”Kuntatyranniaa pääkaupungissa”
Nämä merkilliset sanat esiintyvät joku päivä sitten Morgonbladetissa julkaistussa kirjoituksessa, jonka nimimerkki J. V. S. oli laatinut otsikolla ”Pienistä puroista”. Kyseisessä kirjoituksessa esitettiin siinä määrin vääristeltyjä ja harhaanjohtavia väitteitä, että ne on totuuden nimessä oikaistava.
Emme nyt käsittele pitempään niitä väitteitä ja pohdintoja, joilla hra J. V. S. aloittaa artikkelinsa. Kyse on viime aikoina joissakin lehdissä yhä useammin toistelluista ontoista fraaseista, että ”ruotsalaisherrat ja ruotsin kieli” haluavat ”ikuisesti hallita tätä maata”, että ruotsi antaa etuoikeuden kaikkeen henkiseen ja maalliseen hyvään jne. Tällaisten lausumien luonnehtimista ontoiksi fraaseiksi voidaan lyhyesti sanoen perustella viittaamalla suomalaisuuden edistämispyrkimyksillä jo saavutettuihin ja edelleen saavutettaviin tuloksiin sekä siihen tosiseikkaan, että maamme talonpoikaissääty on taannut itselleen valtiollisessa elämässä paljon merkittävämmän aseman kuin useimmissa muissa maissa, joissa kansanedustajiksi ei valita juuri koskaan muita kuin ”herroja”, ja sen lisäksi lähes kaikissa maalaiskunnissamme ”valta” kuuluu talonpoikaisväestölle.
Pohjustettuaan taulunsa hra J. V. S. pääsee niihin kahteen asiaan, joita hänen puheenvuoronsa varsinaisesti käsittelee: kouluihin ja pääkaupungin kaupunginvaltuuston vaaleihin. Hän sanoo:
”Suomen pääkaupungista hävitettiin normaalikoulun ja ala-alkeiskoulun myötä sen vähäisetkin suomalaiset koulut. On itsestään selvää, ettei tällaista olisi voinut tapahtua, jos pääkaupungin johtavat luokat olisivat asettuneet päätöstä vastaan ja päinvastoin ojentaneet sille omalta osaltaan auttavan kätensä. Onhan maan vähemmän vaikutusvaltaisten kuntienkin onnistunut kouluasioissa toteuttaa toiveensa. Ala-alkeiskoulun korvannut reaalikoulu kuuluu suoraan kunnalle, joka rahoittaa sen ylläpitoa. Alkeiskoulun suomalaisten luokkien oppilaat ajettiin kerta kaikkiaan pois, eikä kukaan korottanut ääntään sitä vastaan.”
Suomalaisen normaalikoulun poistaminen Helsingistä korvaamatta sitä toisella suomenkielisellä oppikoululla oli kiertelemättä poliittinen virhe ja epäoikeudenmukaisesti tehty pääkaupungin suomenkielistä väestöä kohtaan. Jos hra J. V. S. olisi sanonut vain tämän, mikä kylläkin on sanottu jo lukemattomia kertoja aiemmin, meillä ei olisi ollut mitään syytä väittää vastaan. Mutta kun hän asettaa pääkaupungin ”johtavat luokat” vastuuseen edellä mainitusta toimenpiteestä, se on täysin mielivaltainen päähänpisto – tai purkaus, jolla ei ole mitään perusteita. Hra J. V. S. tuskin voi olla tietämätön siitä, että säädyt anoivat vuonna 1872 yhteisesti normaalilyseon suomenkielisen osaston säilyttämistä Helsingissä, ja tähän anomukseen osallistuivat sekä pääkaupungin edustajat porvarisäädyssä että lukuisat muut helsinkiläiset, jotka toimivat valtiopäiväedustajina vuonna 1872. Omalta osaltamme emme tiedä, mikä se luokka tai korporaatio tai ihmisryhmä tässä maassa olisi, joka voisi yhteisistä asioista antamillaan lausunnoilla vaikuttaa hallituksen päätöksiin ja katsoa itsellään olevan enemmän arvovaltaa ja vaikutusvaltaa kuin säädyillä. Suomalaisen normaalikoulun sijoituspaikka ei muuten ollut kunnan asia, eikä vuonna 1872 toisaalta vielä ollut olemassakaan sellaista kaupunkikunnan organisaatiota, joka olisi voinut tehdä yhteisiä päätöksiä ja esiintyä julkisesti kunnan puolesta – nämä seikat hra J. V. S:ltä jäävät huomiotta tai hän ei välitä ottaa niitä huomioon, koska tällä kertaa ne eivät palvele hänen tarkoitustaan vierittää vastuu kyseisestä toimesta maan hallitukselta pääkaupungin johtaville – hän todennäköisesti tarkoittaa ei-suomalaisia ja ei-suomenmielisiä – luokille.
