Pieniä matkakirjeitä Helsingfors Dagbladille
III
Berliinissä 12. huhtikuuta 1873.
Vaikka Saksan valtiopäivät ovatkin parhaillaan tavanomaiseen tapaan pääsiäislomalla, eikä niiden helmasta näin ollen ole mitään uutta kerrottavaa, minun on kuitenkin palattava siihen tehdäkseni muutaman lisäyksen aiempiin, niukoiksi jääneisiin parlamenttiuutisiini.
Niissä valtioissa, joissa on jo pitkän aikaa vallinnut parlamentaarinen hallinto, edustuslaitoksen puoluejako on ehtinyt jo vakiintua siinä määrin, että poliittiset ohjelmat, joiden ympärille eri puolueet ovat ryhmittyneet, erottuvat yleensä selvästi ja määrätietoisesti toisistaan. Ja vaikka aika ajoin esiintyykin siirtymäajan ryhmittymiä, valta-asemasta kamppailee harvoin useampia kuin kolme pääpuoluetta: konservatiivinen, maltillinen ja liberaali puolue tai oikeisto, keskusta ja vasemmisto, tai myös vain hallituspuolue ja oppositio, toryt ja whigit, tai kuinka niitä sitten nimitetäänkään. Palautan mieleen nämä tutut asiat tuodakseni esiin, kuinka Saksan parlamentti niistä poikkeaa.
Tämä parlamentti nimittäin jakautuu kaikkiin seuraaviin ryhmittymiin, alkaen ”vasemmalta”:
| ”Fortschritts” | puolue | paikkoja | 44 |
| kansallisliberaali | ” | ” | 116 |
| keskustalainen | ” | ” | 57 |
| liberaali | valtakunnanpuolue | ” | 29 |
| Saksan valtakunnankonservatiivien | ” | ” | 38 |
| puolalainen | ” | ” | 13 |
joiden lisäksi runsaat parikymmentä edustajaa ei ole liittynyt mihinkään puolueeseen.
Voi kylläkin näyttää siltä kuin eri puolueiden tai ryhmittymien suuntaus ja luonne kävisivät ilmi jo niiden nimistä; mutta nimitysten perusteella voi kuitenkin tehdä vain kapea-alaisia ja epävarmoja päätelmiä. Esimerkiksi mitä eroa voisi olla kansallisliberaalilla ryhmittymällä ja liberaalilla valtakunnanpuolueella, kun yleisesti tiedetään, että myös ensiksi mainittu ajaa valtakunnan yhtenäisyyden lujittamista? – Niinpä ajattelin, että kotimaan poliitikkoja saattaisi kenties kiinnostaa puolueiden näennäisen kirjava muodostuminen tässä parlamentissa, jonka suureksi tehtäväksi on langennut kehittää Saksan valtakunnan yhtenäisyyttä kohti vakautta ja kypsyyttä ja toteuttaa näin pitkään elätelty unelma Saksan kansan liittymisestä yhteen poliittiseksi kokonaisuudeksi: se on rauhan ja ajatuksen työtä, jota voi epäilemättä seurata merkittävästi myötätuntoisemmin kuin sitä edeltäneitä sotasaavutuksia
Edellä julkaistu luettelo osoittaa, että kansallisliberaali puolue on edustajamäärältään selvästi suurempi kuin yksikään muista. Sen merkitys ja vaikutusvalta eivät kuitenkaan perustu yksinomaan lukumäärään, vaan sillä on ilmeinen moraalinen johtoasema kamareissa määrätietoisen ohjelmansa, monien etevien kykyjensä ja puolueessa ilman ryhmäkuriakin vallitsevan hyvän yhteishengen ansiosta. Suuri osa sen jäsenistä kuului aiemmin Preussin edustajainhuoneessa Fortschritts- (edistys)-puolueeseen, mutta perusti uuden puolueen nykyisellä nimellä, kun Pohjois-Saksan liitto muodostettiin vuonna 1867. Osa Fortschritts-puolueen jäsenistä jäi parlamentin vasemmalle laidalle, eikä heidän ohjelmansa eroa pääkohdiltaan merkittävästi edellä mainituista, mutta puolue kuitenkin hajosi siitä syystä, että osa suhtautui epäluuloisesti vahvan keskusvallan syntyyn siitä pelosta, että se voisi koitua vahingolliseksi poliittiselle vapaudelle. Fortschritts-puolue asettui tästä syystä pidättyväiselle kannalle suhtautuen tavallaan epäluuloisesti yhdistymispyrkimyksiin, kun taas kansallisliberaalit olivat alusta alkaen sitä mieltä, ettei yhdentyminen ollut välttämättä ristiriidassa parlamentaarisen hallituksen ja itsehallinnon kehittämisen kanssa. Ja kun nyttemmin on osoittautunut, että näkemys vastaa todellisuutta, myös vasemman laidan epäluulo ja samalla puolueiden väliset erot ovat hellittäneet, niin että niitä voidaan tarkastella valtiopäivillä vasemmiston kahtena eri vivahteena.
