Johan Jakob Nordström
Arvio Wilh. Laguksen Suomen Tiedeseuran vuosi- ja juhlapäivänä huhtikuun 29. päivänä vuonna 1875 pitämästä ja sittemmin muokatusta ja täydennetystä muistopuheesta Johan Jakob Nordström, tecknad af Wilh. Lagus (jäljennös saatavilla Acta Soc. Scient. Fennicæ -sarjan niteestä XI), Helsinki, Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino, 1877, 139 s., koko 4:o
II.
Olemme jo tämän kirjoituksen edeltävässä osassa kerranneet, minkälainen hallintojärjestelmä maassamme 1830- ja 1840-luvuilla vallitsi sekä nostaneet herra Laguksen teoksesta merkillepantavana osiona esille hänen esityksensä niistä yliopiston konsistorin pöydän äärellä käydyistä kiistoista, joissa Nordström oli osapuolena mukana. Nordström jäi näissä kiistoissa usein näkemyksineen yksin, mutta tämän seikan ei muitta mutkitta voida katsoa osoittavan hänen kantojensa olleen vinoutuneita, virheellisiä tai eriskummallisia. Pikemminkin voisi sanoa Nordströmin kollegoiden, jotka eivät hänen tapaansa olleet julkisoikeuden alan edusmiehiä, olleen tämän kyseisen oikeudenalan periaatteita kohtaan vähemmän uskollisia ja siten taipuvaisempia omaksumaan sellaisen mukautetun näkökannan, jota varakanslerin kanssa yhteisymmärryksessä toimiminen edellytti. Aivan liian taipumattomaksi ja jyrkäksi havaitusta Nordströmistä kehkeytyikin tälle edellä mainitulle virkamiehelle suoranainen tikku silmään. Epätodennäköistä ei liene sekään, että hänen asemansa valtiotieteiden edusmiehenä jo sinänsä lietsoi ahdasmielisten häntä kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä.
Yliopiston opettajan työhän on tunnetusti vapaata ja riippumatonta, eikä hänen tarvitse opetuksessaan noudattaa muita kuin tieteellisen näkemyksensä ja omantuntonsa sanelemia ohjeita. Nordströmin voisi näin ollen odottaa suhtautuneen konsistorivirkamiehenä kokemaansa ahdinkoon jonkinmoisella olankohautuksella. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Kyseiset kiistat eivät olleet luonteeltaan puhtaan henkilökohtaisia; Nordströmin vastustamat toimenpiteet ja poikkeamiset olivat oireita järjestelmästä, joka uhkasi ei vain yliopiston, vaan sitäkin suuremmassa määrin myös maan muiden asioiden hoidon saroilla johtaa erkaantumiseen siitä hallintotavasta, jonka olisi valtiosäännön mukaisesti tullut maassa vallita. Uskomme omasta puolestamme Nordströmissä näinä aikoina ilmenneen lannistuneisuuden olleen pikemminkin edellä kuvatun yleisen asiaintilan, kuin sen valtiollisessa mielessä verrattain vähämerkityksellisessä yliopistomaailmassa tuntuneiden vaikutusten ruokkimaa – siitäkin huolimatta, että Nordströmin toimintakenttänä oli nimenomaan yliopisto, jonka ulkopuolella hänen sanojensa välittömän vaikuttavuuden mahdollisuudet olivat vähäiset. Sivuuttaa ei sovi myöskään sitä, että kyseisenä ajankohtana vallinneiden tosiasiallisten olosuhteiden ja lain periaatteessa saneleman hallintotavan väliset eroavaisuudet lienevät pakostakin tuntuneet valtiosääntöoikeuteemme erikoistuneesta ja sen tutkimukselle omistautuneesta muita pahemmalta.
Saadakseen aikaiseksi puolueettoman arvion Nordströmin Ruotsiin siirtymisen syistä, on aiheellista huomioida, miten edellä mainituista syistä aiheutunut lannistus on varmasti hidastanut ja häirinnyt niin ikään hänen tieteellistä tuottavuuttaan. Herra Lagus on antanut omassa kuvauksessaan selvästi ymmärtää Nordströmin Tukholman valtionarkistoviran vastaanottamispäätöksen taustalla olleen ennen kaikkea halu harjoittaa tiedettä suotuisammissa olosuhteissa. Meille lienee sallitun rajoissa mainita vielä parista, herra L:ltä mainitsematta jääneistä kokemuksesta, joiden voidaan olettaa mahdollisesti katkeroittaneen Nordströmin mieltä hänen professorikautenaan. Nordströmin lähipiiriin kuuluneilta henkilöiltä saamiemme tietojen mukaan oli hänen sensuurin vaatimuksesta poistettava Yhteiskuntalaitoksen historia -teoksestaan muuan suuressa arvossa pitämänsä luku. Nordströmin ollessa myöhemmin matkoilla Pietarissa oli hänen kotonaan tarkoitus vierailla ja suorittaa papereiden tarkastus, joskin aikeen täytäntöönpanosta oli lopulta vastalauseiden takia luovuttu.
Nordströmin lähtöä isänmaasta on luonnehdittu ”mielijohteeksi” ja hänen omaksi, ”vapaaksi valinnakseen”; lähtöpäätös on haluttu nähdä puutteellisen isänmaanrakkauden osoituksena. Pitää toki paikkansa, ettei häntä millään suoranaisella mahtikäskyllä pakotettu maasta muuttamaan. Hän olisi voinut jäädä maahan odottamaan mahdollisten parempien aikojen koittamista edustamansa kaltaisen tieteen harjoittamiselle. Nordström on jopa itse kuvaillut päätöstään vastaanottaa virka Ruotsissa ”virheeksi”. Nordströmin leimaaminen epäisänmaalliseksi on kuitenkin tuomittavan epäoikeudenmukaista tietäessämme, ettei hänen poismuuttonsa tarkoituksena ollut isänmaan hylkääminen ja että hänen aikomuksenaan oli tulevaisuudessa palata saatuaan sillä välin toteutettua tieteellisiä pyrkimyksiä, joita varten oli saatavilla runsaimmat lähdeaineistot juuri edellä mainitusta, Tukholmasta tarjotusta virkapaikasta käsin. Arvioon hänen aikomuksistaan ja ajattelutavastaan maasta toiseen siirtymisen yhteydessä ei tule vaikuttaa olosuhteiden muotoutuminen hänen kohdallaan lopulta sellaisiksi, että hänen oli loppuelämäkseen jäätävä Ruotsiin. Eihän ole millään muotoa epätavallista, että tiedemiehet siirtyvät pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa ulkomaille työskentelemään, mikäli sen elämänkutsumuksensa kannalta hyödylliseksi havaitsevat. Niin käy varsin usein, eikä maastamuuttajia ole sen myötä tavattu leimata maanmiehilleen kuolleiksi, sillä maastamuutossa ei tuolloin ole kyse ”oman kansallisuuden pois riisumisesta”, saatikka ”siirtymisestä yhden kruunun palveluksesta toiseen”1Lainatut ilmaisut ovat peräisin Litteraturbladetissa vuonna 1858 julkaistusta J. V. S:n kirjoituksesta nimeltä ”Finska emigrationen i Sverige” [Suomalaisten maastamuutto Ruotsissa]., vaan tieteen palvelemisesta parhaalla mahdollisella tavalla ja sitä kautta myös niin isänmaan erityisen, kuin ulkomaailman yleisen kehityksen vauhdittamisesta. Läheisenä esimerkkinä yleisen mielipiteen suhtautumisesta tieteilijöiden maastamuuttotapauksiin nostettakoon esille se, ettei kukaan ole tiettävästi syyttänyt J. V. Snellmania isänmaanrakkauden puutteesta siitä syystä, että hän on – kuten herra Lagus kyseessä olevassa kirjoituksessaan kertoo – peräti kahdesti pyrkinyt filosofian oppituolin haltijaksi Ruotsiin. Töiden hakeminen toisesta maasta lienee ilman saavutettua menestystäkin rinnastettavissa ulkomailta tarjotun työpaikan hyväksymiseen.
