1876 De fyra stånden

Svensk text

|1|

De fyra Stånden.

Väl var den berättigad, den glädje som i landet yttrade sig, då landtdagsordningen den 15 Maj 1869 blifvit promulgerad. Och då ständerna strax i början af sitt sammanträdande 1872 genom en särskild adress framburo till monarken ett uttryck af tacksamhet för stadfästelsen af landtdagsordningen, bör denna adress säkerligen icke betraktas endast såsom en akt af officiel courtoisie, utan såsom det mest giltiga bevis derpå, att den nämnda nya författningen allmänt erkändes innebära ett betydelsefullt framsteg i vårt statsskick.

Dessa yttringar af glädje och tacksamhet böra dock icke tydas så, som skulle man hafva ansett den vunna reformen i alla delar tillfredsställande. Man kunde känna belåtenhet deröfver och likväl hafva öppen blick för de brister, som oaktadt reformen vidlåda vårt representativa system. Att fröjda sig öfver ett framsteg, utesluter icke insigten att detta framsteg ännu icke ledt till sådan utveckling, som kunde pröfvas önsklig och behöflig.

Vi torde icke misstaga oss, då vi påminna, att den del af landtdagsordningens innehåll, som erkänts utgöra den i konstitutionelt hänseende vigtigaste förbättring, är det stadgande, hvarigenom landtdagarnes s. k. periodicitet blifvit betryggad. ”Riksens Ständer böra ej undandraga sig at sammankomma, tå the af Kongl. Maj:t blifva kallade, på then ort och tid, som them antydes etc.” – så lydde § 38 i R. F.Regeringsformen När man erinrar sig, huru ödesdiger denna sväfvande bestämning visat sig vara, när man besinnar hvilket vådligt afsteg det var från hela andan i vår konstitution, att en regelbunden samverkan med ständerna icke var föreskrifven, så måste det ju framstå såsom ett väsendtligt utvecklingsmoment, då det nu är stadgadt: ”Finlands Stän|2|der sammankomma åtminstone hvart femte år till lagtima landtdag.” – Den djupa oro, det tunga missmod, som hos fosterlandsvännen alstrats af den fullständiga ovissheten, när ständerna kunde komma att sammankallas, har i och med denna reform kunnat försvinna. Och likväl kan det ej nekas, att om också den vunna garantien för, att det icke mera kan bero af något ensidigt förgodtfinnande, huru lång tid det må förflyta mellan ständermötena, väckte den lifligaste glädje, så var dock denna glädje ingalunda oblandad.

Härtill förefans giltig anledning. Den komité, som utarbetat förslaget till landtdagsordning, hade förordat den bestämning, att lagtima landtdag skulle hållas hvart tredje år. I motiveringen torde ha framhållits, att tätare sammanträden visserligen vore önskliga, men att man dels af finansiela, dels af andra skäl dock stannat vid att föreslå den längre perioden af tre år mellan landtdagarne. Med kännedom härom var det väl befogadt att emotse sådan tidsbestämning i regeringens proposition. Men i stället stodo der de ofvan anförda orden ”åtminstone hvart femte år”. – I förbigående må påpekas att icke heller ren periodicitet är gällande för våra landtdagar: denna skulle ega rum, om landtdag städse borde efter tids förlopp återkomma, men nu är det stadgadt hvilken tid får förgå mellan landtdagarne. Det är obestämdt, huru ofta ständerna skola sammankomma, bestämdt är endast, att det icke får ske mindre ofta än hvart femte år.

Icke blott i större stater, äfven i stater med mindre folkmängd än Finlands är det regel, att representationen sammanträder hvarje år. Om ock ständernas befogenhet här är mindre vidsträckt, än i de flesta andra konstitutionela stater, äro dock de lagstiftningens och statshushållningens uppgifter, som erfordra ständernas medverkan, jämväl hos oss så mångfaldiga och omfattande, att det äfven hvart tredje år skulle finnas tillräckligt arbete för landtdagen; ja, det är högst sannolikt, att representationens verksamhet skulle lända till än mera båtnad, om hon sammanträdde hvart annat år. Med visshet kan man åtminstone förutse, att ständerna, när de sammankomma endast hvart femte år, hvarje gång skola vara öfverhopade af arbete. |3| Detta visade sig 1872; och att enahanda blir fallet 1877, inses på förhand, då man känner hvilken mängd ärenden komma att landtdagen föreläggas. Det borde icke förbises, att häri kan ligga en våda för det allmänna. Jämförelsevis få torde de frågor vara, i hvilka den föreslagna åtgärden eller reformen icke är så behöflig, att dess uppskjutande till nästa landtdag, d. ä.det är på fem år, utan skada kunde ega rum. Man måste derför försöka att medhinna alla. Till följd deraf ställer det sig från början så, som bure hvarje fråga inskriften ”brådskande ärende”. Men att förena brådska, skyndsamhet, forcering med grundlighet, allsidig granskning, mogen pröfning, är ett problem, hvars lösande måste blifva ytterst svårt, i många fall omöjligt. Äfven om samtliga landtdagsmän, eller det stora flertalet af dem, vore så väl förfarna i representantens kall och i offentliga värf öfver hufvud, att de med lätthet kunde genomtränga och genomtänka de frågor, som skola vara föremål för ständernas beslut, så skulle sannolikt den skyndsamhet, som ärendenas stora mängd gör nödvändig, ändå vålla att i flere eller färre fall något förbiseende, någon motsägelse eller oklarhet uppkomme. Och sådant kan ju icke vara annat än menligt, dels emedan lagen sålunda icke skulle fullständigt och otvetydigt uttrycka lagstiftarens verkliga mening, hvaraf åter svårigheter vid tillämpningen uppstode, dels emedan vissa byråkratiska fraktioner deraf kunde taga sig förevändning att demonstrera emot värdet af ständernas medverkan i statslifvet.

De långa mellanskofven mellan landtdagarne hafva ock till påföljd, att vid hvarje ständermöte ett jämförelsevis stort antal landtdagsmän uppträder för första gången i denna egenskap, och att det icke kan utbilda sig sådan van och säker tillämpning af de delvis tunga former, hvari vår representation har att röra sig, som för bästa tillgodogörande af den korta sessionstiden vore önskvärd.

När dertill i betraktande tages, bland annat, att den del af budgeten, som på ständerna ankommer och som utan tvifvel skall allt mera växa i omfång, skulle kunna grundas på vida säkrare beräkningar, om dessa icke behöfde omfatta en så lång tid som fem år; – att under tiden mellan ständermötena mån|4|gen fråga, särskildt på statshushållningens gebit, kan uppstå, hvars snara lösning vore för landet gagnelig men icke kan ske utan ständerna; – att tätare landtdagar skulle befrämja ett fastare samband mellan regeringen och representationen och således lända till stöd för de statsmän, som vilja förverkliga ett bestämdt program; – så kan man icke undgå att finna, att det var allt annat än konstitutionel politik de män iakttogo, hvilka i tiden använde sitt inflytande derhän, att komitéförslaget beträffande landtdagsperioderna blef på omförmäldt sätt förändradt.

Det nu anförda afser icke att vara en speciel, än mindre en uttömmande behandling af frågan om lämpligaste periodiciteten för landtdagarne. Vi hafva genom dessa antydningar blott velat exempelvis gifva skäl för påståendet att, om ock landtdagsordningen emottogs med djup och allmän erkänsla, man hvarken kan eller bör derför betrakta den samma såsom ett fulländadt verk, inför hvilket hvarje granskande ord borde förstummas.

Nu är det visserligen så, att grundlagar i allmänhet icke böra vara föremål för snart eller ofta skeende ändringar. Och deraf kunde den slutsats dragas, att en kritik, åsyftande att framhålla behöfligheten af ändring i en eller annan del, icke är på sin plats gentemot en ännu ny grundlag. För vår del tro vi dock, att kritiken aldrig bör dömas till tystnad. När en lag, hvilken som helst, lemnar rum för giltig anmärkning, så bör anmärkningen göras. Befinnes en lagförändring vara ett verkligt behof, bör man icke rygga tillbaka derför blott af det skäl, att lagen icke är gammal. Det är ock en väsendtlig skilnad mellan sådan grundlag, som stadgar om maktens fördelning och utöfning i staten, den egentliga konstitutionen, och sådan, hvars uppgift är att ordna formerna för representationens verksamhet. Medan förändringar i den förra vanligen måste hänföra sig till den ömtåliga frågan om begränsning eller utvidgning af makt åt det ena eller andra hållet, torde det kunna om den senare medgifvas, att förbättrandet af en form icke bör framkalla alltför mycken tvekan.