Ei pidä alkuunkaan paikkaansa, että reaalikoulu kuuluisi suoraan kunnalle. Reaalikoulut ovat valtion perustamia, niiden organisaatio ja oppimäärät on säädetty yleisellä säädöksellä ja opettajien palkka maksetaan valtionkassasta. ”Reaalikoulun perustamisen ehdoksi asetettiin, että valtion velvollisuus on huolehtia koulun tilojen ja kaluston tarpeesta sekä kustantaa luokkahuoneiden lämmitys ja valaistus sekä sellaisen koulun huolto”; näin asiasta on säädetty (k. koulujärjestys 8 elok. 1872 § 105). Näin ollen ei suinkaan ole kaupunkikunnan asia järjestää perusedellytyksiä reaalikoulua perustettaessa vaan päinvastoin valtion, joka on kerralla säätänyt toiminnan ehdot. Näillä kouluilla on täysin erilainen suhde kuntaan kuin kansakouluilla: ensiksi mainitut saavat rahoitusta kaupungeilta mutta toimivat kaiken kaikkiaan valtion alaisuudessa; jälkimmäiset saavat rahoitusta valtiolta, mutta opettajien pestaamisesta, heidän palkkaamisestaan ym. vastaa kunta. Sellaisilla puheilla, että reaalikoulu toimisi suoraan kunnan alaisuudessa, ei ole mitään perää.
Haluamme myös korostaa suorasukaista väitettä, että alkeiskoulun suomalaisten luokkien oppilaat ajettiin kerta kaikkiaan pois, kun reaalikoulu perustettiin. Tämä on ”kerta kaikkiaan” satua tai erehdys. Tosiasiassa kyseisiä ala-alkeiskoulun suomalaisluokkia ei enää ollut siinä vaiheessa, kun reaalikoulu perustettiin. Sen oppilaat olivat nimittäin sillä välin siirtyneet normaalikoulun suomalaiselle osastolle. Ainuttakaan oppilasta ei ajettu pois uuden reaalikoulun vuoksi. Hra J. V. S:n levittämä murheellinen historiallinen uutinen, ettei kukaan – ei siis hän itsekään eikä Morgonbladet – korottanut ääntään tätä barbaarista karkotusta vastaan, menettää näin itse asian mitätöityessä kaiken merkityksensä.
Hra J. V. S. luonnehtii niin ikään epäoikeudenmukaiseksi, ettei tähän kaupunkiin perustettu myös suomalaista reaalikoulua. Suomenkielinen väestö maksaa veroja reaalikoulun ylläpidosta, mutta sen lapsilla ei ole sinne asiaa. Pienessä kunnassa tällainen epäoikeudenmukaisuus voi olla tyly välttämättömyys. Mutta Helsingille ei pitäisi olla mahdotonta pitää yllä kahta tällaista koulua.”
Pitää hyvinkin paikkansa, ettei Helsingille olisi taloudellisesti mahdotonta huolehtia suomenkielisen reaalikoulun perustamisesta koituvia kustannuksia, varsinkin kun suurin osa tällaisen koulun kustannuksista – opettajien palkat – maksetaan valtion, ei, niin kuin hra J. V. S. näyttää uskovan, kunnan kassasta. Nykyisen reaalikoulun kouluneuvostossa on viime vuosina myös useammin kuin kerran käsitelty kysymystä, pitäisikö kaupunginvaltuustolle esittää, että se anoisi maan hallitukselta suomenkielisen reaalikoulun perustamista kaupunkiin. Kun kouluneuvoston puheenjohtaja on sitten kysynyt asiantuntijoiden neuvoa asiassa, vastaus on ollut kielteinen. On selitetty, ettei sellaiselle koululle ole vielä todellista tarvetta, koska sinne tulisi liian vähän oppilaita. Näin ovat todenneet muun muassa professori Cleve ja ent. rehtori Melart, – henkilöitä, joiden myötämielisyyttä suomenkielisen väestön etuja kohtaan voi epäillä yhtä vähän kuin heidän asiantuntemustaan tämän kaltaisissa kysymyksissä.