Fortschritts-puolueen johtavina edustajina mainittakoon: – työväen yhteenliittymien nimekäs edistäjä Schulze-Delitsch ja lääkäri tri Loewe, joka oli joutunut viettämään 12 vuotta maanpaossa osallisuudestaan vuoden 1848 liikehdintään, kunnes vuoden 1861 armahdus avasi hänelle ovet kotimaahan ja takaisin poliittiseen toimintaan. Kansallisliberaalin ryhmittymän johtohahmoihin kuuluvat asianajaja Lasker, Gneist, Berliinin yliopiston professori ja rehtori ja yksi Saksan kuuluisimmista kirjailijoista valtio-oikeuden alalla, asianajaja tri Braun, tri Bamberger, pankkiiri Miguél – lisään ynnä muita, sillä puolueessa on, kuten mainittiin, runsaasti huomattavia kykyjä. Sen ohjelma on lyhyesti sanottuna: valtakunnan yhtenäisyyden vahvistaminen, vaikka sen vuoksi olisi uhrattava yksittäisiä etuja ja hallitsijan valtaoikeuksia, joita yksittäiset valtiot ovat perinteisesti arvostaneet; kuitenkin ottaen huomioon, että painopiste säilyy parlamentissa ja että kaikki kansallisen sopusoinnun edistämiseksi tehtävät toimet tapahtuvat liberaaliin suuntaan.
Varsin lähellä tämän puolueen suuntausta ovat liberaali ja saksalainen valtakunnanpuolue. Ensiksi mainittuun kuuluu pääsiassa henkilöitä, jotka olivat valtiopäivien ensimmäistä kertaa kokoontuessa liittyneet ensiksi kansallisliberaaliin ryhmittymään mutta erosivat siitä, voisi sanoa, henkilökohtaisesta turhamaisuudesta. He nimittäin olivat olleet johtohahmoja omilla maapäivillään, mutta huomasivat nyt, että edessä olevan yhdistymisen toteutuessa heille ei olisi enää jäänyt merkittävää asemaa, ottaen huomioon kansallisliberaalin puolueen kokoonpanon. Sekä siitä syystä että siksi, etteivät he oletettavasti olleet yhtä lailla innoissaan yhdentymisestä, he päättivät perustaa erillisen ryhmän, joka tuskin tinkisi liberaaleista periaatteista mutta kallistuisi sen sijaan, joskin hieman verhotusti, enemmänkin partikularismin suuntaan. – Saksalaista valtakunnanpuoluetta voi edellisestä poiketen luonnehtia lyhyesti siten, että se äänestää ehdottomasti kansallisliberaalien mukana kaikissa yhdentymistä koskevissa kysymyksissä, mutta äänestettäessä liberaalien ja konservatiivisten tendenssien välillä se toimii tilanteen mukaan.
Entinen ministeri, nykyinen Preussin kruunun oikeudellinen neuvonantaja eli kronsyndiker von Bérnuth, Baijerin entinen pääministeri, vapaaherra v. Hohenlohe-Schillingsfürst, Badenin entinen ministeri, vapaaherra von Roggenbach ja Saksin pääsyyttäjä tri Schwartze (tunnettu lainopillinen kirjailija) mainitaan tämän ryhmittymän johtohahmoina. Saksalaisella valtakunnanpuolueella on riveissään eniten ylhäisaatelin edustajia; heitä ovat Badenin prinssi Wilhelm, Ujestin herttua, muun muassa Lichnowskyn, von Waldburgin, Carolathin ja von Plessin ruhtinaat sekä kaiken kaikkiaan itsenäisiä suurtilanomistajia. Poliittisesti merkittävimpinä heistä pidetään kreivejä Bethusy Hue ja Renard sekä edellisessä kirjeessä mainitsemaani von Kardorffia. – On vielä syytä lisätä, että liberaalilla ja saksalaisella valtakunnanpuolueella on oma menneisyytensä niitä edeltäneissä Preussin puolueissa, joita kutsuttiin vanhaliberaaleiksi ja uuskonservatiiveiksi.