Emellertid gäller det, tillsvidare och sannolikt för ganska lång tid framåt, att tillämpa vår landtdagsordnings bestämnin|5|gar sådana de äro. Också är det icke för att påyrka reformer, vi nu bragt den till tals, men för att framställa några bland de stadganden, hvilka utgöra ett verkligt framsteg från den ordning, som före 1869 var gällande.

Är det fortfarande en ståndsrepresentation, som i Finland är gällande?

Det kan synas opåkalladt att uppställa och söka besvara en sådan fråga, då hvar man vet, att vår representation utgöres af de fyra stånden. 1 § i L. O.Landtdagsordningen säger ju uttryckligen: ”Finlands Ständer – – – utgöras af Ridderskapet och Adeln, Presteståndet, Borgareståndet och Bondeståndet”. Men saken förtjenar dock närmare undersökas.

Ståndsrepresentation är ursprungligen och i sträng mening något annat, än en hela folkets representation. En ståndsrepresentation innebär, att hvarje stånd är berättigadt att föra talan för sina särskilda intressen och att äfven vid pröfningen af de landet i dess helhet rörande frågor taga hänsyn till dessa ståndsintressen. Den lemnar rum för den uppfattning, att ståndskorporationerna, ehuru församlade till riksdag för att samtidigt behandla fäderneslandets angelägenheter, dock äfven vid dessa tillfällen äro särskilda, slutna korporationer, egande icke blott att en hvar för sig söka befrämja sina egna syftemål och önskningar, utan ock att vid de gemensamma ärendenas behandling täfla om öfvervägande insteg till ståndets fördel.

Ståndsrepresentationen innebär vidare, att hvarje stånd skall företräda en homogen klass, en tydligen begränsad och utåt sluten grupp af nationen, men icke att nationen i dess helhet skall vara genom ståndens ombud företrädd. Den förutsätter således tillvaron af sådana politiska privilegier, som tillerkänna vissa klasser eller korporationer representationsrätt, medan alla som icke tillhöra någon af dessa klasser eller korporationer äro från denna rätt uteslutna. Det är enligt detta system icke den myndige statsmedborgaren såsom sådan, utan medlemmen af privilegieradt stånd, som kan välja och väljas till riksdag eller med sjelfskrifvenhetens rätt vid den samma uppträda.

Denna uppfattning af ståndsrepresentationens egentliga betydelse är icke blott en ur namnet eller begreppet härledd teori.|6| Liksom tidigare i de tyska staterne finner man af de svenska riksdagarnes historia på 16 och 17-hundra talen, att sådan uppfattning i verkligheten gjort sig gällande. Man beviljade gärder ståndsvis och efter olika grunder för de skilda stånden, dessa afläto hvart för sig petitioner, motioner, besvär. Och slutligen täflade de ihärdigt om makten, motarbetande och bekämpande hvarandra.

Det kan visserligen med fog sägas, att riksstånden handlade orätt och opatriotiskt, då de genom inbördes afund och fejder äfventyrade statens, det helas väl. Och man kan jämväl finna att någon sträng ståndsexklusivism icke förefans vid riksmötena före sjuttonde seklet. Men det faktum kan icke förnekas, att riksdagarne sedermera hade karaktären af en de mer eller mindre privilegierade ståndens representation, och att riksdagsordningarna icke innehöllo några stadganden åsyftande att stäfja det korporativa betraktelsesättet. Omöjligt torde icke heller vara, att från förhandlingarna vid våra landtdagar 1863–1864 och 1867 uppvisa en inverkan af sådana traditioner.

Men häruti har en väsendtlig och ovilkorlig förändring inträdt genom 1869 års landtdagsordning.

1 § L. O.Landtdagsordningen innehåller, förutom hvad ofvan anförts, bestämningen att Finlands Ständer, samlade till landtdag, .

Detta har icke och kan icke hafva annan mening än den, att de skilda stånden icke mera äro befogade att företräda några separata ståndsintressen; de skola, hvart för sig och gemensamt, bevaka och iakttaga hela folkets intressen; hvad ständerna besluta, är icke beslutet blott på ståndens vägnar, utan på nationens vägnar.

Häraf följer med nödvändighet, att det nu mera vore icke blott orätt eller olämpligt, utan rent af grundlagsstridigt, om något stånd ville främja sina särskilda fördelar, äfven der de befunnes oförenliga med landets bästa.

Den sålunda i L. O.Landtdagsordningen uttalade grundsatsen bör ock lända till rättesnöre för de enskilde landtdagsmännens sätt att fatta sin ställning. Adelsmannen får icke låta sitt uppträdande vid landtdagen betingas af någon särskild omtanke om den klass af med|7|borgare, som är å riddarhuset inskrifven; presten bör icke anse sig såsom målsman för presterskapet; medlemmen af borgareståndet har icke till uppgift att föra stadsmannanäringarnas talan; medlemmen af bondeståndet bör icke fästa sitt ögnamärke blott vid det, som kan vara för den jordbrukande allmogen gagneligt. Alla olika slag af samhällsfrågor äro utan tvifvel förtjenta af uppmärksamhet, de må då beröra ett större eller mindre antal medborgare, de må då gälla hela landet eller närmast blott vissa delar deraf. Men landtdagen har att skärskåda dem ur synpunkten af allmänt gagn, och i hvarje stånd bör man med lika värma omfatta alla sådana frågor, som på statsmakternas afgörande ankomma. Korteligen: det tillhör hvarje landtdagsman att i sina förslag, uttalanden och beslut gifva verklighet åt grundsatsen och lagbudet, att ständerna representera det finska folket.

Alltså hafva vi icke mera en ståndsrepresentation i den mening, att de skilda stånden vid landtdagen finge anse sig såsom företrädare och förespråkare för ståndsangelägenheter. Vi hafva en folkrepresentation. Och väl må man prisa detta såsom ett betydelsefullt och nödvändigt framsteg.

Men är det väl i sådant afseende till fylles, att nyss åberopade sats är i L. O.Landtdagsordningen införd? Måste denna sats icke, till en viss grad åtminstone, förblifva en blott formel, då ju representationens fördelning i fyra stånd det oaktadt qvarstår? Skall icke de fyra ståndens tillvaro fortfarande gifva näring åt en stånds- eller korporationsmessig uppfattning af verksamheten vid landtdagarne?

Hvad dessa frågor vidkommer, beror svaret synnerligen deraf, huru våra riksstånd äro eller kunna vara sammansatta. En jämförelse mellan stadgandena i L. O.Landtdagsordningen rörande valrätt och valbarhet till de skilda stånden och hvad i sådant afseende förut var gällande utvisar, att stånden icke mera motsvara så begränsade samhällsklasser som förr.

valdes förut af ”Bönder, som äro besutne å Krono eller äga Krono Skatte eller Frelse Skatte-Hemman”. De, som stillförene i något annat stånd eller beställning stått hafvas, voro uteslutna. Principen var att endast verkliga bön|8|der, jordegande allmoge skulle ha valrätt och valbarhet. Nu deremot tillkommer sådan befogenhet hvarje egare af i mantal satt frälse- eller skattejord, kronohemmans åbo, arrendator af kronoboställe eller kungsgård eller kungsladugård, så vida han icke ”hörer till annat stånd eller är anstäld i landets tjenst”.

Man sökte förut göra gällande, att inga s. k. ståndspersoner, om de ock egde skattejord, finge välja eller väljas till bondeståndet. Rättsenligt kunde detta dock icke tillämpas på sådana s. k. herremän, hvilka aldrig varit i statens tjenst. Men nu äro endast de jordegare uteslutna, hvilka ännu äro i statens tjenst eller ock höra till annat stånd. Då nu intet hinder finnes, att till bondeståndet invälja andra än egentliga bönder, särskildt ock personer, som beklädt statsämbeten, är således bondeståndet rätteligen den afdelning af representationen, som väljes af de i landskommunerna bosatte jordegare och arrendatorer af kronogods. Det gamla namnet betecknar derför icke mera en likartad och lika begränsad social grupp, som förr. Just i detta stånd kunna numera högst betydliga sociala olikheter inrymmas.

Ännu mera har utvidgats. I stället att förr inga andra än rätte borgare, d. ä.det är burskapsegande handlande och handtverkare, jämte magistratspersonerna hade valrätt, tillkommer denna nu dessutom skeppsredare, fabriksidkare, idkare af yrken som bero af privilegium samt gårdsegare. Det är i synnerhet den sist anförda kategorien, som bidrar att förändra ståndets förra karakter. Fabrikanter stå de vanliga borgarena mycket nära i arten af sin verksamhet, om de ock enligt nyare förordningar icke behöfva förvärfva burskap. Enahanda är förhållandet med idkare af apteks-, bokhandels- och boktryckerirörelse – de som bero af privilegium. Men att vara gårdsegare är icke ett borgerligt yrke, i allmänhet icke något yrke. Valrätt och valbarhet till borgareståndet kunna tillkomma statsmän, ämbetsmän, konstnärer, literatörer, läkare, advokater, rentierer, korteligen alla slag af stadsinvånare, blott de ega en gård i staden och icke äro adelsmän eller höra till presteståndet. Äfven skeppsredare är icke svårt att blifva, enär man blott behöfver ega en liten fartygslott för att varda såsom redare inskrifven.|9| Sådant låter sig göra för alla de nyss uppräknade slagen af stadsboar, utan att ens adelsmän eller de med prestaprivilegier försedda personer vore derifrån uteslutna.

