12.1877 Synpunkter i värnepligtsfrågan

Näkökulmia asevelvollisuuskysymykseen

Ei liene tarvetta esimerkein osoittaa, että sodankäynti on ollut valjastettavissa kansakuntien kunnianhimon tyydyttämisen ja niiden kehityksen vauhdittamisen välineeksi. Valtion puolustaessa oikeutetusti itsenäisyyttään eivät sodan vaatimat uhraukset ole turhia saatikka pahasta.

Joka sodan seurauksina on kuitenkin loputtoman paljon kärsimyksiä ja vahinkoa, niin voittavalle osapuolelle kuin voitetullekin. Niin paljon kuin ihmisystävällisemmän sodankäynnin edestä onkin ajoittain nähty vaivaa, säilyvät haavoittaminen, silpominen ja tappaminen väistämättä sodankäynnin oleellisina osina ja sama pätee niin ikään aikaansaadun yleisen ja yksilöllisen hyvinvoinnin enempään tai vähempään häiriintymiseen.

Onkin siis mitä luonnollisinta, että niin sanottu rauhanpolitiikka on ajan mittaan jatkuvasti kasvattanut suosiotaan. Rauhanpolitiikka pitäytyy tiukasti periaatteessa, jonka mukaan sotimiseen ryhdytään vasta äärimmäisenä hätäkeinona kaikkien muiden konfliktin ratkaisuvaihtoehtojen osoittauduttua turhiksi. Niin ikään on luonnollista, että kysymys sotien ennaltaehkäisemisestä ja ikuisen maailmanrauhan aikaansaamisesta on työllistänyt myös käytännön valtiollisen elämän ulkopuolella, niin terävä-älyisiä kuin maailmaa syleileviä taivaanrannanmaalareita. ”Rauhanystävät” kampanjoivat Englannissa sotaa vastaan kristillisuskonnollisista syistä ja ”rauhanliitto” vastaavasti Genevessä poliittisten ja taloudellisten etujen nimissä.

Kysymys on noussut esille myös oikeustieteessä ja kansainoikeuden yleisen lujittamisen ohella työstetään erityisesti ehdotusta kansainvälisten välitystuomioistuinten käyttöönotosta ratkomaan valtioiden välisiä kiistoja miekkojen ja tykkien sijasta.

Historia jatkaa samalla kulkuaan tutuilla urillaan: heti kun todelliset tai väitetyt valtiolliset intressit ajautuvat törmäyskurssille pannaan kova kovaa vastaan ja kalistellaan sapeleita. Sodan liekit lepattavat aina jollain puolella tätä maapalloa ja oikeastaan tätä omaa maanosaamme, kuin antiikin Vestan ikuinen tuli konsanaan. Tätä tappavaa valkeaa ei modernin sivistyksen hengellä ole vielä saatu hönkäistyä sammuksiin.

Yleisellä aseidenriisunnalla tehtäisiin hallituksista oleellisella tavalla entistä taipuvaisempia vetoamaan välitystuomioiden puolesta taisteluhuutojen sijaan. Aseidenriisuntavaatimuksia on esitetty, mutta kuka haluaa ja peräti kykenee ottamaan ensiaskeleen?

Ei kukaan, sillä huoli oman itsenäisyyden säilymisestä pakottaa päinvastoin jokaisen valtion näillä riidan siemenillä kylvetyillä Euroopan niemimailla suhtautumaan muihin valtioihin epäilevästi ja näin ollen pitämään muiden tavoin puolustusvoimansa huippukunnossa. Suunnattomia uhrauksia ei siis vaadi pelkästään sotiminen itsessään, vaan myös sodanuhkaan varautumisen tarve.

Olisi kuitenkin liioitellun ahdaskatseista, lyhytnäköistä ja pessimististä muitta mutkitta julistaa, ettei raskaasti aseistetun rauhan ja tiuhaan toistuvien sotien järjestelmästä olisi koskaan löydettävissä uloskäyntiä. Siinä missä puheet ikuisesta maailmanrauhasta, sopusoinnusta ja veljeydestä saattavat olla utopiaa, on ehdotus valtioiden keskinäissuhteiden oikeudellisesta järjestämisestä siten, että keskinäiset epäselvyydet ja kiistat ratkaistaisiin sääntöjen mukaisesti kansainvälisessä tuomioistuimessa sitä vastoin kaukana mistään haavekuvasta. Se olisi toteutettava heti otollisen hetken koittaessa.

Tämän jalon hankkeen toteutuminen ei kuitenkaan vielä mahdollistaisi yleistä ja perusteellista aseidenriisuntaa. Esitystä välitystuomioistuimista on arvosteltu muun muassa nostamalla esille, ettei tuomion antaminen yksinään riitä, vaan tuomio on myös pantava täytäntöön. Mikäli ”oikeusjuttunsa hävinnyt” valtio kieltäytyy noudattamasta saamaansa tuomiota, missä on silloin se taho, joka siihen pakottaa?

Tässä on vaikeaa päätyä muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että tätä pakkovaltaa käyttävät yhdessä muut, suuren kansainvälisen oikeusjärjestyksen ylläpitoon sitoutuneet valtiot. Tätä tarkoitusta varten tarvitaan kuitenkin sotajoukkoja: tuomio pannaan täytäntöön sotana, eikä sodankäynti näin ollen muuttuisi uudistuksen myötä mahdottomuudeksi. Sodat kuitenkin varmasti vähenisivät ja pienenisivät kauttaaltaan ja ne muuttuisivat lisäksi luonteeltaan oikeutetuiksi ja tarpeellisiksi yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten lakien rikkomisen rankaisemiseksi.

Valtioiden tulee siis varautua toimittamaan sotilaita ja pitämään yllä sotalaitosta jopa sen jälkeen, kun kansainoikeuden saralla on saavutettu edellä mainittu, merkittävä edistysaskel. Jokaisen itsenäisen valtion elinehtona säilyy aina vastaisuudessakin ylläpitää voimavarojensa sallimalla tavalla joukkoja – vaikkakin epäilemättä huomattavasti nykyistä vähemmän taloutta kuormittavissa määrin – osin hätävarjelua ja osin yleisen oikeusjärjestyksen turvaamiseen osallistumista varten, sillä jokaisen valtion sisällä tarvitaan tiettyä toimeenpanevaa voimankäyttöä oikeuden varjelemiseksi ja vääryyden rankaisemiseksi.

I.

Vaikka ne eivät suoranaisesti liitykään otsikossa mainittuun, tässä kirjoituksessa käsiteltävään merkittävään aiheeseen, muistuttavat johdannossa esitetyt huomiot siitä, ettei valtioilta poistuisi tarvetta armeijoiden ylläpitämiseen edes kaikkein perinpohjaisempienkin kansainoikeudellisten uudistusten toteutumisen jälkeen.

Kun kerran kaikki muutkin valtiot kantavat järjestäytyneen puolustuslaitoksen ylläpitämisen edellyttämän raskaan taloudellisen taakan, miksi Suomen tulisi pitää toivottavana omien sotilaallisten järjestelyidensä säilyttämistä sinänsä vähän maksavalla, mutta samalla myös täysin puutteellisella tolalla?

Emme osalta osaltamme voi muuta kuin päätyä siihen lopputulokseen, että Suomen asema valtiona merkitsee velvollisuutta – ja samalla myös oikeutta – kehittää maan nykyisellään aivan liian vajavaista sotalaitosta asianmukaisella tavalla. Tästä näkökulmasta käsin onkin pidettävä ilahduttavana sitä, että maan hallitus on kasvavissa määrin patistellut säätyjä myötävaikuttamaan puutteiden korjaamista.

Kaikki eivät kuitenkaan mitenkään itsestään selvästi tähän näkemykseen yhdy. Jokaisessa yhteiskunnassa on yksilöitä, jotka joko itsekkyydestä tai pikkusieluisuudesta johtuen kaihtavat ja kiroavat kaikkea sellaista, joka saattaisi edellyttää heiltä itseltään taloudellista uhrausta tai henkilökohtaista ponnistelua yleisen hyvän vuoksi. Moisilla välinpitämättömillä ei kuitenkaan uskoaksemme ole kovin mainittavaa painoarvoa asiasta päätettäessä, vaan puolustuslaitoksen uudelleenjärjestelyyn myötävaikuttamista kohtaan ilmenevän tietynlaisen vastahakoisuuden taustalla lienee osan kohdalla ollut pikemminkin käsitys siitä, että maamme poliittinen asema olisi ollut sellaisella tavalla poikkeuksellinen, että se perustelisi vähäiset panoksemme maanpuolustukseen.