Nämä tiedot, joiden paikkansapitävyyden reaalikoulun kouluneuvoston puheenjohtaja voi vahvistaa, olisivat olleet myös hra J. V. S:n käytössä, ellei hän olisi katsonut paremmaksi vailla tietoa todellisesta tilanteesta syytellä – hän ei sano ketä muttei selvästikään voi tarkoittaa muita kuin kaupunginvaltuustoa – epäoikeudenmukaisuudesta. Syytös olisi ollut perusteltu vain siinä tapauksessa, että kaupunginvaltuusto olisi, riippumatta suomenkielisen reaalikoulun tarpeellisuudesta laaditusta selvityksestä, kieltäytynyt ryhtymästä toimiin koulun puolesta. Näin syytös epäoikeudenmukaisuudesta kohdistuu takaisin hra J. V. S:ään itseensä.
Jatkakaamme hänen artikkeliaan eteenpäin:
”Mutta kaupungin suomalaisväestöllä on muitakin etuja kaupungin hallinnossa, jossa uuden kuntalaitoksen pitäisi antaa sillekin tilaisuus valvoa niitä”. Pitää paikkansa; joskin tässä on syytä muistaa, että useimmat kunnan toimialoista, kuten yleiset työt, palo- ja poliisilaitoksen sekä terveydenhuollon parantaminen ym. eivät ole luonteeltaan sellaisia, että suomen- ja ruotsinkielisten erilliset edut vaikuttaisivat niihin millään tavoin. Hra J. V. S. lisää kuitenkin lainaamaamme lauseeseen väitteen, joka ei sekään vastaa todellista tilannetta: ”Mutta ensi hetkestä alkaen hallitseva luokka on kaupunginvaltuuston vaaleissa sulkenut ulkopuolelle henkilöitä, joiden olisi voinut olettaa edustavan tätä väestöä.”
On kuitenkin tunnettu tosiseikka, että herrat C. G. Ehrström, C. G. Borg, Alfr. Kihlman, K. F. Ignatius kuuluvat ”suomalaisuuden ystäviin”; asiasta on julkista näyttöä. Heidät valittiin ensimmäiseen kaupunginvaltuustoon. Ja heidän lisäkseen herrat Jansson, Margelin, Tallgren ja muita, joiden voisi olettaa nauttivan suomenkielisen väestön luottamusta.
Jokaiselle, joka vain haluaa nähdä, pitäisi olla selvää, että kaupunginvaltuuston vaalissa on alusta asti ollut havaittavissa sellainen periaate, että pääkaupungin edustajistoon on pyritty hankkimaan sekä tietojen ja kokemuksen että näkemysten ja suuntausten puolesta mahdollisimman monipuolinen joukko edustajia. Näin ei menettelisi ”hallitseva joukko”, joka pyrkii sulkemaan pois kaikki eri lailla ajattelevat.
Hra J. V. S:n kirjoituksesta käy lisäksi ilmi, että hän pitää kaikkia muita kuin suomalaisuuspuolueen jäseniä ruotsinmielisinä.” Myös tässä asiassa hän on väärässä. Maassamme ja erityisesti pääkaupungissa on suuri joukko kansalaisia, jotka eivät ole asettaneet pyrkimystensä päämääräksi intoilua maamme kummankaan kielen puolesta. Tämä puolue pitää suomen kielen kehittämistä ja sen kohottamista täysin oikeutettuun asemaansa niin valtiollisessa elämässä kuin kulttuurin piirissä paitsi oikeudenmukaisena kansakunnan suurta enemmistöä kohtaan myös välttämättömänä keinona taata runsaammin työvoimaa yhteiskunnan eri tehtäviin, jotka vaativat korkeampaa koulutusta ja älyä. Tämän näkemyksen omaksumisesta ei millään muotoa seuraa se, että pitäisi tuntea todellista syytä vihamielisyyteen ja hajaannukseen niiden välillä, jotka omistautuvat työlle suomalaisuuden puolesta, ja niiden, jotka äidinkielensä ruotsin säilyttäen omistautuvat muille yhteiskunnallisille tehtäville, etenkin politiikan ja talouden kehittämiselle liberaaliin suuntaan. Tämä näkemys asettuu kummankin ääripään välille, joista toinen pyrkii suomen johtoasemaan aina siinä määrin, että ruotsi hävitetään maastamme kokonaan tai ainakin rajataan muukalaisen rooliin, kun taas vastakkainen ääripää kiihkoilee kielellisesti mahdollisimman laajan ruotsalaisuuden puolesta ja suhtautuu vastahakoisesti suomalaisuuspyrkimyksiin. Maltillinen keskitien puolue joutuu kiihkoilun ja agitaation aikakautena usein molempien ääripäiden epäilysten ja hyökkäyksen kohteeksi, minkä nämä maltilliset varsin hyvin tietävät, mutta se ei anna perusteita kiistää heidän näkemystensä ja ohjelmansa oikeutusta. Nämä suppeat ja kieltämättä epätäydelliset viittaukset poikkesivat varsinaisesta aiheestamme, mutta, kuten edellä mainittiin, ne johtuivat hra J. V. S:n perusteettomasta taipumuksesta kuvata kaikkia hänen kanssaan eri mieltä olevia ruotsinmielisiksi.
