Hra A. M:lle
Agathon Meurman
Kun allekirjoittanut kritisoi jokin aika sitten tässä lehdessä Morgonbladetissa julkaistua hra A. M:n Kansanvalistusyhdistyksen ensimmäistä yleiskokousta käsittelevää artikkelia, arvostelu kohdistui siihen, että kyseinen artikkeli oli yksi karkeimmista puoluekiihkoilun purkauksista, joita minun tietääkseni on maassamme tähän mennessä päässyt julkisuuteen, ja siksi se tuli totuuden ja terveen järjen nimessä sellaiseksi osoittaa ja torjua. Hra A. M. ei tietenkään suostunut rehellisesti tyytymään saamaansa tarpeelliseen ojennukseen vaan päätti mieluummin vaivautua uuteen voimanponnistukseen samassa hengessä edellisen kanssa. Minulle suuntaamassaan artikkelissa, Mgnbladtin numerossa 258 hän pyrkii yhtäältä vähättelemään minua henkilökohtaisesti, toisaalta puolustamaan joitakin edellisen artikkelinsa virheellisyyksiä, ja lisäksi hän hyökkää maamme oikeudenhoitoa vastaan.
Mitä tuon kolmikon ensimmäiseen osaan tulee, siinä taktiikkana on ollut isällistä ”ymmärtäväisyyttä” vakuutellen väittää, etten minä olisi suinkaan esiintynyt edellä mainitussa kokouksessa omasta halustani ja vakaumuksestani vaan toiset olisivat ”tuupanneet minut esiin” ja ”kannustaneet juoksemaan harhaan”. Olen jo aiemminkin havainnut, että hra A. M:llä on taipumuksia kuvitelmiin. Tälläkään kertaa hän ei voinut olla tietämätön siitä, että hänen väitteensä on suurin piirtein todellisen tilanteen vastakohta. Tämänkaltaiset vihjailut ovat kuitenkin vanha poleeminen tehokeino. Ja jos käy polemiikkia niinkin usein kuin hra A. M., voi helposti käydä tarpeelliseksi käyttää myös kuluneita ja ruosteisia aseita. Se on yksinkertaista mutta vaivatonta. Suotakoon se hänelle! – Tämä ei liioin ole se osa artikkelia, jonka johdosta päätin kirjoittaa siihen lyhyen vastauksen. Mitä hänen kirjoituksensa henkilökohtaisuuksiin meneviin osiin tulee, haluan vain kieltää kaikki kutsumattomat Juudaksen suudelmat. –
Hra A. M:n käsitys ”oikeasta perustuslaillisesta menettelytavasta” on edelleen yhtä nurinkurinen kuin ennenkin. Hän haluaa puolustaa näkemystään esimerkillä, jonka perusteella ei voi kuin uskoa, että hänen mielestään perustuslaillinen järjestelmä toteutuu juuri silloin, kun yksikään laki ei rajoita puolueen muodostamaa hallitusta. Asia on kuitenkin täsmälleen päinvastoin. Jotta puolueet voivat kilpailla vallasta vapaasti ja tuottamatta valtiolle vahinkoa ja jotta jokainen puolue voi luottavaisesti antaa asioiden hoidon johtomiestensä käsiin, oikeuden ja vapauden suojana on oltava perustuslaki, jonka kirjauksia ja normeja ei koskaan saa rikkoa, vaikka puolueriidat riehuisivat kuinka raivoisina. Jos perustuslaki on tässä mielessä puutteellinen, sitä pitää täydentää, sillä muuten oikeuden tila ei ole turvattu. Perustuslaillinen kehitys merkitseekin juuri sitä, että lain kirjauksia vähitellen parannetaan ja että yleiseen tietoisuuteen kuuluvia oikeusperiaatteita otetaan mukaan perustuslakiin, jotta vapaudelle ja oikeudelle saadaan vahvemmat takeet.
