Edesmenneen pöytäk. siht. C. Ehrnroothin hautajaiset
pidettiin toissa päivänä iltapäivällä vanhassa kirkossa. Uskonnollisen toimituksen piti kappalainen Stenroth. Sen jälkeen oikeustieteen tohtori L. Mechelin piti vainajan ystävien puolesta seuraavan muistopuheen:
Carl Ehrnroothin varhainen kuolema ei ole ainoastaan herättänyt katkeraa surua niissä, jotka olivat hänelle elämässään läheisiä, vaan uutisen ovat syvästi murheellisina vastaanottaneet kaikki ne, jotka osaavat arvostaa, mitä maallemme merkitsee se, että julkisessa palvelussa toimii miehiä, joilla riittää tahtoa ja kykyä työskennellä isänmaan hyödyksi.
Vainaja oli juuri sellainen mies. Mitä pitemmälle hän astui kypsään miehuusikään, sitä selvemmin hänestä välittyivät lämmin into toimia sekä suuret luontaiset lahjat, joiden ansiosta hän suoriutui useimpia muita helpommin ja paremmin hänelle uskotuista tehtävistä. Näitä tehtäviä ei suinkaan ollut vähän, eivätkä ne liioin olleet vähäpätöisiä.
Hän aloitti virkamiesuransa kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Turun hovioikeudessa. Muutaman vuoden lakiharjoittelun jälkeen hänet otettiin Suomen Valtiosihteeriniviraston palvelukseen. Kolmikymmenvuotiaana hän siirtyi pöytäkirjasihteerinä Senaatin virkamieskuntaan. Siitä alkoi hänen elämänsä toimelias osa. Hän toimi Senaatissa esittelijänä sekä maatalous-, siviili- ja valtiovaraintoimituskunnassa ja lopuksi myös viimeksi mainitun toimituskunnan apulaiskamreerina. Riihimäen–Pietarin-ratahankkeen johtokunnan toimistopäällikkönä hän vaikutti merkittävästi tämän suuren rakennushankkeen hallinnon järjestelyyn ja johtamiseen. Useat komiteat hyödynsivät hänen luotettavaa arvostelukykyään ja käytännöllistä näkemystään laadittaessa erillisiä lakiehdotuksia. Suomen Pankin johtotehtäviin hän osallistui toisinaan Ritariston ja Aatelin pankkivaltuuston varajäsenenä. Hänet oli nimitetty myös useiden yksityisten yhteenliittymien hallituksiin. Niistä tyydyn vain mainitsemaan, että hän toimi tänä vuonna Uudenmaan ja Hämeen läänin maatalousseuran puheenjohtajana. – Hän ei milloinkaan arkaillut tarttua työhön vaan pikemminkin aktiivisesti hakeutui siihen. Ja hänen työnsä sai vuosi vuodelta yhä suurempaa tunnustusta sekä esimiehiltä että tovereilta.
Se, mitä virkamies sellaisenaan tekee ja saa aikaan, jää yleensä enemmän tai vähemmän tuntemattomaksi; yleiset arviot koskevat työntekijän sijaan esimiestä. Mutta Ehrnrooth osallistui myös julkisen elämän pyrintöihin. Ritariston ja Aatelin edustajana hän osallistui suurella mielenkiinnolla kaikille kolmille valtiopäiville, joille maan edustajat viime vuosikymmenen kuluessa kokoontuivat. Valtiopäiväedustajien esiintyminen on julkisen arvioinnin kohteena. Ehrnroothin ei tarvinnut pelätä sitä tuomiota. En katso asiakseni lausua sellaista, eikä nyt ole liioin oikea hetki sellaiseen. Mutta yhtenä niistä, jotka edustivat usein tärkeissä periaatekysymyksissä aivan toisenlaisia näkökantoja kuin Carl Ehrnrooth, otan vapauden korostaa, että hänen lausuntonsa sekä säädyn että valiokuntien keskustelussa huomioitiin aina itsenäisen vakaumuksen ilmauksina ja osoituksina vilpittömästä pyrkimyksestä päätyä oikeaan ratkaisuun. Silloinkin, kun hän huomasi jäävänsä varsin yksin mielipiteineen, hän esitti sen avoimesti ja päättäväisesti. Usein hän sai kuitenkin asiantuntemuksellaan ja selkeäsanaisuuden lahjalla, joka hänelle niin huomattavana oli suotu, toivomaansa vastakaikua esityksilleen. Ja hänen harvinainen kykynsä yhdistyneenä hänen luonteelleen ominaiseen miehekkääseen suorapuheisuuteen herätti kunnioitusta ja myötätuntoa kaikissa puolueissa.