Herra Lagus on laatinut kuvauksensa Nordströmin yliopistosta ja maasta lähdöstä sekä niihin liittyneistä tapahtumista suurella tunnollisuudella. Kirjoittaja on haltuunsa päätyneiden yksittäisten kirjeiden kautta pyrkinyt erityisesti osoittamaan, kuinka Nordström oli pian eron pyytämisen jälkeen tullut katumapäälle ja ollut halukas jäämään virkaansa. Kirjoittajan kuvauksesta ei kuitenkaan selkeästi ilmene, käytiinkö kyseisestä asiasta neuvotteluita, mistä syystä vaikutelma jää jokseenkin puutteelliseksi ja hapuilevaksi. Varmuutta ei saada siitä, kuinka pitkälle Nordström paluuesityksissään meni ja kuinka pitkälle asianomaiset korkeat tahot tulivat häntä vastaan paluun mahdollistamiseksi, saatikka siitä, katsoivatko päättäjät Pietarissa todellakin diplomatian soveliaisuussääntöjen estäneen antamasta Nordströmin toivoman kaltaista, ruotsalaisnimityksestä irtisanoutumisen mahdollistanutta selvitystä vai hyödynnettiinkö mainittuja soveliaisuussääntöjä vain verukkeena olla raivaamatta pois tieltä Nordströmin paluun varsinaisia esteitä. Tässä kohtaa on meidän tosin myönnettävä, että kirjoittajan olisi ollut varsin vaikeaa saada käsiinsä kaikkia tämän tapahtumakulun kartoittamista varten tarvittavia tietoja. Se, että Nordström itse uskoi viimeksi mainittuun vaihtoehtoon, käy ilmi kirjoittajan lainaamasta kirjeestä. Nordström kertoo tässä kirjeessä, että häntä ”tultiin vastaan pelkillä epäröinneillä, vaikkei hänen ollut mahdollista korjata virhettään paremmin kuin palaamalla”. Nordström jatkaa: ”Mitä minä sitten pyydän? En muuta kuin korkealta taholta jotain aihetta irrottautua hetkellisen tieteellisen hurmoksen vallassa antamastani lupauksesta”. Lopulta hän painottaa, ”ettei missään liene kuuna päivänä käynyt niin, että hallitus hylkää itse hyödylliseksi tunnustamansa miehen esittämän pyynnön saada palata oman isänmaansa palvelukseen tämän oivallettua sinänsä yksinomaan tieteellisiin syihin nojautuvien lähtöaikeidensa virheellisyyden”.
Eksyisimme turhan kauas aiheesta, mikäli pyrkisimme myös omalta osaltamme lähemmin tarkastelemaan Nordströmin ajattelutapaa, sielunkamppailuja, toiveita ja murheita Ruotsiin muuton hänen elämässään käsittämän merkittävän käännekohdan aikana. Herra Laguksen esitykselle annettakoon tunnustusta siltä osin, että siinä on selvitetty, ettei Nordströmillä ollut halua hylätä isänmaataan, repiä rikki sidettään sen kamaralle, saatikka ravistella kansallisuuttaan pois harteiltaan. Hän on itse luonnehtinut eropyyntöään – tai oikeammin sanottuna lupaustaan vastaanottaa valtionarkistonhoitajan virka Ruotsista – ”hetkellisen tieteellisen hurmoksen vallassa” annetuksi. Kun sen pitämisen edellytyksenä ollut ero isänmaasta oli hänelle koko syvällisessä merkityksessään valjennut, oli hän itse tehnyt ”itsekunnioituksen ja annetun lupauksen rikkumattomuuden” sallimissa rajoissa kaiken voitavan kyetäkseen jäädä aiempaan virkaansa ja – tämän lopulta epäonnistuttua – selväsanaisesti julistanut palaavansa mielellään takaisin jonkin ajan kuluttua.
Herra L:n kirjoituksen jäljemmän puoliskon käsittävä kuvaus Nordströmin elämästä ja toiminnasta Ruotsissa sisältää vastauksen kysymykseen, miksei Nordströmin aie palata kotimaahan toteutunut. Hänen poissaolonsa ensimmäisen kymmenen vuoden aikana olivat paluun esteenä ilmiselvästi ne samaiset valtiolliset olosuhteet, jotka olivat osaltaan johtaneet lähtöönsä. Kun Nordströmiä alettiin vuonna 1856 kaavailla L. G. Haartmanin seuraajaksi senaatin talousosaston varapuheenjohtajan virkaan – mihin liittyen hänen kanssaan käytiin myös yksityistä kirjeenvaihtoa – ajoi tämä muutaman rohkean miehen suunnitelma tiettyjen, asianosaisten kreivi Bergissä arvatenkin helpolla lietsomien poliittisten epäluulojen muodostamaan karikkoon. Noin vuosi tämän jälkeen antoi J. V. S. Litteraturbladetissa Nordströmille kovan tuomionsa: ”hän itse ei ole katsonut olevansa minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa sille maalle, jossa on syntynyt ja joka hänet on korkealle kohottanut; hän ei täten enää täytä maaltaan saatavan arvonannon vaatimuksia. Hän on sitä paitsi ollut Ruotsiin siirtymisensä jälkeen Suomelle kuollut”. Moinen hyökkäys herätti Nordströmissä luonnollisestikin katkeraa mielipahaa; hän saattoi niin ikään nähdä hyökkäyksen enteilevänä merkkinä siitä, minkälaisessa hengessä Litteraturbladetin julkaisijan johtama puoluesuuntaus olisi hänet mahdollisen paluun yhteydessä ottanut vastaan. Vaikka Nordströmin täkäläiset ystävät olivat itse asiassa pyrkineet pitämään paluumuuton mahdollisuutta edelleen yllä, näyttää Nordströmissä heränneen muistakin syistä pelko siitä, ettei hän olisi ollut kotimaahan sijoittuvaan valtiomiespestiin sopiva henkilö. Hän oli Helsingin vierailunsa 1860 yhteydessä havainnut maassa vallinneen ”järjestelmän” edelleen varsin arveluttavaksi. Sitä seuranneena vuotena annettiinkin sitten määräys n. k. tammikuun valiokunnan koolle kutsumisesta, mikä ei muiden tehtyjen toimenpiteiden kanssa kuitenkaan vieläkään merkinnyt valtiosäännön edellyttämän hallinnon täysimittaista toteutumista. Nordström antoikin tästä syystä hänelle vuonna 1862 yllättäen tehtyyn tarjoukseen joko senaatin talousosaston kirkollistoimituskunnan päällikön tai prokuraattorin virasta pitkällisen ja perusteellisen harkinnan jälkeen kieltävän vastauksen. Hän nosti kahdessa tätä asiaa koskeneessa vastauskirjeessään erityisesti esille, ettei hän kyennyt selvästi arvioimaan, ”olisivatko hänen näkemyksensä koskien ajan vaatimuksia, päämääriä ja keinoja olleet vastaavat kuin niillä miehillä, joiden kanssa hänen olisi ollut tarkoitus toimia yhteisymmärryksessä”. Nordström jatkaa seuraavasti: ”Ei maksa tässä yhteydessä vaivaa yrittää kuvailla, kuinka ankaraa jaakopinpainia jouduinkaan käymään kirjoittaessani pitkällisen sisäisen harkintani päätteeksi kielteistä vastaustani auki. Sanottakoon vain, että jäätyäni vaille tilaisuutta keskustella asianomaisten kanssa minulle varsinaisesti uskottujen tehtävien luonteesta ja tarkoituksesta sekä näin ollen niin ikään vaille mitään tuntemusta siitä, olisiko vakaumukseni oikeaksi ja tarkoituksenmukaiseksi katsoman linjan mukaisille, maan taloudelliseen kehittymiseen, sen elinvoimaisuuden kohottamiseen ja sen itsemääräämisoikeuden laajentamiseen tähtääville tarpeellisille esityksille ja toimenpiteille ollut odotettavissa vakavahenkistä kannatusta ja tukea, päädyin tämän kyseisen, itselleni niin monessa mielessä tärkeän askeleen mahdollisesti täysin turhaan ottamiseen haluttomana lopulta pitäytymään antamassani vastauksessa”. Nordström oli herra L:n mukaan pian kirjeiden lähettämisen jälkeen antanut vielä yhdelle virkatarjouksen esitelleistä senaattoreista suullisen ja tarkemman selvityksen kieltävän vastauksensa perusteista ja saanut tässä yhteydessä tyydytyksekseen kuulla esittämistään perusteista kaiken kaikkiaan pidetyn.