No, miten hänen käyttämänsä termi sitten pitääkin ymmärtää, Helsingin kaupunginvaltuuston vaaleista puhuttaessa on täysin aiheetonta väittää, että niissä olisi esiintynyt erityistä ruotsinmielisyyttä. Se käy ilmi jo vaalituloksistakin, joita olemme edellä palauttaneetkin mieleen. Vielä selvemmin se käy ilmi Helsingin kaupunginvaltuuston istunnoista ja toiminnasta. Valtuusto on toiminut nyt neljä vuotta ja osoittanut kerta toisensa jälkeen, että eriävät näkemykset kielikysymyksessä eivät ole nousseet ratkaisevaan asemaan kaupunginvaltuuston käsittelemissä asioissa. Valtiopäiviltä ja lehdistöstä tuttu kielellinen hajaannus ei ole noussut esiin kaupunginvaltuustossa. Vaikka varsin monet valtuutetuista ovatkin henkilöitä, joita ei otettu Morgonbladetin ehdokaslistoille, lienee mahdotonta mainita ainuttakaan kaupunginvaltuuston päätöstä, joka osoittaisi edustajiston suhtautuneen vastahakoisesti suomalaisuuden asiaan. Kaupungin kansakouluista huolehtiminen sekä kansankirjaston ja lukusalin hallituksen valinta ovat niitä harvoja asioita, joissa tällaista vastahakoisuutta olisi voinut esiintyä. Päätökset osoittavat kuitenkin päinvastaista. Jos kaupungin ”hallitseva luokka” on ollut erityisesti edustettuna kaupunginvaltuustossa, on ainakin paikallaan tunnustaa, ettei tämä hallitseva luokka kuulu kumpaankaan ääripäähän.
Hra J. V. S:llä on kuitenkin oma tapansa arvioida uutta kunnanhallintoa: ”Suomalainen pääsee ehkä kuuntelemaan kaupunginvaltuuston kokouksia ja voi raatihuoneella lukea sen ruotsinkielistä pöytäkirjaa. Sellainen liberalismi on yksinkertaisesti pilkantekoa, – sillä siihen se jää. Mutta jos sen asian voisi, olkoonkin että siitä koituu suurta vaivaa, järjestää toisin, silloin olisi vähintä ja kohtuullisinta, että myös suomalaisväestön luottamusmiehet saisivat paikan kaupunginvaltuutettujen joukosta.”
Hra J. V. S:lle lienee tarpeen selittää, että asiakirjojen julkisuus liberaalina periaatteena ei perustu siihen, että yksi jos toinenkin yksilö voi saapua silloin tällöin kuuntelemaan kokouksia, vaan pikemminkin siihen, että sanomalehdet kirjeenvaihtajineen seuraavat kokouksia säännöllisesti ja kertovat niistä yleisölle. Siksi suomenkielinen suomalainen voi siinä missä ruotsinkielinenkin lukea lehdestään, mitä kaupungin edustajisto suunnittelee ja päättää.
Juuri tämän vuoksi asiakirjojen julkisuutta koskevat säädökset ovat tärkeitä kaikissa maissa, oli kyse sitten suurista tai pienistä edustuslaitoksista. Yleisölehtereille mahtuu muutama yksittäinen ihminen; mutta sanomalehdet tuovat kokousten sisällön tai tulokset tarkasteltavaksi kenelle tahansa, joka vain osaa ja haluaa lukea.