On toki aiheellista väittää, että Suomen valtiollisesta elämästä tuskin on poikimaan sotilaallisia yhteenottoja. Suomea ulkomaiden suuntaan edustava hallitsijakin päätynee sodanjulistuksiin yleisesti suuren Venäjän keisarikuntansa, eikä Suomen etujen pakottamana. Sodassa mahdollisesti saavutettavat kunnia ja voitot lasketaan nekin keisarillisen kruunun ja keisarikunnan ansioiksi, siinä missä pieni Suomen suuriruhtinaskunta jää kainosti varjoon. Tästä olisikin sitten vedettävissä se johtopäätös, että Suomen sotalaitoksen olisi vastaisuudessakin parasta ja asianmukaisinta säilyä mitä vaatimattomimmissa puitteissa.

Muistissa on edelleen – eikä unohtaa sovi koskaan – mitä moinen ajattelutapa on käytännön tasolla tarkoittanut vaivaiset kymmenen vuotta sitten, jolloin hallitsijalle esitettiin yhdeksän ruotupataljoonan lakkauttamista senkin jälkeen, kun niistä oli jo ehtinyt tulla maalle rakkaita ja kun ne olivat saavuttaneet kunnioitettavan sotilaskoulutuksen tason. Kyseisen päätöksen taustalla taisi ennen kaikkea olla valtiontaloudellinen arkajalkaisuus. Mahdotonta lienee kuitenkin se, että moinen toimenpide olisi voinut saada osakseen kannatusta, mikäli asianomaisten päätöksentekijöiden puolustuspoliittinen näkemys ei olisi ollut pääpiirteiltään edellä kuvatun kaltainen.

Puolustuslaitoksemme järjestystä pohtiessa on, kuten kaikkien muiden maamme yleisten kysymysten kohdalla luonnollisesti kiinnitettävä riittävästi huomiota omien olosuhteidemme mahdolliseen poikkeuksellisuuteen. Olisi huolimatonta niin tämän kuin muidenkin lainsäädännöllisten kysymysten kohdalla sokeasti matkia muita maita. Mikäli rikkaat suurvallat kehittelevät valtavia sotilasmahteja ja järjestelevät ne sota-ajan vahvuuksiltaan käsittämään jopa 3–4 prosenttia väestöistään, ei siitä seuraa sitä, että Suomen tulisi ylläpitää suhteessa yhtä suurta armeijaa ja sen vuoksi rasittaa valtionbudjettiaan vastaavalla tavalla.

Tämän varmuuden vuoksi tehdyn muistutuksen ei luulisi poikivan vastalauseita. Se ei kuitenkaan vähäisimmässäkään määrin merkitse yhtymistä puheisiin Suomen erityisasemasta, joka merkitsee lähestulkoon maamme vapauttamista maanpuolustuksen järjestämisvastuusta kokonaan. Sen toteaminen, että Suomen armeijaan liittyvissä järjestelyissä on huomioon otettava niin sen verrattain vähäiset voimavarat, kuin myös muut kyseisen asian edestä nähdyn vaivan määrään vaikuttavat tekijät ei ole yhtä kuin julistaa Suomen olevan valtioiden joukossa poikkeus omasta puolustuksesta huolehtimisen sääntöön ja että täällä on tämän asian suhteen tyytyminen murusiin tai ei mihinkään.

Tunnustaudumme täten edustavamme sitä mielipidettä, jonka mitä hartaimmin uskomme myös maanmiestemme suuren enemmistön jakavan: että Suomen tulisi pitää velvollisuutenaan ja oikeutenaan ylläpitää olosuhteisiinsa sopeutettua maanpuolustuslaitosta. Velvollisuus ja oikeus ovat tässä suhteessa yhteneväisiä ja toistensa edellytyksiä.

Tälle näkemykselle on useita syitä, joista nimeämme seuraavaksi oleellisimmat.

Maallamme on perustuslaissa vahvistettu, varsin kattava sotalaitos, jonka nykyinen sotilaallinen suorituskyky on asia sikseen. Maanomistajilla on kuitenkin mihinkään erityiseen lainsäädännölliseen toimenpiteeseen perustumaton velvollisuus määrättäessä kustantamaan ruotujalka- ja ratsuväen aseet ja varusteet.

Kun entinen ruotujakoinen sotaväki säätyjen vuonna 1809 esittämän toivomuksen mukaisesti lakkautettiin, tehtiin se käytännössä julistamalla, ettei ruotuväkeä kutsuttaisi palvelukseen ”niin kauan kuin olosuhteet moisen sallisivat ja kunnes maan kukoistus olisi saanut sodan tuhot hävitettyä” (maaliskuun 27. päivän 1810 manifesti). Kukaan ei tietenkään voi kyseenalaistaa yleistä asevelvollisuutta koskevan armollisen esityksen sisältämää arviota siitä, että ”maan aineellisten voimavarojen voidaan kuitenkin nyttemmin katsoa saavuttaneen sellaisen tason, ettei moisen vapautuksen jatkuvalle olemassaololle voida enää katsoa löytyvän käypiä perusteluja”.

Maanpuolustuksen ja yleisen järjestyksen ylläpidon jättämistä Suomessa venäläisten joukkojen vastuulle (tammikuun 31. päivän 1812 majoitusjärjestys) ei ollut tarkoitettu pysyväksi järjestelyksi, mikä käy ilmi muun muassa vuonna 1810 annetusta manifestista, jonka mukaan venäläisjoukot oli ajan myötä tarkoitus korvata värvättyjä suomalaisrykmenttejä perustamalla.

Historiallisiin tosiseikkoihin vetoamattakin on päivänselvää, että ”maanpuolustus ja yleisen järjestyksen ylläpito Suomessa” on Suomen valtion asia, joka on hoidettava suomalaisin joukoin ja verorahoin. Liitto Venäjän kanssa ei riitä maallemme syyksi luistaa tämän tehtävän hoitamisesta. Kun Suomeen saattaa Venäjän kanssa liitossa olevana maana kohdistua keisarikunnan vihollisten hyökkäyksiä – ja näin ollen myös liian suuria hyökkäyksiä Suomen yksin torjuttaviksi – luulisi Venäjän oman turvallisuutensa nimissä pitävän tarpeellisena säilyttää maan tietyissä osissa linnoitus- ja täydennysjoukkoja myös rauhan aikana. Venäjän valtiontalouden näkökulmasta näyttäytyy kuitenkin auttamatta kohtuuttomalta se, että Suomelle olisi kaikkien mahdollisten keisarikunnan puolustuksen turvaamisen edellyttämien menojen ohella kustannettava rauhan ajaksi joukkoja vielä senkin jälkeen, kun molemminpuolisesti vuonna 1809 hyväksytty perustelu kyseiselle järjestelylle on lakannut olemasta. Suomen valtiolle taasen on nöyryyttävää, ettei sillä ole omia joukkoja suorittamaan niitä varuskunnan tehtäviä ynnä muita julkisia toimituksia, jotka rauhan aikanakin tapaavat kuulua sotaväelle.

Mikäli sodan päivä koittaisi jälleen meillekin ja vihollisjoukot marssisivat kohti Suomen maita ja mantuja, olisiko kansakunnan arvon mukaista seistä odottamassa aseettomina? Vaikkei vihollinen olisikaan jostain Suomen hallituksen toimenpiteestä hyökkäämään äitynyt ja vaikka hyökkäyksen kohteena olisivatkin yksinomaan täällä mahdollisesti sijaitsevat venäläisjoukot, nousisivat vihollisjoukot maihin joka tapauksessa maihin meidän rannoillamme, talloisivat meidän peltomme ja häiritsisivät meidän rauhallista elämänmenoamme. Totta kai velvollisuutemme olisi tuolloin taistella ja puolustaa ja totta kai Suomen kansalaisten oikeutena olisi tuolloin, että kotikontuja suojelisivat ennen kaikkea Suomen valtion omat joukot.