Vaikkei Nordström näin ollen palannutkaan Suomeen, sai hän kuitenkin tilaisuuden palvella vanhaa isänmaataan merkittävällä tavalla, nimittäin täältä käsin esitettyjen pyyntöjen johdosta vuosina 1862 ja 1863 laatimiensa, valtio-oikeudellisia kysymyksiä käsitelleiden mietintöjen ja esitysten kautta. Näiden joukosta on erityisesti pidettävä mielessä hänen valtiopäiväjärjestystä koskenut esityksensä, jota hyödynnettiin tätä nykyä voimassa olevan, vuoden 1867 valtiopäivien hyväksymän valtiopäiväjärjestyksen pohjana ja jonka olennaisimmat osat lienevät siitä edelleen löydettävissä. Tämä merkitsee oikeutettua vaatimusta maan taholta annettavasta tunnustuksesta; Nordströmille on täytynyt olla mieluisaa saada tällä tavalla suoraan hyödyntää omaa asiantuntemustaan ja osaamistaan aina kalliissa arvossa pitämänsä isänmaan hyväksi.
Yllä olevia tosiasioita ei selostettu lyhyesti siksi, että lukija sen kautta säästyisi lukemasta läpi herra L:n yksityiskohtaisempaa esitystä. Suosittelemme päinvastoin sen lukemista mitä lämpimimmin; esitys on mielenkiintoinen ja valaiseva, myös maamme kyseisen ajan valtiollisen aseman osalta.
Olemme aikaisemmin nostaneet esille, kuinka tiedettä saattaa silloin tällöin olla menestyksekkäämpää harjoittaa joissain toisessa maassa kuin kotimaassa ja ettei tieteellisten virkojen vastaanottamista oman maan ulkopuolelta tästä syystä tulisi yleisellä tasolla pitää isänmaallisesta näkövinkkelistä katsottuna tuomittavana maastamuuttona. Tähän liittyen on aihetta vielä lisähuomautukselle: oikeustieteellinen tutkimus on yleisesti ottaen niin läheisesti kytköksissä isänmaan oikeus- ja muihin yhteiskunnallisiin laitoksiin, että se edellyttää yhteiseloa niiden kanssa; valtioelämä jää niin ikään harvemmin oikeustieteilijälle tuntemattomaksi, varsinkaan julkisoikeuteen erikoistuneiden kohdalla. Kun Nordström uskoi valtionarkistonhoitajan työn Ruotsissa tarjoavan oikeushistoriallisille tutkimuksilleen otolliset puitteet, oli tässä varmuudella kyse oikeellisesta olettamasta jo siitäkin syystä, että Suomen ja Ruotsin oikeushistoriallinen kehitys on suurimmilta osin ollut yhtä ja samaa kokonaisuutta. Tältä kentältä poistuessaan – oli kyseessä sitten päivänpoliittisten kysymysten valaisemisesta tieteellisestä näkökulmasta, olemassa olevan oikeuskäytännön kommentoimisesta tai, eritoten, käytännön politiikkaan osallistumisesta – oli hänen kuitenkin pakostakin havaittava asemansa Ruotsissa toisenlaiseksi ja vähemmän tyydyttäväksi kuin omassa isänmaassaan; hänelle jäi niin ikään todennäköisesti vaikutelmaksi se, ettei hänen toimintansa Ruotsissa enää välittömästi hyödyttänyt myös isänmaata. Aavistus tästä tulevaisuudesta saattoi kenties olla syynä siihen, että hän jo pian Helsingin professuurista eroa anomisen jälkeen uskoi tehneensä virheen. Varmuudella voitaneen nähdäksemme sanoa ainakin se, että jos Nordströmin Ruotsissa oleskelu alkuun oli sitä, mitä sen oli tarkoituskin olla – eli väliaikaista oleskelua puhtaan tieteellisessä tarkoituksessa – muuttui hän Ruotsin valtioelämään mukaan ajautumisensa myötä Suomesta päin katsottuna varsinaiseksi maastamuuttajaksi.
Herra L. on syystäkin erityisesti korostanut Nordströmin viimeiseen asti vastustaneen ja vältelleen tiedeakatemian hänelle lopulta uskomaa valtiopäivämiehen valtiollista luottamustoimea, sillä aavisti hyvinkin moisen tehtävän kautta loitontuvansa isänmaasta.
Hänen oli vastedes laitettava valtiolliset velvollisuutensa etusijalle tieteellisten kaavailujen jäädessä enimmäkseen tämän myötä varjoon, eivätkä hänen aikaansa ja voimavarojansa vaatineet tällä alueella yksinomaan valtiopäivät; hänen tavatonta työteliäisyyttään ja harvinaisen kattavaa asiantuntemustaan hyödynnettiin niin ikään säännöllisesti lainvalmistelutyössä.
Nordströmistä tuli näin ollen elämänsä viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajaksi Ruotsin valtioelämän luotto- ja monitoimimies.
Nordström on pappissäädyn nelinkertaisena valtiopäivämiehenä vuosien 1853–1863 säätyvaltiopäivillä sekä ensimmäisen kamarin jäsenenä vuodesta 1867 kuolemaansa vuonna 1874 asti osallistunut Ruotsin edustuslaitoksen työskentelyyn niin monipuolisella ja kattavalla tavalla, että tämä osa hänen elämäntyöstään käsittäisi jo sinällään kelvon tutkimus- ja kirjoitusaiheen. Harvassa ovat maassa kuin maassa ne miehet, jotka pystyvät valtiopäivämiehen työssä hyödyntämään yhtä runsasta ja vankkaa tietämystä koskien lähestulkoon kaikkia lainsäädännön ja valtiontaloudenpidon haaroja kuin Nordström. Sen puolesta puhuvat jo lähes kaikki hänen puheensa ja lausuntonsa, joista monia voisi syystä kuvailla hänen tieteellisen tuotantonsa näytteiksi.