Valtiopäivien konservatiivisella ryhmittymällä ei liene muuta selkeää ohjelmaa kuin mieluiten ”asettua pidättyvälle kannalle”. Keisari on perinteisesti suhtautunut myötämielisesti konservatiiviseksi luonnehdittavaan politiikkaan, mutta ryhmittymää ei silti pidetä epäitsenäisenä. Sen riveihin lukeutuu varsin merkittäviä henkilöitä, kuten ministeri kreivi Eulenburg, joka on harvoin paikalla, ja kreivi Moltke, joka noudattaa kamarissa uskollisesti taktiikkaansa pysyä mieluiten vaiti mutta seuraa silti väittelyitä erityisen tarkkaavaisesti. Puolalaisen ryhmittymän suuntaus voidaan täällä kuten Itävallassakin kiteyttää kahteen sanaan: kansallinen separatismi.
Viimekseksi tulee keskustapuolue, ”die Fraction des Centrums”, joka tätä nykyä, kun itse hallitus on kutakuinkin kansallisliberaali, muodostaa valtiopäivien opposition. Keskustan herrat ovat ennen kaikkea ultramontanisteja ja sen jälkeen partikularisteja. He tuomitsevat kaikki ehdotukset valtakunnanhallinnon muodostamiseksi ja yhdentymisen vakauttamiseksi harhaoppeina ja valitettavana puuttumisena erillisten valtioiden luonnollisiin oikeuksiin; samalla kun yhdentymispolitiikan rinnalla roomalaiskatolisen kirkkopuolueen vaatimukset on tiukasti torjuttu. Väitetään kuitenkin, että keskusta kyllä luopuisi partikularismistaan, jos valtakunnanhallitus antaisi hyväksyntänsä ja tukensa näille ultramontanistisille vaatimuksille. Puolueella ei suinkaan ole pulaa etevistä ja lahjakkaista ja miksipä ei myös kiivaan vakaumuksellisista miehistä. Hannoverin vanha entinen pääministeri tri Windhorst on yhtä kaunopuheinen ja kekseliäs kuin väsymätönkin, Kölnin ylituomari, taidekriitikko tri Reichensperger tunnetaan runsaasti tietoa sisältävistä, terävistä puheenvuoroistaan, ja muun muassa etevä valtiotieteellinen kirjailija von Mohl on niin ikään asettunut tämän ryhmittymän riveihin.
Englannissa, Ranskassa ja Italiassa sekä myös Tanskassa ja Norjassa parlamentin poliittisilla puolueilla on lehdistössä omat määrätyt äänenkannattajansa. Saksassa tilanne on toinen. Kansanedustuslaitoksen ja journalismin välinen elävä vuorovaikutus, joka on kiistatta tärkeä tekijä perustuslaillisessa valtiollisessa elämässä, ei ole vielä ehtinyt kehittyä. Se johtuu osaksi siitä, että Saksan valtiopäivät ovat toimineet vielä niin vähän aikaa, osaksi siitä, ettei berliiniläislehdistö, jonka olisi ensisijaisesti tarkoitus toteuttaa tätä vuorovaikutusta, näytä saavuttaneen poliittisessa keskustelussa sellaista merkitystä joka sille kuuluisi. Ajan mittaan tilanne kuitenkin muuttunee, sillä lehdistölain liberaali uudistus on juuri liittoneuvoston käsiteltävänä.
Ulkopuolinen tarkkailija on tavallisesti yksinomaan sanomalehtien varassa, ja edellä mainitusta syistä niistä on tätä nykyä kuitenkin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta saada luotettavaa tietoa niinkin merkittävästä hetkestä Saksan valtiollisessa elämässä kuin valtiopäiväpuolueiden muodostuminen on. Kaikki on vielä sitäkin vaikeampaa, kun ryhmittymiä on niin useita, kuten nyt, ja omat havaintoni rajoittuvat vain muutamaan väittelyyn. Jos siitä huolimatta rohkenen nimittää edellä laatimaani lyhyttä katsausta kutakuinkin paikkansapitäväksi, siitä on pääasiassa kiittäminen yksityiskohtaisia tietoja, joita Lasker ja muut edustajat minulle auliisti kertoivat parlamentin tiloissa.
