Axel Liljenstrandin ”Frågan om ny skogslag för Finland. Betraktelser” [”Kysymys uudesta metsälaista Suomelle: mietelmiä”]
Helsinki, J. C. Frenckell & Son 1878, 107 sivua 16:o
Paremman metsänhoidon aikaansaaminen kuuluu eittämättä tärkeimpiin hankkeisiin talouden saralla. Niin köyhä kuin maamme teollisuuden raaka-aine-esiintymien osalta yleisesti ottaen on, löytyy täältä kuitenkin runsas varanto tätä yhtä hyödyllistä luonnonrikkautta, nimittäin puuta, jolla voi olettaa olevan tasaista menekkiä niin kotimaassa suoraan käytettäväksi tai jalostettavaksi kuin ulkomailla rakennusteollisuuden tarpeisiin.
Valtion metsien hoitamiseen ja yksityisten metsien ylimitoitetun ja tuhlailevan käytön suitsemiseen suhtauduttiin julkisessa keskustelussa varsin välinpitämättömästi vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun valtiovalta oli alkanut kiinnittää asiaan huomiota. Kummallista kyllä, huoli metsiemme säilymisestä tulevaisuudessa heräsi suuremman yleisön keskuudessa vasta 1870-luvun alusta voimakkaasti lisääntyneen puutuotteiden viennin myötä. Pidämme tätä kummallisena, sillä ulkomaanmenekkihän tosiasiassa väistämättä nostaa metsien arvoa ja luo tuomalla mukanaan tietoisuuden tästä arvosta vahvan, omakohtaisen edun kannustimen pitää metsävaroista jollain tavalla huolta. Ei luulisi olevan vaikeaa nähdä, että metsävarojen haaskaaminen polttopuuhun, aidaksiin, hirsiin ja siroteltaviin kuusenhavuihin tuottaa metsille paljon suurempaa vahinkoa ja asettaa niiden tulevaisuuden paljon enemmän vaakalaudalle kuin vientipuutavaroiden vuoksi suoritetut hakkuut, joihin kelpaavat enimmäkseen yksinomaan kypsät puunrungot. Julkisuudessa pyörii kuitenkin vain tieto vuosittaisista hakkuumääristä siinä missä laajemmat tilastotiedot oman maan metsänkäytöstä uupuvat. Julkisuudessa herännyt, jonkin aikaa sitten lähes paniikinomainen huoli suuntautuikin tästä syystä vientiluvut silmissä kiiluen ennen kaikkea sahalaitosten toimintaa ja sitäkin enemmän pyöreän puutavaran vientiä vastaan. Sittemmin keksittiin muuan komitealausunnon perusteella määrätä vientitulli sahaamattomalle ja sahalla vain vähäisesti käsitellylle puutavaralle (elokuun 12. 1874 keisarillinen julistus). Kyse ei selvästikään ollut mistään finanssitullista, sillä sen määräämisen perusteena ei ollut tulojen saaminen valtionkassaan, vaan suoja- tai kieltotoimenpiteestä, jonka tavoitteena oli tietyn taloudellisen päämäärän, eli metsien säilyttämisen turvaaminen. Mutta mitä moinen toimenpide saa aikaan? On selvää, ettei suomalainen viejä pysty sanelemaan vientikohteiden hintatasoa ja korottamaan omien tuotteidensa hintaa vientitullimaksun aiheuttamat tappiot kattaakseen. Näin ollen hän joko maksaa metsänomistajan puutavarasta vastaavasti alhaisemman hinnan tai lakkaa kokonaan ostamasta sitä. Vientiyrittäjällä ei sahanomistajan tavoin ole moisessa vientiliiketoiminnassa kiinteää pääomaa sijoitettuna, ja hänellä on mahdollisuus vetäytyä liiketoiminnasta, mikäli se vaikuttaa hänestä huonosti kannattavalta. Sahanomistajien taas on pidettävä sahansa pyörimässä ja kilpailtava keskenään tukkipuiden ostoissa, minkä avulla metsänomistajat taas kykenevät paremmin pitämään tuotteidensa hintaa yllä sahanomistajiin nähden. Sahaukseen sopimattomalle puutavaralle asetettu vientitulli johtaa täten väistämättä, mikäli tullimaksu on korkea, metsänomistajan myyntinäkymien heikkenemiseen tai häviämiseen kokonaan ja näin ollen myös epäsuorasti kannustaa metsänhoidossa juuri siihen välinpitämättömyyteen, jota on haluttu suitsia. Mikäli taas kyseinen tullimaksu on hyvin alhainen, eikä sen vuoksi haittaa vientiä, toimii se käytännössä finanssitullin ominaisuuksin. Metsänomistajien verotaakkaa lisäävälle maksulle on kuitenkin tällöinkin oltava osoitettavissa valtiontaloudellinen tarve.