Edellä korostamiemme sanojen nurinkurisuus on siksi silmiinpistävää. Hra J. V. S. kuitenkin kumoaa saman tien itse juuri tarjoamansa pateettisen fraasin. Muistutettakoon tässä yhteydessä, että hra J. V. S. itse, vaikka hän ei olekaan kirjoittanut pöytäkirjaa, on tiettävästi julkaissut kaikki yleisiä kysymyksiä käsittelevät kirjoituksensa ja artikkelinsa yksinomaan ruotsiksi; eikä meille tai kenellekään muullekaan tulisi silti mieleenkään kutsua sitä pilkanteoksi suomalaisia kohtaan.
Hän kuitenkin esittää uudelleen edellä kumoamamme väitteen suomalaisten luottamusmiesten jättämisestä ulkopuolelle – puhumme kumoamisesta, koska on yksinkertaisesti kohtuutonta väittää, että pääkaupungin valitsijat hylkäsivät kaiken oikeudenmukaisuuden suomalaisväestöä kohtaan, kun kaikkia Morgonbladetin ehdokkaita ei valittukaan.
Lopuksi täytyy nostaa vielä esiin muutamia hra J. V. S:n artikkelissaan käyttämiä ilmauksia, jotka ovat loukkaus pääkaupungin valitsijakuntaa kohtaan sekä kaikkia niitä, jotka ovat työskennelleet ja nähneet vaivaa kuntamme parhaaksi.
Hän puhuu ”pääkaupungin kuntatyranniasta”, ”vallan väärinkäytöstä” ja ”hävyttömästä sorrosta.”
Tällaisia solvauksia, jotka perustuvat ainoastaan artikkelissa julkaistuihin vääristeltyihin ja paikkansapitämättömiin väitteisiin, ei voi pitää hyväksyttävinä edes hra J. V. S:n kaltaiselle miehelle, vaikka hän nauttisikin pitkäaikaisen julkisen toimintansa vuoksi suurta arvostusta.
L. M.
”Kommunaltyranniet i hufvudstaden.”
Ofvanstående märkliga ord förekomma i en af signatyren J. V. S. undertecknad uppsats med öfverskriften ”Många bäckar små”, hvilken häromdagen stod att läsas i Morgonbladet. Uttalandena i nämnda uppsats äro för det mesta så skefva och vanställande, att de i sanningens intresse måste tillbakavisas.
Vi skola icke uppehålla oss vid de påståenden och reflexioner, med hvilka hr J. V. S. inleder sin artikel. Det är de på senare tider i en del af pressen allt oftare upprepade ihåliga fraserna, att ”den svenska herremannen och det svenska språket” vilja ”här i landet evinnerligen regera”, att svenskan ger privilegium på allt andligt och timligt godt o. s. v. Att beteckna sådana yttranden, såsom ihåliga fraser kan i korthet motiveras medelst hänvisning till de resultat, sträfvandena för finskhetens sak redan vunnit och fortfarande vinna, samt till det faktum, att bondeståndet i vårt land har sig tillförsäkrad en mera betydande anpart i statslifvet, än i de flesta andra länder der nästan aldrig andra än ”herremän” väljas till folkrepresentanter, jemte det allmogen i nästan alla våra landtkommuner har ”makten” i sina händer.
Efter att hafva lagt grundfärgen till sin tafla kommer hr J. V. S. till de tvenne saker hans framställning egentligen gäller: skolorna och stadsfullmäktigvalen i hufvudstaden. Han säger:
”I Finlands hufvudstad utrotades den tillstymmelse till finska skolor, som förefanns i normalskolan och lägre elementarskolan. Att detta icke kunnat ske, om de ledande klasserna i hufvudstaden satt sig deremot och om de icke tvärtom delvis räckt handen dertill, är sjelffallet. Ty mindre inflytelserika kommuner i landet hafva i skolfrågor förmått göra sina önskningar gällande. Realskolan, som sattes i lägre elementarskolans ställe, beror direkt af kommunen, som bidrager till dess underhåll. De finska klassernas i elementarskolan lärjungar bortkördes helt enkelt, och ingen röst höjde sig deremot.”