Onko jo asetettu mitään rajoja tälle yhdentymispyrkimykselle, jota kansallisliberaalinen puolue kannattaa ja myös Bismarck toteuttaa, joskin tunnustaen hieman eri väriä? Uskoakseni tähän kysymykseen on vastattava kielteisesti. Yhdentymistoimia toteutetaan yksi toisensa jälkeen. Viimeksi Delbrück julisti, että liittoneuvosto – erillisten saksalaisvaltioiden hallitusten edustajat – päätti hyväksyä valtiopäivien enemmistön tukeman esityksen, jossa valtakunnan lainsäädäntövalta ulotetaan myös tähän mennessä erillisille valtioille kuuluneelle siviilioikeuden alueelle. Silloin edellä mainittu Windthorst ilmoitti, että päätös loukkaa niin vakavasti valtakunnanosien suvereenisuutta, että sitä voisi verrata kaikkien jäljellä olevien saksalaisten ruhtinashuoneiden syrjäyttämiseen. Vaikka en kuulukaan Windthorstin tavoin ultramontaaneihin enkä rohkene arvostella nykyistä yhdentymissuuntausta, joka vastannee hyvinkin pitkään hajaannuksessa eläneen Saksan kansan syvästi kokemaa tarvetta, pitäisi kuitenkin voida pohtia sitäkin mahdollisuutta, että yhdentymispyrkimykset saattavat mennä liian pitkälle. Yksi askel johtaa niin helposti toiseen, ja kukapa tietää, vaikka liittovaltio muuttuisi yhdeksi ainoaksi keisarivaltioksi ja raskas keskittäminen syrjäyttäisi nykyisen valtiojaon tarjoaman autonomian. Sopii hyvinkin epäillä, olisiko sellainen tulos toivottava. Monet varmasti väittävät, että nyt eletään suurten valtiomuodostelmien aikaa ja pikkuvaltioiden raison d’être alkaa olla enemmän tai vähemmän mennyttä. Näkemystä voi kuitenkin pitää jossain määrin pinnallisena. Sillä voi olla omat kansainoikeudelliset ja kansainväliset etunsa, kun valta-asemasta kilpailevien valtioiden määrä vähenee; se voi vähentää kansainvälisten kiistakysymysten määrää joskaan ei laajuutta, ja samalla tarjoutuu vähemmän syitä sotia. Mutta siinä tapauksessa suuret valtiorakennelmat ovat tarpeen ainoastaan ulko- ja sotapoliittisista syistä. Kelvolliseen sisäasiain hallintoon pienempi valtio saattaa mainiosti soveltua yhtä hyvin ellei paremminkin kuin laaja. Mitä etua esimerkiksi Saksan oikeudenkäytölle olisi siitä, jos yksi ainoa tuomioistuin ratkaisisi ylimpänä instanssina 40 miljoonan ihmisen kaikki oikeudenkäynnit sen sijaan, että ylin instanssi olisi maan jokaisessa osassa. Sanotaan, että suuri valtio voi suuremmilla varoillaan huolehtia kulttuuriarvoista pientä menestyksekkäämmin. Usein tämä ”huolehtiminen” kuitenkin järjestyy parhaiten siten, ettei valtio puutu suoraan asioiden kulkuun. Tieteen, taiteen ja talouden kehittämisen alalla tapahtuu jo nyt runsaasti yhteistoimintaa yli valtionrajojen. Yhteistoimintaa ei silti ole varmastikaan vielä hyödynnetty loppuun asti, vaan sen soveltaminen ottaa päinvastoin vielä ensiaskeleitaan. Jos valtioliitot saavatkin aikaan suuria tekoja sodassa, yhteenliittymät voivat ja niiden tulee synnyttää edistystä rauhanomaisen kehityksen alalla. Sitä varten ei kuitenkaan tarvitse hävittää pienten valtioiden erillistä olemassaoloa.
L. M.
Små resebref till Helsingfors Dagblad.
III.