Herra Lagus ei ole kaihtanut raskaslukuisten valtiopäiväpöytäkirjojen läpikäymistä kyetäkseen antamaan yleiskuvan Nordströmin toiminnasta valtiopäivämiehenä sekä poimimaan siitä muutamia kohokohtia ja esimerkkejä Nordströmin valtiopäiväkeskusteluissa usein käyttämästä terävästä kielestä. Lähempi tuntemus Nordströmin asemasta edustuslaitoksessa edellyttäisi kuitenkin kattavampaa aiheen käsittelyä kuin tältä elämäkerralta on aihetta odottaa. Jo kansanedustajan työn luonne – se, ettei siinä ole kyse yksilösuorittamisesta, vaan vakituisesta yhteistoiminnasta muiden kanssa taisteluissa omien mielipiteiden puolesta muita vastaan – edellyttää, että yksittäisen edustajan merkittävyyden oikeasuhtaiseksi arvioimiseksi on hänen toimintaansa tarkasteltava suhteessa ajankohtana vallinneeseen yleiseen tilanteeseen sekä muiden edustamiin ja kannattamiin suuntauksiin. Herra L. olisi kenties kuitenkin voinut sisällyttää kuvaukseensa viittauksen merkittävimpiin, Ruotsin valtiopäivillä kyseisten kahdenkymmenen vuoden aikana esiintyneisiin puolueryhmittymiin ja luonnehtia samassa yhteydessä Nordströmin asemoitumista suhteessa niihin.
Kuten herra L:kin tuo esille, on Nordströmin poliittisen katsantokannan väitetty olleen ei vain vanhoillinen, vaan myös ”kuningasmielinen” ja ”virkavaltainen”. Nämä väitteet pitävät toki jossain määrin paikkansa. Olemme jo aiemmin kertoneet oman mielipiteemme siitä, minkälaista vanhoillisuutta Nordströmin edusti. Meidän on kuitenkin aiheellista lisätä, että tämä suuntaus voimistui Nordströmissä vuosien saatossa, joskaan äitymättä kuitenkaan ehdottomaksi vihamielisyydeksi kaikkia uudistuksia kohtaan. Hänen kuningasmielisyydessään taas ei ollut millään muotoa kyse taipumuksesta kannattaa ehdotonta kuningasvaltaa. Perustuslaillismonarkkinen valtiomuoto voi kuitenkin ilmetä erilaisilla tavoilla, sisältäen joko enemmällä tai vähemmällä todellisella vallalla varustetun hallitsijan. Nordström suosi Ruotsin kohdalla oikeushistoriallisin perustein järjestelmää, jossa ”neuvoskunnan neuvoin” hallitsevalle kuninkaalle kuuluu vahvempi ja laaja-alaisempi hallitusvalta kuin niissä maissa, joihin on vakiintunut parlamentaarinen ministerihallinto. Varsinaisessa merkityksessään virkamiesten mielivaltaa ja asioiden salailua merkitsevä virkavaltaisuus on sen sijaan ollut Nordströmin ajattelutavalle täysin vierasta.
Nordströmin näkemyksiä koskien oikeanlaisinta vallanjakoa perustuslaillisessa valtiossa sopii kestävyytensä osalta perusteellisesti kyseenalaistaa; ajat muuttuvat ja kehitys kohti tosiasiallista parlamentarismia on eittämättä nähtävissä Ruotsissakin. Halusimme kuitenkin herra Lagukseen yhtyen painottaa Nordströmin vastustaneen parlamentarismia tunnuslauseella ”principiis obsta”, eli alkuunsa tukahduttamista kannattamalla ja ”tulkinneen jääneensä riippumattoman vakaumuksen ja asiantuntemuksen edusmieheksi”. Mikään hallituksen puolustelija ei Nordström kuitenkaan koskaan ollut. Hän taisteli kaikkea vastustamaansa vastaan yhtä varauksettomasti ja teräväkielisesti huolimatta siitä, mistä suunnasta esitys oli peräisin.
Sama kaava toistui hänen suhtautumisessaan puolueisiin. Hän ei kuulunut yhteenkään sellaiseen. Hänen haluttomuutensa lyöttäytyä jonkin muiden kannattaman puolueohjelman tukijoukkoihin saatikka pyrkiä itse johtajana muodostamaan ja pitämään kasassa puoluetta liittyi merkittäviltä osin niin ikään hänen läpikotaisin asiakeskeiseen katsantokantaansa. Hän näytti ennen kaikkea pyrkineen tuomaan esillä olleet kysymykset ja esitykset tietämyksen valoon kriittisesti tarkasteltaviksi ja seulottaviksi, eikä niinkään kasvattamaan henkilökohtaista vaikutusvaltaansa. Uskomme omalta osaltamme myös, ettei tämän asiakeskeisyyden syy ollut yksinomaan löydettävissä hänen ylipäisestä luonteenlaadustaan, vaan oikeastaan enemmänkin siitä tosiseikasta, ettei hän ollut ruotsalainen. Hän ei ollut juurtunut siihen maahan, jonka edusmieheksi hänet oli asetettu. Hän kyllä työskenteli velvollisuudentuntoisesti ja väsymättä, osoittaen jopa tärkeiden ongelmien ratkaisemisen asiantuntijassa takuuvarmasti herättämää kiinnostuneisuutta, mutta tunsi samalla epäilemättä syvällä sisimmässään, ettei hyödyntänyt valvomiaan öitä ja väkevän henkensä ponnisteluja oman isänmaansa hyväksi. Isänmaallisen henkilön välittömän omistautuneisuuden kohde ei maastamuuton myötä muuksi muutu. Tästäkin löydämme erään selityksen sille, miksi Nordström oli ja pysyi valtiopäivämiehenä toimiessaan ennemmin kriitillisenä oikeusoppineena kuin käytännön toiminnan saralla vireästi toimeen tarttuneena valtiomiehenä.
Lukija löytää herra L:n kirjoituksesta perusteellisen yleiskatsauksen Nordströmin Ruotsiin muuton jälkeiseen elämään. Siinä kerrotaan niin ikään, kuinka häntä eräässä vaiheessa kaavailtiin kutsuttavaksi valtioneuvostoon jäseneksi ja miksi tästä aikeesta lopulta luovuttiin. Sivulta 93 löytyy kappale, jonka kirjoittajan olisi meidän mielestämme kannattanut jättää kirjoittamatta. Herra L. kummastelee siinä, ettei Nordströmille ”edes runsaan neljännesvuosisadan” aikana myönnetty Ruotsin hallituksen taholta muita kunnianosoituksia kuin kaksi ritarimerkkiä, eikä ”lisäksi ainuttakaan virkaylennystä tai arvonimeä”. Meidän on tähän väliin huomautettava, ettei valtionarkistonhoitajan virassa ole kyse minkään tietyn virka-asteikon askelmasta ja että Ruotsissa on jo kauan sitten lakattu jakelemasta onttoja, nimellisiä arvonimiläänityksiä. Moisia tyhjänpäiväisyyksiä koskevat pohdinnat näyttäytyvät kyseessä olevan elämäkerran kaltaisessa, muutoin kauttaaltaan ylevässä kirjoituksessa suoranaisina kirjoitusvirheinä, lapsus calami. Jääköön edeltävä kuitenkin vain ohimeneväksi huomautukseksi.