Lukija suonee anteeksi, että tässä käsitellään näin yksinkertaisia ja yleisesti hyväksyttyjä asioita. Se johtuu hra A. M:stä, – ja vaikka täytyy myöntää, että on epäkiitollista puuhaa yrittää opettaa hänelle parempaa tietoa, varsinkaan kun aihetta on vaikea käsitellä alkeista asti muutamalla sanalla. Minun puolestani hän saa vapaasti pysyä kannallaan, että parasta politiikkaa on antaa luottavaisesti kaikki valta hallituksen käsiin lain sitä ensinkään rajoittamatta. Mutta silloin hänen pitäisi lakata kutsumasta näkemystään perustuslailliseksi.
Tätä on helppo soveltaa kiistamme pohjana olevaan tapaukseen, edellä mainitusta kokouksesta tuttuihin ”julkilausumiin”. Hra A. M. tekee senkin omalla tavallaan. Nyt hän väittää, kuten edellisessäkin artikkelissaan, ettei julkilausumilla pitäisi olla mitään käytännön merkitystä sen kannalta, tulisiko niissä lausuttuja periaatteita noudattaa. Omalta osaltani en voi allekirjoittaa niin loukkaavaa epäluuloa kansanvalistusyhdistyksen hallitukseen valittuja kunnianarvoisia miehiä kohtaan. Luotan heihin päinvastoin siinä määrin, että he pyrkivät kokouksen päätöksen mukaisesti välttämään yhdistyksen julkaisuissa kaikkea mikä voisi herättää hajaannusta ja katkeruutta kansamme eri kieltä puhuvien osien välillä.
Herra A. M. katsoo nyt asiakseen esittää todisteita siitä, että ”sivistyspuolueelta puuttuu itsenäisen työn sisältö, muoto ja päämäärä.” Näin hän sanoo, hän käyttää itse asiassa todisteinaan ”Suomen uusinta historiaa” ja ”kaikkea mitä tässä maassa on 30 vuoden aikana tehty”. Hänelle suotakoon kuitenkin tuoda tässä esiin muutamia ilmeisiä tosiasioita. Niitä ovat: kotimaisen oopperan luominen, kahden suomalaisen yksityiskoulun perustaminen, hyökkäykset hra. Y. Koskisen vähemmän historiallista oppikirjaa vastaan – sekä edellä jo käsitellyt ”julkilausumat.” Ensinnäkin hänen olisi pitänyt kertoa tarkemmin, mitä hän ”sivistyspuolueella” tarkoittaa. Oikeastaan sillä pitäisi kai tarkoittaa kaikkia niitä, jotka toimivat sivistyksen puolesta, erotukseksi niistä, jotka vainoavat sivistystä tai toimivat sitä vastaan. Hra A. M:n edellisestä artikkelista voi kuitenkin arvella, että hän kokoaa tämän nimen alle kaikki ne, jotka eivät kuulu siihen puolueeseen, jolla on onni lukea hänet riveihinsä.
No jaa, mitä hänen yllä esittämänsä tosiasiat todistavat kyseisen puolueen kyvyttömyydestä itsenäiseen työhön? Kaksi ensimmäistä tosiasiaa muistuttavat siitä, mitä kukaan ei ole kiistänytkään, nimittäin että suomalaisuuspuolue työskentelee kiihkeästi ja menestyksekkäästi ohjelmansa toteuttamiseksi*)Erityisesti kukaan ei voine kiistää tunnustustaan siltä tarmolta ja omistautuneisuudesta, joka välittyy pyrkimyksistä suomalaisen oopperaseurueen muodostamiseksi. – Sivumennen täytyy, vain hra A. M:ää varten, muistuttaa, ettei kotimainen oopperaseurue ole sama asia kuin kotimainen ooppera, eivät myöskään muutamien saksalaisten ja italialaisten oopperoiden tekstisuomennokset. Oopperalla taidelajina ei ole juuri muita kotimaisia edustajia kuin nämä kaksi: Kaarle kuninkaan metsästys ja Kypron prinsessa.. Kaksi seuraavaa osoittavat hänen harmikseen, että kritiikki on valpasta myös vastakkaisessa leirissä. Mitään muuta nämä tosiasiat eivät selvästikään todista. Jokaiselle ajattelevalle lukijalle jääkin vaille todisteita hänen sivistyspuoluetta vastaan esittämänsä edellä lainattu väite, joka kiihkeässä pyrkimyksessään kiistää tosiasiat lienee vertaansa vailla koko maailmassa. Hra A. M. on itse seurannut tapahtumia tarpeeksi läheltä tietääkseen, että esimerkiksi vuoden 1861 poliittisesta liikehdinnästä, kolmien valtiopäivien toiminnasta ja niihin liittyvistä valmistelutöistä vastasivat suurimmalta osin hänen puolueensa ulkopuoliset miehet. Minulle ei silti tulisi mieleenkään hra A. M:n tavoin rehvastella puolueen ansioluetteloilla, kun koen tässä yhteydessä jo puolueiden näkemyksetkin itselleni vieraiksi. On aina syyttävän osapuolen asia esittää todisteet. Hän suosii kuitenkin tyhjää syyttelemistä. Pitäisihän hänen omalletunnolleen valjeta, ainakin ”selväjärkisyyden hetkinä”, ettei hänen syytöksillään eikä hylkäystuomioillaan ole mitään pohjaa. Sellaisina hetkinä hän ei varmastikaan pysty kiistämään suurta, tai suurinta, osaa ”siitä mitä tässä maassa on 30 vuoden kuluessa saatu aikaan”.