Rohkenemme otaksua, etteivät edellä mainitun vientitullin puolesta puhuneet enää pidä luomustaan hyvän metsänhoidon kannustimena. Päiväjärjestykseen on sittemmin ilmaantunut muita toimenpiteitä. Harvoja valtionmetsiä sisältävässä maan eteläosassa on alettu suorittamaan metsämaiden ostoja. Tarkoituksena on perustaa kruununpuistoja, jotka olisivat tulevaisuudessa hyötykäytössä keitaina yksityisen metsämaan hävityksen jälkeensä jättämässä autiomaassa. Tämä hanke voitaneen tunnustaa perustelluksi, kunhan toteutus pitäytyy joissain järjellisissä rajoissa ja kustannukset ja saavutettavat hyödyt ovat kohtuullisessa suhteessa toisiinsa.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Metsien käytössä ja hoidossa on kyse sen verran tärkeästä asiasta, että se on pyrittävä säätelemään lainsäädännön keinoin.
Herra Liljenstrand, jolle lienee uskottu asianomaisen lakiesitysluonnoksen laadinta, on tässä yhteydessä esittelemässämme mielenkiintoisessa kirjasessa halunnut antaa yleiselle mielipiteelle tilaisuuden perehtyä niihin periaatteisiin, joita tässä vaikeassa lainsäädäntöhankkeessa olisi tarkoitus soveltaa, sekä sen avulla tavoiteltaviin päämääriin.
Kirjoittaja on jaotellut esityksensä seuraavien otsikoiden alle: miten koko kysymys on noussut esille, erityisiä näkökulmia liittyen metsien merkitykseen, paremman metsänhoidon esteet Suomessa, eri maiden metsänhoitoon liittyvät lainsäädäntötoimenpiteet sekä mihinkä periaatteisiin Suomen uuden metsälain tulisi nojata.
Kuten odottaa saattoi, on kirjoittaja antanut kansantaloustieteen lainalaisuuksien johdattaa itseään arvioidessaan jopa valtion toiminnan mielekkyyttä koko asiassa, kuin myös metsätalouden roolia kansantaloudessamme yleisellä tasolla. Mikä tässä yhteydessä tärkeintä, on hän lisäksi käsitellyt aihettaan maanläheisesti maassa vallitsevat tosiasialliset olosuhteet tarkasti huomioon ottaen ja lähtemättä liikkeelle yleisluontoisten teorioiden esittelystä. Halusimme ”paremman metsänhoidon esteisiin Suomessa” liittyen nostaa erityisesti esille sen, miten kirjoittaja tunnollisesti osoittaa eri maanjakotapojen väistämättömät ja mitä haitallisimmat vaikutukset yksityiseen metsänhoitoon.
Mitä muiden maiden lainsäädäntötoimenpiteiden esittelyyn tulee, olisi sen kenties ollut aiheellista olla jokseenkin yksityiskohtaisempi siitäkin huolimatta, että kirjoitus olisi sen johdosta pidentynyt. Kyseinen selvitys osoittautuu kuitenkin julkaistussakin muodossaan varmasti mitä valistavimmaksi.
Suomen uuden metsälain periaatteisiin liittyen lienee syytä huomauttaa, että kruununpuistojen ja valtion mailla sijaitsevien metsien hoidon järjestämisessä on oikeastaan kyse aivan eri asiasta kuin yksityisiä metsänomistajia koskevan lain säätämisestä. Valtiolla on ensiksi mainitun suhteen vapaat kädet päättää hallinnosta, hakkuista, kierrosta, kylvöstä ja valvonnasta jne. niin kuin edullisimmaksi ja turvallisimmaksi nähdään. Kyseessä on valtiontaloudellinen kysymys myöskin silloin, kun edellä mainituista asioista päätetään yleisellä julistuksella. Yksityisiä metsänomistajia koskevaa metsälakia säätäessä nousee kuitenkin esiin oikeuksiin liittyviä kysymyksiä, jotka edellyttävät erilaista menettelytapaa. Näiden kahden asian jyrkkä erottaminen toisistaan olisi uskoaksemme tässä yhteydessä tarpeen. Kelvollisen, oikeudelliselta näkökannalta perustellun ja lisäksi vielä tehokkaan metsälain aikaansaaminen on ongelmista vaikein: valtion metsänhoidon parantaminen mahdollisimman tehokkaaksi on huomattavasti helpommin toteutettavissa astettaisilla säädöksillä ja hallinnollisilla toimenpideillä. Kirjoittajan olisi maanjaossa huono-onnisen yksityisen metsänomistajan metsätonttien laajentamismahdollisuuksia käsitellessään kannattanut huomioida myös ne vaikeudet, joita nykyisestä maaverojärjestelmästä tässä yhteydessä voi aiheutua. Niin ikään joissakin uuden metsälain periaatteisiin liittyvissä kohdissa olisi enempi selkeys kirjoittajan käyttämissä ilmaisuissa ollut toivottavaa. Olemme kuitenkin kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siitä, ettei yksityistalouksia koskevien lainsäännösten vaikutusten varaan tulisi sen suuremmin laskea ja siten vaatia pakolla aikaansaatavaksi mahdottomia. Sen sijaan on uurastettava metsien järkevää hoitoa ja hyödyntämistä koskevan tietämyksen ja siihen kohdistuvan kiinnostuksen lisäämiseksi, jotta saamme sivistyksen siemenen viimein myös tältä osin maillemme ja mannuillemme kylvetyksi.