Den finska normalskolans bortflyttning från Helsingfors utan att annan finskspråkig lärdomsskola sattes i stället, var utan gensägelse såväl ett politiskt fel som ock en obillighet emot den finska talande delen af hufvudstadens befolkning. Hade hr J. V S. sagt endast detta, som visserligen blifvit sagdt otaliga gånger förut, så hade vi intet att anmärka deremot. Men då han gör de ”ledande klasserna” i hufvudstaden ansvariga för sagda åtgärd, så är detta ett godtycklig infall – eller utfall, utan allt berättigande. Hr J. V. S. kan svårligen vara okunnig derom att ständerna 1872 gemensamt petitionerade om den finska afdelningens vid normallyceum bibehållande i Helsingfors, till hvilken petition såväl hufvudstadens deputerade i Borgareståndet, som ock de öfriga talrika Helsingforsboer som voro landtdagsmän 1872, hade anslutit sig. För vår del veta vi icke hvilken den klass eller korporation eller grupp af menniskor i detta land vore, som, i fråga om att genom uttalanden i allmänna angelägenheter inverka på styrelsens beslut, kunde tilltro sig större auktoritet eller mera inflytande, än ständerna. Att för öfrigt den finska normalskolans placering icke var en kommunal angelägenhet, och att, å andra sidan, den organisation af stadskommunen, hvilken möjliggör gemensamma beslut och offentligt uppträdande på kommunens vägnar, år 1872 ännu icke förefanns – detta är omständigheter som hr J. V. S. förbiser eller icke bryr sig om att beakta, emedan det denna gång synes passa honom i stycket, att från landets styrelse vältra ansvaret för ifrågavarande åtgärd, på de ledande – han menar sannolikt de icke-finska och icke finskifrande – klasserna i hufvudstaden.
Att realskolan beror direkt af kommunen, är långt ifrån riktigt. Realskolorna äro af staten inrättade, deras organisation och lärokurser i allmän författning bestämda, deras lärare aflönade från statskassan. ”Vid realskolas inrättande fästes det vilkor, att staden är skyldig sörja för skolans behof af lokal och inventarier äfvensom att bekosta ved och ljus till lärorummen samt betjening vid dylik skola”; så är härom stadgadt (k. skolordningen d. 8 aug. 1872 § 105). Det är således tydligen icke stadskommunen, som har att uppställa vilkor när fråga är om realskolas inrättande, utan tvärtom staten, som en gång för alla föreskrifvit vilkoren härvid. Dessa skolors förhållande till kommunen är ett helt annat än folkskolornas: de förra subventionernas af städerna men bero i allo af staten; de senare subventionernas af staten, men bero i afseende å lärares antagande, deras aflönings bestämmande m. m. af kommunen. Talet om realskolans direkta beroende af kommunen saknar all grund.
Vi hafva vidare kursiverat det effektfulla påståendet att de finska klassernas i elementarskolan lärjungar helt enkelt blefvo bortkörda vid realskolans inrättande. Detta är ”helt enkelt” en dikt eller ett misstag. Sanna förhållandet är, att de nämnda finska klasserna vid lägre elementarskolan icke mera funnos till vid tiden för realskolans inrättande. Deras lärjungar hade nämligen efterhand öfvergått till normalskolans finska afdelning. Icke en enda lärjunge blef för den nya realskolans skuld bortkörd. Den af hr J. V. S. meddelade sorgliga historiska notisen att ingen röst – således icke ens hans egen och Morgonbladets – höjde sig emot det barbariska bortkörandet, förlorar ock, i betraktande af förutsättningens nullitet, all betydelse.
Hr J. V. S. framställer det vidare såsom en orättvisa att icke äfven en finsk realskola blifvit i denna stad inrättad. Den finska befolkningen betalar skatt för uppehållande af realskolan, från hvilken dess barn äro uteslutna. I en liten kommun kan en sådan orättvisa blifva hård nödvändighet. Men i Helsingfors kan upprätthållandet af två sådana skolor icke räknas till det omöjliga.”
Det är mycket riktigt, att det för Helsingfors icke vore någon finansiel omöjlighet att bestrida de utgifter, upprättandet af en finsk realskola skulle medföra, helst större delen af kostnaden för sådan skola – lärarenes aflöning – utgår från statens, icke såsom hr J. V. S. synes tro från kommunens kassa. Också har inom skolrådet för den bestående realskolan mer än en gång under de senaste åren varit fråga derom, huruvida ej hos stadsfullmäktige borde föreslås att hos landets styrelse anhålla om en finsk realskolas etablerande härstädes. Men då skolrådets ordförande inhemtat kompetenta personers råd i saken, har detta utfallit afstyrkande. Man har förklarat att ett verkligt behof af sådan skola icke ännu förefinnes, att den skulle få alltför litet lärjungar. På sådant sätt hafva, bland andra, professor Cleve och f. d. rektor Melart uttalat sig, – personer, hvilkas ömhet om den finska befolkningens intressen lika litet kan betviflas, som deras sakkännedom i sådan fråga som denna.