Itse hän ei kuulunut mihinkään puolueeseen. Hänen luonteelleen oli vierasta liittyä johonkin tiettyyn poliittiseen suuntaukseen. Mieluiten hän ei puuttunut lainkaan puhtaasti poliittisiin kysymyksiin. Se ei johtunut välinpitämättömyydestä vaan kenties siitä, etteivät ne olleet vielä lopullisesti hahmottuneet hänen vakaumustensa piirissä. Silti hänellä oli määrätietoinen ja laaja ohjelma. Hän halusi keskittyä toiminnassaan Suomen valtion- ja kansantaloudelliseen kehitykseen. Hänhän oli toiminnan, käytännön tekojen mies. Ja varmaan hän olisi saanutkin kyseisellä alalla paljon aikaan – ellei hänen tiimalasinsa olisi niin varhain valunut tyhjiin.
Tutkimattomia ovat meille kuolevaisille Kaitselmuksen päätökset. Meidän täytyy ja mehän haluamme taipua niihin. Ja silti, kun mies voimiensa kukoistuksessa temmataan pois lupaavan tulevaisuuden kynnyksellä, emme voi olla kysymättä: miksi? Ja kaipaukseen menneestä liittyy ajatus, mitä kaikkea me vainajan mukana menetimmekään. Kukapa niistä, jotka nyt surevat Carl Ehrnroothin poismenoa, ei olisi odottanut hänen pian ottavan oman paikkansa valtiomiestemme joukosta. Kukaan ei kiistänyt hänellä olevan sellaisia ominaisuuksia, jotka sinne oikeuttavat: terävää ymmärrystä ja monipuolista tietämystä, toimintatarmoa ja työteliäisyyttä, tietoinen päämäärä, johon pyrkiä, ja lopuksi tuo sisäinen käyttövoima, joka sysää syrjään kaiken turhan, vain omaan menestykseen keskittyvän kunnianhimon, ja tarkoitan sillä isänmaanrakkautta – joka on valtiomiehen omatunto.
Saatuani vainajan ystäviltä kunniatehtävän tulkita, mitä tällä hetkellä sydämissämme liikkuu, olen kuitenkin kyennyt vain lyhyesti viittaamaan siihen, minkä vuoksi hän ansaitsee elää kansalaisten muistoissa vielä pitkään, pitkään sen jälkeen, kun hänen hautajaiskellonsa ovat vaienneet.
Hän oli ystävilleen rakas. Iloisena ja hyväsydämisenä, helposti lähestyttävänä ja auttavaisena hän sai puolelleen kaikkien kiintymyksen, jotka olivat hänen kanssaan lähemmin tekemisissä. Hän lausui viime hetkillään: ”sano terveisiä kaikille ystävilleni, minulla oli monia ystäviä, en usko, että minulla olisi ollut yhtään vihollista.” Kyllä, niin se oli. Kun jätämme hänelle täällä viimeiset, murheelliset jäähyväisemme, tunnemme syvästi, kuinka hänen poismenonsa on jättänyt tyhjiön, jota ei voi täyttää.
