa paikalla, ei tuolloin huutaisi: ”ei, älkäämme rajoittako hallituksen toimintavapautta tuolla tavoin! Sellainen perustuslaillisuus kuuluu lastenkamariin! Rakentakaamme mieluummin luottamuksen varaan!” – Luulenpa, että siihen mennessä hänellä on ollut runsaasti aikaa tarkistaa käsityksiään perustuslaillisesta järjestelmästä.
Hra A. M. itse asiassa esittää artikkelisarjansa kahdessa ensimmäisessä osassa väitteet, joiden paikkansapitämättömyyttä olen tässä pyrkinyt lyhyesti selvittämään. Viimeisessä artikkelissa hän käsittelee perustuslain takeita ja selittää, etteivät ne voi rakentua minkään muun kuin kansan siveellisen voiman varaan. – Kyllä vain, jos kansa kokonaisuudessaan, hallitsija ja viranomaiset mukaan lukien ovat isänmaallisuuden ja epäitsekkyyden läpitunkemia ja rakastavat yli kaiken vapautta, järjestystä ja oikeutta, olisi mahdollista säästyä moniltakin perustuslaillisessa valtiossa esiintyviltä menettelyiltä ja instituutioilta. Ja niin, jos kaikki ihmiset olisivat ihanteellisen hyveellisiä, voisi kuvitella, että kaikki oikeusohjeet ja lailliset menettelyt kävisivät peräti tarpeettomiksi. Jos kuitenkin pidetään lähtökohtana sitä, millaisia ihmiset todellisuudessa ovat ja millaisina todennäköisesti vielä pitkään pysyvät, ei voine välttyä kysymästä, ovatkohan hra A. M:n julistamassaan esityksessä mainitsemat perustuslain takeet sittenkin liian abstrakteja. Hän havainnollistaa näiden takeiden ongelmallisuutta käyttäen esimerkkiä – vuoden 1772 vallankumousta – joka antaa vieläpä lukijalle aiheen epäillä, onko hänelle kunnolla selvinnyt, mitä perustuslain takeilla tarkoitetaan. Sillä vuonna 1772 kumottu Ruotsin hallitusmuoto*)Sivumennen kysyttäköön hra A. M.:ltä, miksei ole lähes yhtä karkea ”lapsus calami” puhua vuoden 1772 Hallitusmuodossa perustetusta yksinvallasta. ei ollut perustuslaki sanan nykyisessä mielessä vaan säätyjen hallitus, jolle säädyt tai niiden salainen valiokunta ei ollut asettanut takeita vallan väärinkäyttöä vastaan.
Tässä ei ole nyt aikaa selvittää tarkemmin perustuslaillisten takeiden eri tehtäviä ja olemusta. Mutta jos ajatellaan, mitä merkitystä on: tuomioistuinten riippumattomuudella hallitusvallasta; sillä miten sekä kansanedustuslaitos että lehdistö valvovat viimeksi mainitun toimintaa; julkisen sanan vapaudella; jokaisen kansalaisen oikeudella kannella virkamiehestä, joka on tehnyt hänelle vääryyttä; ministerien sekä moraalisella että laillisella vastuulla jokaisesta hallituksen toimesta ym., – ei pitäisi olla oikeudellisesti eikä poliittisesti mitään syytä hylätä näitä perustuslaissa asetettuja takeita ja turvautua sen sijaan ainoastaan kansan siveelliseen voimaan. Toki voi syntyä vallankumouksen myrskyjä, jotka osoittautuvat näillekin takeille ylivoimaisiksi. Historia kuitenkin osoittanee, että vallankumouksilla on ollut pikemminkin taipumus saada aikaan sellaisia takeita siellä, mistä ne ovat puuttuneet, kuin tuhota niitä siellä, missä niitä on ollut. Ja olemassaolollaan ja toiminnallaan perustuslain luomat takeet ovat yksi kansan siveellistä voimaa vahvistavista tekijöistä.
Kansainvälisten takeiden laita on toisin. Niin kauan kuin pistimillä tuettu vallanhimo synnyttää yhä niin suuria vaikeuksia muodostaa lujempia oikeussuhteita valtioiden välille, kyseiset takeet näyttävät auttamatta ongelmallisilta. Mutta siksi niitä on myös aiheetonta verrata perustuslaillisen valtion sisäisen oikeusjärjestyksen takeisiin siten, että ensiksi mainittujen heikkouden perusteella kiistetään jälkimmäisten kaikki voima ja merkitys.
L. M.
Viitteet
*)Sivumennen kysyttäköön hra A. M.:ltä, miksei ole lähes yhtä karkea ”lapsus calami” puhua vuoden 1772 Hallitusmuodossa perustetusta yksinvallasta.