Julkisissa laitoksissamme on tunnetusti monenmoisia puutteita ja valtion on suunnattava huomiotaan ja maan voimavaroja useaan suuntaan samanaikaisesti. Yksikään julkinen laitos ei valtiossamme ole kuitenkaan yhtä retuperällä kuin sotalaitos. Näin ollen on jokaisen, joka suhtautuu vakavasti niihin vaatimuksiin, joita meillä itsellämme ja muilla on Suomelle valtiona lupa esittää – niin palavasti kuin rauhaa rakastaa tuleekin ja niin ponnekkaasti kuin rauhanomaisen yhteiskunnallisen edistystyön jatkumista tuleekin toivoa – pidettävä valtioelämämme kehityksen kannalta myönteisessä mielessä merkittävänä sitä hetkeä, jolloin tehokkaan sotalaitoksen aikaansaaminen kummankin valtiomahdin myötävaikutuksella alkaa näyttää mahdolliselta.

II.

Vaikka maan edustajien valtiopäivillä voidaankin suurella varmuudella olettaa jokseenkin yksimielisesti yhtyvän siihen näkemykseen, ettei puolustuslaitoksen edellyttämiä uhrauksia ole syytä kaihtaa, vaan päinvastoin ottaa tarpeellisiksi havaitut rasitukset mielihyvin kannettaviksi, päästään sillä kuitenkin vasta ongelmanratkaisun aloituspisteeseen, eli ratkaisemisen haluun. Vaikeammaksi kysymykseksi muodostuu sittemmin se, miten, eli millä tavoin ongelman ratkaiseminen toteutetaan.

Nythän asia on niin, ettei säädyille ole ylipäänsä jätetty mitään esitystä suomalaisten sotajoukkojen perustamisesta yhdellä tai toisella tavalla – siis sellaista esitystä, jonka säädyt voisivat hyväksyä. Säätyjen käsittelyssä oleva hallituksen esitys on valmiusasteeltaan täydellinen, kaikkia yksityiskohtiaan myöten viimeistelty ja otsikoitu ”yleisen asevelvollisuuden käyttöönotosta maassa”. Juuri tämänkaltaisen sotalaitoksen pystyttämistä säätyjä on vaadittu edesauttamaan.

Säätyjen harkintavaltaa ei kuitenkaan tämän aiheen kohdalla tule nähdä rajoitetummaksi kuin muiden. Kaikki sotilasasetukset vaikuttavat syvällisesti yhteiskuntaelämän eri aloihin. Edustuslaitoksen on voitava tutkia esitys huolella ennen sen hyväksymistä tai hylkäämistä, muutoksin tai muutoksitta. Esityksen hylkäämisen yhteydessä on säädyillä mahdollisuus perustella päätöstään ilmaisemalla hylkäyspäätöksen ohella, minkälaisen järjestelyn ne näkisivät maalle esitykseen sisältynyttä sopivampana. Säädyt eivät siis yksinomaan arvioi hallituksen esitystä, vaan sisällyttävät tarkasteluunsa myös sen, millä muulla tavoin kuin asevelvollisuuden turvin olisi mahdollista aikaansaada maalle tyydyttävä sotalaitos.

Mikäli ruotuväkipataljoonia ei olisi lakkautettu, olisi ensisijainen ajateltavissa ollut vaihtoehto liennyt niiden säilyttäminen jonkinlaisen puolustuslaitosta parantavan ja kehittävän yhdistelmäratkaisun lähtökohtana. Näin olisi sotilasasioidenkin alueella vältytty menettelemästä lainsäädännössä yleisesti vaarallisella tai ainakin huolestuttavalla tavalla, eli yhtäkkisesti saattamalla voimaan jotain täysin uutta.

Suomi on kuitenkin tätä nykyä ruotuväkeä vailla ja ruotujakolaitos on meillä voimassa enää kameraalisilta osin sotilaallisiin tarkoituksiin perittävänä maaverona. Ruotuväkijoukkojen palauttaminen joko suuremmassa tai pienemmässä määrin olisi tästä syystä johtuen – ja vaikka tässä yhteydessä sovellettaisiin vain vanhaa lainsäädäntöä – toistaiseksi käytännössä uuden luomista. Myös taloudellisessa mielessä vaikuttaisi uudistus siten, ikään kuin ruotuväkijoukkoja ei aikaisemmin olisi ollut olemassakaan. Tästä nouseekin esille kysymys ruotuväkijoukkojen sopivuudesta tai epäsopivuudesta sotilaallisesta näkökulmasta katsottuna ja vieläpä erilaisessa valossa ja olosuhteissa kuin silloin, jos moiset joukot järjestettyinä, harjoitelleina ja varustettuina edelleen tällä hetkellä muodostaisivat maan armeijan. Olemassa olevasta järjestelmästä luopuminen ja sen täydellinen kumoaminen edellyttää hyvin vahvoja perusteita ja yleensä sitä pyritään välttämään korjailemalla, täydentämällä ja parantelemalla vanhaa. Kun kyseessä on kuitenkin, kuten tässä tapauksessa, uuden järjestelmän rakentaminen tyhjästä perusteita myöten, ei asian ratkaisemisessa voida välttyä selvittämästä heti aluksi, minkä järjestelmän puitteissa olisi vallitsevissa taloudellisissa ynnä muissa olosuhteissa mahdollista saavuttaa kaikkein tehokkain puolustuslaitos suhteessa maan sen edestä tekemiin uhrauksiin. Vallitsevaa kameraalista ruotujakolaitosta ei voida pitää puolustuslaitoksen sotilaallisen järjestyksen perustana, sillä valtion siltä sen nykymuodossa saamat tulot ovat vallan hyvin käytettävissä myös minkä tahansa muun sotilaallisen järjestyksen kuin ruotuväen ylläpitoon.

Olisi hölmöä kuvitella täydellisyyden olevan tällä inhimillisen toiminnan alueella yhtään sen helpommin saavutettavissa kuin muillakaan. Kaikilla järjestelmillä on omat puutteensa. Onkin selvitettävä, millä järjestelmällä on suurimmat edut.

Asevelvollisuuden vastustajilla ja värvättyjen joukkojen kannattajilla on tapana viitata sinänsä yleisellä tasolla täysin paikkaansa pitävään vanhaan viisauteen, jonka mukaan vapaaehtoisesti tehdään parempaa jälkeä kuin pakolla. Sotilaiksi ei tämän ajattelun mukaan tarvita kuin sotilaiksi halukkaita ja sotilasammattiin sopivia, jotka näin ollen värväytyvät omasta vapaasta tahdostaan. Niitä, jotka haluavat omistaa elämänsä tieteelle, teollisuudelle tai mille tahansa rauhanomaiselle ammatille, ei tulisi riuhtaista töidensä parista asepalvelukseen, vaikka se kestäisikin vain lyhyemmän aikaa. Työnjakoa ei tule häiritä, vaan paras tulos saadaan ”jokaisen pysyessä omassa lestissään”.

Tätä varsin vastaansanomattoman kuuloista vaatimusta vastaan argumentoidaan taasen seuraavasti: maanpuolustuksessa ei ole kyse vapaaehtoisuudesta, vaan pakosta vaaran hetken koittaessa. Värväyksen varaan perustuvan maanpuolustuksen toimivuudesta ei tuolloin ole riittäviä takeita. Sotilasura on rauhan aikana vähemmän houkuttava ja vaikka armeija kykenisi värväämään vapaaehtoisia rajoituksitta, olisivat armeijan pysyvät joukot valtiontaloudellisista syistä pienemmät kuin mitä sodan aikana tarvittaisiin. Armeijaa ei vaaran hetkellä voi värväämällä myöskään hetkessä kasvattaa, sillä palvelukseen tarjoutuvat vapaaehtoiset eivät olisi saaneet sotilaskoulutusta. Valtion on täten oman turvallisuutensa vuoksi voitava määrätä kaikki asepalveluskelpoiset miehet osallistumaan paitsi maan puolustamiseen, myös harjoittelemaan tätä tehtävää varten asianmukaisella tavalla. Oikealla tavalla isänmaallinen miespuolinen kansalainen pitää asepalveluksen suorittamista mielekkäänä ja arvokkaana velvollisuutenaan, ei raskaana ja epämiellyttävänä.

Värväysjärjestelmää vastaan on niin ikään tehty se huomio, että värväytyneet ovat hyvin harvakseltaan, jos koskaan, koulutettuja ja siveellisesti kelpoja yhteiskunnan jäseniä. Värvätyt joukot koostuvatkin tämän seurauksena huonosta aineksesta, jota on vaikea kasvattaa ja hallita ja joka lokaa armeijan maineen. Asevelvollisuus sitä vastoin toimittaa sotaväkeen miehiä kaikista yhteiskuntaluokista, jolloin paremmat ainekset toimivat huonompien vastapainona.