Tällä kertaa hän ei kuitenkaan tyydy vain kiistämään, että hänen oman puolueensa ulkopuolella olisi tehty lainkaan itsenäistä työtä kansakunnan puolesta, vaan hän lisää vielä karkean solvauksen – viitaten katekismukseen. Hra A. M. nimittäin lausuu, että kaiken tämän (eli lakien ja instituutioiden, tieteen, taiteen j. n. e. kehittämisen) puolesta voi toimia”esim. säilyttääkseen mukavan etuoikeutetun asemansa ja hankkiakseen oppineisuutta samalla tavoin kuin saituri kokoaa aarteita kirstuunsa, tai sitten voi toimia kaiken tämän puolesta oman kansakuntansa kohottamiseksi, tehdäkseen kansastaan jalon ja hyvän”. – Ovathan tuollaiset sanat sellaisenaan kauniita, tosia ja vanhoja. Mutta tässä yhteydessä, jossa hra A. M. ne lausuu, hän haluaa nähtävästi sanoa niillä jotain vihaamastaan sivistyspuolueesta: heillä ei ole mitään itsenäisen työn edellytyksiä. Ja jos he silti harjoittavat sellaista, he tekevät sitä vain oman etunsa vuoksi – isänmaallisuus on heille vieras asia.
Onneksi hra A. M., niin erehtymätön kuin uskookin olevansa, ei joudu yksin arvioimaan ”tekoja” tai ”mielenlaatua”. Kaikeksi onneksi niille, jotka hän täten haluaa julistaa kerettiläiseksi, voi olla herttaisen yhdentekevää, paljonko myrkkyä hän musteeseensa sekoittaa. Yhdellekään täysjärkiselle ihmiselle hänen puolueessaan tai sen ulkopuolella ei kuitenkaan voi olla yhdentekevää, jos merkittävä journalisti vetää itsensä lokaan edellä mainittujen hyökkäysten kaltaisilla houreilla. Vanhasta hyväntahtoisuudesta herra A. M:ää kohtaan en hänen itsensä kannalta voi kuin toivoa, että nämä hänen viimeisimmät kirjalliset meriittinsä vaipuvat pian unholaan. –
Hra A. M. väittää vielä artikkelinsa päätteeksi, että Suomen kansaa kohdellaan oikeudenhoidossa pöyristyttävällä tavalla ja erityisesti todistajien kuulustelussa menettely on sitä luokkaa, että kiinalainenkaan tuskin tunnistaisi sitä oikeudenhoidoksi”, – ja kysyy sen johdosta, onko kaikkiin mahdollisiin toimiin ryhdytty tilanteen parantamiseksi.
Suoraan kysymykseen annan mieluusti suoran vastauksen, joskaan minulla ei ole kykyä selvittää kokonaisuudessaan näin tärkeää aihetta, ainakaan muutamalla sanalla.