Berlin den 12 april 1873.
Ehuru den tyska riksdagen förnärvarande håller sedvanliga påskferier och således ingen nyhet nu är att från dess sköte meddela, måste jag dock återkomma till densamma för att göra några tillägg till mina föregående knapphändiga parlamentsnotiser.
I de stater, der den parlamentariska regimen under en lång tidrymd egt bestånd, har partibildningen inom representationen vunnit den stadga, att de politiska program, kring hvilka de skilda partierna gruppera sig, vanligen med klarhet och bestämdhet framstå. Och om än öfvergångsfraktioner tidtals förekomma, är det dock sällan mer än tre hufvudpartier som täfla om öfvervigten: det konservativa, det moderata och det liberala partiet, eller högern, centern och venstern, eller ock endast regeringsparti och opposition, tories och whigs, eller huru de sedan må benämnas. Jag erinrar om dessa bekanta saker med anledning af den olikhet, det tyska parlamentet härutinnan företer.
Detta parlament sönderfaller nemligen i ej mindre än följande fraktioner, från ”venstern” räknadt:
hvarförutom några och tjugu riksdagsmän icke beslutit sig till något parti.
Nog synes det visserligen, som om redan de olika fraktionernas namn kunde upplysa om deras riktning och karakter; men snäfva och osäkra blefve dock de slutsatser, man skulle draga af dessa benämningar. T. ex. hvad kan skilnaden vara emellan den national-liberala fraktionen och det liberala rikspartiet, då kändt är, att äfven den förstnämnda arbetar för riksenhetens stärkande? – Jag har tänkt mig att politici i hemlandet måhända vore intresserade af en litet närmare inblick i den skenbart brokiga partigestaltningen inom detta parlament, som har sig den stora uppgiften förelagd, att utveckla den tyska riksenheten till fasthet och mognad och sålunda förverkliga den länge närda drömmen om det tyska folkets sammanslutning till ett politiskt helt: ett fredens och tankens värf, som utan tvifvel kan följas med helt andra sympatier, än de krigsbragder som föregingo detsamma.
Ofvangifna förteckning visar, att det national-liberala partiet är till antalet vida större än något af de andra. Men dess betydelse och inflytande beror ej blott på den numerära styrkan, det har en uppenbar moralisk öfvervigt inom kamrarna genom sitt deciderade program, sina många framstående förmågor och den goda sammanhållning, som utan partitvång råder derinom. En stor del af dess medlemmar hörde förut inom preussiska deputeradekammaren till Fortschritts partiet, men bildade vid nordtyska förbundets stiftande 1867 ett nytt parti under det närvarande namnet. De utaf Fortschritts-männen, som fortfara att utgöra den yttersta venstern, skilja sig föga från de förra i programmets hufvuddelar; men att det dock blef en schism, berodde derpå att en del med misstroende betraktade uppkomsten af en stark riksmakt, befarande att den kunde blifva vådlig för den politiska friheten. Fortschritts-männen iakttogo af omtanke för denna, en reserverad hållning, ett slags misstroende emot enhetssträfvandet, hvilket de national-liberala deremot från första stunden ansett icke behöfva stå i strid med den parlamentariska regeringens och sjelfstyrelsens utveckling. Och sedan det numera visat sig att denna åsigt håller på att motsvaras af verkligheten, aftager också den yttersta vensterns misstroende och dymedelst differensen emellan dessa båda fraktioner, hvilka alltså kunna betraktas såsom tvenne nyanser af venstern inom riksdagen.
Såsom de förnämsta männen inom Fortschritts-partiet kunna anses: – den namnkunnige främjaren af arbetareassociationer Schulze-Delitsch och läkaren dr Loewe, som med anledning af sitt deltagande i 1848 års rörelser nödgades tillbringa 12 år i landsflykt tills 1861 års amnesti öppnade för honom portarne till hemlandet och ny politisk verksamhet. Till den national liberala fraktionens ledande personligheter höra advokaten Lasker, Gneist, professor och rektor vid Berliner universitetet och en af Tysklands celebraste författare på statsrättens område, advokaten dr Braun, dr Bamberger, bankiren Miguél – jag tillägger med flera, ty såsom antyddes är partiet rikt på betydande förmågor. I korthet sagdt är dess program: riksenhetens stärkande, äfven om det måste ske med uppoffrande af partikulära intressen, af höghetsrättigheter som de enskilda staterna traditionelt värdera; men med iakttagande att tyngdpunkten förblir inom parlamentet, och att alla åtgärder för den nationella harmoniens befordrande gå i liberal riktning.