Emme omalta osaltamme aseta kovin suurta painoarvoa viimeksi mainitulle argumentille, sillä kouluttamattomat tai vähemmän koulutetut muodostavat pysyvästi joukkojen enemmistön. Mikäli asevelvollisessa armeijaosastossa vallitsee lyhyemmästä palvelusajasta ja nimenomaan koulutetuille myönnetystä vielä nopeammasta lähdöstä huolimatta siveellinen henki, tulisi vastaavanlaisten tulosten olla saavutettavissa myös värvätyssä osastossa, jossa palvelusaika on tavallisesti pidempi. Tässä onnistuminen riippuu ennen kaikkea päällystöistä, jotka eivät kaikissa tapauksissa hoida tehtäviään mallikkaasti pakon takia. Mikäli päällystössä ja alipäällystössä on tarpeeksi tilaa hengenviljelylle, siveellistä luonteenlujuutta ja ammatillista kutsumusta, onnistuvat ne riittävissä määrin väsymättömällä opettavalla ja kasvattavalla toiminnallaan ja ankara sotalaki tukenaan muovaamaan niin vapaaehtoisesti värväytyneistä kuin asevelvollisista osastoista sen verran järjestelmällisiä, kurinalaisia ja arvokkaita kuin maan puolustajilta sopii odottaa.

Asevelvollisuusjärjestelmää vastaan on taasen argumentoitu painottamalla sitä, ettei kasarmi- ja varuskuntaelämä väistämättä sovellu monille, minkä lisäksi se aiheuttaa ikävystymistä ja johtaa karkaamisiin. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että moni sotaväkeen värväytynytkin saattaa kokea samalla tavalla, sillä ihmiset erehtyvät silloin tällöin omista kutsumuksistaan. Värväytyneen kohdalla erehdys voi tuntua huomattavasti raskaammalta, kun palvelussopimus on tullut solmittua huomattavasti pidemmäksi ajaksi asevelvollista koskettavaan palvelusaikaan nähden.

Edellä mainittu asianhaara johdattelee takaisin ruotuväkijärjestelmän pariin. Ruotusotilashan on myös värvätty, joskin hänen kohdallaan ei kuitenkaan ole kyse siitä, että värväämiseen erikoistuneet korpraalit houkuttelemalla ja ylipuhumalla johdattelisivat kasarmiin tuntemattomalle paikkakunnalle. Hän saa jatkossakin asua kotipaikkakunnallaan ja nousee rengistä tai irtotyöläisestä vakinaisesti asuvaksi mieheksi, jolla on oma mökki ja pelto. Tämän edun suova värväys velvoittaa hänet ainoastaan osallistumaan vuosittain joiksikin viikoiksi harjoituksiin ja manöövereihin, joidenka jälkeen hän on jälleen ystäviensä ja vertaistensa tavoin maamies.

Sotilaan yhteiskunnallinen asema on kiistatta huomattavan erilainen verrattaessa toisiinsa ruotuarmeijaa ja pitkäaikaiseen kasarmi- ja varuskuntaelämään pestattuja sotajoukkoja. Näin ollen on varsin ymmärrettävää, että maan säädyt vuonna 1809 nimesivät Aleksanteri I:n myötävaikutuksella ensiksi mainitun kaltaisen armeijan ”kansallismiliisiksi” ja luonteeltaan tavallisista värvätyistä joukoista poikkeavaksi. Ruotusotilaat elelivät ja työskentelivät suurimman osan vuodesta kuten muutkin kansalaiset ja muistuttivat siten pikemminkin asevelvollista nostoväkeä kuin värvättyjä ammattisotilaita. Sodan aikana oli jokaisella heistä velvollisuus astua sotatantereelle niin pitkäksi aikaa, kun oli tarpeen.

Ruotujoukot ovat myös valtion pysyvästi palvelukseen värväämiä joukkoja halvemmat, vaikka valtion menoihin laskettaisiin mukaan ruotutilallisten sotilaiden ylläpitokustannukset. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että ”perustamispääoma” on jo ennestään sijoitettu: palvelukseen on jo suurella summalla pestattu väkeä, joka nyttemmin palaa valtion kustantamiin harjoituksiin ainoastaan erissä ja väliajoin ja tuhannet sotilastorpat ovat jo hankittuja ja kunnossa. Viimeksi mainituista koituisi nykyolosuhteissa ruoduille niin monimiljoonaiset kustannukset, että ruotujakojärjestelmään palaaminen olisi Suomessa taloudellisesta näkökulmasta hyvin riskialtista. Olisi todennäköisesti myös oikeudenloukkaus vaatia yhtä ainoaa yhteiskuntaluokkaa, eli maanomistajia kantamaan koko kansakunnalle kuuluvaa taloudellista taakkaa.

Näin ollen kasvaa myös ruotuarmeijaan sotilaallisesta näkökulmasta kohdistettujen kriittisten huomioiden painoarvo. Asiantuntijat ovat sillä kannalla, ettei vain lyhyen aikaa vuosittain harjoittelevalla osa-aikasotilaalla voi olla parin kolmen vuoden jatkuvalla harjoittelulla saavutettavaa taitoa ja taisteluvalmiutta. Vain väliajoin kokoontuvan ja suurimman osan vuodesta päällystöstään erillään viettävän armeijaosaston kurinalaisuus ei ole yhtä varmaa kuin pysyvän joukon. Vain väliaikaisesti tehtäväänsä hoitava päällystökään ei myöskään voi saavuttaa täysimittaista ammattitaitoa ja kokemusvarantoa. Ruotuväki ei miliisien ja täydennysjoukkojen tavoin sovellu vakinaisiksi kaadereiksi. Ne eivät ole myöskään reservi, vaan itse kantajoukot – tosin ilman reserviä. Ruotuväen kanssa on siis joukkoja sodanajan vahvuuksiin lisättäessä samanlaisia vaikeuksia kuin tavallisen värvätyn armeijan tapauksessa: reserviä ei ole, eikä aikamme nopeiden liikekannallepanojen oloissa ole aikaa sekä värvätä että kouluttaa täydennysjoukkoja ja reserviä. Mikäli järjestelmää taas suunniteltaisiin muutettavaksi siten, että pysyvät, vakinaiset joukot olisivat tavallisia värvättyjä ja että ruotuväen tehtävänä olisi yksinomaan reservinä toiminen, kiinnittyy katse moisen uudistuksen päätä huimaavaan hintalappuun. Palkattu ja torpilla varustettu ruotureservi maksaisi paljon ja olisi lukumäärältään joustamaton vakio, siinä missä kaikista aikansa vakinaisissa joukoissa palvelleista ja muutoin määrätyt harjoitukset suorittaneista koostuva reservi ei maksaisi rauhan aikana mitään ja olisi kooltaan äärimmäisen joustava. Niin ikään tulisi huomioida, ettei ruotuväkeä olisi mahdollista hyödyntää varuskuntapalveluksessa ja siten tähän tarkoitukseen toistaiseksi tarpeellisiksi katsottujen venäläisjoukkojen korvaajina ja seuraajina.

Eräässä sanomalehdessä on vastikään esitetty, että kunnat tulisi ruotujakolaitokseen liittyen muuttaa ”ruoduiksi” ja velvoittaa toimittamaan suhteessa väkimääriinsä sen verran sotilaita, kuin joukkojen vuotuinen täydentäminen edellyttää. Kyse on toisin sanoen värvätyistä joukoista asevelvollisten sijaan, joskin värväystoimi olisi siirretty valtiolta ja sotilasviranomaisilta, kuin myös ruoduilta, kunnille. Tällä kunnallisella värväyksellä pysyviin joukkoihin ei selvästikään ole mitään tekemistä edellä lyhyesti kuvaillun vanhan ruotuarmeijajärjestelmämme kanssa, sillä muutoinhan voisi hallituksen esitystäkin yhtä hyvin nimittää ruotujakolaitoksen liitännäiseksi sen jakaessa toteutuessaan maan ”ruotuihin”, eli kutsunta-alueisiin vuotuisten saapumiserien vastaanottamiseksi. Kyseisen esityksen kirjoittaja ei myöskään huomioi sanallakaan sitä, että valtion välttyessä värväysmenoilta koituisivat ne sen sijaan kuntien ja sitä kautta kuitenkin edelleen veronmaksajien riesaksi ja vieläpä epätasaisesti, sillä väestöltään samankokoiset kunnat saattavat poiketa toisistaan huomattavastikin varallisuudeltaan.