Porvoon maapäivillä vuonna 1809 talonpoikaissääty anoi, että ruotsin kieli pysyisi jatkossakin maan tuomioistuinten virallisena kielenä. Sillä kaiketi tarkoitettiin erityisesti sitä, että venäjän kieltä ei otettaisi käyttöön ruotsin asemesta; suomen käyttämisestä esitettiin vähemmän vaatimuksia, sillä kieltä oli käytetty jo ennenkin suullisissa käsittelyissä. Näin ollen pidettiin sopivana, että ruotsin kieli säilyi virallisena ja ainoana virallisena kielenä. Nyt kun suomen kieli ja kirjallisuus ovat kuitenkin edistyneet yhä pitemmälle ja tämän ilahduttavan edistysaskeleen vuoksi on tultu tilanteeseen, että ainakin osalle suomenkielisestä väestöstä on syntynyt tietoinen tarve saada pöytäkirjat omalla kielellään, tulee myös tunnustaa kestämättömäksi epäkohdaksi, jos suomen kieli vastedes suljetaan pois tuomioistuinten asiakirjoista. Tämän tunnustuksen johdosta annettiinkin sittemmin 1. elokuuta 1863 asetus, jossa suomen kielelle julistettiin ”kaikissa suomalaisväestöä suoraan koskevissa asioissa samat oikeudet kuin maan virallisella kielellä”. Niin ikään määrättiin, että suomen kielen oikeutta tulee täten soveltaa täysimääräisesti viimeistään vuoden 1883 lopulla. Uudistuksen toteuttamista on edistetty muilla asetuksilla, jotka koskevat muun muassa suomen oppimista kouluissa, sen opettamista yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa sekä kääntäjien ja kieliavustajien palkkaamista.
Onko ”asetusten säädöksiä noudatettu kirjaimellisesti,” siitä hra A. M:llä tai minulla tuskin lienee täydellistä tietoa. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että mitä enemmän saatavilla on tuomareita, jotka hallitsevat suomen kielen perin pohjin, sitä harvemmaksi käyvät ne tapaukset, joissa todistajien kuulusteluissa voi esiintyä väärinkäsityksiä. Ja mitä useampi lapsesta asti suomea opetellut nuori mies antautuu tuomarinuralle, sitä pikemmin ja menestyksekkäämmin tavoitteeseen päästään. Sillä kaikille niille, jotka pääsevät vasta varttuneemmalla iällä omaksumaan suomen, tulee aina tuottamaan vaikeuksia oppia kieltä niin hyvin, että he pystyisivät pitämään tuomiokirjaa suomeksi tuottamatta vahinkoa itse asialle. Onkin huomattavasti parempi kirjoittaa pöytäkirjat kelvollisella ja selvällä ruotsin kielellä kuin kehnosti ja puutteellisesti suomeksi. Siksi sellaisissa tapauksissa, kun näin vielä tapahtuu, on paikallaan käyttää pöytäkirjassa ruotsia ja suullisessa käsittelyssä suomea. Siirtymäkausina sellaisia poikkeavuuksia ei voi välttää. Syvällistä uudistusta ei voi toteuttaa yhdellä kynän piirrolla. Ja kun vuosi 1883 asetettiin alun alkaen takarajaksi, jolloin uudistuksen on oltava toteutettu, syynä lienee ollut se, ettei valmistelujen arvioitu ennättävän sitä ennen vaadittavalle tasolle.
Hieman kärsivällisyyttä siis, hra A. M., kunnes tulee aika esittää lopullinen arvio siitä, onko ”kaikkiin mahdollisiin toimiin ryhdytty”, ja onko suurelle asialle omistauduttu riittävän pontevasti. Jos edellä mainittuja poikkeavuuksia esiintyy vielä vuoden 1883 jälkeen, meidän täytyy selvittää, johtuvatko ne ruotsinkielisten vähäisestä halukkuudesta opetella suomea vai suomenkielisten vähäisestä halukkuudesta hakeutua lakiuralle. Ja jos on niitä, jotka sillä välin työskentelevät ja käyttävät harkintaansa paitsi suomen kielen opintojen myös tuomioistuinuudistuskysymyksen sekä muiden yhteiskunnallisten asioiden parissa, teillä sen paremmin kuin kellään muullakaan ei ole oikeutta mitätöidä sellaista työtä hyödyttömänä.
Mutta, hra A. M., aloititte kysymyksenne syytöksellä, jonka olisitte voinut jättää tekemättä tai ainakin rajata sen tietyn yksittäisen tosiasian esittämiseen, johon kaiketi viittaatte.