Uppenbarligen betecknar således namnet ”borgareståndet” icke mera det samma som förut. Så som valrätten i städerna numera är ordnad, är det till och med tänkbart, att ingen rätter borgare blefve vald till landtdagsman, endast medlemmar af de ståndet genom L. O.Landtdagsordningen tillförda nya grupper. I alla fall är ståndet icke mera en samling af ombud för dem, som på grund af burskap bedrifva stadsmannanäring, utan utgöres det af deputerade för en stor del af städernes invånare af olika slag, olika yrken och lefnadsrigtning. Det är alltså icke mera ett stånd, i betydelsen af homogen korporation, det är den af städerna valda delen af landtdagen, det finnes inga skäl, hvarför ståndsintressen här skulle utöfva inverkan.

Äfven valrätten till har blifvit utvidgad. L. O.Landtdagsordningen har gifvit presteståndet ett tillskott från grupper, hvilka visserligen varit och äro föremål för stadganden i prestaprivilegierna, men det oaktadt kunna vara af helt och hållet annat skrot och korn, än kyrkans tjenare. Liksom det är en rättslig möjlighet att i bondeståndet ingen verklig bonde och i borgareståndet ingen specifik borgare blefve invald, förefinnes i lagen intet hinder att i presteståndet invälja endast universitets- och skollärare. Antager man ock, hvad sannolikt är, att presterna städse skola välja prester, bör det dock beaktas att från universitetet och läroverken åtta män kunna inkomma i ståndet, hvilka omfatta helt andra åsigter än de hos presterna vanliga. Ja, de kunna icke blott vara individuelt fritänkare, utan till och med öppet erkända dissenters. Men om en femtedel af ståndet är för den evangelisk-lutherska kultens intressen främmande, så är ståndet icke mer en enahanda grupp, som förr, inom riksdagen. Det är den verldsliga bildningens målsmän, som erhållit säte och stämma bland kyrkans män. Äro ock de sist nämnde flertalet, ligger dock i denna ståndets utvidgning en påminnelse derom, att icke heller detta riksstånd nu mera bör eller får gälla såsom deltagande i landtdagen blott för att föra en privilegierad kyrkas talan. Det är icke mera en helgjuten|10| korporation, fritänkare hafva rätt att sitta bland ortodoxiens förkämpar. Äfven detta stånds namn har blifvit en oegentlighet, det är icke ett prestestånd, det är de deputerade för den andliga och den verldsliga undervisningens arbetare.

I vilkoren för landtdagsmannarätt inom har hvarken L. O.Landtdagsordningen eller Riddarhusordningen för den 21 April 1869 infört någon förändring. Men detta stånd har likväl efter hand blifvit något annat än det var i förflutna tider. Samhällsutvecklingens gång har här liksom i många andra länder verkat derhän att, i lifvets vanliga förhållanden, skilnaden mellan adel och icke-adel försvunnit. Adelsmännens sociala ställning företer nu mera ingen olikhet mot öfriga medborgares. Af de gamla privilegierna återstå endast ringa fragment förutom detta ena stora politiska privilegium, att, utan att dertill väljas, få utöfva landtdagsmannens kall. Församladt vid landtdag kan detta stånd icke mera ställa sig såsom en aristokratisk kast, kämpande för sina företrädesrättigheter. Den skattefria jorden kan nu mera egas af en hvar och de högsta statsämbetens ernående får icke bero af börden. Många af landets största, fordom adliga jordagods tillhöra ofrälsemän eller aktiebolag. Adelsmännen vid landtdag företräda den största mångfald af lefnadsyrken. En församling, som omfattar jordbrukare, köpmän, fabrikanter, ämbetsmän, militärer, publicister, vetenskapsmän etc., kan svårligen bilda en sjelfviskt sammanhållande korporation. Och om, till följd af den antiqverade sjelfskrifvenheten, garanti saknas att detta stånd varder vid landtdag så sammansatt, som om det skulle utgå från val, bör det så mycket mera anse för sin pligt, att glömma imaginära ståndsintressen och i allt sträfva att iakttaga principen, att alla stånd böra representera hela folkets intressen.

Ofvan framhållna omständigheter torde berättiga till det påstående, att den olikhet i ståndens sammansättning nu mot förr, som dels till följd af stadgandena i L. O.Landtdagsordningen, dels på grund af förändrade sociala förhållanden, gör sig gällande, skall i icke ringa grad bidraga till en sådan gestaltning af ständernas uppträdande, att de samma, oaktadt fördelade på fyra stånd, allt mera skola utgöra en det finska folkets, icke en de gamla ståndsin|11|tressenas, representation. Redan då vid 1872 års ständermöte L. O.Landtdagsordningen första gången tillämpades, var det märkbart, att de reformer, denna lag medfört, befrämjat antydda förhållande.

I sammanhang härmed bör ännu påpekas det i allo väl grundade stadgande, enligt hvilket valbarheten icke mera är, såsom förr, bunden vid valdistriktet. Detta bereder möjlighet att vid valen rösta på nationens, icke blott på ortens, bäste män, och innebär tillika en vink derom, att landtdagsmannen ej heller bör betrakta sig såsom företrädesvis de lokala intressenas förespråkare.

Men det är icke endast i 1 § af L. O.Landtdagsordningen och i de bestämningar, genom hvilka valrätten och valbarheten blifvit utvidgade, som ett frångående af det specifika ståndssystemet står att finnas. Af stor betydelse i detta hänseende är den institution, som benämnes ”förstärkt utskott”.

Nödvändigheten af tre stånds eller i vissa frågor alla fyra ståndens samstämmighet, för att ett ständerbeslut skall hafva ur öfverläggningarna resulterat, skulle, der sådan samstämmighet icke vunnits, hafva till påföljd att vigtig fråga kunde oafgjord förfalla, derest ingen utväg förefunnes att äfven i sådana fall åstadkomma ett ständerbeslut i frågan. Denna utväg erbjuder nu det förstärkta utskottet. Denna institution, enligt hvilken 60 landtdagsmän, 15 från hvart stånd, omrösta i och med ständernas rätt afgöra sådan fråga, som vid handläggningen i stånden icke kunnat bringas till afgörande, innebär påtagligen, äfven den, en afvikelse från den gamla ståndsrepresentationens principer. Ty i dessa förstärkta utskott röstas icke ståndsvis, utan per capita. De fyra ståndens delegerade äro här sammanförda till en enda, icke beredande eller rådplägande, utan slutligt afgörande församling. Det är enkammarsystemet, icke ståndssystemet som i denna anordning framträder. Mera följdriktigt hade den idé, som ligger till grund för de förstärkta utskotten, blifvit genomförd, om man i de fall, för hvilka sådana utskott skola ega rum, hade föreskrifvit hopräkning af samtliga inom stånden afgifna röster i saken och sålunda utrönt, huru pluraliteten af alla landtdagsmän voterat. Men det fans ett hinder för idéns tillämpning på sådant sätt, nämligen adelns talrikhet, som vid slik sammanförd|12| rösträkning kunnat gifva detta stånd, såsom sådant, en eljes i lagen icke erkänd öfvervigt öfver de ur val utgångna stånden.

Såsom en motsats till de förstärkta utskotten, hvilka icke få öfverlägga, endast besluta, framstår den form af sammanslutning mellan stånden, som i § 47 af L. O.Landtdagsordningen omförmäles, eller ståndens sammanträdande till gemensam öfverläggning utan rättighet att dervid besluta. Medan det vid tillämpningen af först berörda form gäller att bringa till gemensamt bindande beslut de åsigter, som inom hvart af stånden för sig blifvit uttalade och förfäktade, bereder den senare formen, som ock benämnts plenum plenorum, tillfälle att utan åtskilnad mellan stånden gemensamt utbyta åsigter, att i samfäld öfverläggning låta alla olika meningar bryta sig mot hvarandra, för danande af den slutliga opinion, som sedermera i de ståndsvis fattade besluten framträder. Det ena som det andra är egnadt att icke blott aflägsna en exklusiv ståndsuppfattning, utan ock i någon mon lätta tyngden af de olägenheter, representationens fyrdelning medför.