”Det konstitutionella betraktelsesättet”.
Under denna rubrik har hr A. M. senaste vecka i Morgonbladet offentliggjort en serie artiklar, hvilkas speciella syftemål synes vara att bevisa huruledes det icke är konstitutionelt att, på sätt undert. yttrat, fastställa rättesnören och gränser för personers och myndigheters verksamhet, – och att den konstitutionella grundprincipen tvärtom är förtroendet; hvarjemte han framställer sin uppfattning af den konstitutionella styrelseformen i allmänhet.
Det kan väl ej begäras att så stora frågor skola genom ett par tidningsartiklar erhålla tillfredsställande utredning. Också har hr A. M. inledt sin framställning med en antydning derom att äfven ”skiljemynt” kan vara nyttigt och behöfligt. Men hvad man har rätt att fordra af den, som sålunda vill förskaffa sina ”slantar” kurs, är att de må representera en verklig valuta af insigt. Äfven för den, som framförallt vill intaga en egen, från gällande åsigter afvikande ståndpunkt, är det dock af nöden att känna och icke förbise de fakta, som för frågans bedömmande finnas tillgängliga.
Sådana fakta äro i förevarande fall de skilda staternas konstitutioner. ”Det konstitutionella betraktelsesättet” kan och bör derföre icke bestå i ett mer eller mindre subjektivt spekulerande öfver hvad som möjligen må vara riktigare, att bygga på förtroendet eller att uppställa rättesnören och gränser. Då det genom konstitutionernas tillvaro finnes en objektiv grundval för hithörande frågors pröfning, är det minst sagdt oberättigadt och ytligt, att lemna denna grundval å sido.
Enligt hr A. M:s förmenande inkränker konstitutionen sig till att bestämma formen för statskorporationernas verksamhet, för statsmakternas inbördes relationer. Men i sjelfva verket finnes det ej en enda konstitution, som ej utom bestämmandet af sagde former skulle uppställa vissa rättsbud, flera eller färre, som af statsmaktens skilda organer oeftergifligt måste iakttagas.
Sådana rättsbud äro t. ex.: Ingen får mot sin vilja dragas inför annan domstol än sitt lagliga forum.
Alla medborgare äro lika inför lagen; inga ståndsprivilegier få beviljas.
Alla äro lika skyldiga att i förhållande till sina tillgångar bidraga till statsutgifternas bestridande.
Inga skatter få påläggas utan folkrepresentationens samtycke.
Hemmet är okränkbart; ingen husvisitation får ega rum utom i de af lagen förutsedda fall och i enlighet med de former lagen föreskrifver.
Konfiskations-straffet får aldrig åter införas.
Medborgarene hafva rätt att bilda föreningar; denna rättighet kan icke göras beroende af någon preventiv åtgärd.
Brefhemligheten är okränkbar.
Pressen är fri; censuren får aldrig införas. O. s. v.
De anförda exemplen torde vara tillräckliga för att visa, att konstitutionerna icke låta det bero blott vid ”formen för statsmakternas verksamhet”, utan ock ”fastställa rättesnören och gränser” för denna verksamhet.
Herr A. M. borde ha kunnat inse, att införandet af dessa rättsbud i konstitutionen icke bevisar att denna styrelseform ”är baserad på förtroendet”. Det vore ju onödigt att genom grundlagen förbjuda regering och representation t. ex. att afskaffa pressfriheten, derest man hade det förtroende till dem, att de städse skola respektera och vidmakthålla denna frihet.
Det är just ett af de karakteristiska dragen hos den konstitutionella statsformen att, i rättsordningens och frihetens intresse, begränsa makten. När regentens makt blifvit begränsad eller inskränkt genom folkrepresentationens medverkan, så har detta icke skett för att visa honom förtroende, utan derföre att den oinskränkta, diskretionära, d. ä.det är blindt förtroende fordrande makt, som tillkom regenten i det absoluta monarkien blifvit missbrukad. När folkrepresentationens makt begränsats genom stadgandet att dess beslut, för att vara giltiga skola af monarken sanktioneras, så är denna anordning betingad af erfarenheten derom, att äfven en folkförsamling kan, då dess makt är oinskränkt, förfara godtyckligt, d. ä.det är despotiskt. När slutligen i författningen säges, att dessa och dessa rättsprinciper, dessa och dessa rättigheter icke få kränkas, så utgör detta återigen en begränsning af båda statsmakterna i deras maktutöfning: de kunna, när de äro ense, stifta alla lagar som dem nödiga synas, vidtaga alla de åtgärder de finna lämpliga; men dessa lagar och dessa åtgärder få icke göra något intrång på principer och rättigheter, som nationen under sin utvecklingskamp lärt sig skatta såsom heliga och oumbärliga för ett fritt folk. De äro dessa grundsatser, inskrifna i konstitutionen derföre att de redan stå öfver all diskussion. Det kan icke finnas något statsintresse åt hvilket de finge offras, det kan icke vara något af statsmaktens organer tillåtet att upphäfva eller öfverträda dessa rättesnören och gränser för maktutöfningen. Dertill skulle då erfordras, att sjelfva konstitutionen blefve upphäfven.