Ilmeistä on, että jos eri armeijajärjestelmiä verratessa on tarkoituksena selvittää, miten valtio voi taloudellisen kohtuullisuuden rajoissa pysytellen aikaansaada mahdollisimman vahvan puolustuslaitoksen, kallistuu vaaka asevelvollisuusjärjestelmän puolelle.

Mikään muu järjestelmä ei valtiontaloudellisesta näkökulmasta katsottuna kykene tarjoamaan samoja etuja kuin yleisen asevelvollisuuden varaan perustuva puolustuslaitos – siitäkin huolimatta, että asevelvollisarmeijan vakinaisen väen ylläpito maksaa rauhan aikana suurin piirtein yhtä paljon kuin vastaavan kokoisen värvätyn väen. Ei tule sivuuttaa sitä, että asevelvollisarmeijan vakinaisen väen ohella on olemassa niihin nähden moninkertainen määrä asetaitoisia kansalaisia, jotka voidaan sodan sytyttyä kutsua rintamalle, mutta jotka eivät rauhan aikana rasita armeijan taloutta muutoin kuin korkeintaan aseiden hankkimisen ja harjoitustapaamisten järjestämisen verran. Värvätyllä armeijalla ei tällaista reserviä ole ja valtio saa tässä jälkimmäisessä järjestelmässä yhtä suurilla vuotuisilla menoilla paljon pienemmän armeijan asevelvollisarmeijaan verrattuna. Tästä on valtion resurssien rajallisuudesta johtuen seurauksena se, että ensiksi mainittu järjestelmä tarjoaa heikommat ja vähemmän vakuuttavat puolustusvoimat kuin jälkimmäinen.

Onko kuitenkaan oikeudenmukaista, yksilönvapauden periaatteen kanssa sopusointuista tai inhimillistä, että valtio velvoittaa kaikki aseenkantokykyiset kansalaisensa puolustamaan maata, tahtoivat nämä sitä tai eivät?

Tähän kysymykseen annetulla vastauksella on kauaskantoiset seuraukset. Jos vastaus osoittautuu kielteiseksi, olisi se asevelvollisuusjärjestelmälle kuolemantuomio, oli järjestelmä sitten sotilaallisessa mielessä kuinka ylivertainen hyvänsä. Valtiota ei nimittäin koskaan saisi pitää minään Moolokina, jolle kaikki mahdollinen – mukaan lukien ne asiat, joita valtion tehtävänä on nimenomaan edistää ja suojata – tulisi uhrata.

Perustelut aukeavat toisinaan parhaiten analogioiden kautta.

Aikamme oikeuskäsitys on kertakaikkisesti irtisanoutunut siitä valtiovallan ja kansalaisen välistä suhdetta koskevasta näkemyksestä, joka kiteytyy osuvimmin kuninkaalliseen lausahdukseen ”l’état, c’est moi”. Armeijan tehtävä ei tämän näkemyksen mukaan millään muotoa rajautunut yksinomaan ulkoisten vihollisten torjumiseen, vaan miekat käännettiin hallitsijain mielenoikuista myös omaa kansaa kohti.

Kaikkialla sivistyneessä maailmassa ymmärretään ja tunnustetaan jo se tosiasia, että kansakuntien on mahdollista edetä järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, hyvinvointiin, vapauteen, suuruuteen ja onneen vain silloin, kun kansalaiset itse, laajemmissa tai pienemmissä piireissä, kuvioissa tai ryhmissä yhteistyössä, kansakunnan tietämyksen ja tahdon ylimpänä ilmaisijana toimivan lain sallimin muodoin ja ehdoin kannattavat, edistävät ja toteuttavat kaikkia yleisiä ja yhteisiä päämääriä, tehtäviä ja etuja.

Koko kansan edustajat säätävät lait ja hoitavat valtiontaloutta. Läänien ja kuntien asioista päättävät valtuutetut keskenään keskustellen ja neuvotellen. Tuomioistuimissa kansalaisten oikeustajun nimissä puhuvat valamiehet. Kirkon asioiden hoito ei ole yksinomaan pappien, vaan myös seurakuntien jäsenten tehtävä. Kouluopetusta valvovat ja sitä kaitsevat kouluneuvostot ja koulujen johtokunnat. Taksoituksesta ja verotaakanjaosta vastaavat veronmaksajat itse edustajiensa ja lautakuntien kautta. Elinkeinojen edunvalvonta on uskottu yhdistyksille ja niiden hallituksille. Valtio kehottaa siis lyhyesti sanottuna kaikilla julkisen elämän alueilla kansalaisia omatoimisuuteen.

Kyse ei ole mistään kainosta armeliaan auttamisen toivomuksesta kansalaisen niin suvaitessa, vaan lain yksittäisille kansalaisille asettamasta ehdottomasta velvoitteesta uhrata omaa aikaa ja työtä yhteiseksi hyväksi. Tämän luottamuksen vastaanottaminen ei ole valinnaista, eikä se ole irtisanottavissa, vaan tehtävien hoidolle on varattava niin paljon aikaa kuin laki määrää. Kyse on pakosta, ei mistään korvausta vastaan suoritetusta vapaaehtoisesta sitoumuksesta.

Minkälaisissa yhteiskunnissa moiset lait, moiset pakot ovatkaan käytössä? Kaikkialla, jossa vapaa valtiojärjestys on toteutunut, sillä vapauden luonteeseen ei kuulu välinpitämätön ja kielteinen suhtautuminen oman yhteiskuntansa ponnisteluihin saatikka huolettomuus asioiden yleisestä laidasta, kunhan saa rauhassa toteuttaa yksilöllisiä tarkoitusperiään ja taipumuksiaan. Ihminen voi sydämessään tuntea olevansa vapaa kansalainen ainoastaan antaessaan itse oman panoksensa – niin toimintavalmiutena kuin julkiseen keskusteluun osallistumisena – kunakin ajankohtana ihmiskunnan elinehtojen jatkuvaksi parantamiseksi ja kehittämiseksi, saavutetun hyvän turvaamiseksi ja valoisampaan tulevaisuuteen johtavan tien raivaamiseksi tehtävään työhön. Kun aiemmasta kokemuksesta ja asioiden tarkasta harkitsemisesta on otettu oppia siihen liittyen, mikä on yleisen ja yksilöllisen parhaaksi toimiminen edellyttää, laaditaan tätä oppia soveltava laki. Yhteiskuntaelämän pohja on lujittunut ja siitä on tullut tervehenkisempää, kuin myös yksityisistä kansalaisista täysivaltaisempia sitä mukaa kun sitovien oikeudellisten normien soveltamisala on laajentunut kattamaan yhä suuremman osan julkisten velvoitteiden piiristä.

Onko siis näin ollen mahdollista, että yksinomaan maata vihollisten miekoilta puolustamaan, hävityksen ja tuhon estämään, yhteiskuntajärjestystä väkivallalta ja maahan tunkeutumiselta suojelemaan ja kansakunnan olemassaolon säilymiseen pyrkivä yhteiskunnallinen tehtävä – siis pelkkä isänmaan puolustaminen sellainen asia, jota ei tulisi tai tarvitsisi pitää kansalaisvelvollisuutena?

Historia on jättänyt tähän kysymykseen vastaansanomattoman vastauksen: kaikki Euroopan sivistysvaltiot ovat äärimmäisen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta vapaampia yhteiskunnallisia laitoksia kohti suunnanneen kehityksen myötä sisällyttäneet lakeihinsa jokaista kansalaista koskevan velvollisuuden osallistua isänmaan puolustukseen, eli ottaneet käyttöön yleisen asevelvollisuuden.

Tämä velvollisuus on sopusoinnussa muiden kansalaisille nykyaikaisen julkisoikeuden perusteella valtion tarkoitusperien nimissä asetettujen vaatimusten kanssa. Maan puolustuksen perustaminen yksinomaan palkkasotureiden tai värvättyjen joukkojen varaan kuvastaa puolestaan vanhaa hallitusjärjestelmää, jonka mukaan virkavalta kätyreineen vastasi kaikkien julkisten asioiden hoidosta alamaisten viruessa pelkkinä hallinnon holhokkeina.