Stadgandena angående dessa ståndens gemensamma sammanträden äro ganska korta. Hvarje stånd kan taga initiativ till ett sådant möte, genom att tillställa de andra stånden förslag derom jämte uppgift på öfverläggningsämnet. Om ett annat stånd biträder förslaget, skall plenum plenorum hållas. Landtmarskalken skall, sedan han med talmännen öfverenskommit om tid och ställe, utfärda kallelsen till sammanträdet. Föremålen för sådan gemensam diskussion äro icke närmare begränsade, än att den skall gälla ”allmän vid landtdagen under handläggning varande fråga”. Så snart öfverläggningen förklarats slutad, skall hvart stånd å sitt rum fatta beslut, ”utan att vidare öfverläggning i ämnet må i fråga komma”.

Vid senaste landtdag hölls blott ett enda sådant gemensamt sammanträde. Det var frågan om åstadkommandet af ett ständerhus som sålunda behandlades, och resultatet blef att frågan, tyvärr, förföll.

Är då denna institution olämplig eller obehöflig, efter som den 1872 blott en gång kom till användning?

Vi tro att det vore förhastadt, att besvara denna fråga jakande. Om man 1872 underlät att hålla gemensamma sam|13|manträden, var orsaken dertill förnämligast den, att L. O.Landtdagsordningen äfven i många andra delar hade infört förändrade former för tillvägagåendet och att det redan kräfde mycken uppmärksamhet och omtanke, att i allt öfrigt noggrant fatta och tillämpa den nya lagen. Man kände sig derför mindre hugad att skrida till användning af i fråga varande alldeles nya inrättning, helst ständerna ock voro öfverhopade af ärenden. Men visst torde till detta underlåtande jämväl hafva bidragit den uppfattning, man a priori kunde bilda sig härom, nämligen att en stor del frågor endast med svårighet kan behandlas vid gemensamt sammanträde, enär besluten deri icke kunna fattas vid samma tillfälle.

Det är lätt insedt, att t. ex. ett lagförslag i många paragrafer alldeles icke egnar sig för sådan samfäld öfverläggning. Man kan icke diskutera en följande §, innan beslut fattats rörande den föregående. Men att efter hvarje § åtskiljas, bege sig till de skilda sessionsrummen i olika delar af staden, omrösta och sedan återvända till plenum plenorum för att öfverlägga om följande §, är en omgång, så dräpande obeqväm, att man helst undviker den samma. Annorlunda vore visserligen förhållandet om ståndsrummen befunne sig i samma hus. Men äfven då skulle en serie lagbestämningar endast med olägenhet kunna på sådant sätt behandlas, ty medan en del §§ föranleder diskussion, antagas åtskilliga utan all diskussion, sådana de af utskottet eller regeringen föreslagits.

Af det anförda bör dock icke den slutsats dragas, att plenum plenorum borde ega rum endast för sådana frågor, som genom en enda sammanhängande öfverläggning kunna bringas till afslutning, d. ä.det är lagförslag i en eller par paragrafer, anslagsfrågor, petitionsärenden m. m. Ty det bör märkas att § 47 i L. O.Landtdagsordningen icke kräfver, att ett ärende nödvändigt skall i dess behandlas vid gemensamt sammanträde, så snart det gifvit anledning till sådant. Det händer icke sällan att ett omfattande lagförslag hvilar på en eller par vigtiga principer och i några satser gifvit uttryck åt dessa, medan återstoden innehåller den närmare utvecklingen, den detaljerade tillämpningen af dem. Det kan vara önskligt att principerna diskuteras af alla stän|14|den gemensamt, om ock behandlingen af detaljerna sker ståndsvis. Intet hindrar att ett stånd, då det föreslår plenum plenorum, tillika framhåller att endast hufvudpunkterna i ett lagförslag komme att dervid handläggas. När en fråga är af den vigt och beskaffenhet, att det måste anses gagneligt, att den mångsidigaste utredning kommer den samma till del, är det utan tvifvel lämpligt, att genom sådant särskiljande af grunddragen i den samma göra en samfäld öfverläggning möjlig. Iakttages detta, kunna alla slags landtdagsfrågor, om ock ej alla i deras helhet, blifva föremål för gemensamt sammanträde. Så t. ex. kan ett blifvande förslag till värnepligtslag med afseende å ofvan påpekade praktiska olägenheter icke i alla sina detaljer af stånden gemensamt diskuteras. Men att i sådan gemensamhet främst öfverlägga om hufvudfrågan, huruvida värnepligtens princip skall för vårt land godkännas och antagas, vore sannolikt af gagn och betydelse.

Det torde öfverhufvud icke böra förbises, att endast genom dessa gemensamma sammanträden den väsendtliga fördel kan vinnas, att allt det mått af insigt och erfarenhet i en fråga, hvilket bland ständerna förefinnes, kommer frågans afgörande till godo. Att inom hvarje stånd för sig skulle finnas fullt tillräcklig fackkunskap i hvarje vid landtdagen förekommande fråga är rent af otänkbart. Nu är det visserligen så, att i utskottens betänkanden framlägges, hvad män med speciela insigter från de skilda stånden gemensamt ansett vara för frågan vigtigast. Men utöfver de fåtaliga utskottsmedlemmarne kunna i det ena eller andra ståndet personer finnas, hvilka äro i stånd att med öfverlägsen förmåga och sakkännedom granska betänkandet och måhända föranleda en bättre lösning af uppgiften, än den utskottet eller regeringen föreslagit. Vid behandlingen ståndsvis gå dessa personers argument förlorade för de öfriga stånden utom det, till hvilket talaren hör. Detta är en bland de svåra olägenheterna af landtdagens fyrdelning. Men det innebär tillika en vigtig orsak att icke lemna den genom 47 § L. O.Landtdagsordningen gifna utväg obegagnad.

Förutom den större mångsidighet, som sålunda kan för ärendenas behandling vinnas, talar ännu ett annat skäl för öfverläggning i plenum plenorum. Det nämligen, att i den stora|15| församlingen af alla fyra stånd debatten höjer sig till en parlamentarisk lyftning, som vanligen icke gör sig gällande under de mera komitéartade förhandlingarna i stånden och icke heller är för alla slag af frågor behöflig, men som, när stora politiska intressen äro på dagordningen, bidrager att gifva representationens uttalanden mera eftertryck.

Slutligen är den omständighet icke minst vigtig, att ”senatens ordförande och ledamöter ega tillträde till ståndens gemensamma sammankomster, med rättighet att deltaga i de öfverläggningar, som vid de samma förehafvas”. Det är en i de flesta staters riksdagsordningar erkänd princip, att regeringens medlemmar böra bivista kamrarnes sessioner, för att der närmare förklara och försvara regeringens åsigter och åtgärder. Hos oss kan detta icke ega rum vid ståndens vanliga plena. Och dock vore det just här af synnerlig betydelse, ty det skulle befordra sådan samstämmighet, hvarigenom säkrare utsigt vunnes för sanktion af ständernas beslut, hvilkas afböjande från regeringens sida medför den skada, att ärendet blir beroende hela den långa tiden tills landtdag åter sammanträder. En annan politisk vinning af styrelsemedlemmarnes deltagande i debatten vore den, att desse derigenom komme att i högre grad, än härintills varit fallet, inse det såsom behöfligt eller åtminstone gagneligt för sin verksamhet och sin ställning, att kunna stöda sig på representationen, veta sig hafva medhåll hos denna för det program, de omfatta och vilja genomföra. Hvad ännu kan finnas qvar af byråkratiska traditioner skulle nödgas vika för en konstitutionel uppfattning af statsmannens ställning.

Hvad vi sålunda i korthet anfört rörande den i L. O.Landtdagsordningen angifna nya institutionen af ståndens gemensamma sammanträden torde motivera påståendet att det ingalunda vore rätt eller klokt, att äfven vid kommande landtdagar lemna denna institution å sido. I synnerhet borde frågor af allmännare politisk och finansiel betydelse bringas till öfverläggning i plenum plenorum, och är det att hoppas, att senatorerna då icke skola underlåta att i debatten deltaga.

I afseende å procedyren vid ståndens gemensamma sammanträden önskade vi ännu skärskåda en fråga, som allaredan|16| varit föremål för olika tolkning, den nämligen, huruvida efter öfverläggningens afslutande propositionen till omröstning bör formuleras och till godkännande föreslås af den, som fört ordet vid plenum plenorum, eller om det bör göras af hvarje stånds ordförande, sedan stånden återkommit till sina rum för att fatta beslut i saken. Men utrymmet förbjuder att denna gång framlägga, hvad härom kunde vara att anföras utöfver de skäl pro et contra, som uttalats dels under ofvan omnämnda debatt angående ständerhuset, dels i juridiska föreningen år 1873. Vi inskränka oss derför till följande erinringar, jämte det vi hänvisa till juridiska föreningens tidskrift 1875, tredje häftet pag. 236–239. Den väsendtliga fördel, som skulle beredas derigenom att propositionernas affattning vore afgjord, då stånden åtskiljas för att besluta, är den, att de och , som vid omröstningen afgifvas, då skulle hafva en fullkomligt homogen betydelse, och således ständernas beslut klart framgå ur omröstningen; hvaremot det låter tänka sig att de skilda talemännen fattat öfverläggningens hufvudmoment på så olika sätt, att de propositioner, som af dem sedan framställas, icke komma att inbördes öfverensstämma och således ståndens beslut icke heller klarligen kunna hoplänkas till ett ständerbeslut.