Olemme tässä herra Laguksen kirjoitusta koskevassa arviossa päätyneet puhumaan vähemmän itse kirjoituksesta kuin sen aiheesta. Mikäli kirjoittajan tuotoksesta tulisi antaa kokonaisarvio, koemme ensi tilassa tarpeelliseksi antaa vilpitöntä tunnustusta kirjoittajan Nordströmin elämää ja toimintaa valaisevien erilaisten asiakirjojen ja tietojen yhteen keräämisessä noudattamalle huolellisuudelle, kuin myös hänen aiheensa käsittelyssä osoittamalleen lämminhenkisyydelle. Tämän tehtävän vaikeuden käsittää jokainen, jolla on malttia pohtia, kuinka moneen kompastuskiveen elämäkerrankirjoittaja onkaan vähällä kompuroida pyrkiessään kuvailemaan nykyaikaan ja siten vähintäänkin osittain vielä kaukaisemman ajankohdan tapahtumien ulkokohtaista olemusta ilmentämättömiin olosuhteisiin sijoittuvaa miestä.
Kirjoittaja on nähdäksemme sortunut teoksessaan virheellisyyksiin tiettyjen muotoseikkojen kohdalla. Hän nimittää kuvaustaan Nordströmistä muistopuheeksi ja hän onkin itse asiassa vuoden 1875 huhtikuun 29. päivänä pitänyt Nordströmistä tällaisen; tämä puhe käsitti vuonna 1877 julkaistusta, 134 suurikokoista 4:o-sivua sisältävästä kirjasta kuitenkin vain vähäisen osan. Kirjan kansilehdessä todetaan toki puhetta ”muokatun ja täydennetyn”. Puhetta ei kuitenkaan käy niin valtaisasti pidentäminen menettämättä samalla itse puheenomaisuutta. Muisto- tai ”ylistyspuhe” on oma erityinen puhetaidollinen tyylilajinsa, eikä se ole sopusoinnussa yksityiskohtaisen, kirje-, pöytäkirja- ja muista asiakirjaotteista ammentamalla etenevän elämäkerran kanssa. Mikäli taas sivuuttaa sen asianlaidan, että tätä elämäkertaa kutsutaan muistopuheeksi ja haluaa pitää sitä vain tiedeseuran vuosijuhlasta riippumatta syntyneenä kirjoituksena, näyttäytynee tekstin tyyli silti useissa kohdissa korkealentoisemmalta kuin elämänkuvaukselta edellytetään. Teos on, lyhyesti sanottuna, edellä mainituista syistä jättänyt epätasaisen ja hajanaisen muotonsa osalta toivomisen varaa. Meidän on kuitenkin tästä huomauttaessamme myös tunnustettava kirjoittajan ilmaisun olevan sen verran huoliteltua ja jalomielistä, että se suuressa määrin toimii edellä mainitun epätasaisuuden vaikutelman vastapainona.
Mitä kirjoituksen sisältöön tulee, on kirjoittaja eittämättä nähnyt vaivaa pysyäkseen elämäkerrankirjoittajan ensisijaisen velvollisuuden mukaisesti arvioissaan ulkokohtaisena. Vaikuttimena on kenties myös ollut sanonta ”de mortuis nil nisi bene”, eli ”kuolleista puhuttakoon vain hyvää”; ylistyspuheen tyylilajiinhan kuuluu yleisellä tasolla valopilkkujen korostaminen ja varjopuolten unhoittaminen. Uskomme kuitenkin tästä huolimatta Nordströmin persoonallisuuden olennaisimpien ja ominaisimpien piirteiden välittyvän kirjoittajan kuvauksesta todenmukaisina. Herra Lagus ei ole kirjoituksessaan lähtenyt lähemmin tarkastelemaan Nordströmin tieteellistä tuotantoa, eikä moinen välttämättä elämäkerran piiriin lukeudukaan. Me olemme sitä mieltä, että kun Suomen ja Ruotsin oikeus- ja valtiotieteellisen kirjallisuuden historiaa joskus aletaan kirjoittamaan, on Nordströmin teokset tässä yhteydessä asianmukaisesti huomioitava osana parhaimmistoa.
L. Mechelin
Viitteet
1Lainatut ilmaisut ovat peräisin Litteraturbladetissa vuonna 1858 julkaistusta J. V. S:n kirjoituksesta nimeltä ”Finska emigrationen i Sverige” [Suomalaisten maastamuutto Ruotsissa].
Johan Jakob Nordström.
Johan Jakob Nordström, tecknad af Wilh. Lagus. Minnestal på Finska Vetenskapssocietetens års- och högtids-dag den 29 april 1875, omarbetadt och tillökt. (Aftryck ur Acta Soc. Scient. Fennicæ T. XI.) Helsingfors, Finska Litteratursällskapets tryckeri, 1877. – 139 ss. 4:o.
II.
Vi hafva i den föregående delen af denna uppsats redan erinrat om arten af den styrelseregim, som på 1830- och 1840- talet var rådande i landet, samt framhållit såsom en märkelig afdelning af hr Lagus’ arbete hans framställning af de konflikter vid universitetets konsistoriibord, i hvilka Nordström var en kämpande part. Det hände derunder ej sällan att han blef ensam om sin åsigt, en omständighet, som dock icke bör utan vidare anses bevisa att hans mening skulle varit skef, origtig eller bizarr. Snarare kan man säga, att Nordströms kolleger, hvilka icke såsom han voro målsmän för den offentliga rätten, måhända voro med denna rätts principer mindre förtrogna och derför mera böjda för sådan modifierad ståndpunkt, som bibehöll god sämja med vicekansler. För denne embetsman blef Nordström en nagel i ögat. Han befans vara alltför styf och radikal. Osannolikt är icke heller, att sjelfva hans ställning såsom representant för politiska vetenskaper bidrog att göra honom misshaglig för de trångbröstade.
Det är visserligen så, att universitets läraren är fri och oberoende i sitt lärarekall, i hvars utöfvande han icke behöfver taga ledning af annat än sin öfvertygelse och sitt samvete. Det kunde derför tyckas, såsom hade det för Nordström bort vara|107| temligen likgiltigt, det obehag han kunde röna såsom konsistoriel embetsman. Men så var dock icke fallet. Dessa konflikter voro icke endast af rent personlig natur; de åtgärder och afsteg, han sökte att bekämpa, voro uttryck af ett system, som ej blott i fråga om universitetet utan ock än mera för landets öfriga angelägenheter kunde innebära ett aflägsnande från det styrelsesätt, som författningsenligt borde i landet gälla. För vår del tro vi att det missmod, som under dessa tider uppkom hos Nordström, i högre grad närdes af antydda allmänna sakläge, än af de inverkningar deraf som förnummos inom den i politiskt hänseende jämförelsevis mindre betydande universitets sferen, der Nordström hade sitt verkningsfält och utom hvilken han föga kunde bereda sitt ord något inflytande för stunden. Det bör ej heller förbises, att den, som gjort vår författningsrätt till sitt vetandes innehåll, sin forsknings föremål, mer än andra måste smärtsamt beröras af skilnaden mellan förhållandena, sådana de då i verkligheten visade sig, och den regim, som rättsenligt hade bort följas.