Mitä yksilönvapauteen tulee, ei nuoruusvuosille osuva, jonkin aikaa kestävä pakko omistautua harjoittelemaan aseellista palvelusta ja sotataitoa ole velvoitteena sen painavampi kuin se, että kunnan tai valtion nimissä keskeytetään aikamiesten ammatin- ja elinkeinon harjoitus. Sotimaan lähteminen ja maan puolustaminen ei ole sen suurempi uhraus yhteisen hyvän puolesta, kuin kestää ne Jaakobin painit, harteilla painavat vastuut ja omantunnon kolkutukset, jotka välttämättä seuraavat kutsun käydessä puhujakorokkeelle omien aatteiden puolesta taistelemaan ja maan kohtaloon päätöksellään vaikuttamaan.

Sen jälkeen päästäänkin pohtimaan sitä, miten asevelvollisuus on yhteensovitettavissa inhimillisyyden vaatimusten kanssa. Jotkut ovat luonteeltaan niin rauhaisia, että heitä iljettää pelkkä ajatuskin aseiden jylinästä ja verenvuodatuksesta. Heidän asemastaan tulee vaikea, joskin käynee usein niinkin, että innostus valtaa tällaistenkin henkilöiden mielet vaaran hetkellä. Samanlaisia vaikeuksia kokevat myös ujot ja epävarmat henkilöt, jotka välttyisivät mieluiten kaikelta julkiselta toiminnalta, mutta jotka saattavat kuitenkin olla pakotettuja osallistumaan julkiseen keskusteluun ja päätöksentekoon.

Kolikossa on kuitenkin toinen puoli. Asepalvelus saattaa hyvän ohjauksen alaisuudessa suoritettuna olla hyödyllinen osa nuorukaisen kasvatusta. Tokkopa kovin monet heistä tulevat sellaisista kodeista, ettei järjestelmällisyyden, kuuliaisuuden ja säntillisyyden opetteleminen tulisi lainkaan tarpeeseen. Rahvaan ja työväenluokan enemmistö elää elämänsä kotipaikkakunnilleen kahlittuna, mutta asepalveluksen suorittaminen vie toiselle seudulle, jossa näköpiiri avartuu ja kanssakäyminen kavereiden kanssa vaikuttaa ajatteluun ja tekee mielestä vastaanottavaisen myös arkipäiväisistä poikkeaville vaikutelmille ja käsityksille. Kirjallisten opintojen parista palvelukseen astuvillekin lienee hyväksi omistautua joksikin aikaa myös fyysisen toimintakyvyn harjoittelulle ja hankkia itselleen sitä riuskuutta, miehistä karskiutta, tarmokkuutta ja käytännön toimeliaisuutta, jota työhuoneessa istumisella ei ole saatavissa. Tästä on käytännön kokemusta, sillä eri maissa on voitu todeta aseharjoitusten monella tapaa myönteinen vaikutus nuoriin miehiin.

Vaikka asevelvollisuus onkin perusteiltaan oikeutettu, on sitäkin epäilemättä mahdollista väärinkäyttää ja viedä liiallisuuksiin. Kohtuullisen sotilaskoulutuksen vaateisiin nähden ylipitkä palvelusaika merkitsee sitä, että yksilöltä vaaditaan suurempaa uhrausta kuin valtion turvallisuuden takaaminen edellyttää. Joukkojen harjoittelutarpeen ja varusmiespalveluksen vaatimuksiin nähden ylisuuren miehistömäärän ylläpito pysyvänä armeijana rauhan aikana on työvoiman haaskausta. Ammattisotilaat ja varusmiehet on osattava erottaa toisistaan. Kansalaisessa herättää väistämättä tyytymättömyyttä, jos valtio hyödyntää vastikkeetta hänen aikaansa ja voimavarojaan kauemmin kuin on tarve. Niin ikään on nähtävissä asevelvollisuuden väärinkäytöksi päinvastaiseen suuntaan, jos harjoitukset menevät pelkäksi leikkimiseksi ja jos palveluvelvollisuus ja harjoitusaika ovat liian lyhyitä mahdollistaakseen kelvollisen lopputuloksen saavuttamisen. Tämän seurauksena voi olla tappiomielialan leviäminen, sillä joukoilla on tarve tietää, että heillä on tosipaikan tullen tarpeellinen koulutus ja taisteluvalmius.

Edellä sanotusta ei voi päätyä muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että puolustuslaitoksen on Suomessakin, kuten hallitus on esittänyt, perustuttava yleiseen asevelvollisuuteen.

Asevelvollisuuden johtoajatus sisältyy jo vanhastaan voimassa olevaan perustuslakiimme, jossa velvoitetaan kansalaiset tarpeen ja pakon vaatiessa puolustamaan valtakuntaa hädän hetkellä tai sodan syttyessä. Tämä periaate olisi nyt seuraavaksi saatava pätemään myös käytännössä. Kansalaisista ei ilman harjoittelemista ja valmistautumista ole puolustusvoimiksi. Asevelvollisuuden ajatus eli valtion oikeus kutsua kaikki kansalaiset puolustamaan maata sisältyy edellä viitattuun lakitekstiin, mutta asevelvollisuudesta olisi seuraavaksi tehtävä pysyvä laitos ja siten pystyttää suomalaiseen yhteiskuntarakennelmaan vahva tukipilari.

III.

Niuhotukseen taipuvaisella kansanosalla on tapana aina välillä antaa ymmärtää, että niille ja noille valtiopäiville jätetyt esitykset koskevat niin arkaluontoisia asioita, että niiden arvostelusta ja muuttamisesta tulisi pidättäytyä. ”Maan etu” vaatii kuulemma ehdotonta hyväksyntää.

Moisia neuvoja kuiskivat ymmärtävät kuitenkin kansanedustajan velvollisuuden väärin. Edustajien on toimittava vain ja ainoastaan siten, miten he uskovat maan parhaan ja sen etujen edellyttävän. Sama koskee niin ikään lehdistössä käytävää julkista mielipiteenvaihtoa. Vastuuta oman mielipiteensä julkituomisesta yleisestä kysymyksestä keskusteltaessa ei voi kantaa, jos puhuu vastoin sitä, mitä pitää totena ja oikeudenmukaisena. Oman mielipiteensä kertominen ei merkitse sitä, että ottaisi poliittiseksi tunnuslauseekseen ”kaikki tai ei mitään”. Lakeja säädetään todennettavien olosuhteiden pohjalta, mitä ei lainsäädännöstä käytävässä keskustelussa sovi sivuuttaa. Jokaiseen merkittävään asiaan sisältyy niin sanottu harmaa alue, tietty joukko verrattain vähäpätöisiä asianhaaroja, joiden kohdalla saattaa olla ajansäästösyistä viisasta antaa enemmän tai vähemmän myötä. Kaikissa tällaisissa asioissa on kuitenkin havaittavissa tiettyjä oikeusperiaatteita, joista joustaminen on erheellistä.

Yleisen asevelvollisuuden käyttöönottoa koskeva lakiesitys on monelta osin ansiokas. Sitä leimaa kauttaaltaan ja selvästi tavoite siitä, että maalla olisi rauhan aikana kannettavanaan mahdollisimman vähäinen taakka sotalaitoksen ylläpitämiseksi niin valtion menojen kuin henkilökohtaisten palveluvelvollisuuden osalta. Tarve olla sitomatta älyllisessä mielessä korkeatasoisempia kansalaisia heidän kouluttamisensa edellyttämää pidempään asepalvelukseen on pantu huolella merkille siten, että jokainen suoritettu koulutusaste kansakoulusta alkaen tuo palvelusaikaan vakinaisessa väessä tietyn lyhennyksen. Vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista on tietyssä määrin helpotettu – kyse on siis luonnollisesti ei-värvätyistä vapaaehtoisista. Esitykseen sisältyvät sotaväenpalveluksesta vapauttamisen ehdot vaikuttavat kaiken kaikkiaan hyvin harkituilta. Esitys tarjoaa sotilaallisesta näkökulmasta tarkasteltuna vakinaiseen väkeen suhteutettuna varsin suurikokoisen ja hyvin harjoitelleen reservin edun. Vaikka perustuslaissakin sinänsä edellytetään nimeämään sotilaspäällystöön ainoastaan maan kansalaisia, on vastaava säännös kaiken varalta sisällytetty myös tähän esitykseen.

Esitys jättää kuitenkin eräiltä osin aihetta epäilyksille ja huomautuksille.