Jos maamme vankiloissa olisi vilisemällä syyttömänä tuomittuja; jos omistusoikeutta ei olisi turvattu; jos väkivalta ja oman edun tavoittelu sanelisivat tuomioistuinten päätökset oikeudenmukaisuuden ja puolueettoman tutkinnan sijaan; silloin, mutta vain silloin, oikeudenhoito olisi maassamme niin surkeassa tilassa kuin väitätte sen tätä nykyä olevan.
Tätä te ette ole ymmärtänyt. Uskotte, että jos tietää jonkun todistajan olleen epävarma siitä, onko hänen lausuntonsa kirjattu tarkalleen oikein, on oikeutettu vihjailemaan, että suomalaisväestöä kohdellaan oikeudenhoidossa pöyristyttävällä tavalla. Mutta tiedättekö mitä sananne merkitsevät? – Siementä, joka on kylvetty heikentämään tuomioistuinten kunnioitusta. Se on pahimpia tekoja mitä Suomen kansalainen voi tehdä. Pitäisi olla parempiakin keinoja tehostaa työtä, jota tehdään tärkeän tavoitteen puolesta: jotta suomen kieltä käytettäisiin tuomioistuimissa täysimääräisesti kaikissa suomenkielistä väestöä koskevissa tapauksissa.
L. M.
Viitteet
*)Erityisesti kukaan ei voine kiistää tunnustustaan siltä tarmolta ja omistautuneisuudesta, joka välittyy pyrkimyksistä suomalaisen oopperaseurueen muodostamiseksi. – Sivumennen täytyy, vain hra A. M:ää varten, muistuttaa, ettei kotimainen oopperaseurue ole sama asia kuin kotimainen ooppera, eivät myöskään muutamien saksalaisten ja italialaisten oopperoiden tekstisuomennokset. Oopperalla taidelajina ei ole juuri muita kotimaisia edustajia kuin nämä kaksi: Kaarle kuninkaan metsästys ja Kypron prinsessa.
Till hr A. M.
Agathon Meurman
Då undertecknad för en tid sedan i detta blad kritiserade en i Morgonbladet införd artikel af hr A. M. med anledning af Folkupplysningsföreningens första allmänna sammanträde, skedde det derföre, att sagda artikel var ett af de krassaste utbrott af partifanatism, som ännu, mig veterligen, i detta land framträdt i offentligheten, och alltså måste i sanningens och det sunda förnuftets intresse stämplas och tillbakavisas. Hr. A. M. har naturligtvis icke funnit sig i att ärligen hålla till godo med den välbehöfliga lektion han sålunda erhöll, utan föredragit att anstränga sig engång till med en kraftyttring i samma anda som den förra. I den till mig adresserade artikel, i Mgnbladt n:o 258 söker han dels nedsätta mig personligen, dels försvara några af oriktigheterna i sin förra artikel, dels slutligen, gör han ett angrepp mot rättsvården i landet.
Hvad det första momentet i denna trilogi vidkommer, så är den deri använda metoden den, att under försäkringar om paternelt ”öfverseende”, utpeka mig såsom vid förenämnda möte uppträdande icke af egen vilja och öfvertygelse, utan såsom af andra ”framskjuten” och ”sporrad att förlöpa” mig. Hr A. M. är böjd för fiktioner, det har jag förut haft anledning ådagalägga. Äfven denna gång behöfde han icke vara okunnig om att hans framställning är ungefär motsatsen af de verkliga förhållandet. Men slika insinuationer äro ett gammalt polemiskt konstgrepp. Och när man polemiserar så ofta som hr. A. M., kan det lätt bli behöfligt att använda äfven utslitna och rostiga vapen. Det är simpelt, men det är beqvämt. Vare det honom gerna förunnadt! – Också är det ej denna del af artikeln, som föranledt mig att egna densamma ett kort bemötande. I fråga om de personliga ställena i hans uppsats, så undanber jag mig blott alla opåkallade Judaskyssar. –
Hr A. M:s uppfattning af ”det rätta konstitutionella förfaringssättet” är fortfarande lika förvänd som förut. Han vill försvara sin ståndpunkt genom ett exempel, af hvilket man måste tro att han anser en af inga lagbud begränsad partiregering vara just det konstitutionella systemets förverkligande. Förhållandet är emellertid det motsatta. För att partierna må kunna fritt och utan våda för staten täfla om makten, och för att hvarje parti må kunna med förtroende lemna affärernas ledning åt sina framstående män, erfordras det, att konstitutionen, till skydd för rätt och frihet, fastställt former och normer, som aldrig få öfverskridas, huru än partistriderna må rasa. Är konstitutionen i antydda hänseende ofullständig, så måste den kompletteras, annars är rättstillståndet icke betryggadt. Och den konstitutionella utvecklingen består just deri att formerna efterhand förbättras och att sådana rättsgrundsatser, som genomträngt det allmänna medvetandet, upptagas i konstitutionen för att öka garantierna för frihet och rätt.
