15.11.1876 LM–Alexandra Mechelin

Sinun 8. päivänä lähettämäsi tervetullut kirje, jonka sain eilen aamulla, ansaitsisi oikeastaan paremman vastauksen kuin mitä nyt ehdin ja jaksan kirjoittaa. Kello on nimittäin yli puolenyön. Tänään olivat näyttelyn johtokunnan suuret päivälliset. Ne kestivät tietysti varsin pitkään. Livahdin sieltä kello 10 Idestamin ja Montgomeryn kanssa, mutta sen jälkeen istuimme vielä hetkisen Café parisienissa ja otimme voileivät. Kotiin palattuani olen hieman valmistellut huomisen luentoa, mutta ennen nukkumaan menoa halusin kuitenkin vastata kirjeeseesi. Sinähän sanot siinä, että olet tyytyväinen, jos saisit edes pienen postikortin. Niinpä varmaan hyväksyt kirjeen, vaikka se onkin lyhyt ja kielii jonkinasteisesta väsymyksestä.

Pikku tyttöseni, näin sinut niin elävästi edessäni sellaisena kuin olit kirjoittaessasi viimeisintä kirjettäsi. Huoli painoi herkkää sieluasi. Sinusta rakas Jenny oli taas hieman heikompi, murehdit Henrikin tulevaisuutta. Et halunnut huolestuttaa Mammaa ajatuksilla, jotka liikkuivat päässäsi, – et liioin halunnut kirjeessäsi minulle paljastaa, että sydämessäsi piili hienoinen ahdistus. Mitäpä kirjeessä voisi sitä paitsi sanoakaan, verrattuna siihen, minkä voi ilman sanoja ilmaista, kun saa nojata toista vasten! – – Kunpa saisin taas pian olla tiukasti rinnallasi, painaakseni sinut rintaani vasten ja suudellakseni kyyneleet silmistäsi!

Niin, oma ystäväni, vaikka aistin tunnelmasi kirjettä kirjoittaessa ja huomasin sen olevan ahdistunut, se synnytti minussa kuitenkin ilon ailahduksen. En toki halua olla itsekäs, enkä varmaan olekaan sitä sen enempää kuin toisetkaan. Mutta kun näin nämä selvät sanat, että lähdet ehkä jo jonkun viikon päästä kotimatkalle, koska kaipaat minua, – koko sieluni läpi hulmahti sellainen ilon tunne, että unohdin kaiken muun. – – Lilli Steven, joka kävi täällä kello ½ 3 onnittelemassa minua Leopoldin päivänä, väitti kuulleensa äänestäni, että varmaan odotin saavani sinut pian kotiin.

Silti en voi täysin heittäytyä tämän näkymän valtaan. Mielipiteeni sinun jäämisestäni sinne olen jo selvästi lausunutkin sinulle viimeksi lähettämässäni kirjeessä ja edellisessä kirjeessäni Torstenille. Jenny on nyt perheen aarre, jonka ympärille kaikki muu asettuu. Meidän kaikkien on otettava huomioon se mikä on parhaaksi hänelle. Ne epämukavuudet, joita siitä saattaa muille aiheutua, ovat pikkuasioita verrattuna siihen tärkeään päämäärään, ettei pidä tehdä tai jättää tekemättä mitään sen vastaisesti, mikä voi olla hyödyllistä ja tarpeen hänen paranemiselleen. – Torsten kertoo kirjeessään niin elävästi, miten hyvää tekevä vaikutus sinulla on ollut Jennyyn, että en voi enkä saa pahoittaa mieltäni kaipauksesta, jonka siellä olosi minussa herättää.

Mutta olenkin jo niin monta kertaa käsitellyt tätä kysymystä, että tuskin voin lisätä siihen uusia näkökohtia. Koska Mamma on kuitenkin ilmaissut huolensa siitä, että olet jättänyt minut niin pitkäksi aikaa yksin, pyydän sinua näyttämään Mammalle tämän kirjeen ja lisäksi vakuuttamaan hänelle, että pidän myös Mamman vuoksi pyhänä velvollisuutenani olla suostuttelematta sinua palaamaan pian, niin kuin ikävissäni muutoin tekisi mieli.

Ellet ole jo tehnyt lopullista päätöstä paluumatkan ajankohdasta, kun nämä rivit saapuvat, pyydän sinulta, että ilmoitat minulle heti päätöksen tehtyäsi siitä minulle sähkeitse.

Tästä asiasta toistan nyt ainoastaan: mitä minun etuihini tulee, minulle olisi rakkainta, että lähtisit heti kotimatkalle, jolloin tulen sinua vastaan Pietariin. Mutta jos sinun on parempi jäädä joulun yli, minä tulen sinun ja Teidän kaikkien luo. Minä voin tehdä niin ilman kohtuuttomia vaikeuksia. Mutta minun on saatava pian tietää, minkä mukaan toimia. Sillä siinä tapauksessa kaikki pitää hyvissä ajoin valmistella siihen, että olen kuukauden poissa kotoa, eikä viipyä päivääkään pitempään kuin virkavelvollisuudet vaativat.

Sisäinen aavistus sanoo minulle, että vietämme kuitenkin joulua täällä kaikessa hiljaisuudessa.

En kuitenkaan esitä mitään moitetta enkä ilmaise tyytymättömyyttä, jos sähkeesi kuuluisi: ”jään tänne, haluan täyttää tehtäväni sisarena ja tyttärenä niin hyvin kuin mahdollista, – tule tänne, pedantti professori, niin matkustamme sitten yhdessä kotiin – Pariisin kautta.”

Jos nyt lopetan tämän ”postikortin” tähän, pidä sitä vain ymmärrettävänä. Koko aamupäivä töitä: iso joukko ylioppilaita aineineen, kello 12–½ 3 oikeustieteen tutkinnon tentti, – sitten kiireessä miettimään juhlapuhetta päivälliselle, – itse päivällisillä, paroni Bornin vierellä sydän kurkussa, kunnes puhe oli pidetty. Voit lukea sen perjantain lehdistä, sikäli kuin voin hahmottaa sen muistissani. – Ja nyt kello on yli 1. Kello ½ 7 huomisaamuna herätyskello pirisee, jotta ehdin kirjoittaa luennon valmiiksi.

Olen edelleen terve. Älä lainkaan huolehdi minun vuokseni. Jos nukun yhtenä yönä liian vähän, nukun sitten toisena sitäkin enemmän. Kaiken kaikkiaan huolehdin itsestäni tavalliseen tapaan. – Nyt aion nähdä unta sinusta ja pikku Celystä ja suuresta ilosta, kun olen taas Teidän kanssanne. Terveisiä kaikille meikäläisille lähettää