När det gäller att opartiskt bedöma motiven för Nordströms öfverflyttning till Sverige, bör man ej underlåta att tillbörligen taga i betraktande huru det sålunda alstrade missmodet äfven måste inverka hämmande eller störande på hans vetenskapliga produktion. Herr Lagus har i sin teckning låtit det tydligen framstå, att åtrån efter en vetenskaplig verksamhet under gynsammare förhållanden i främsta rummet bestämt Nordström att emottaga riksarkivarie-embetet i Stockholm. Bland upplefvelser, som med skäl kunde förbittra Nordströms sinne under hans professorstid, torde vi få anföra ett par, hvilka icke äro omnämnda af hr L. Enligt hvad oss meddelats af personer, som stått Nordström mycket nära, hade han på yrkande af censuren nödgats från Samhällsförfattningens historia utesluta ett kapitel, på hvilket han satte stort värde. Senare skall, medan Nordström var frånvarande på en resa till S:t Petersburg, ett besök hafva skett i hans hem i ändamål att anställa en visitation af hans papper; dock hade man till följd af protesterna deremot afstått från afsigtens fullföljande.
Det har blifvit sagdt att Nordströms afsked från fosterlan|108|det var ”tycke, fritt val”; och man har velat häri finna bevis på bristande patriotism. Väl är det sant, att intet uttryckligt magtbud ålade honom att emigrera. Han hade kunnat stanna qvar, bidande på tider, som möjligen vore mindre ogynsamma för sådan vetenskaplig verksamhet som den, han hade omfattat. Nordström har äfven sjelf betecknat det såsom ett ”fel”, att han beslöt emottaga det svenska embetet. Men då man vet, att ändamålet med hans afflyttning icke var det att öfvergifva fäderneslandet, men väl att den skedde med afsigten att framdeles dit återvända efter att emellertid hafva fått fullfölja vetenskapliga sträfvanden, för hvilka de rikligaste källor funnos att tillgå just på den i Stockholm erbjudna platsen, – då begår man en klandervärd orättvisa om man frånkänner Nordström patriotism. Att förhållandena omsider gestaltade sig för honom så, att han till sin lefnads slut måste qvarstanna i Sverige, bör icke inverka på omdömet om hans afsigter och tänkesätt vid öfverflyttningen. Det är ock en ingalunda ovanlig sak, att vetenskapsmän för längre eller kortare tid taga anställning i främmande land, när de finna detta för sin lefnadsuppgift gagneligt. Sådant händer ganska ofta; och det plägar icke stämplas såsom en handling, hvilken gör den emigrerande ”begrafven för sitt land”. Ty emigrationen sker då icke för att ”afkläda sig sin nationalitet” eller ”utbyta den ena kronans tjenst mot den andras”*)De citerade uttrycken äro tagna ur en uppsats om ”Finska emigrationen i Sverige” af J. V. S. i Litteraturbladet 1858., utan för att i bästa möjliga mån tjena vetenskapen och derigenom gagna såväl fäderneslandet särskildt som utlandets utveckling i allmänhet. – Såsom ett nära liggande exempel på opinionen i sådana fall må erinras, huruledes veterligen ingen påstått att J. V. Snellman saknat fosterlandskärlek eftersom han, – på sätt hr Lagus i denna skrift förtäljer, – tvenne särskilda gånger ansökt filosofisk lärostol i Sverige. Men att, om ock utan framgång, eftersträfva anställning i annat land, är väl en handling underkastad enahanda bedömande, som den att antaga en erbjuden befattning.
Herr Lagus’ skildring af Nordströms afsked från universitetet och landet samt af de händelser, som dermed stå i sam|109|band, är gjord med mycken pietet. Särskildt har förf. med ledning af för honom tillgängliga enskilda bref sökt ådagalägga, hurusom Nordström snart efter det han ingifvit sin afskedsansökan begynt ångra detta steg och varit benägen att qvarblifva vid sin befattning. De underhandlingar, som härom förekommo, framstå dock icke rätt tydligt ur förf:s teckning. Intrycket blir derför något ofullständigt, sväfvande. Man erfar icke med visshet huru långt tillmötesgåendet från höga vederbörandes sida, huru långt Nordströms framställningar gingo, för att en återgång måtte komma till stånd, ej heller om auktoriteterna i Petersburg verkligen ansågo den diplomatiska konvenansen hindra sådan förklaring, Nordström önskade för att kunna afsäga sig den svenska utnämningen, eller om sagde konvenans endast begagnades såsom en förevändning, för att icke undanröja hindret för Nordströms återgång. Vi böra för öfrigt erkänna, att förf. svårligen kunnat förfoga öfver alla nödiga data angående denna episod. Att Nordström sjelf trott på sistberörda alternativ framgår ur bref, anförda af förf. Nordström säger der, att man mötte honom med bara betänkligheter, ehuru han ej bättre kunde reparera sitt fel än genom att återkommas. Och vidare: ”Hvad begär jag då? – blott från högre ort något skäl att lösa mitt under ett ögonblick af vetenskaplig hänförelse gifna löfte”; slutligen framhåller han ”att det väl aldrig förut någonstädes händt, att man förkastat en af regeringen sjelf såsom användbar erkänd mans anhållan att få återgå för att tjena sitt fädernesland, sedan han insett det orätta i sin föresats att lemna det, om ock endast för vetenskapliga behof”.
Det skulle föra oss för långt om vi äfven för vår del sökte anställa närmare betraktelser angående Nordströms tänkesätt, själsstrider, förhoppningar och sorger vid tiden för den betydelsefulla vändpunkt i hans lif, flyttningen till Sverige utgjorde. Hvad genom hr Lagus’ framställning måste erkännas vara utredt är, att Nordström icke velat bryta med sitt land, upprifva sambandet med fosterjorden, afskudda sig sin nationalitet. Sjelf har han betecknat sin afskedsansökan, eller rättare sitt löfte att emottaga riksarkivarie-befattningen i Sverige, såsom gifvet i ett ögonblick af vetenskaplig hänförelse; sjelf har han, när den deraf|110| betingade skiljsmessan från fäderneslandet framstod för honom i all sin djupa betydelse, gjort hvad möjligt var samt hvad sjelfaktningen och gifna löftens helgde kunde tillåta, för att kunna qvarstanna vid sin förra post; och slutligen har han, när detta misslyckades, bestämdt förklarat sig erna efter en tid återvända.