Läsaren torde ursäkta att så enkla och erkända saker här anföras. Det sker för hr A. M:s räkning, – om det ock medges vara ett otacksamt göra, att söka bibringa honom bättre insigter, helst ämnet icke låter sig i få ord nog elementärt behandlas. Gerna för mig må han ock behålla den åsigt, att det är den bästa politik att med förtroende lägga all makt i en styrelses händer utan någon begränsning ens af lag. Men han må låta bli, att kalla sin uppfattning konstitutionel.
Tillämpningen för det fall som föranledt vår polemik, de bekanta ”resolutionerna” vid ofvannämnda sammanträde, är lätt att göra. Hr A. M. gör äfven den på sitt sätt. Han förmenar nu, liksom i sin förra artikel, att resolutionerna icke skola ha någon praktisk betydelse, således att de deri uttalade grundsatser icke skola blifva iakttagna. För min del kan jag icke instämma i ett så smädande misstroende mot de aktningsvärde män som valdes till folkupplysningsföreningens bestyrelse. Jag hyser tvärtom till dem det förtroende att de, i enlighet med mötets beslut, skola i föreningens skrifter undvika allt som kan väcka split och förbittring emellan de i språkligtoriginal: sprråligt hänseende olika delarne af vårt folk.
Herr A. M. finner sig nu böra anföra bevis derpå att ”bildningspartiet saknar ett innehåll, en form och ett ändamål för sjelfständigt arbete.” Det är sannt, han åberopar egentligen såsom bevis ”Finlands nyaste historia,” ”allt hvad här i landet blifvit tillgjordt på 30 år”. Men han värdigas derjemte framdraga några eklatanta fakta. De äro: skapandet af en inhemsk opera, åstadkommandet af tvenne privata finska skolor, angreppen mot hr Y. Koskinens mindre historiska lärobok – och de mångberörda ”resolutionerna.” Att börja med hade han bort närmare angifva hvad han förstår med ”bildningspartiet.” Rätteligen borde väl dermed förstås alla de som verka för bildning, i motsats till dem som förfölja eller motverka bildning. Men man kan af hr A. M:s förra artikel gissa att han underoriginal: uneer detta namn sammanfattar dem, hvilka icke höra till det parti som har förmånen att räkna honom i sina leder.
Nåväl, hvad har han nu genom ofvananförda fakta bevisat angåend detta partis oförmåga af sjelfständigt arbete? De tvenne första fakta erinra om, hvad ingen har bestridt, nämligen att finskhetspartiet liffullt och med framgång arbetar för sitt programs förverkligande*)Särskildt torde väl ingen kunna vägra sitt erkännande åt den energi och hängifvenhet, som röja sig i sträfvanden för utbildandet af en finsk operatrupp. – I förbigående bör, blott för hr A. M.s räkning, påminnas, att en inhemsk operatrupp icke är detsamma som en inhemsk opera, och att finsk öfversättning af några texter till tyska och italienska operor icke heller är det. Af operan, såsom konstart finnes föga mer än tvenne inhemska representanter: Kung Carls jagt och Princessan af Cypern.. De tvenne följande visa till hans ledsnad att kritiken är vaken äfven i det motsatta lägret. Något annat bevisa dessa fakta uppenbarligen icke. Inför hvarje tänkande läsare qvarstår såsom obevisadt hans mot bildningspartiet rigtade, ofvanciterade påstående, hvars like i fanatiskt förnekande af verkliga förhållanden man torde ha svårt att någonstädes påfinna. Sjelf har hr A. M. stått händelserna tillräckligt nära, för att veta att t. ex. de politiska rörelserna 1861, de trenne landtdagarnes verksamhet och de dermed sammanhängande förberedande arbeten till öfvervägande del uppburits af män stående utom hans parti. Men det kan icke falla mig in att i likhet med hr A. M. bramarbrasera med någon partimeritlista, helst partiståndpunkter härvid äro för mig fremmande. Det är ju dens sak, som anklagat, att prestera bevis. Han har föredragit det tomma beskyllandet. Att hans anklagelse eller förkastelsedom är falsk, torde dock, åtminstone under ”lucida intervalla”, kunna rinna upp för hans samvete. Under sådana stunder skulle han säkerligen icke kunna vidhålla sitt förnekande af en stor del, ja större delen af ”det som här i landet blifvit tillgjordt på 30 år”.