Hela denna sida af det konstitutionella systemet synes vara för hr A. M. alldeles fremmande. Hvad som egentligen må hafva föresväfvat honom vid hans tal derom, att statskorporationernas verksamhet icke kan ”till innehållet” bestämmas, att det är orimligt att vilja ”i konstitutionen i minsta detaljer begränsa handlingsfriheten”, är svårt att fatta. Ty om sådant minutiöst reglementerande är i grundlagen aldrig fråga. Det ser ut som om han åter engång velat uppställa väderqvarnar, för att få kämpa mot dem med saftiga liknelser om ”stallutfodringoriginal: stallutfodri g”, ”kättor”, ”bökning”, ”krubbor”, ”gärdesgårdar”, och hvad mera han kunnat påfinna för att värdigt pryda sin statsrättsliga afhandling. Men hvad i alla fall klart framgår ur hans demonstrationer, är att han antingen ignorerat att konstitutionerna, på sätt ofvan anförts, begränsa maktutöfningen icke blott genom former för densamma utan och genom uppställandet af särskilda rättsprinciper, eller ock vill frånkänna detta system af beränsningar all betydelse och allt berättigande.
”Tillsvidare skola heroerna, som rycka folket med sig på nya banor, martyrerna som dö för sin öfvertygelse, icke låta binda sig vid krubborna. Utstakandet af gränsorna för den personliga verksamheten skall derföre lyckligtvis ännu länge bli ett tomt ord” – – – så profeterar hr A. M. Menar han här, med de utstakade gränsorna, någonting liknande reglementariska föreskrifter om hvad man i hvarje förekommande fall skall göra eller icke göra, så är hans profetia riktig, men ock alldeles trivial. Menar han åter att de entusiasmerande heroerna äro i sin fulla rätt om de kasta äfven grundlagens rättsbud öfverända, så har han sjelf kastat all konstitutionalism öfverbord. Om ock lagen ”icke åstadkommer dygd och storhet”, så kunna dock, åtminstone i den konstitutionella staten, dygd och storhet icke sammanstå med öfverträdelse af lag.
Den större handlingsfrihet, ”det vidsträcktare utrymme för den individuella verksamheten”, som i den konstitutionella staten eger rum, beror just derpå att den offentliga rätten genom denna statsform utbildats till en fast organisation, som från statsmaktens utöfvande aflägsnat allt godtyckligt kränkande af lag och rätt. När medborgaren vet, icke blott att lagligheten i allmänhet är betryggad, utan ock specielt att hans dyrbaraste fri- och rättigheter äro värnade genom sjelfva grundlagen och de garantier den uppställer mot maktmissbruk, så kan han med helt annat förtroende lemna ledningen af statsaffärerna åt dem som egna sig deråt, än om i hvarje nu sjelfva rättsordningen kan af de maktegande rubbas. Statsmännen hafva all frihet, att handla klokt eller oklokt, stort eller klent, snillrikt eller enfaldigt, men de hafva icke frihet att handla lagstridigt, aldraminst att vika från de rättsbud konstitutionen fastställt. Det är denna, den rättsliga sidan af saken, som hr A. M. förbisett i sitt granna ordande om handlingsfriheten och heroernas mission.
Och alltså, när hr A. M. påstå att det konstitutionella systemet är baseradt på förtroendet och derför icke uppställer rättesnören och gränser för statsmyndigheternas verksamhet, så har han vändt upp och ned på det sanna förhållandet. Ty detta är, att förtroende kan ega rum mellan styrande och styrda, emedan konstitutionen uppställt sådana former, rättesnören och gränser, som garantera såväl den allmänna rättsordningen som individens erkända rättigheter.