Surumme on kuitenkin vaiettava nähdessämme ne, jotka menettivät hänen myötään aviopuolison ja isän. – Tuolla seisoo vanha isäin tila kesän kauneimmassa kukoistuksessa. Nuori äiti, hentoiset piltit, odottivat vain, että hän palaisi taas sinne ja lukisi iloisista silmistä, kuinka hyvää ja onnellista olikaan tämä perhe-elämä, josta hän nautti autuaimpina hetkinään. Se on nyt ohi. Lapset eivät vielä voi käsittää menetyksensä suuruutta. Kunpa hän, jonka nyt yksin on oltava heidän tukenaan, ei murtuisi tästä kovasta iskusta. Saakoon hän voimaa ja lohtua kallisarvoisesta tehtävästä kasvattaa jaloja ihmisiä näistä pienokaisista, jotka niin varhain menettivät mitä parhaimman isän.
Uinu suloisesti isänmaan mullassa, edesmennyt ystävä! Rauha sinun tomullesi!
Aflidne prot. sekr. C. Ehrnrooths jordfästning
försiggick i förrgår på eftermiddagen i gamla kyrkan. Den religiösa förrättningen verkställdes af komminister Stenroth. Derefter höll juris doktor L. Mechelin på den aflidnes vänners vägnar följande minnestal öfver den hädangängne:
Carl Ehrnrooths tidiga död har icke blott framkallat bitter sorg hos dem som stodo honom nära i lifvet, den har med djupt beklagande förnummits af enhvar, som vet att uppskatta hvad det betyder för vårt land, att i det allmännas tjenst hafva män med vilja och förmåga att gagneligt arbeta för fäderneslandet.
En sådan man var denne aflidne. Ju mera han inträdde i den mognare mannaåldern, desto tydligare framstod hos honom den varma hågen att vara verksam och denna rika naturliga begåfning, som lät honom lättare och bättre än de flesta, utföra de värf som honom anförtroddes. Dessa värf voro hvarken få eller ringa.
Han hade vid tjugu års ålder i Åbo hofrätt begynnt sin tjenstemannabana. Efter några års juridisk praktik blef han anställd vid Finska Statssekretariatet. Vid trettio års ålder ingick han såsom protokollsekreterare i Senatens embetsmannakår. Det var derefter den verksamma delen af hans lif vidtog. Han har i Senaten varit föredragande både i jordbruks-, civil- och finansexpeditionerna, senast äfven biträdande kamrerare i sistnämnde expedition. Såsom byråchef vid direktionen för Riihimäki–Petersburgs jernvägsbyggnad medverkade han på ett framstående sätt till ordnandet och skötandet af detta stora företags förvaltning. För utarbetandet af särskilda lagförslag togs i komitéer hans säkra omdöme, hans praktiska blick i anspråk. I ledningen af Finlands Bank deltog han tidtals såsom suppleant för Ridderskapets och Adelns bankfullmäktige. Privata associationer inkallade honom i sina styrelser. Jag nämner häraf blott att han under detta år varit ordförande för Nylands och Tavastehus läns landtbrukssällskap. – Han skydde aldrig arbetet, han snarare uppsökte det. Och hans arbete tillvann sig år för år allt större erkännande både af förmän och kamrater.