Men denna gång vidblir han icke blott sitt förnekande af att något sjelfständigt, nationelt arbete gjorts eller göres utom hans eget parti, han fogar ännu dertill en grof smädelse – under refererande till katekesen. Hr A. M.s ord äro, att man kan arbeta för allt detta (näml. utvecklingen af lagar och institutioner, vetenskap, konst m. m.) ”t. ex. för att bibehålla en beqväm privilegierad ställning, för att samla sig lärdom, såsom girigbuken samlar skatter i sin kista, eller ock kan man arbeta för allt detta för att höja sin egen nation, göra sitt folk ädelt och godt”. – Orden såsom sådana äro ju både vackra, sanna och gamla. Men i det sammanhang de af hr A. M. uttalas, vill han dermed uppenbarligen säga om det honom förhatliga bildningspartiet: de sakna alla vilkor för sjelfständigt arbete. Om de likväl bedrifva sådant, sker det blott för egen fördels skuld. – patriotismen är för dem fremmande.
Lyckligtvis är det icke hr A. M., så ofelbar han än tror sig vara, som har att ensam döma vare sig öfver ”gerningar” eller ”sinnelag”. Lyckligtvis kan det för dem, som han sålunda vill förkättra, vara alldeles likgiltigt huru mycket gift han blandar i sitt bläck. Men för ingen sansad man, vare sig inom eller utom det ena eller andra partiet, kan det vara likgiltigt, om en framstående publicist låter sådana förvillelser komma sig till last, som de ofvanberörda angreppen utgöra. Af gammal välvilja för herr A. M. måste man i hans eget intresse önska honom, att dessa hans senaste litterära meriter rätt snart måtte sjunka i glömska. –
Hr A. M. afslutar sin artikel med påståendet att den finska befolkningen vid rättsvården behandlas på ett upprörande sätt, att specielt tillgången vid vittnesförhören är sådan ”att neppeligen en kines ens ville erkänna detta för rättsvård”, – och frågar man anledning deraf om allt hvad möjligt är blifvit gjordt för lika förhållandens afhjelpande.
På öppen fråga ger jag gerna ett öppet svar, om ock utan kompetens att, aldraminst i få ord, fullt utreda ett så vigtigt ämne.
Vid Borgå landtdag 1809 petitionerade bondeståndet derom att svenska språket fortfarande måtte förblifva landets domstolars officiella språk. Dermed afsågs väl specielt att icke det ryska språket måtte i stället för svenskan införas; på finkans användande yrkades så mycket mindre, som detta språk redan förut i de muntliga förhandlingarne begagnats. Det var således alldeles i sin ordning, att svenska språket förblef det officiella, det enda officiella språket. Men sedan finska pråket och litteraturen gjort allt större framsteg, sedan dessa glädjande framsteg bragt det derhän, att det åtminstone för en del af den finsktalande befolkningen blifvit ett medvetet behof att få protokollen på sitt eget språk, så måste det också erkännas såsom ett obilligt missförhållande om finska språket än vidare uteslöts från domstolarnas handlingar. Detta erkännande föranledde omsider förordningen af 1 augusti 1863, som förklarade finska språket ”i allt som omedelbarligen berör den finska befolkningen lika berättigadt med landets officiella språk”. Tillika påbjöds att denna finska språkets rätt senast vid 1883 års utgång skall ha trädt i full utöfning. Genom andra förordningar, rörande finskans inlärande vid skolan, undervisningen deri vid universitetets juridiska fakultet, translatorers och språkbiträdens anställande m. m. har reformens genomförande befordrats.
