8.4.1873 LM–Alexandra Mechelin

Sinun 3. päivänä lähettämäsi kirje, joka saapui tänä aamuna, ilahdutti minua syvästi. On tosiaankin tarpeetonta pyytää ”sietämään kirjeitäsi”. Esimerkiksi viimeisin kirjeesi on todellinen mukavien päähänpistojen ja sydämellisten viittausten mestariteos – yksikään minun kirjeistäni ei ole ollut yhtä hyvin kirjoitettu kuin tämä sinun viimeisin.

Näistä riveistä paistoi läpi, että olit ollut kepeällä ja onnellisella mielellä niitä kirjoittaessasi. Ja siksi ne vaikuttivatkin minuun siten, että kyyneleet virtasivat, kun olin lukenut sen – ei kuitenkaan ahdistuksesta vaan päinvastaisesta syystä. Älä naura minulle sen vuoksi! Pitkän naamani ja pelottavan olemukseni taakse kätkeytyy vielä paljon lämpöä ja herkkyyttä...

Vai niin, minun pikku tohtorinna, sinäkö haluat välttämättä ruveta professorin rouvaksi? Ja näyt myös uskovan, että se onnistuu? – Saa nähdä! Kyllä minäkin uskon, että vielä ”laitan” väitöskirjani valmiiksi, ja ehkä siitä ei tule ihan liian kehnokaan – mutta ei minulla ole mitenkään luja usko onnistumiseen. Kuitenkin täytyy lisätä, etten liioin kärsi uskonpuutteesta enkä murehdi asiaa. Pyrin tekemään sen mikä on itsestäni kiinni. Mutta valmistaudun yhtä lailla ottamaan vastaan myös epäsuotuisan tuloksen. Ja vaikka en arvosta millään muotoa korkealle sitä, mitä olen tähän mennessä yrittänyt eri aloilla saada aikaan, uskon että minulla on mahdollisuuksia hyödylliseen – ja tuottoisaan – toimintaan, vaikka yliopiston ovet pysyisivätkin minulta suljettuina. –

Tietoja, joiden kerroin viime kirjeessäni olevan tarpeen, jotta voin päättää, vaativatko opintoni käyntiä Wienissä ja kuinka kalliiksi se voi tulla, en ole vielä saanut. Siksi en tänään kirjoita siitä asiasta. Ensi sunnuntaina Idestam saapuu tänne – eilen saapuneen sähkeen mukaan – ja viettää täällä molemmat pääsiäispäivät. Luultavasti hänkin voi kertoa tarkempaa tietoa asiasta. Sen jälkeen lähetän lausuntoni, kuitenkin vasta sitten kun olet vastannut viimeisimpään kysymykseen!

Holtzendorff ei ole vielä palannut. Professori Gneist vastasi eilen kohteliaasti vierailuuni; huomenna menen taas hänen luokseen esittämään muutamia kysymyksiä. – Olen nyt tutustunut maineikkaaseen Laskeriin. Kirjoitin hänelle sangen mukavan kirjeen, jossa sanoin toivovani häneltä erinäisiä tietoja paikallisista poliittisista oloista, ja erityisesti puolueiden asemasta Saksan valtiopäivillä, ja pyysin häntä ilmoittamaan, milloin hänellä olisi aikaa keskustella. Kirjelippusessa hän pyysi minua saapumaan tänään aamulla; mutta kun toiset ihmiset keskeyttivät meidät, hän pyysi tavata minut uudelleen pääsiäispyhinä, jolloin hän on vapaalla ja meillä on aikaa keskustella pitempään ja mukavammin.

– – Vai niin, meinaat, että ”vanhalla naimisissa olevalla miehellä pitäisi olla paljon hupia suuressa kaupungissa”. Mitä sinä oikein sillä tarkoitat? Uskon, että pikemminkin villillä ja vapaalla nuorella miehellä riittäisi täällä ajanvietettä! Minulle mieluisinta ajanvietettä olisi iltaisin työn päätyttyä saada jutella omien rakkaideni, tai heidän puuttuessaan, jonkun hyvän ystävän kanssa. Mutta täällähän minulla ei ole kumpiakaan. Teattereita on tosin tarjolla, mutta niissä käyn harvoin. – Aika kuitenkin kuluu nopeasti, vietän iltaa enimmäkseen – lukemalla. Siitä taiteesta ei voi saada kyllikseen.

Olen tänään ajatellut vanhaa sisartani Miliä. Hän täyttää tänään 35 vuotta. Ja vaikka hän on näin ollen ehättänyt sangen kypsään ikään, tiedän, että hän on syvällä sisimmässään hyvin herkkä, ja pelkään, että Alman mentyä naimisiin hän tuntee itsensä vielä aika yksinäiseksi elämässään. Mutta en minä siitä aikonut kirjoittaa. Halusin vain kysyä, onko sinulla mitään sitä vastaan, että ehdottaisin Milille, että tämä viettäisi kesällä muutaman viikon Puotilassa ennen kuin lähtee pitkälle konserttimatkalleen? Taisin unohtaa puhua siitä kanssasi ennen lähtöäni. Puhuinko asiasta jo Milille, sitä en muista, mutta en usko. Ajattelin, että hänelle tekisi hyvää laiskotella jonkin aikaa maaseudulla. Ja koska hänelle, minun mielestäni, pitäisi antaa iso ullakkohuone, jossa hän on ennenkin asunut ja jossa hän viettäisi suurimman osan päivästä romaaneja lukien, en usko, että hänen siellä asumisensa häiritsisi millään tavoin tätä mutkatonta kahden keskeistä elämää, jota me kumpikin arvostamme niin suuresti.

Olin päättänyt tällä kertaa kirjoittaa vain muutamia rivejä ottaakseni sen jälkeen pienet iltapäivänokoset (jotka muulloin eivät ole tulleet kysymykseenkään) – mutta kas, nyt kirjeestä on taas tullut pitkä – eivätkä nokosetkaan ole nyt tarpeen. – Koska eilen viimein lähetin toisen matkakirjeeni Dagbladetille, oletan, että saat lukea sen samaan aikaan kuin nämä repaleiset rivit; niin voit täydentää sen mikä tästä puuttuu.

Pikku Cely ansaitsee kunnon kehut kirjeestään, johon täytyy vastata mitä pikimmin. – Halaan teitä molempia ja toivon, että lähetät taas pian mieltä piristävän kirjelmän,