Hvad embetsmannen såsom sådan verkar och förmår är vanligen mer eller mindre okändt; chefen, ej medarbetaren framstår för det allmänna omdömet. Men Ehrnrooth beträdde äfven det offentliga lifvets vedjobana. Såsom medlem af Ridderskapet och Adeln deltog hon med lifligt intresse i de trenne landtdagar, vid hvilka landets representanter under det sista decenniet varit församlade. Landtdagsmannens uppträdande tillhör det offentliga bedömandet. Ehrnrooth behöfde ej rädas för dess dom. Ej tillmäter jag mig att uttala densamma, ej heller är här rätta stunden derför. Men såsom en af dem, hvilka ej sällan i vigtiga principfrågor omfattade helt andra åsigter än Carl Ehrnrooth, tillåter jag mig framhålla att hans uttalanden i debatterna både inom ståndet och utskotten städse uppmärksammades såsom uttryck af en sjelfständig öfvertygelse, af ett uppriktigt bemödande att träffa den rätta lösningen. Äfven der han fann sig komma att stå ganska ensam om sin åsigt, framlade han den öppet och bestämdt. Men ofta vann han genom sakkännedom och genom det klara ordets gåfva, som i så hög grad kommit honom till del, önskadt medhåll för sina framställningar. Och hans ovanliga förmåga i förening med denna karakterens manliga frimodighet, som utmärkte honom, förvärfvade honom aktning och sympati inom alla partier.
Sjelf hörde han ej till något parti. Det låg ej i hans skaplynne att ansluta sig till någon viss politisk riktning. Han lemnade helst de rent politiska frågorna oberörda. Icke af likgiltighet, men måhända emedan de inom kretsen af hans öfvertygelser ännu icke fått sin slutliga gestaltning. Dock saknade han ej ett bestämdt och omfattande program. Det var på Finlands finansiella och ekonomiska utveckling han ville koncentrera sin verksamhet. Han var ju en handlingens, en de praktiska åtgärdernas man. Och väl hade han på nämnda gebit kunnat uträtta mycket – om ej hans timglas så tidigt runnit ut.
Outgrundliga äro för oss dödliga Försynens beslut. Vi måste och vi vilja ju böja oss för dem. Och likväl, när en man i blomman af sin kraft ryckes bort från en löftesrik framtid, så kunna vi ej återhålla frågan: hvarför? Och till saknaden af hvad som varit sällar sig tanken derpå, hvad allt med den hädangångne gått förloradt. Hvem ibland dem som nu beklaga Carl Ehrnrooths bortgång hade ej väntat att snart se honom intaga en plats bl. våra statsmäns leder. Ingen frånkände honom sådana egenskaper som dertill gifva berättigande: förståndets skärpa och mångsidiga insigter, handlingskraft och arbetsförmåga, ett medvetet mål att sträfva för och slutligen denna inre drifkraft, som aflägsnar all fåfänglig, blott personlig ärelystnad, jag menar kärleken till fäderneslandet – som är statsmannens samvete.
Af den aflidnes vänner hedrad med uppdraget att tolka hvad i denna stund ligger oss på hjertat, har jag dock endast i korthet kunnat antyda hvad det var, som gjorde honom värdig att lefva i medborgares hägkomst ännu länge, länge efter det klockringningen öfver hans graf förklingat.
Kär var han för sina vänner. Glad och godhjertad, tillgänglig och tillmötesgående, vann han allas tillgifvenhet som med honom kommo i närmare beröring. Han yttrade i sina sista stunder: ”helsa alla mina vänner, jag hade många vänner, jag tror att jag icke hade några fiender.” Ja, så var det. När vi bjuda honom här vårt sista, sorgsna farväl, så känna vi det djupt, att hans bortgång lemnat ett tomrum som icke kan fyllas.
Men vår sorg måste förstummas vid anblicken af dem, som i honom förlorat make och fader. – Derborta står det gamla fädernegodset i vänaste sommarskrud. Den unga modren, de späda små, de väntade blott att han åter skulle komma dit och i glada ögon läsa huru godt och lyckligt det var, detta familjelif, i hvilket han njöt sina sällaste stunder. Det är nu förbi. Barnen, de kunna ej fatta ännu vidden af sin förlust. Måtte hon, som nu allena skall vara deras stöd, icke digna under det hårda slaget. Måtte hon hemta styrka och tröst ur det dyrbara kallet att till ädla menniskor uppfostra dessa små, som så tidigt förlorat den bäste fader.
Slumra godt i fädernejorden, du hädangängne vän! Frid öfver ditt stoft!