Enär det synes antagligt, att blifvande ordförande vid plena plenorum för sin tolkning af L. O.Landtdagsordningen i denna fråga tager ledning af den åsigt, som i juridiska föreningens olika afdelningar med öfvervägande pluralitet omfattats, nämligen att propositionerna böra uppställas af hvarje särskild talman, ville vi förorda ett tillvägagående, som bör kunna förekomma nyss berörda splittring och olikformighet.

Ett utskottsbetänkande, eller någon del af ett sådant, måste alltid ligga till grund äfven för den gemensamma öfverläggningen. Utskottets förslag bör således blifva ja-propositionen. Nej-propositionen måste gälla det amendement eller ändringsyrkande, som blifvit deremot framstäldt. Äro dessa amendement flere, böra de alla komma under omröstning emot betänkandet. Nu vore det vanskligt nog, om talmännen litade endast på sitt minne, hvad dessa ändringsyrkanden angår. Hvarje stånds sekreterare, helst tillika en stenograf, bör derför vid plenum ple|17|norum närvara. Sedan öfverläggningen förklarats afslutad, bör landtmarskalken, eller den talman som i hans ställe fört ordet, med ledning af den hos plenum tjenstgörande sekreterarens memorial återhemta eller upprepa alla de under öfverläggningen emot utskottsbetänkandet framstälda amendement, ändringsyrkanden eller afvikande förslag, hvilka vunnit understöd och således böra komma under omröstning. Han bör ock göra det i den ordningsföljd som, med afseende å ämnets beskaffenhet, skall vid omröstningen i akt tagas. De skilda ståndens sekreterare blifva vid denna upprepning i tillfälle att justera sina anteckningar. När stånden då komma på sina rum, förefinnes sålunda hos dem alla identisk skriftlig uppteckning af alla de punkter, på hvilka proposition bör ställas. Genom en sådan anordning betryggas nödig likformighet i propositionernas formulering, utan att 58 och 59 §§ i L. O.Landtdagsordningen ens vid den strängaste bokstafstolkning kunde anses för när trädda.

Vi hafva velat fästa uppmärksamheten vid sådana stadganden i L. O.Landtdagsordningen, genom hvilka en brytning skett med ståndsrepresentationens traditioner. I alla delar är den tanken dock icke följdriktigt genomförd, att ständerna ega att representera hela folket. Så t. ex. heter det i slutmomentet af 30 §: ”Hvarje stånd må ock, om det så nödigt finner, tillsätta ett utskott till förberedande handläggning af dess enskilda besvär och angelägenheter”. Sådana utskott kunna visserligen vara behöfliga för att bereda frågor rörande organisationen af ståndets kansli, dess arbetsordning och pröfning af landtdagsmans behörighet m. m. dylikt. Men att ett stånd för sig skall ingå med senskilda besvär eller petitioner kan svårligen öfverensstämma med landtdagsordningens anda i öfrigt. Önskligt vore, att sådant icke mera skulle i fråga komma. Gränsen mellan allmän fråga och enskild ståndsfråga kan vara svår nog att draga. Men rättast är dock att anse såsom allmänna frågor alla dem, hvilka icke gälla blotta privatintressen eller enskildes rättigheter. De olika slagen af stads- eller landtmannanäring, kommunikationsanstalter, som ju aldrig kunna direkt beröra hela landet, undervisningsverk på olika orter, allt sådant är allmänna frågor, petitionsförslag derom böra behandlas af allmänt utskott, af alla stånd|18| afgöras och endast i det fall till regeringen aflåtas, att nödig pluralitet vunnits. En afvikelse från principen är det ock, att de skilda valdistrikten skola bestämma och bekosta landtdagsmännens arfvoden. Landets representanter borde alla, med undantag naturligtvis af de sjelfskrifna, erhålla lika arfvoden och dessa ingå bland statsutgifterna resp. titeln landtdagskostnader.

Såväl i de omständigheter, vi inom den trånga ramen af denna uppsats kunnat bringa till tals, som ock i andra, ter sig otvetydigt för hvarje granskares öga, att vår nuvarande landtdagsordning icke är och icke kan vara annat än en öfvergångslag. De fyra stånden, såsom de förut voro sammansatta, motsvarade icke mera de sociala förhållandena, den sociala grupperingen i våra dagar. Man ville och måste taga hänsyn till dessa förändrade förhållanden och man har derför utvidgat representationsrätten. Men vare sig af alltför stor pietet för det traditionela eller af ovisshet huru en genomgripande representationsreform helst borde ställas, har man bibehållit den yttre formen af fyraståndssystemet. Det var oeftergifligt att förenkla och reda arbetsordningen vid landtdagarne, att möjliggöra och underlätta den samverkan, ur hvilken helgjutna ständerbeslut skola framgå. En mängd partiela förändringar af det gamla systemet har vidtagits, hvilka utan tvifvel lända till båtnad och äro åtminstone relativa förbättringar. Men så länge representationens fyrdelning qvarstår, skola olägenheterna af denna tunga, principvidriga organisation, som splittrar och inskränker området för den politiska intelligensens verksamhet samt i så många fall kan lägga en hämsko på landtdagens tillgöranden, icke kunna undvikas. Man erkände omsider behofvet af periodiska landtdagar. Men äfven i detta hänseende vardt reformen så snäf det gerna är tänkbart.

Huru stor vigt man än må fästa dervid, att lagarne skola ega långvarigt bestånd, innan de göras till föremål för revision, kunna vi, hvad angår L. O.Landtdagsordningen, icke undgå att omfatta den åsigt, att frågan om representationsreform redan i den närmaste framtiden bör bringas på den politiska dagordningen. Det är, kort fattadt, tre starka skäl som tala derför: att landtdagsordningen|19| har denna karaktär af en öfvergångsform, som i och för sig manar till vidare utveckling; – att denna nu gällande form i många hänseenden är högeligen otillfredsställande; – samt att reformen är svårare att genomföra, sedan vanans makt gjort blicken mindre klarsynt gentemot det bestående systemets brister, och sedan långvarig tillämpning af det, om ock blott nominela, fyrastånds-väsendet möjligen åter framkallat sådan skråartad uppfattning af ståndens betydelse, som i Sverige under årtionden hindrade representationsreformen.

En annan sak är, huruvida utsigt finnes att få en sådan reform medgifven. I detta afseende är väl ock närmaste och förnämsta vilkoret, att en klar och bestämd opinion må i landet utbilda sig rörande denna angelägenhet. De vidare chanserna äro svåra nog att bedöma. Men då frågan icke är af den beskaffenhet, att den på något vis skulle beröra det unionela bandet, utan tvärt om måste erkännas såsom en för oss helt och hållet inre fråga, borde det icke ens vara tillständigt, att misströsta om möjligheten af framsteg på detta gebit.

Måhända blifva vi i tillfälle att framdeles uttala oss i antydda ämne. Men huru lifligt man än må önska en förändring, har man dock, så länge lag gäller, att hålla sig förtrogen med denna och på bästa möjliga vis söka tillämpa den samma; hvilket sist nämnda, när lagen i fråga är en politisk ordningsstadga, vill säga, att tillgodogöra de gifna formerna på det sätt, som bäst kan befrämja representationens vigtiga arbete.

Vi hafva sökt framhålla, i hvilka hänseenden en utveckling från ståndsriksdagarnes system vunnits genom landtdagsordningen. Denna utveckling är en maning för representationen att låta sådant tänkesätt, som hemtat näring ur ståndsskilnad och ståndsprivilegier, sjunka i glömskans natt. Olika och stridiga åsigter skola alltid i en lagstiftande församling framträda och söka göra sig gällande. De kunna bero på tillvaron af partier i landet eller föranleda uppkomsten af nya politiska fraktioner eller ock röja sig endast i vissa frågor. Det är ju naturligt att icke alla representanter kunna i alla frågor tänka lika. Förhandlingarna afse just att de olika meningarna skola kämpa mot hvarandra, att skäl och motskäl skola vägas mot hvaran|20|dra, och sällan blott kunna den ena opinionens målsmän fullständigt öfverbevisa eller afväpna den andra opinionens. Men djupt bör den grundsats vara inpreglad hos hvarje folkrepresentant, att inga ståndsintressen, ingen traktan efter särskilda fördelar för vissa klasser får diktera hans ord och beslut. Är denna grundsats osvikligt erkänd, skall fördelningen på fyra stånd icke afsöndra ständerna från att i allo handla såsom en hela det finska folkets representation; då skall också, oaktadt skiljaktiga partiers och opinioners täflan, endrägt vid landtdagen råda åtminstone i en sak: i viljan att endast verka för fosterlandets bästa.