Huruvida ”förordningarnes bestämmelser blifvit bokstafligen efterlefna,” torde hvarken hr A. M. eller jag kunna fullständigt känna. Hvad som synes vara uppenbart, är att ju större tillgång det kommer att finnas på domare med grundlig kännedom af finska språket, desto glesare måste de fall blifva, då missförstånd med vittnesförhör kan uppkomma. Och ju flera unga män, som från barnåren lärt sig finska, egna sig åt domarekallet, desto snarare och bättre ernås målet. Ty det skall alltid bli en svårighet för dem, som först vid mera framskriden ålder kunna inhemta finskan, att lära sig detta språk så väl, att de, utan skada för saken, kunna föra sin dombok på finska. Det är påtagligen bättre, att skrifva protokollen dugligt och redigt på svenska, än dåligt och bristfälligt på finska. Derföre är det ock i sin ordning att i sådana fall, der de ännu förekomma, svenskan begagnas i skrift, finskan i den muntliga förhandlingen. I öfvergångsperioder kunna sådana abnormiteter icke undvikas. En djuptingripande reform kan icke genomföras med ett penndrag. Och då året 1883 från början utsattes såsom terminen då den skall vara genomförd, skedde väl detta af orsak att man ansåg förberedelserna icke förr ha kunnat verka hvad nödigt vore.
Litet tålamod alltså, hr A. M., tills tiden är inne att fälla det slutliga omdömet derom, huruvida ”det möjliga blifvit gjordt”, och om hängifvenhet funnits för denna stora sak. Om ännu efter 1883 nyssantydda abnormiteter förekomma, då skola vi pröfva huruvida orsaken varit för ringa lust hos de svensktalande att lära sig finska, eller för ringa lust hos de finsktalande att egna sig åt den juridiska banan. Och om det finnes dem, som under tiden egna arbete och omtanke, icke blott åt finska språkstudier, utan ock åt domstolsreformfrågan samt andra sådana samhällsärender, så är hvarken ni eller någon annan berättigad att utmönstra sådant arbete såsom onyttigt.
Men, hr A. M., den beskyllning, hvarmed ni inledde edra frågor, hade ni kunnat lemna ogjord, eller åtminstone inskränka till anförandet af det speciella enstaka faktum som ni jemväl antyder.
Om fängelserna i landet skulle hvimla af oskyldigt dömda; om säkerhet till egendom icke skulle finnas; om väld och egennytta skulle diktera domstolarnes beslut i ställe för rättvisa och opartisk pröfning; då, men endast då, skulle rättsvården i landet stå på den sorgliga ståndpunkt, hvari ni påstår att den f. n. befinner sig.
Detta har ni ej besinnat. Ni tror att det är nog att veta, att ett eller annat vittne icke är säkert huruvida dess utsago blifvit exakt återgifven, för att deraf berättigas häntyda på att den finska befolkningen på ett upprörande sätt behandlas vid rättsvården. Men vet i hvad edra ord innebära? – Ett frö, utsådt för att undergräfva aktningen för domstolarna. Det är bland de sämsta gerningar finsk medborgare kan göra. Man bör kunna med bättre medel än sådana söka lifva arbetet för det vigtiga målet: finskans fullständiga begagnande vid domstolarna i alla mål som röra den finska talande befolkningen.
L. M.
Noter
*)Särskildt torde väl ingen kunna vägra sitt erkännande åt den energi och hängifvenhet, som röja sig i sträfvanden för utbildandet af en finsk operatrupp. – I förbigående bör, blott för hr A. M.s räkning, påminnas, att en inhemsk operatrupp icke är detsamma som en inhemsk opera, och att finsk öfversättning af några texter till tyska och italienska operor icke heller är det. Af operan, såsom konstart finnes föga mer än tvenne inhemska representanter: Kung Carls jagt och Princessan af Cypern.