Den senare hälften af hr L:s skrift innehåller, i och genom skildringen af Nordströms lif och verksamhet i Sverige, svar på frågan hvarför Nordströms afsigt att återgå till hemlandet icke blef förverkligad. Under det första decenniet af hans frånvaro utgjorde påtagligen enahanda politiska förhållanden som de, hvilka i sin mån föranledt hans afgång, ett hinder för återkomsten. När det 1856 blef fråga derom att Nordström borde efterträda L. G. von Haartman i finanschefs-embetet, hvarom privata meddelanden med honom ock egde rum, strandade denna några behjertade mäns plan på vissa politiska betänkligheter, hvilka det icke torde varit svårt för vederbörande att hos grefve Berg framkalla. Det var ungefär ett år derefter, som J. V. S. i Litteraturbladet uttalade den hårda domen om Nordström: ”han har sjelf icke ansett sig ega någon skuld till det land, som sett honom födas och som högt uppburit honom; han har dermed öfverkorsat fordringarna på dess vidare erkännande. Också har han sedan sin öfverflyttning till Sverige varit för Finland begrafven”. Det är naturligt att ett sådant angrepp skulle hos Nordström väcka bitter harm; möjligt är äfven att han deri såg ett uttryck af den stämning, som i händelse af hans återkomst skulle möta honom från det parti, hvars ledare Litteraturbladets utgifvare var. I sjelfva verket hade Nordströms härvarande vänner ännu sökt hålla frågan om återflyttning öppen. Men äfven andra omständigheter synas hafva hos Nordström framkallat farhågan att han icke vore lämplig för en statsmansplats i hemlandet. Han hade vid sitt besök i Helsingfors 1860 trott sig finna det rådande ”systemet” fortfarande ganska betänkligt. Året derpå inträffade föreskriften om det s. k. Januari-utskottet. Detta och annat var icke ännu omfattandet af en fullt författningsenlig regim. Och derför, när år 1862 Nordström öfverraskades af bestämdt anbud om antingen ecklesiastik-portföljen eller prokurators-embetet, utföll hans svar, efter långvarigt be|111|grundande, – nekande. Han framhåller i sina tvenne svarsbref härå, att han icke klarligen kan bedöma ”huruvida hans åsigter om förhållandenas kraf, om ändamål och medel skulle öfverensstämma med de mäns, i samråd med hvilka han blefve hänvisad att handla”; och vidare: ”Huru mycket inre strid det kostade mig att, efter lång öfverläggning inom mig, nedskrifva mitt nej, skulle ej tjena till något att här söka teckna. Nog af, utan tillfälle till samtal med vederbörande om beskaffenheten och tendensen af den verksamhet, hvilken egentligen skulle blifva mig förbehållen, och utan att sålunda på något sätt få kännedom om, huruvida den, efter min öfvertygelse, rätta och ändamålsenliga rigtningen af erforderliga förslag och åtgärder för landets ekonomiska utveckling och dess höjande till starkare lifskraft och utvidgad sjelfbestämning kunde påräkna alvarligt bifall och understöd, fann jag, då jag ej alldeles förgäfves ville vidtaga ett för mig i så många hänseenden vigtigt steg, som det ifrågasatta, mig slutligen böra stanna vid det svar jag afgifvits. – Enligt hvad hr L. anför hade Nordström snart derpå muntligen för en af de senatorer, som framstält anbudet, närmare redogjort för grunderna till sitt afslag; och hade han dervid tillfredsställelsen erfara att dessa grunder i allo gillades.
Men om Nordström således icke återvände till Finland, blef han dock ännu i tillfälle att på ett framstående sätt gagna sitt gamla fädernesland, nämligen genom de betänkanden och förslag i statsrättsliga frågor, som han, på begäran härifrån, författade under åren 1862 och 1863. Särskildt bör härvid ihågkommas hans förslag till landtdagsordning, hvilket lagts till grund för och i det väsentligaste torde återfinnas i den nu gällande, af 1867 års ständer antagna landtdagsordningen. Detta innebär ett berättigadt anspråk på erkännande från landets sida; liksom det för Nordström måtte varit kärt att sålunda få direkte tillgodogöra sin insigt och förmåga till förmån för den för honom städse dyrbara fosterjorden.
Det korta meddelandet af ofvanstående fakta har icke skett för att derigenom bespara läsaren genomgåendet af hr L:s utförligare framställning. Vi tillråda tvärtom på det högsta till läs|112|ningen deraf; den är intressant och upplysande jämväl med hänsyn till den politiska ställningen i vårt land på ifrågavarande tid.
Vi hafva tidigare framhållit, huruledes vetenskaplig verksamhet stundom kan i annat land utöfvas med större framgång än i hemlandet, och att derför antagandet af vetenskaplig anställning utom eget land i allmänhet icke är att anses såsom en ur patriotisk synpunkt förkastlig expatriation. En anmärkning bör härvid tilläggas: det rättsvetenskapliga arbetet står vanligen i så nära samband med fäderneslandets institutioner och rättsväsende att det förutsätter samlif med dessa; och det politiska lifvet blir sällan främmande för den vetenskapliga juristen, särskildt den som egnat sig åt den offentliga rättens uppgifter. När Nordström trodde sig såsom riksarkivarie i Sverige finna en förmånlig situation för sina rättshistoriska forskningar, så var detta säkerligen ett rigtigt antagande, äfven af det skäl, att Finlands och Sveriges rättshistoriska utveckling till det mesta varit ett gemensamt helt. Men när det gälde att träda utom detta fält, att vare sig vetenskapligt belysa de politiska frågorna för dagen eller kommentera den positiva rätten, eller, än mera, att deltaga i den praktiska politiken, måste han i Sverige erfara att hans ställning var en annan, en mindre tillfredsställande, än om han befunnit sig i eget fädernesland; jämte det han sannolikt rönte intryck deraf, att hvad han sålunda kunde verka icke mera var ett arbete som omedelbart äfven kom fosterlandet till godo. Måhända var det en förkänsla häraf, som föranledde honom att redan kort efter sin afskedsansökning från professionen i Helsingfors yttra, att han fann sig hafva gjort orätt deri. Hvad som åtminstone synes oss kunna med visshet sägas är att, om Nordströms vistelse i Sverige i början var hvad den var ämnad att vara, ett temporärt uppehåll derstädes i rent vetenskapliga syftemål, så blef hans ställning deremot, gentemot Finland, den verkliga emigrantens, sedan han indragits till medverkan i det politiska lifvet i Sverige.
Att Nordström i det längsta motsatte sig och sökte undgå det politiska mandat, riksdagsmannakallet, som vetenskapsakademin anförtrodde honom, i det han väl anade att han genom|113| detta uppdrag komme att fjermas från fäderneslandet, detta har hr L. med skäl särskildt betonat.
Det blef för honom hädanefter nödvändigt att ställa de politiska pligterna i främsta rummet, medan de vetenskapliga planerna för det mesta måste träda i skuggan. Och det var på detta gebit icke endast riksdagarna, som togo hans tid och krafter i anspråk; hans ovanliga arbetsförmåga och sällsynt omfattande kunskaper anlitades dessutom ständigt för lagberedningsarbeten.
Så vardt han en mångbetrodd man i Sveriges statslif under de senaste tjugu åren af sin lefnad.
Medlem af presteståndet vid de fyra ståndsriksdagarna 1853–1863 samt från 1867 till sin död 1874 af riksdagens första kammare, har Nordström på ett så mångsidigt och omfattande sätt deltagit i den svenska representationens arbeten, att denna del af hans lifsgerning väl skulle förtjena att ensam för sig göras till föremål för studium och framställning. Få äro i hvarje land de män, hvilka kunna vid riksdagsarbetets utöfvande förfoga öfver ett så rikt och gediget vetande i snart sagdt alla lagstiftningens och statshushållningens grenar, som Nordström. Derom vitna ock nästan alltid hans tal och anföranden; många bland dem kunde med skäl betecknas såsom stycken af hans vetenskapliga produktion.
Hr Lagus har icke skytt mödan att genomgå de digra riksdagsprotokollen för att lemna en öfverblick af Nordströms verksamhet såsom riksdagsman samt derur anföra ett och annat mera betydande moment jämte prof på det icke sällan skarpa språk, som af Nordström i debatten brukades. För en närmare kännedom om Nordströms ställning inom representationen erfordras dock en utförligare behandling af ämnet, än man af denna lefnadsteckning skäligen kunnat vänta. Sjelfva arten af folkombudets arbete, som icke fullgöres af individen ensam för sig, utan ständigt i gemenskap med andra, under strid för egna åsigter mot andras, betingar att man för att rätt bedöma en representants betydelse måste skärskåda hans verk i dess förhållande till situationen för tiden och till de rigtningar, som af andra uppbäras och göras gällande. Måhända hade hr L. dock kunnat i sin skildring inrymma en antydning om de väsentligaste parti|114|grupperingar, som under dessa 20 år förekommit vid de svenska riksdagarna, och i sammanhang dermed karakterisera Nordströms ställning till de olika partierna.