Dessa upplysningar, hvilkas riktighet kan intygas af ordföranden i skolrådet för realskolan, skulle äfven stått hr J. V. S. till buds, om han icke föredragit att utan kännedom om verkliga förhållandet beskylla – han säger ej hvem, men kan påtagligen ej mena andra än stadsfullmäktige – för orättvisa. Denna beskyllning skulle blott i det fall kunnat vara befogad, att stadsfullmäktige, oaktadt framstäld utredning om behöfligheten af en finsk realskola, skulle hafva vägrat vidtaga någon åtgärd till förmon för densamma. Anklagelsen för orättvisa faller derför tillbaka på hr J. V. S. sjelf.
Vi gå vidare i texten af hans artikel:
”Men stadens finska befolkning har väl också i öfrigt intresse vid stadens förvaltning, i hvilken den nya kommunalinrättningen borde gifva äfven den tillfälle att bevaka dem”. Mycket riktigt; dock må härvid ihågkommas att de aldra flesta kommunala angelägenheter, såsom t. ex. allmänna arbeten, brand- och polisväsendets samt sundhetsvårdens förbättrande m. m. icke äro af det slag, att de skilda finska och svenska språkintressena skulle af dem i någon mon beröras. Hr J. V. S. tillägger emellertid till anförda sats ett påstående som åter strider mot sanna förhållandet: ”Men från första stund har den herrskande klassen vid valen till stadsfullmäktige uteslutit personer, om hvilka kunnat antagas, att de representerat denna befolkning.”
Det är dock en känd sak, att herrar C. G. Ehrström, C. G. Borg, Alfr. Kihlman, K. F. Ignatius höra till ”finskhetens vänner”; derom föreligga offentliga vittnesbörd. Desse blefvo invalda i första uppsättningen af stadsfullmäktige. Och utom dem herrar Jansson, Margelin, Tallgren och andra, om hvilka det kunde antagas att de åtnjöto den finska befolkningens förtroende.
För enhvar, som vill se, borde det vara tydligt, att den princip, som från första stunden gjort sig gällande vid valen af stadsfullmäktige, har varit den, att åstadkomma en såväl i afseende å insigter och erfarenhet, som i fråga om åsigter och tendenser, mångsidig sammansättning af hufvudstadens representativa församling. Så skulle icke ”en herrskande klass” förfara, som ville utesluta alla med den ej lika tänkande.
Af hr J. V. S.’ uppsats framgår för öfrigt, att han anser alla som icke höra till finskhetspartiet vara ”svenskifrare.” Äfven häri har han orätt. Det finnes i vårt land och särskildt i hufvudstaden ett stort antal medborgare, hvilka icke upptagit ifrandet för det ena eller andra af landets båda språk såsom sina sträfvandens lösen och mål. Detta parti anser det finska språkets upparbetande och upphöjande till fullt berättigad ställning såväl i stats- som kulturlifvet icke blott vara ett rättvisans kraf emot det stora flertalet af nationen, utan ock ett nödvändigt medel för att bereda rikligare tillgång på arbetskrafter för alla de olikartade uppgifter i samhället, som förutsätta högre bildning och intelligens; men omfattandet af denna åsigt har ingalunda till påföljd att man borde erkänna verkliga skäl till fiendskap och split förefinnas mellan dem, som egna sig åt arbetet för finskhetens sak och dem hvilka, med bibehållande af sitt svenska modersmål, hängifva sig åt arbetet för andra samhällsuppgifter, särskildt den politiska och ekonomiska utvecklingen i liberal riktning. Detta är en ståndpunkt mellan de båda ytterligheter, af hvilka den ena åsyftar finskans domination ända derhän, att svenskan blefve utrotad eller åtminstone reducerad till en främlings rol i detta land, medan den motsatta ytterligheten ifrar för största möjliga svenskhet i språklig mening och röjer afvoghet mot de finska sträfvandena. Att ett moderat mellanparti vanligen på en tid af hetsighet och agitationer blir föremål för misstankar och angrepp såväl från den ena som den andra ultraismens sida, derom äro desse moderate nogsamt medvetna, men deri liger intet bevis mot befogenheter af deras ståndpukt och program. Den afvikelse från vårt egentliga ämne, som dessa korta och, vi medge det, ofullständiga antydningar utgöra, var, såsom ofvan påpekades, föranledd af hr J. V. S:s obefogade förfarande att beteckna alla med honom icke lika tänkande såsom svenskifrare.