L. M.

Finsk text

Neljä säätyä

Valtiopäiväjärjestyksen promulgointi toukokuun 15. päivänä 1869 sai maassamme hyvästä syystä osakseen ilonilmauksia ja kun säädyt heti vuoden 1872 valtiopäivien alettua toimittivat hallitsijalle valtiopäiväjärjestyksen vahvistamista koskevan kiitosadressin, ei sitä totisesti tule nähdä pelkkänä muodollisena kohteliaisuuden elkeenä, vaan niin ikään mitä vahvimpana osoituksena siitä, että edellä mainittu perustuslaillinen säädös tunnustettiin merkittäväksi edistysaskeleeksi hallitusmuotomme kehityskulussa myös yleisen mielipiteen saralla.

Näitä ilonilmauksia ja kiitoksen sanoja ei ole kuitenkaan syytä tulkita siten, että aikaansaatua uudistusta olisi kaikilta osin pidetty tyydyttävänä. Uudistuksen läpimenoon saattoi olla tyytyväinen yhtä kaikki ummistamatta silmiään kansanedustuslaitokseemme siitä huolimatta jääviltä puutteilta. Yksittäisestä edistysaskeleesta iloitseminen ei tosiaankaan merkitse sitä, että uskottaisiin sillä saavutetun sellaisen ihannetilan, jossa ei enää olisi mitään toivomisen saatikka parantamisen varaa.

Lienemme tuskin väärässä nostaessamme esille valtiopäivien nk. säännöllisyyden turvaamisen valtiopäiväjärjestyksen tärkeimmäksi parannukseksi perustuslaillisesta näkövinkkelistä tarkasteltuna. ”Waltakunnan Säädyt älkööt kieltäytykö kokountumasta, milloin Kunink. Maj:ti heitä kutsuu, sille paikalle ja sinä aikana, joka heille ilmaistaan jne.” kuului hallitusmuotomme pykälä 38 entisaikoina. Palautellessamme mieliimme, kuinka kohtalokkaaksi tämä säätyjen kanssa säännöllisesti tehtävän yhteistyön laiminlyövä, perustuslain yleisestä hengestä poikkeava, vaarallisen horjuva harha-askel on osoittautunut, emme voi olla näkemättä hallitusmuodon nykyistä vastaavaa kirjausta muuna kuin huomattavana askeleena kohti parempaa kehityssuuntaa. Uudessa valtiopäiväjärjestyksessä kun säädetään, että ”Suomenmaan Valtiosäädyt kokoutuvat ainakin joka viides vuosi varsinaisille valtiopäiville”. Isänmaanystävien parissa syvää huolta ja raskasmielisyyttä herättänyt säätyjen koolle kutsumisen ajankohdasta vallinnut perinpohjainen tietämättömyys on tämän uudistuksen myötä pyyhkiytynyt tiehensä, joskin tämän säätyjen kokoontumisvälien keston mielivaltaisen määrittelyn lakkaamisesta saadun takuun poikimia ilonpurkauksia hillitsi auttamatta eräs toinen seikka.

Hillitylle ilolle oli hyvä syy. Valtiopäiväjärjestysesityksen laatinut komitea oli asettunut kannattamaan sääntömääräisten valtiopäivien kutsumista koolle joka kolmantena vuonna. Komitea kuuluu todenneen esityksensä perusteluosiossa vieläkin tiheämmän kokoontumistahdin olevan toivottavaa, mutta päätyneen silti osin budjettiin ja osin muihin asianhaaroihin liittyvistä syistä esittämään sääntömääräisten valtiopäivien kutsumista koolle pidemmällä kolmen vuoden väliajalla. Hallituksen esityksen odotettiin ymmärrettävästi edellä mainitun perusteella sisältävän vastaavan pituisen kokoontumisvälin sääntömääräisille valtiopäiville, mutta siinä lukivatkin sen sijaan edellä mainitut sanat ”ainakin joka viides vuosi”. Tässä ohessa on syytä nostaa esille myöskin se, etteivät valtiopäivämme tarkkaan ottaen kokoonnu puhtaan säännöllisesti: näin olisi, mikäli valtiopäivät kokoontuisivat aikavälein, mutta meidän valtiopäiväjärjestyksessämme säädetäänkin vain näiden aikavälien . Säätyjen kokoontumisvälejä ei siis ole tarkasti ottaen määritelty, vaan niille on ainoastaan asetettu viiden vuoden määräaika.

Kansanedustuslaitokset tapaavat monissa, paitsi Suomea suuremmissa, myös meitä väkimäärältään pienemmissä valtioissa kokoontua vuosittain ja vaikka säätyjen vaikutusvalta onkin täällä kapea-alaisempi kuin useimmissa muissa perustuslaillisesti hallituissa valtioissa, luulisi säätyjen suostumusta edellyttävien lainsäädännöllisten ja valtiontalouteen liittyvien tehtävien hoidossa riittävän meidänkin maassamme sen verran monenmoista ja aikaa vievää puuhastelua, että valtiopäivät olisi syytä kutsua koolle peräti kolmen vuoden välein. Vieläkin enemmän kansanedustuslaitoksestamme saataisiin mitä suurimmalla todennäköisyydellä irti, jos se kokoontuisi joka toinen vuosi. Viiden vuoden välein kokoontuvien säätyjen voi sen sijaan jo ennalta nähdä hautautuvan joka kerta työkuormansa alle. Niin kävi jo vuoden 1872 valtiopäiville ja saman tiedetään jo etukäteen vääjäämättä koituvan myös vuoden 1877 valtiopäivien kohtaloksi huomioidessa sitä odottavan käsiteltävien asioiden suman. Tähän yleisen edunvalvonnan kannalta riskialttiiseen vallitsevaan käytäntöön ei kannata viitata kintaalla, sillä verrattain harva valtiopäivien hyväksyttäväksi tuleva toimenpide tai uudistus on merkitykseltään sen verran vähäinen, ettei sen lykkääntyminen seuraaville valtiopäiville, eli viiden vuoden päähän aiheuttaisi vahinkoa. Valtiopäivien on sen vuoksi pyrittävä ehtimään käsitellä kaikki asiat kerralla, minkä seurauksena kaikkia päätöksiä kohdellaan ”kiireellisinä” siitä huolimatta, että päätösten ulos syytäminen mahdollisimman nopeasti hirveällä tulipalokiireellä on äärimmäisen hankalasti yhteensovitettavissa perusteellisen, tasapainoisen ja pitkäjänteisen arviointityön kanssa ja usein täysin mahdotonta. Valtiopäivien käsittelemien asioiden suuren määrän pakottama työkiire johtaisi suurella todennäköisyydellä siihen, että tehdyistä päätöksistä löytyisi enemmän tai vähemmän huolimattomuusvirheitä, ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, vaikka kaikki valtiopäivämiehet tai valtaosa heistä olisi niin kokeneita edustustehtävissä ja julkisten tehtävien hoidossa, että säätyjen päätettäviksi alistettujen asioiden ymmärtäminen ja ratkaiseminen olisi heille periaatteessa helppoa kuin heinänteko. Moisesta touhusta olisi vain ja ainoastaan haittaa, osin siksi, etteivät lait silloin täysimittaisesti ja kiistattomasti vastaisi lainsäätäjien varsinaisia kantoja ja aiheuttaisivat näin ollen lisää hankaluuksia soveltamisvaiheessa ja osin siksi, että tietyt virkavaltaisuutta edustavat tahot saisivat siitä tekosyyn, jonka varjolla vastustaa säätyjen vaikutusvaltaa valtioelämän saralla.

Valtiopäivien istuntokausien välisistä pitkistä aikaväleistä seuraa niin ikään se, että suuri osa valtiopäivämiehistä on säätyjen kokoontuessa aina ensikertalaisia, minkä vuoksi heille ei pääse kehittymään valtiopäivien lyhyen istuntokauden rajallisen ajan mahdollisimman tehokkaan hyödyntämisen kannalta toivottavaa, kansanedustustehtäviin leimallisesti kuuluvaa osin raskaiden muodollisuuksien itsevarmaa hallintataitoa.