Nordströms politiska ståndpunkt har, detta framhålles äfven af hr L., påståtts vara icke blott konservativ, utan äfven ”monarkisk” och ”byråkratisk”. En viss grad af sanning ligger väl i dessa påståenden. Hvad arten af hans konservatism vidkommer hafva vi redan tidigare derom yttrat vår mening. Vi böra tillägga, att denna rigtning under årens lopp gjorde sig allt mera gällande, dock utan att urarta till afvoghet mot allt hvad reformer heter. Hans monarkism åter var ingalunda någon tendens åt absolut konungamagt. Men det konstitutionelt monarkiska statsskicket kan gestalta sig olika, det kan inrymma åt regenten mer eller mindre verklig magt. Nordström gaf, på rättshistoriska grunder, i Sverige företräde åt det system enligt hvilket konungen, ”med råds råde” innehar en starkare, mera vidsträckt regeringsmagt än der en parlamentarisk ministerstyrelse blifvit rådande. – Byråkratismen, i dess rätta mening af embetsmanna godtycke och hemlighets makeri, har dock varit fullkomligt främmande för Nordströms tänkesätt.
Angående hållbarhetenoriginal: hållbarhetan af Nordströms åsigter om den rigtigaste magtfördelning i den konstitutionela staten kunna tvifvel nogsamt uttalas; tiderna gå framåt och en utbildning till verklig parlamentarism är omisskännelig äfven i Sverige. Men med hr Lagus önskade vi dock betona att Nordströms parlamentariska valspråk var: ”principiis obsta”, och att ”hvar han stod, förblef han en den sjelfständiga öfvertygelsens och insigternas man”. En regeringens försvarare quand même var Nordström aldrig. Hvad han ogillade, det bekämpade han lika oförbehållsamt, lika skarpt, från hvilket håll det än hade utgått.
Deraf hans förhållande till partierna. Han hörde icke till något sådant. Att han hvarken ville ansluta sig till något af andra uppburet partiprogram eller sjelf sökte såsom ledare bilda och sammanhålla ett parti, berodde äfven i icke ringa grad på hans genomgående teoretiska ståndpunkt. Hans sträfvan syntes förnämligast vara att bringa vetandets utredning åt de föreliggande frågorna, att kritiskt sikta förslagen, men icke att för sin|115| person vinna inflytande. Och för vår del tro vi att orsaken till denna teoretiska ståndpunkt icke endast är att finna i hans skaplynne öfverhufvud, men än mera deri att han icke var svensk. Han hade icke sina rötter i det land, hvars talan han stälts att föra. Han arbetade pligttroget och ihärdigt, ja äfven med det intresse, lösandet af vigtiga problem städse måste hafva för den sakkunnige; men han kände dervid utan tvifvel i djupet af sin själ, att det icke var för sitt eget fädernesland han använde sina nätters vakor, sin starka andes ansträngningar. Patriotismens omedelbara hängifvenhet kan icke öfverflyttas. Äfven häri finna vi en förklaring hvarför Nordström såsom riksdagsman var och förblef den kritiske rättslärde, snarare än den i handlingens verld liffullt ingripande statsmannen.
Läsaren finner i hr L:s skrift ett fullständigt omnämnande af det yttre förloppet af Nordströms lif efter öfverflyttningen till Sverige. Äfven meddelas huruledes fråga varit om hans inkallande i statsrådet, och hvarför denna fråga fick förfalla. På p. 93 finnes ett stycke, som förf. enligt vår tanke icke bort nedskrifva. Hr L. finner det förunderligt att det under ”ett väl rågadt qvartsekels” icke bestods Nordström från svenska styrelsens sida några andra utmärkelser än tvenne ordensutnämningar; ”för öfrigt ingen befordran och ingen titel”. Vi måste anmärka, att riksarkivarie-embetet icke är något trappsteg på befordrings skalan och att förlänandet af tomma titlar i Sverige längesedan har upphört. I en så alltigenom högstämd skrift, som denna biografi är, förefalla reflexioner om sådant lappri såsom en lapsus calami. – Men detta blott i förbigående.
Vi hafva i denna anmälan af hr Lagus’ skrift kommit att yttra oss mindre om sjelfva skriften än om föremålet för densamma. Gäller det att afgifva ett total-omdöme om förf:s arbete, finna vi oss manade att i främsta rummet uttala ett upprigtigt erkännande af den omsorg, förf. nedlagt på samlandet af de olikartade urkunder och data, som lemna upplysning om Nordströms lif och verksamhet, samt af den värme hvarmed förf. behandlat sin uppgift. Att denna icke varit så lätt, inses af enhvar, som vill besinna, huru många stötestenar biografen påträffar när han skall skildra en man af samtiden och således|116| förhållanden, hvilka åtminstone endels icke ännu tagit den objektiva gestalt som företeelserna i en aflägsnare tidpunkt.
I formelt afseende har förf., såsom oss synes, beredt sitt arbete vissa olägenheter. Förf. kallar sin teckning af Nordström ett minnestal. I sjelfva verket har han den 29 april 1875 hållit ett minnestal öfver Nordström; men detta tal utgjorde blott en ringa del af den år 1877 utgifna boken om 134 stora 4:o sidor. Det säges visserligen på titelbladet att talet är ”omarbetadt och tillökt”. Men ett tal kan icke så ofantligt förlängas utan att tillika förlora karakteren af tal. Minnestalet eller ”äreminnet” fordrar sin särskilda stil; med denna retoriska stil sammanstår icke väl en detaljerad lefnadsteckning, för hvilken utdrag ur bref, protokoll och andra handlingar meddelas. Afser man åter från den omständighet att denna biografi benämnes minnestal och vill betrakta den blott såsom en oberoende af vetenskapssocietetens årshögtid tillkommen skrift, torde man finna stilen på åtskilliga ställen mera retorisk än en lefvernesbeskrifning påkallar. Korteligen, arbetet har, af de nämnda orsakerna, till sin form icke blifvit så jämt och helgjutet som önskligt varit. Men då vi anmärka detta, böra vi medgifva tillika, att förf:s diktion är vårdad och ädel, så att intrycket af antydda ojämnhet derigenom i hög grad motväges.
Hvad innehållet vidkommer har förf. onekligen bemödat sig om den oväld i uppskattning och bedömande, som är biografens främsta pligt. Måhända har satsen: ”de mortuis nil nisi bene” utöfvat något inflytande; äreminnets art är ock i allmänhet, att framhålla dagrar och glömma skuggor. Men detta oaktadt tro vi, att de väsentliga och karakteristiska dragen i Nordströms personlighet sant och rigtigt framstå ur förf:ns teckning. Hr Lagus har icke ingått på någon närmare redogörelse för Nordströms vetenskapliga arbeten; en sådan hörde icke heller nödvändigt inom biografins ram. Vi tänka att, när engång Finlands och Sveriges juridiska och statsvetenskapliga literatur erhåller sin historieskrifvare, Nordströms verk skola tillbörligen beaktas och uppskattas bland de främsta.
L. Mechelin.
Noter
*)De citerade uttrycken äro tagna ur en uppsats om ”Finska emigrationen i Sverige” af J. V. S. i Litteraturbladet 1858.