Ganska nära till detta partis tendens stå det liberala och det tyska rikspartiet. Det förstnämnda består mest af personer, som, då riksdagen först sammanträdde, hade närmast anslutat sig till den national-liberala fraktionen, men afstodo derifrån, man kunde säga, af personlig fåfänga. De hade nemligen varit ledande män inom de resp. landtdagarne, men funno nu att antydda anslutning, med afseende å det national liberala partiets samansättning, föga skulle hafva lemnat dem något rum öfrigt för en ledande rol. De föredrogo både derföre, och äfven emedan de, såsom man antager, icke voro lika varma för enhetssträfvandet, att bilda en skild grupp, som icke torde svika när det gäller de liberala principerna, hvaremot den om ock något cacheradt, har en liten lutning åt partikularism. – Det tyska rikspartiet kan, till åtskilnad för det förra, i korthet karakteriseras sålunda, att det obetingadt röstar med det national-liberala i alla frågor som gälla enhetsverket, men deremot, såvidt det rör valet mellan liberala och konservativa tendenser, handlar efter omständigheterna.
F. d. ministern, numera preussiska kronsyndikern von Bérnuth, f. d. bayriska statsministern friherre v. Hohenlohe-Schillingsfürst, f. d. badiska ministern friherre von Roggenbach och sachsiske generalstatsadvokaten dr Schwartze (känd juridisk författare) uppgifvas vara denna fraktions ledare. Det tyska rikspartiet räknar inom sig det största antalet representanter af den högsta adeln; de äro prins Wilhelm af Baden, hertigen af Ujest, furstarne Lichnowsky, von Waldburg, Carolath, von Pless m. fl.; i allmänhet sjelfständiga stora godsegare. Såsom de politiskt mest gällande bland dem anses grefvarne Bethusy Hue och Renard samt den i mitt förra bref omnämnda von Kardorff. – Ännu må det tilläggas att det liberala och det tyska rikspartiet hafva antecedentier resp. i de förra preussiska partier, som kallades det gammal liberala och det nykonservativa.
Riksdagens konservativa fraktion torde icke hafva något annat klart program, än att helst ”iakttaga en afvaktande hållning”. Med kejsaren öfverensstämmande i traditionella sympatier för konservativ politik i allmänhet, anses denna fraktion dock icke sakna sjelfständighet. Den sluter inom sig rätt notabla personer, såsom ministern grefve Eulenburg, som sällan är tillstädes, och grefve Moltke, som i kammaren håller troget på sin kända taktik att helst tiga, men dock med synnerlig uppmärksamhet följer debatterna. Den polska fraktionens tendens kan här, likasom i Österrike, betecknas med två ord: national separatism.
Jag kommer nu till sist till ”die Fraction des Centrums”, hvilken förnärvarande, då sjelfva regeringen är någorlunda national-liberal, utgör riksdagens oppositionella element. Herrarne i centrum äro framförallt ultramontaner och dernäst partikularister. Alla förslag till riksförfattningens utbildning och enhetens konsolidering förkättras af dem såsom beklagansvärda ingrepp i de skilda staternas naturliga rättigheter; och detta emedan enhetspolitiken gått hand i hand med ett strängt tillbakavisande af det romerska kyrkopartiets anspråk. Men man påstår att, om dessa ultramontana anspråk vunne godkännande och stöd hos riksstyrelsen, nog skulle centrum då gifva sin partikularism på båten. Partiet saknar ingalunda skickliga och talangfulla, ja hvarföre icke äfven varmt öfvertygade män. Den gamle f. d. hannoverske statsministern dr Windthorst är lika vältalig och fyndig, som outtröttlig, öfverdomaren i Cöln, konstkritikern dr Reichensperger är i sina andraganden kunskapsrik och skarp, och bland andra har den utmärkte författaren i statsvetenskap von Mohl tagit sin plats inom denna fraktion.