Ajan puute ei tällä kertaa salli herra Liljenstrandin hyödyllisen kirjoituksen lähempää tarkastelua. Toivomme sen päätyvän jokaisen Suomen tulevaisuuden taloudellisen perustan kehittämisen suureen tehtävään liittyviä erinäisiä kysymyksiä mielenkiinnolla seuraavan käsiin.
L. Mechelin
Axel Liljenstrand: Frågan om ny skogslag för Finland. Betraktelser.
Helsingfors, J. C. Frenckell & Son 1878. 107 sidor 16:o.
Det kan ej nekas att frågan om åstadkommandet af en bättre hushållning med våra skogar hör till de vigtigaste problem på det ekonomiska området. Fattigt som vårt land i allmänhet är på råvaror för industrin, har det dock en stor rikedom af detta nyttiga naturalster, trädet, hvilket såväl till direkt användning eller förädling i hemlandet som i andra länder för byggnads industrins behof städse kan påräkna afsättning.
Ännu lång tid efter det styrelsen begynt egna någon omtanke åt vården om statens skogar samt stäfjandet af öfverdrifven misshushållning med de enskildes förhöll sig den allmänna opinionen ganska likgiltig gentemot denna angelägenhet. Egendomligt nog var det först den från början af 1870- talet starkt tilltagande exporten af skogsalster, som framkallade en allmännare oro beträffande våra skogars bevarande för framtiden. Vi säga: egendomligt nog, – ty i sjelfva verket måste ju en förökad afsättning till utlandet höja skogarnes värde, bibringa insigt om detta värde och sålunda, genom att sätta den egna nyttans starka driffjäder i rörelse, mana till någon omvårdnad om skogstillgångarna. Det borde lätt kunna inses att misshushållningen med brännved, gärdsel, timmer och granris till strö vida mera angriper skogarne och undergräfver deras framtid, än afverkningen af exportmaterial, hvartill för det mesta endast mogna stammar kunna med fördel användas. Men man har sett de årliga siffrorna öfver sist berörda användning och saknar statistiska uppgifter öfver skogsförbrukningen i eget land. Den vaknade oron, som|231| någon tid nästan hade karakteren af en panique, syntes derför, med exportsiffrorna för ögonen, främst vilja vända sig mot sägarnas verksamhet och än mera mot utförseln af rundt virke. En komités utlåtande gaf anledning till införandet af en utförseltull på oförsågadt eller med såg blott afskuret trädvirke (K. kungörelsen den 12 augusti 1874). En finanstull var detta påtagligen icke; ty orsaken till dess införande var ej den, att man ville bereda statskassan inkomst. Det var således en skydds- eller prohibitiv åtgärd för det ekonomiska ändamålet: skogarnes bevarande. Men huru verkar en sådan åtgärd? Det är tydligt att den finska exportören icke kan diktera priset på afsättningsorten, således icke efter behag med tullsatsens belopp höja det pris som eljes kunde betingas. Således betalar han åt skogsegaren så mycket lägre pris för hans vara, eller upphör att köpa. Han har icke något fast kapital bundet i en sådan exportaffär, såsom fallet är med sågegaren, han kan draga sig tillbaka från affären om den synes honom mindre vinstgifvande, medan sågegarene måste underhålla sin rörelse och med hvarandra konkurrera i stockuppköp, hvarigenom skogsegaren bättre kan hålla på sin varas pris gentemot dem. Exporttull på sådant rundt virke, som icke egnar sig till försågning, måste således, om den är hög, nedtrycka eller förstöra skogsegarens försäljningsutsigter och således indirekte åter frammana den likgiltighet för skogsvården som man velat stäfja. Är åter denna tullsats mycket låg, så att den icke hindrar exporten, får den de facto karakteren af en finanstull; men för att den i sådant fall skall vara befogad, måste det vara behöfligt för statskassan att äfven på denna väg beskatta skogsegarene.