On mahdollista kyseenalaistaa, ovatko palvelusvelvollisuuden määrittämisen kriteerit todella sopusoinnussa asevelvollisuuden periaatteen kanssa. Suunnilleen neljännes jokaisen vuoden asekelpoisista ja laillisista syistä vapauttamattomista asevelvollisista otetaan palvelukseen vakinaisessa väessä, siinä missä muut kolme neljännestä ”kirjataan” nostoväkeen ilman, että heiltä edellytetään mitään palvelusta rauhan aikana saatikka mitään harjoittelemista sodan varalta. Ne taas, jotka arvonnan perusteella määrätään palvelemaan vakinaisissa joukoissa pysyvät reservissä palvelusajan päättymisen jälkeen vielä kahdeksan vuotta, minä aikana heidät saatetaan kutsua kahdesti harjoituskokouksiin ja olisivat ensimmäisinä lähdössä rintamalle sodan syttyessä.

Tässä ei ole kyse yleisestä asevelvollisuudesta, vaan harvojen kansalaisten asevelvollisuudesta, joka muistuttaa enemminkin sotaväenottojärjestelmää ollen kuitenkin sitä ankarampi siinä mielessä, että vapautuksen osto ja vaihto ovat kiellettyjä.

Kansalaisia rasitetaan kokonaisuudessaan vähemmän, kun puolustuslaitos on yksinomaan vähemmistön varassa. Vaikka asepalveluksen suorittajat valitaankin täysin sattumanvaraisesti arpomalla, eikä suojattisuhteiden tai mielivallan perusteella, määräytyvät velvollisuudet esityksessä kuitenkin räikeän epätasaisesti. Palvelukseen velvoittaneet numerot arponeet saavat seurata vierestä, kuinka heidän ikäluokkansa suuri enemmistö on rauhan aikana täysin sotilaallisista yhteiskuntavastuusta vapautettu, siinä missä heidän itsensä on omistettava sille elämästään yksitoista vuotta.

Vakinainen väki koostuisi esityksen mukaan rauhan aikana lähes 5 000 miehestä, joista 4 122 olisi asevelvollisia kerrallaan kolmesta eri ikäluokasta. 21 vuotta täyttäneitä nuoria miehiä on Suomessa vuosittain 16–17 000. Heistä reilun puolen lasketaan jäävän arvonnan ulkopuolelle osin laillisten vapautusperusteiden seurauksena ja osin puutteellisen sotakelpoisuuden vuoksi. Sotaväkeen astumaan kykeneväisiä olisi näin ollen vuosittain noin 7–8 000. Niin suurta määrää ei luonnollisestikaan voida ottaa palvelukseen, sillä se edellyttäisi kolmivuotisella palvelusajalla yli 20 000 miehen suuruista armeijaa rauhan aikana, mikä olisi maan voimavaroihin ja rauhanajan sotilastarpeeseen nähden kohtuutonta. Silti, vaikka esitetyn suuruinen armeija tarvitsisi vuotuiseen täydennykseen vain 1 500–1 800 miestä (kolmasosa 4 122:sta olisi liian vähän, sillä osan saamat palvelusajan lyhennykset kuin myös muut eroamiset on otettava laskelmissa huomioon), ei sen seurauksena ole mitenkään pakko olla, ettei asevelvollisuus muiden asevelvollisten – yli 5 000 miehen vuosittain – kohdalla toteutuisi muuten kuin siinä poikkeustapauksessa, että nostoväki määrättäisiin liikekannalle. Heidätkin voisi hyvin koulia maan puolustajiksi vuosittaisilla harjoituskokouksilla, esimerkiksi kolmessa vuodessa. Tällöin voitaisiin vakinaisessa väessä palvelevien kahdeksan vuoden reserviaika lyhentää kolmeen tai neljään vuoteen, sillä niin kutsutun nostoväen nuorimmat ikäluokat saisivat vuosittaisten harjoituskokousten kautta riittävät taidot rintamalle astumiseen, kun joukkoja aletaan sodan aikana täydentämään. Reservin miesvahvuus lisääntyisi tämän myötä vielä enemmän kuin esityksessä. kaikkia koskeva aseharjoitusvelvollisuus saattaisi asevelvollisuuden periaatteen pätemään myös käytännössä. Edellä mainittu asepalveluksesta nuorille miehille mahdollisesti koituva kasvatuksellinen hyöty ulottuisi laajemmin eri kansalaispiireihin. Maalla olisi vaaran koittaessa valmiina suuremmat, harjoitelleet puolustusvoimat kuin esityksessä ja, viimeiseksi, voitaisiin asepalvelus 6–7 vuoden jälkeen – reservistä nostoväkeen siirryttäessä – katsoa kaikkien osalta lopullisesti suoritetuksi ja rauhanomaiset ammatit kiittävät. Näin siksi, että nostoväkeä lienee hädin tuskin koskaan tarvetta määrä liikekannalle, kun 21–28-vuotiaita asevelvollisia on lähes 20 000 miehen edestä.

Kun harjoitteluvelvollisuus ulotetaan koskemaan kaikkia ja hallituksen esityksen sisältyvä valtaisa palvelusehtojen epäsuhta vakinaisissa joukoissa palvelemaan arvottujen ja niiden ulkopuolella pysyvien välillä sen myötä huomattavasti pienenee, voidaan niin ikään alkaa pohtimaan sitä, josko arpanumeroiden vaihtaminen olisi mahdollista sallia lyhyeksi ajaksi arvonnan suorittamisen jälkeen. Moinen toimintahan ei missään nimessä olisi verrattavissa asepalveluksesta vapautuksen ostamiseen, vaan kyse olisi ainoastaan mahdollisuuden antamisesta sille, että samaa ikäluokkaa edustavat nuorukaiset tulevat toisiaan vastaan tilanteen edellyttämällä tavalla kaikkia koskevan asevelvollisuuden suorittamistavan osalta. Asevelvollisuuden periaate edellyttää kaikkien asekelpoisten osallistumista maan puolustamiseen ja harjoittelemaan sitä varten. Tätä periaatetta vastaan ei kuitenkaan rikota, jos vakinaisen väen rivit täyttyvät rauhan aikana huomattavilta osin sellaisista henkilöistä, jotka haluavat sotilasuralle omasta vapaasta tahdostaan. Moni saattaa haluta omistautua tälle pidemmäksikin aikaa kuin kolmeksi vuodeksi ja se on sallittava, sillä sehän koituu harjoitelleiksi kaadereiksi tarkoitetuille joukoille vain ja ainoastaan hyödyksi. Lyhyesti sanottuna: vapaaehtoisuudelle on asevelvollisuuden periaatetta vastaan rikkomatta annettavissa enemmän sijaa kuin hallituksen esityksessä on tehty.

Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus käydä esitystä yksityiskohtaisesti läpi, sillä moiseen ei olisi aikakauslehdessä riittäisi tilaa. Joitain merkityksellisiä kohtia on kuitenkin vielä syytä nostaa esille. Esityksen viimeinen § kuuluu seuraavasti:

Suomalaisjoukot pannaan sodan syttyessä sotajalalle ja täydennetään sodan ajan vahvuuteen kutsumalla nuorimmista ikäluokista alkaen pataljooniin palvelukseen tarvittavan suuruinen osa reservistä. Jäljelle jäävästä reservistä perustetaan niin ikään tarvittaessa varapataljoonia, joista on määrä joko muodostaa uusia tarkk’ampujapataljoonia käyttämällä niihin yhtä paljon valtion rahaa kuin sodan ajan vahvuisiin vakinaisen väen pataljooniin, tai täyttää sotatoimien aikana vakinaisen väen pataljooniin syntyneitä aukkoja.

Mikäli reservistä ei saada koottua tarvittavaa määrää varapataljoonia, kutsutaan tätä tarkoitusta varten palvelukseen nostoväen ensimmäisen luokan nuorimmat ikäluokat.

Tämä edellä mainittu nostoväen ensimmäinen luokka koostuu niistä, jotka on viimeisten neljän kutsuntojen aikana siirtyneet nostoväkeen ja jotka esitykset mukaan eivät rauhan aikana saa sotilaskoulutusta.

Yhdeksän sodan ajan vahvuuksiin täydennettyä pataljoonaa koostuvat 8 100 miehestä, siinä missä täydennysten jälkeen jäljellä oleva reservi kattaa suunnilleen 7 000 miestä ja nostoväen ensimmäinen luokka – joka saatetaan asteittain kutsua kokonaisuudessaan palvelukseen – puolestaan suunnilleen 20 000 miestä. Esityksen edellytyksenä on, että kyseinen määrä reserviläisiä ja nostoväkeä on kutsuttavissa rintamalle sodan syttyessä. Heillä kaikilla olisi tarkoitus täydentää vakinaista väkeä tai sitten heistä koostetaan myös kokonaan uusia tarkk’ampujapataljoonia. Muunlaisia joukkoja ei esityksessä sitten tunnetakaan.