I England, Frankrike och Italien äfven i Danmark och Norge, hafva parlamentens politiska partier sina bestämda organer inom pressen. Här är detta icke fallet. Den lefvande vexelverkan mellan representation och publicistik, som otvifvelaktigt utgör en vigtig faktor i det konstitutionella statslifvet, har här ännu icke hunnit utbilda sig. Orsakerna torde vara dels att den tyska riksdagen ännu så kort tid varit i verksamhet, dels att berlinerpressen, som vore närmast att förmedla sagde vexelverkan, icke synes hafva ernått den betydelse i den politiska diskussionen, som densamma borde tillkomma. Efterhand torde dock detta förhållande förändras, under inverkan jemväl af den presslagsreform i liberal anda, som nu är på dagordningen hos förbundsrådet.
Vid anförda förhållande är det emellertid svårt, ja nästan omöjligt att genom tidningarne, till hvilka fremlingen plägar vara uteslutande hänvisad, erhålla tillförlitlig kännedom om det betydelsefulla moment i det tyska statslifvet, som partibildningen inom riksdagen utgör. Och svårigheten är så mycket större, då fraktionerna äro så många, som här nu är fallet, och då de egna iakttagelserna varit inskränkta till några få debatter. Om jag det oaktadt vågar uppge förestående korta öfversigt såsom någorlunda riktig, så är det hufvudsakligen på grund af de detaljerade upplysningar, som Lasker och andra deputerade benäget meddelat mig om parlamentets interiörer.
Äro gränserna redan utstakade för detta enhetssträfvande, som det national liberala partiet omfattar och som äfven Bismark fullföljer om ock i någon annan färg? Jag tror denna fråga böra besvaras nekande. Det vidtages den ena unitariska åtgärden efter den andra. Senast förklarade Delbruck att förbundsrådet – de skilda tyska regeringarnes delegerade – beslutit godkänna ett af riksdagens majoritet understödt förslag om utsträckande af rikets lagstiftningsmakt äfven öfver det hittills åt partikularstaterna förbehållna civilrättsliga området. Förenämnda Windthorst förklarade då, att detta beslut innebure en så stor inkräktning i riksdelarnes suveränitet, att det kunde likställas med en mediatisering af samtliga återstående tyska regerande hus. Utan att vara ultramontan såsom Windthorst och utan att fördrista mig kriticera den nuvarande enhetsriktningen, som väl torde motsvara ett djupt kändt behof hos det så länge splittrade tyska folket, torde man dock få tänka sig möjligheten deraf, att enhetssträfvandet kunde gå för långt. Det ena steget medför så lätt det andra, hvem vet, kanske leder det derhän, att förbundsstaten förvandlas till en enda kejsarstat, att en tung centralisation sättes i stället för den autonomi, den nuvarande statdelningen innebär. Och huruvida ett sådant resultat vore önskligt, må väl kunna betviflas. Det finnes väl röster som påstå, att det för närvarande är en de stora statsbildningarnes tid, att småstaterna mer och mer förlora sin raison d’être. Ett sådant betraktelsesätt saknar dock ej en viss ytlighet. Det kan ha sina fördelar i folkrättsligt, internationelt hänseende, om antalet af i makt rivaliserande stater minskas; detta kan medföra en minskning, jemväl, i antalet om ock ej i omfattningen af internationella tvistefrågor och således af krigsorsaker. Men det är då blott för utrikes- och krigspolitiken, som bildandet af de stora statssystemen skulle erfordras. För en duglig inrikesstyrelse kan det väl i en mindre stat vara lika bra sörjdt, om ej bättre, än i en vidsträckt. Hvad skulle t. ex. rättsvården i Tyskland skörda deraf om en enda högsta domstol egde i sista instans afdöma alla rättegångar bland 40 miljoner menniskor, i stället att nu sista instansen finnes i alla delar af landet. Den stora staten kan med mera tillgångar och mera framgång vårda kulturintressena, heter det. Men denna ”vård” kan i många fall ställa sig bäst sålunda, att staten afhåller sig från direkt ingripande. För vetenskap, konst och ekonomisk förkofran verkar redan nu associationen i stor skala, utan att begränsas af statsterritoriernas råmärken. Men associationen har säkert ännu icke sagt sitt sista ord, den är tvertom blott i första stadiet af sin tillämpning. Om staters förbund gör storverk i krig, kan och skall associationen göra de stora framstegen i den fredliga utvecklingen. Men dertill behöfs ej utplånandet af de små staternas individuela tillvaro.
L. M.