Vi våga tro att de, som förordat ofvannämnda utförseltull, icke nu mera betrakta den samma såsom en sporre till god skogshushållning. Andra åtgärder hafva sedan kommit på dagordningen. Man har begynt inköpa skogsmarker i södra delen af landet, der föga statsskogar finnas, för att sålunda dana kronoparker, hvilka i en framtid kunde bestå såsom nyttiga oaser i den privata skogssköflingens öken. Detta förfarande, klokt bedrifvet, så att ett skäligt förhållande mellan kostnad och gagn iakttages, torde böra erkännas såsom välbetänkt.
Men det kan ej stanna härvid. Frågan är af den betydelse, att man äfven på lagstiftningens väg måste sträfva till att grundlägga en bättre ordning i skogsförbrukning och skogsvård. Herr Liljenstrand, som lärer vara betrodd med utarbetandet af ett utkast till lagförslag i ämnet, har i den intressanta broskyr, vi härmedelst anmäla, velat bereda allmänheten tillfälle att orientera sig angående de principer, som i denna svåra lagstiftnings uppgift borde följas, och de syftemål man dervid må söka ernå.
Förf. har afdelat sin framställning under följande rubriker: Huru frågan uppstått, – Skogarnes betydelse i särskilta afseenden, – Hindren för en bättre hushållning i de finska skogarne, – Lagstiftningsåtgärder för skogsvärden i åtskilliga länder, – På hvilka grunder bör den nya finska skogslagen byggas?
|232|Såsom man haft anledning vänta, har förf. låtit den politiska ekonomins sanningar tjena till vägledning för bedömandet ej mindre af hvad staten borde från sin sida i saken tillgöra, än ock af skogshushållningens roll i vårt lands ekonomi öfverhufvud. Han har derjämte, hvad här var af synnerlig vigt, behandlat sitt ämne på realitetens grund, med noggrann hänsyn till de faktiska förhållandena i landet, icke såsom en utgångspunkt för framställandet af allmänna teorier. I fråga om ”hindren för en bättre hushållning i de finska skogarne” ville vi särskildt framhålla förf:s förtjenstfulla uppvisande af den för den privata skogsvården så ytterst menliga inverkan, jordaskiftenas beskaffenhet måste utöfva.
Hvad redogörelsen för andra länders lagstiftningsåtgärder vidkommer, hade det måhända varit gagneligt om den kunnat vara något mera utförlig, om ock skriftens omfång derigenom skulle vuxit; men äfven i det skick den blifvit gifven skall denna redogörelse säkerligen lända till mycken upplysning.
Beträffande grunderna för den nya finska skogslagen torde den anmärkningen få uttalas, att ordnandet af hushållningen i kronoskogarne äfvensom i skogarne på statens jordlägenheter egentligen är en alldeles annan uppgift, än den att stifta lag för de enskilda skogsegarene. I det förra hänseendet har staten fria händer, han kan ordna förvaltning, afverkning, omlopp, skogssådd, kontroll m. m. efter som fördelaktigast och säkrast synes. Der föreligger en hushållningsfråga, om det ock gäller att genom allmän kungörelse ordna densamma. Men då staten skall stifta skogslag för de enskilde, framstå tillika rättsfrågor, som betinga ett annat tillvägagående. Vi skulle tro, att ett strängt särskiljande af dessa båda ämnen här vore af nöden. Åstadkommandet af en duglig, rättsligen befogad och tillika verksam skogslag är det svåra problemet; att i möjligaste mån förbättra statens skogshushållning låter sig vida lättare göras, genom dertill ledande successiva föreskrifter och förvaltningsåtgärder. – Då förf. berört frågan om möjligheten för enskilde att arrondera sina illa tillskiftade skogslotter, torde det varit skäl att jämväl uppmärksamma hvad hinder det nuvarande grundskattesystemet häri kan välla. Äfven i några andra punkter hade större tydlighet och bestämdhet i förf:s yttranden om ”grunderna för ny skogslag” kunnat vara önskliga. – Med förf. äro vi emellertid ense derom, att man icke bör vänta särdeles stor effekt af lagbud om privat ekonomi och således icke påbjuda annat eller mer, än som kan efterlefvas och, om nödigt, genom tvång förverkligas; men väl arbeta på höjandet af insigten i och intresset för skogarnes förnuftiga vård och tillgodogörande, så att äfven i detta hänseende kulturens förädlande prägel omsider må varda tryckt på våra vidsträckta bygder.
Tiden medger ej att denna gång ingå i en närmare granskning af hr Liljenstrands värdefulla skrift. Vi hoppas att den skall finna väg till enhvar, som med intresse följer de olikartade frågor, hvilka hänföra sig till den stora uppgiften att utveckla det ekonomiska underlaget för Finlands framtid.
L. Mechelin.