Hr A. M. har sökt visa att hans teori om förtroendet jemväl är tilllämplig på ”lägre områden”, t. ex. bankväsendet. Men äfven här har han ställt saken på hufvudet. Det är sannt att bankinrättningar behöfva förtroende. Men det är icke sannt, att deras organisation är byggd på förtroende. Bankbolag pläga icke i sitt program eller sina stadgar upptaga att de idka bankrörelse i allmänhet, utan de angifva de skilda arter af bankaffärer som deras bank skall bedrifva. De inskränka sig icke till att i stadgarna bestämma huru bankens styrelse skall väljas, de fastställa jemväl vilka hänseenden bankstyrelsens myndighet är begränsad genom bolagsstämma. De underkasta vidare direktionens tillgöranden en noggrann kontroll genom revisioner. Och de stadga ansvar för öfverträdandet af stadgarna, resp. ersättningsskyldigheter för vållade förluster. Allt detta är icke åtgärder af förtroende, men det är åtgärder, som åsyfta att bereda banken förtroende hos allmänheten genom att från dess verksamhet bannlysa svindel och missbruk. Det är här åter dessa rättesnören och gränser, som genera herr A. M:s uppfattning af handlingsfriheten.
Jag vill dock tro att, om det någongång skulle gälla att förfullständiga vårt lands konstitution genom att i densamma införa några nu saknade rättsbud, t. ex. det att censuren aldrig åter får införas, – hr A. M, i fall han vore med vid ett sådant tillfälle, då icke skulle ropa: ”nej, låt oss icke införa sådana gränser för styrelsens handlingsfrihet! Sådan konstitutionalism hör till barnkammaren! Låt oss hellre bygga på förtroendet!” – Jag tänker att han lärer få god tid att tilldess justera sina åsigter om det konstitutionella systemet.
Det är egentligen i de två första numrorna af sin artikelserie, hr A. M. framställt de påståenden, hvilkas oriktighet jag funnit mig manad att här i korthet söka ådagalägga. I den sista artikeln berör han frågan om de konstitutionella garantierna, förklarande att det icke finnes någon annan sådan, som håller att bygga på, än folkets sedliga kraft. – Ja visserligen, om folket i sin helhet, regenten och ministrarne inklusive, är genomträngdt af patriotism, oegennytta, kärlek till frihet, ordning och rätt, så skulle åtskiligt af de former och institutioner kunna umbäras, som i den konstitutionella staten förekomma. Ja, om alla menniskor vore idealiskt dygdiga, så läte det tänka sig, att tillochmed alla rättsbud och rättsliga former blefve öfverflödiga. Men om man har afseende på hurudana menniskorna i verkligheten äro, och sannolikt mycket länge förblifva, så torde man ej kunna undgå, att i fråga om de konstitutionella garantierna finna hr A. M:s anförda förklaring alltför abstrakt. Genom det exempel, han till bestyrkande af dessa garantiers vansklighet anför – 1772 års statshvälfning – ger han dessutom läsaren anledning betvifla huruvida han gjort för sig klart, hvad med de konstitutionella garantierna menas. Ty den svenska författning, som 1772 störtades*)I förbigående hemställes till hr A. M., huruvida det icke är en nästan för grof ”lapsus calami” att säga det envälde infördes genom 1772 års Regeringsform., var icke en konstitution sådan som nutidens, det var en ständerregering utan garantier mot maktmissbruk från ständernas och deras sekreta utskotts sida.
Tiden medger ej nu, att söka närmare framhålla de konstitutionella garantierna i deras olika uppgifter och gestaltning. Men om man tänker på betydelsen af: domstolarnas sjelfständighet gentemot regeringsmakten, den kontroll, som öfver den sistnämnda utöfvas såväl af representationen, som af pressen, det offentliga ordets frihet, hvarje medborgares rättighet att åklaga embetsman som honom förorättat, ministrarnes såväl moraliska som juridiska ansvarighet för hvarje regeringsåtgärd m. m., – så torde det hvarken ur rättslig eller politisk synpunkt låta sig försvaras att utmönstra dessa konstitutionella garantier, för att hellre blott förlita sig på folkets sedliga kraft. Väl kan det inträffa, att revolutionära stormar uppstå, som blifva äfven dessa garantier öfvermäktiga. Men historien torde dock visa att revolutionerna snarare åsyftat att åstadkomma sådana garantier, der de saknats, än att förstöra dem, der de funnits. Och under sin tillvaro och genom sin funktion utgöra de konstitutionella garantierna en af faktorerna för höjandet af folkets sedliga kraft.
Annorlunda förhåller det sig med de internationella garantierna. Så länge den på bajonetterna stödda maktlystnaden ännu ställer så stora svårigheter i vägen för utbildandet af fastare rättsförhållanden emellan staterna, måste ifrågavarande garantier bära vansklighetens prägel. Men derföre är det ock omotiveradt att likställa dessa med garantierna för rättsordningen inom den konstitutionella staten, att på grund af de förras svaghet vilja frånkänna de senare all kraft och betydelse.
L. M.
Noter
*)I förbigående hemställes till hr A. M., huruvida det icke är en nästan för grof ”lapsus calami” att säga det envälde infördes genom 1772 års Regeringsform.