Tässä kohtaa lienee paikallaan pikaisesti ohimennen huomauttaa, että Suomen armeija koostuminen ainoastaan näistä yhdenlaisista joukoista, tarkk’ampujista, näyttäisi varsin oudolta. Alkuvaiheessa saattaa toki olla valtiontaloudellisista syistä toivottavaakin pitäytyä yksinkertaisissa järjestelyissä. Kustannukset ovat kuitenkin joka tapauksessa sitä luokkaa, ettei edes pienimuotoisen tykistön ja ratsuväen pystyttäminen ajan saatossa tehtävällä lisäpanostuksella vaikuttaisi tarpeettomalta. Tapauksessa kuin tapauksessa lienee kuitenkin parasta olla sitomatta itseään lakitekstillä tähän yhteen ja ainoaan, edellä mainittuun aselajiin.

Mikäli kuitenkin pitäydymme esityksen kannassa, antaa se aiheen seuraavalle kysymykselle: mihin edellä mainittua huomattavan suurta määrää tarkk’ampujia oikein käytetään? Väkisinkin tulee mieleen, että suomalaisen asevelvollisuusjärjestelmän tarkoituksena olisi toimia tarpeen vaatiessa Venäjän armeijan tarkk’ampuja-apujoukkoina ja -reservinä.

Epäilys vahvistuu huomioidessa lakiesityksen ensimmäisen pykälän kuuluvan seuraavasti: ”Valtaistuimen ja valtakunnan puolustamiseksi on jokainen miespuolinen Suomen kansalainen asevelvollinen”.

Sanalla ”valtakunta” on tätä nykyä eri merkitys kuin vanhoissa perustuslaeissamme, joiden säätämisen aikana se merkitsi samaa kuin ”valtio” ja ”isänmaa”. Suomea ei vuoden 1809 jälkeisissä julkisissa asiakirjoissa tavata kuvata ”valtakunnaksi”, sillä kyseisellä käsitteellä viitataan yleensä useampien valtioiden muodostamiin kokonaisuuksiin. Venäjän valtakunta koostuu Venäjän keisarikunnasta ja Suomen suuriruhtinaskunnasta. Tämä viittaisi siihen, että edellä mainitun pykälän muotoilu merkitsisi jokaisen miespuolisen Suomen kansalaisen julistamista velvolliseksi puolustamaan ei vain omaa isänmaataan, vaan myös Venäjän keisarikuntaa.

Moinen valtioiden välinen liitto on toki mahdollinen ja sellainen on olemassakin – nimittäin Itävallan ja Unkarin välillä. Maiden ulkosuhteiden ja sota-asioiden hoidossa vallitsee täysimittainen yhteisyys ja yhteisvastuullisuus. Mailla on kyseisten asioiden hoitoa varten yhteinen ministeristö, jolla ei ole mitään tekemistä kummankin maan erillisten ministeristöjen hoitamien sisäisten asioiden kanssa. Itävalta-Unkarin valtakunnan ulkoministerinä toimii parhaillaan unkarilainen henkilö ja seuraavalla kerralla voi olla vuorossa itävaltalainen. Kummankin valtion edustuslaitoksen nimeävät niin ikään valtuuskuntansa osallistumaan yhteisistä asioista tehtäviin päätöksiin. Kyseinen järjestely mukailee valtioliittoa, jonka alla ulkopolitiikasta tulee täysin yhteinen: mikäli Itävalta-Unkari päätyy julistamaan sodan, on kumpikin valtakunnanpuolikas myötävaikuttanut päätökseen, eikä kummankin valtion joukkojen käyttäminen missä päin valtakuntaa hyvänsä sodi tällöin asevelvollisuuden ajatusta vastaan. Itävalta ja Unkari muodostavat lisäksi suurvallan ainoastaan yhteenliittymänsä kautta.

Venäjän ja Suomen välinen, yksinkertainen dynastinen liitto poikkeaa edellä mainitusta selvästi. Venäjä saattaa sotia ilman, että sillä on vaikutusta Suomen asioihin. Venäjän valtakunnankansleriulkoministeri saattaa vieraan vallan edustajana esimerkiksi solmia pelkästään Suomea, eikä Venäjää koskevan kauppasopimuksen. Venäjä olisi ensimmäisen luokan suurvalta luettiin Suomea siihen mukaan tai ei. Suomella ei ole, eikä maalla ole mahdollisuutta vaatia itselleen sananvaltaa Venäjän ulkopolitiikassa. Liittomme Venäjän kanssa ei näin ollen ilmennä yhteisyyttä ja yhteisvastuullisuutta, jonka perusteella olisi oikeutettua edellyttää Suomen joukkojen säännöllistä osallistumista samoihin sotilasoperaatioihin venäläisjoukkojen kanssa.

Venäjän ei tulevaisuudessa yhä suurempaan maailmanpoliittiseen merkittävyyteen suuntaavalla suurvaltatiellään ole mahdollista välttyä sotiin sotkeutumista. Itämaan, panslavismin ja keskisen Aasian kysymykset saattavat useiden muiden ohella täyttää taivaat sodan myrskypilvillä. Useimmilla kyseisen kaltaisiin konflikteihin johtavista syistä ei ole vähäisintäkään kosketuspintaa Suomen kansan rauhanomaiseen hengenviljelyn tehtävään asuttamassaan koleassa maassa napapiirin äärellä. Mitä ihmeen syytä olisikaan antaa suomalaisten asevelvollisten taistella ja vuodattaa vertaan kaukana kotimaasta ja tälle maalle vieraiden tarkoitusten puolesta?!

Saattaa myös puhjeta sellaisia konflikteja, joissa Suomi ajautuu sotatoimien piiriin. Silloin koittaa meille hetki panna puolustusvoimamme likoon, ei vain omaksi vuoksemme, vaan myös liittosuhteemme velvoitteen täyttääksemme.

Tähän kyetäksemme taas tarvitsemme asevelvollisuuslakia.

Mikäli tähtäimessä on, että asevelvollisuuslaki otetaan maassa vastaan hyvässä uskossa, on ilmeisen tärkeää, ettei sen muotoilu jätä mahdollisuutta sellaiselle laintulkinnalle, että Suomen kansalaisia voitaisiin määrätä kaukomaille kirgiisien ja kiinalaisten luoteihin kuolemaan täysin tietoisina siitä, ettei sitä sotaa, jossa he kaatuvat, käytäisi heidän isänmaansa vuoksi.

Voidaan epäilemättä varsin suurella varmuudella sanoa – oli laki miten hyvänsä muotoiltu – ettei meillä ole aihetta pelätä asevelvollisten joukkojemme joutumista vedetyiksi mukaan taistelemaan Venäjän kaukaisiin, Suomelle vieraisiin selkkauksiin. Täydellinen varmuus edellyttäisi kuitenkin sitä, ettei mistään suunnasta tulisi painetta laatia lakitekstiä siten, että se ennaltaehkäisisi edellä mainitun kaltaisten pelkojen ilmaantumisenkin.

Tarkastellessa kysymystä asevelvollisuuden käyttöönotosta Suomessa liittosuhteen venäläisosapuolen näkökulmasta päätyy pakostakin siihen käsitykseen, että on valtakunnan puolustuksen kokonaisuuden kannalta yhdentekevää, voidaanko Suomesta kutsua joukkoja vai ei. Venäjälle saattaa sitä vastoin olla valtiontaloudellisessa mielessä jokseenkin edullista, jos valtakunnan puolustuksen hoitaisi Suomen kohdalla merkittäviltä osin suomalainen armeija. Moinen järjestely ei myöskään missään muussa mielessä koituisi Venäjälle haitaksi. Mitä kattavammin maamme pystyy kehittämään laitoksiaan omien pyrkimystensä mukaisesti, sitä vankemmaksi muodostuu liittomme keisarikunnan kanssa.

Asevelvollisuuden tulee perustua isänmaallisuuteen. Valtaistuin ja isänmaa ovat ne asiat, joita jokaisen miespuolisen Suomen kansalaisen tulee tuntea itsensä velvolliseksi puolustamaan. Tämän on oltava lain ohjenuora ja sen julkilausuttu tarkoitus.

L. M.