Otetaanpa tarkasteluun vielä liuta muita asianhaaroja. Säätyjen hyväksynnälle alistetaan vääjäämättä aina vain suurempi osa valtion budjetista ja tämän budjetin osan olisi mahdollista perustua kattavampiin ja varmempiin laskelmiin, jos niiden ei tarvitsisi kattaa viiden vuoden ajanjaksoa. Samaten säätyjen kokoontumisen välisinä ajanjaksoina saattaa erityisesti valtiontalouden saralla ilmaantua monenmoisia ongelmia, jotka maan edun nimissä edellyttäisivät pikaista ratkaisua, joka ei kuitenkaan ilman säätyjen myötävaikutusta onnistu. Valtiopäivien tiheämpi istuntokausiväli niin ikään tiivistäisi hallituksen ja kansanedustuslaitoksen välistä suhdetta ja auttaisi pitkäjänteisiä poliittisia visioita ajavia valtiomiehiä toteuttamaan ohjelmiaan. Kaiken tämän huomioiden päätyy auttamatta siihen johtopäätökseen, että valtiopäiväjärjestyskomitean valtiopäivien istuntokausien aikaväliä koskeneen esityksen muuttamiseen edellä mainitulla tavalla ajan saatossa vaikuttaneilla miehillä oli mielessään kaikki muu paitsi perustuslaillisen hallintotavan noudattaminen.

Tässä tekstissä ei kuitenkaan ole tarkoituksena keskittyä valtiopäivien istuntokausien ihanteellisen aikavälin määrittelemiseen, puhumattakaan siitä, että tätä kysymystä käsiteltäisiin tässä mitenkään tyhjentävästi. Olemme esiin nostamillamme huomioilla halunneet vain esimerkinomaisesti osoittaa tukea väitteelle siitä, ettei sinänsä syvän ja yleisen kiitollisuuden hengessä vastaanotettua annettua valtiopäiväjärjestystä ole mahdollista saatikka suotavaa pitää kaikin puolin täydellisenä ihmeteoksena, jossa ei kukaan saisi nähdä mitään parantamisen varaa.

Lienee sanomattakin selvää, ettei perustuslakeja yleisellä tasolla kannata tuon tuosta muutella. Tästä on toki vedettävissä johtopäätös, ettei ole paikallaan esittää yhtä tai useampaa muutosvaatimusta vielä varsin tuoreeseen perustuslakiin. Emme kuitenkaan omasta puolestamme usko, että kritiikkiä olisi koskaan paikallaan vaientaa. Kritiikki on paikallaan lain kuin lain antaessa siihen aihetta ja mikäli lakimuutos havaitaan todella tarpeelliseksi, ei lain nuori ikä kelpaa syyksi toimenpiteistä pidättäytymiselle. Valtion sisäisestä vallanjaosta ja -käytöstä säätävän perustuslain, eli varsinaisen hallitusmuodon ja kansanedustuslaitoksen toiminnan puitteista säätävän lain välillä on kuitenkin merkittävä ero. Siinä missä ensiksi mainittuun tehtävät muutokset liittyvät pakostakin tulenarkaan kysymykseen vallan rajoittamisesta tai lisäämisestä suuntaan tai toiseen, voitaneen jälkimmäisen kohdalla myöntää, ettei muotoilun hiomista kannata turhan paljon epäröidä.

Valtiopäiväjärjestyksemme nykyisten säädösten kanssa pärjäämiseen on kuitenkin tällä haavaa ja todennäköisesti varsin pitkään tyytyminen. Emme myöskään ole niitä tässä kirjoituksessa ottaneet puheeksi uudistuksia vaatiaksemme, vaan nostaaksemme esille muutaman niistä säädöksistä, jotka merkitsevät huomattavia parannuksia ennen vuotta 1869 vallinneeseen tilanteeseen.

Onko Suomessa edelleen voimassa säätyedustus?

Moisen kysymyksen esittäminen ja siihen vastaaminen saattaa vaikuttaa aiheettomalta, sillä onhan yleisesti tiedossa, että edustuslaitoksemme koostuu neljästä säädystä. Valtiopäiväjärjestyksen ensimmäisessä pykälässähän sanotaan selvästi Suomen säätyjen koostuvan ritaristosta ja aatelista, pappissäädystä, porvarissäädystä sekä talonpoikaissäädystä. Kysymys ansaitsee kuitenkin asian lähemmän tarkastelun.

Säätyedustus on alkujaan ja suppeasti tulkittuna eri asia kuin koko kansan edustus, sillä se merkitsee, että jokainen sääty on oikeutettu ajamaan omia etujaan ja huomioimaan nämä säätykohtaiset edut jopa koko maata koskevista asioista päätettäessä. Säädyt ovat näin ollen tulkittavissa jopa valtiopäiville isänmaan asioista päättämään kokoontuneinakin pohjimmiltaan sisäänpäin lämpiäviksi, suljetuiksi korporaatioiksi, joista jokaisella on laillinen oikeus paitsi yleisesti ajaa omia tarkoitusperiään ja erityistoiveitaan, myös kilvoitella kaikille yhteisistä asioista päätettäessä omien säätykohtaisten etujen huomioimisesta muiden kustannuksella.

Säätyedustukseen kuuluu niin ikään se, että jokaisen säädyn on edustettava koostumukseltaan yhteneväistä yhteiskuntaluokkaa, joka käsittää selvästi rajatun ja muista poikkeavan kansanosan ja ettei kansakunta saa kokonaisuutena olla säädyn kautta edustettuna. Se edellyttää siis toisin sanoen poliittisia erioikeuksia: edustusoikeuden myöntämistä tiettyihin yhteiskuntaluokkiin tai korporaatioihin kuuluville ja sen epäämistä kaikilta niiltä, jotka eivät edellä mainittuihin ryhmiin kuulu. Vaali- tai henkilökohtainen edustusoikeus kuuluu säätyedustusjärjestelmässä erioikeuksia nauttivien säätyjen jäsenille, eikä kaikille täysi-ikäisille valtion kansalaisille.

Moinen käsitys säätyedustuksen perimmäisestä luonteesta ei ole yksinomaan itse nimestä tai käsitteestä juonnettu. Niin Ruotsin valtiopäivien 1600- ja 1700-lukujen kuin saksalaisvaltioiden tätä aikaisemmasta historiasta on havaittavissa, kuinka edellä mainittu käsitys vastasi asioiden todellista laitaa. Suostuntaverot hyväksytettiin joka säädyssä erikseen eriävin säätykohtaisin perusteluin, jokainen sääty osoitti hallitsijalle omat anomuksensa, aloitteensa ja valituksensa ja lopulta sitten käytiin itsepintaista valtataistelua muita säätyjä vastaan.

Valtiosäätyjen voidaan kiistatta todeta toimineen epäoikeudenmukaisesti ja epäisänmaallisesti asettaessaan valtion ja kansakunnan kokonaisuuden edun vaakalaudalle keskinäisen mustasukkaisuutensa ja vanhojen riitojensa vuoksi. Samalla on kuitenkin todettava, ettei jyrkän säätykohtaista ajattelutapaa ollut valtiopäivillä ennen 17. vuosisataa havaittavissa, joskaan se ei pyyhi pois sitä tosiasiaa, että valtiopäivät muuttuivat sittemmin leimallisesti enemmän tai vähemmän etuoikeutettujen säätyjen edustuslaitokseksi saatikka sitä, ettei valtiopäiväjärjestyksiin sisältynyt säätykohtaista eturyhmäajattelua hillitseviä säädöksiä. Mahdotonta ei liene osoittaa sitäkään, kuinka moisten kyseenalaisten perinteiden vaikutukset näkyivät omiin valtiopäiviimme 1863–1864 ja 1867 sisältyneissä neuvotteluissa.

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys edustaa kuitenkin tässä suhteessa huomattavaa ja kiistatonta muutosta.

Valtiopäiväjärjestyksen ensimmäisessä pykälässä säädetään nimittäin jo edellä mainitun ohella, että valtiopäiville kokoontuneet Suomen Säädyt .

Tämä säädös merkitsee, eikä sen voi muuta tulkita merkitsevänkään kuin että yksittäisillä säädyillä ei enää ole oikeutta ajaa omia säätykohtaisia erityisetujaan. Niiden on sen sijaan jokaisen tahoillaan ja yhdessä valvottava ja ajettava koko kansakunnan etua. Säädyt eivät enää tee päätöksiä vain omasta puolestaan, vaan koko kansankunnan puolesta.

Tästä seuraa vääjäämättä, että jonkin säädyn pyrkimys ajaa omia erityisetujaan niiden ollessa osoitettavasti ristiriidassa koko maan edun kanssa ei olisi vain epäoikeudenmukainen tai sopimaton, vaan suorastaan perustuslainvastainen.