Nåväl, huru denna hans term än må fattas, i fråga om stadsfullmäktigvalen i Helsingfors är det fullkomligt oberättigadt att påstå, det någon särskild svenskhetsifver dervid skulle gjort sig gällande. Detta framgår af de valresultat om hvilka vi här ofvan erinrat. Och det framgår ännu tydligare af Helsingfors stadsfullmäktiges förhandlingar och verksamhet. Under de fyra år, denna verksamhet nu fortgått, har den lemnat ständiga bevis derpå att olika ståndpunkt i språkfrågan icke varit bestämmande för opinionerna i de ärenden, stadsfullmäktige haft att handlägga. Partisöndringen vid landtdagarna och i pressen har icke gjort sig gällande inom stadsfullmäktige. Ehuru rätt många bland dem utgjorts af personer, som icke upptagits på Morgonbladets kandidatlistor, torde icke en enda af stadsfullmäktige vidtagen åtgärd kunna anföras, som skulle utvisa att denna församling låtit sig ledas af afvoghet mot finskhetens sak. Omvårdnaden om stadens folkskolor, val af bestyrelse för folkbiblioteket och läsesalen, höra till de få angelägenheter der sådan afvoghet skulle kunnat framträda. Men motsatsen har egt rum. Om den ”herrskande klassen” i denna stad varit den bland stadsfullmäktige förnämligast representerade, så är åtminstone det erkännande påkalladt, att denna herrskande klass icke hör till något ultraistiskt läger.
Men hr J. V. S. har sitt sätt att uppskatta den nya kommunalförvaltningen: ”En finne kan kanske få åhöra stadsfullmäktiges förhandlingar och i rådhuset läsa deras svenska protokoll. En sådan liberalitet är enkelt ett hån, – då den är allt. Men om den saken, må vara, icke utan stor olägenhet kan ställas annorlunda, så vore det väl den minsta portion af billighet, att äfven den finska befolkningens förtroendemän kulle få en plats bland stadsfullmäktige.”
Hr J. V. S. synes behöfva upplysas derom, att den liberalitet förhandlingarnas offentlighet innebär, icke har sin betydelse deri, att en eller annan individ nu och då infinner sig för att åhöra desamma, men väl deri att tidningarna gonom sina referenter regelbundet följa med förhandlingarne och meddela dem åt allmänheten Den finske finnen kan derför likaväl som den svenske finnen ur sin tidning taga kännedom om hvad stadens representation förehafver och besluter.
Det är detta, som i alla länder och vare sig att det gäller stora eller små representativa församlinar ger vigt åt stadgandet om förhandlingarnas offentlighet. På åhörareläktarene rymmes ett fåtal lediga personer; men tidningarne bringa förhandlingarnas innehåll eller resultat hem till enhvar som kan och vill läsa.
Förvändheten i de ord, vi ofvan kursiverat, är derför i ögonen fallande. Sjelf upphäfver hr J. V. S. ock omedelbart i det följande giltigheten af den patetiska fras han först behagat uppduka. Det kan härvid erinras att hr J. V. S. sjelf, om han ock ej skrifvit protokoll, veterligen publicerat sina skrifter och artiklar i allmänna frågor endast på svenska; och dock skulle det hvarken falla oss eller någon annan in att beteckna detta såsom ett hån mot finnarne.
Men han förnyar det af oss ofvan vederlagda påståendet om de finska förtroendemännens uteslutande – vi säga vederlagda, enär det icke rimligtvis kan påstås att hufvudstadens valmän åsidosatt all billighet mot den finska befolkningen derigenom att en del af Morgonbladets kandidater icke blifvit valda.
Vi måste slutligen särskildt framhålla några uttryck i hr J. V. S.’ artikel, hvilka äro en förnärmelse mot hufvudstadens valmän och mot alla dem som egnat arbete och möda åt denna kommuns intressen.
Han talar om ”kommunaltyranniet i hufvudstaden”, om ”maktmissbruk” och ”otidigt förtryck.”
Bygda endast på den lösa grunden af de skefva och oriktiga framställningar, artikeln innehåler, kunna sådana tillmälen icke vara tillåtliga ens för en man med det stora anseende, hr J. V. S.’ långa offentliga verksamhet förvärfvat åt honom.
L. M.