Niin ikään rivivaltiopäivämiesten tulisi omaksua edellä mainittu valtiopäiväjärjestyksessä lausuttu perusperiaate omien valtiopäivätoimiensa ohjenuoraksi. Aatelismiehen ei tule toimia valtiopäivillä ritarihuoneeseen kirjattu kansanryhmä erityisesti mielessään, papin ei tule pitää itseään liperikauluksellisten edusmiehenä, porvarissäädyn jäsenen tehtävänä ei ole ajaa kaupunkilaiselinkeinojen asiaa eikä talonpoikaissäädyn jäsenen tule rajata näkökulmaansa yksinomaan maataviljelevän rahvaan edunvalvontaan. Kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tulee kiinnittää huomiota, koskettivat ne sitten suurempia tai pienempiä kansalaisryhmiä tai koko maan sijasta tiettyjä sen osia, mutta valtiopäivien on tarkasteltava niitä yleisen edun näkökulmasta ja jokaisen säädyn on suhtauduttava kaikkiin valtiovallan päätettäviksi alistettuihin asioihin yhtä suurella vakavuudella. Jokaisen valtiopäivämiehen on lyhyesti sanottuna pantava tekemissään lakialoitteissa, pitämissään puheenvuoroissa ja tekemissään päätöksissä täytäntöön valtiopäiväjärjestykseen kirjattua perusperiaatetta ja lainsäännöstä siitä, että säädyt edustavat Suomen kansaa.

Maassamme ei siis enää ole voimassa säätyedustusta siinä merkityksessä, että valtiopäiville kokoontuneiden säätyjen olisi sallittua katsoa edustavansa ja edistävänsä säätykohtaisia erityisetuja. Kyse on tätä nykyä kansanedustuksesta, mitä on syytä arvostaa ja pitää merkittävänä ja tarpeellisena edistysaskeleena.

Onko vastikään edellä mainittu valtiopäiväjärjestykseen sisältyvä lause kuitenkaan riittävä peruste katsoa maamme siirtyneen säätyedustuksesta kansanedustukseen? Eikö tämä lause jää pakostakin ainakin osittain pelkäksi muodollisuudeksi, kun edustuslaitoksen jako neljään säätyyn säilyy siitä huolimatta? Eikö neljän säädyn edelleen jatkuva olemassaolo osoita valtiopäivien toimivan edelleen säätykohtaisten erityisetujen valvonnan sanelemalla logiikalla?

Näihin kysymyksiin annettavat vastaukset riippuvat eritoten siitä, mistä valtiosäätymme koostuvat tai mistä kaikesta ne olisi mahdollista koostaa.

Verratessa uuden valtiopäiväjärjestyksen eri säätyjen vaalioikeutta koskevia säädöksiä aikaisemmin vallinneisiin käytäntöihin tulee huomanneeksi, etteivät säädyt enää tätä nykyä koostu yhtä tarkoin rajatuista yhteiskuntaluokista kuin ennen vanhaan.

valtiopäivämiehet valitsivat ennen yksinomaan ”kruununtiloja asuttavat tai kruununvero- tai rälssiverotiloja omistavat talonpojat”. Niin ikään muihin säätyihin lukeutuvilla ja virkapalvelussuhteessa olevilla ei ollut vaalioikeutta. Periaatteena oli vaalioikeuden rajaaminen talonpoikaissäädyssä ainoastaan oikeille talonpojille, eli maata omistavalle rahvaalle. Nykyään vaalioikeus talonpoikaissäädyssä koskettaa sitä vastoin jokaista manttaalille pannun rälssi- tai veromaan omistajaa, kruununtilanvuokraajaa sekä kruununpuustellin, kuninkaankartanon tai kuninkaanlatokartanon vuokraajaa, joka ei kuulu mihinkään muuhun säätyyn tai ole palkattu maan palvelukseen.

Niin ikään veromaata omistavien n. k. säätyläisten oikeus äänestää ja asettua ehdolle talonpoikaissäädyn valtiopäivämiesvaaleissa pyrittiin aiemmin estämään, mutta se osoittautui oikeudellisesti mahdottomaksi sellaisten n. k. herrasmiesten kohdalla, jotka eivät koskaan olleet olleet valtion palveluksessa. Talonpoikaissäädyn vaalioikeuden ulkopuolelle jäävät siis tätä nykyä ainoastaan ne maanomistajat, jotka ovat edelleen valtion palveluksessa tai kuuluvat myös johonkin toiseen säätyyn. Nyt kun sen valtiopäivämiehiksi voidaan esteettä valita muitakin kuin varsinaisia talonpoikia – kuten erityisesti valtion viroissa palvelleita – on talonpoikaissääty sen myötä mallillaan ja se osa kansanedustuslaitostamme, jonka piirissä ovat maalaiskunnissa asuvat maanomistajat ja kruununmaiden vuokraajat. Sen nimi on vain jäänyt kuvastamaan koostumukseltaan yhteneväistä ja selkeästi rajautuvaa vanhaa yhteiskuntaluokkaa. Juuri tämän säädyn sisälle voi tätä nykyä mahtua mitä huomattavin yhteiskunnallisten asemien kirjo.

taas on laajennettu vieläkin enemmän. Siinä missä vaalioikeus oli tässä säädyssä ennen vanhaan rajattu vain varsinaisille porvareille, eli porvarioikeuksin varustetuille kauppiaille ja käsityöläisille ynnä maistraateille, kuuluvat sen piiriin nykyään myös laivanvarustajat, tehtailijat, erioikeuksin elinkeinoja harjoittavat sekä talonomistajat. Erityisesti viimeksi mainitun ryhmän sisällyttäminen vaalioikeuden piiriin on muuttamassa säädyn aiempaa luonnetta, sillä tehtailijoiden elinkeino muistuttaa hyvin läheisesti perinteisten porvareiden vastaavia, vaikkei heidän uusien asetusten ansiosta tarvitsekaan hakea porvarioikeuksia. Niin ikään erioikeuksin elinkeinoaan harjoittavat apteekkarit, kirjakauppiaat ja kirjanpainajat muistuttavat läheisesti perinteistä porvaristoa. Talonomistajuus ei kuitenkaan ole porvarillinen tai oikeastaan minkäänlainen ammatti. Kyse onkin siitä, että valtiomiesten, virkamiesten, taiteilijoiden, kirjailijoiden, lääkäreiden, asianajajien, koroillaeläjien ja oikeastaan kaikenlaisten kaupunkilaisten on mahdollista saada vaalioikeus porvarissäädyn valtiopäivämiesvaaleissa, kunhan he omistavat talon kaupungissa eivätkä kuulu aatelis- tai pappissäätyyn. Laivanvarustajaksikaan ei ole kovin hankalaa ryhtyä: kirjoille pääsemiseksi riittää pienen laivaosuuden omistaminen ja tämä koskee kaikkia edellä lueteltuja kaupunkilaisryhmiä poislukematta edes aatelismiehiä tai papiston erioikeuksin varustettuja henkilöitä.

”Porvarissääty” ei näin ollen ilmiselvästi enää merkitse samaa asiaa kuin ennen. Nykyisen kaltaisen vaalioikeuden vallitessa kaupungeissa on mahdollista, ettei niistä valita yhtäkään varsinaista porvaria valtiopäivämieheksi, vaan yksinomaan valtiopäiväjärjestyksen porvarissäätyyn sisällyttämien uusien ryhmien edustajia. Porvarissääty ei enää joka tapauksessa edusta porvarioikeuksien turvin kaupunkilaiselinkeinoja harjoittavia, vaan sitä vastoin suurta osaa kaupunkien eri asukasryhmistä, jotka edustavat liutaa eri ammatteja ja elinkeinoja. Se ei siis enää merkitse säätyä koostumukseltaan yhtenäisen yhteenliittymän tai korporaation mielessä, vaan kyse on kaupunkien valitsemasta osasta valtiopäiviä, jonka ei ole syytä olettaa harjoittavan säätykohtaista edunvalvontaa.

Vaalioikeutta on laajennettu niin ikään piirissä. Valtiopäiväjärjestys on lisännyt pappissäätyyn papiston erioikeuksien piiriin jo ennestään lukeutuneita ryhmiä, jotka voivat kuitenkin olla aivan eri puusta veistettyjä kuin kirkonmiehet. Aivan kuten talonpoikais- ja porvarissäädyissä on juridisesti mahdollista olla valitsematta yhtäkään varsinaista talonpoikaa tai porvaria valtiopäivämieheksi, mahdollistaa laki niin ikään yksinomaan yliopisto- ja koulunopettajien valitsemisen pappissäädyn edustajiksi. Vaikka papiston voi odottaa todennäköisesti äänestävän säännöllisesti pappeja valtiopäivämiehikseen, on kuitenkin huomioitava, että yliopistosta ja oppilaitoksista on mahdollista valita pappissäädylle kaikkiaan kahdeksan valtiopäivämiestä, joiden näkemykset poikkeavat tyystin papiston keskuudessa vallitsevista. Hehän saattavat olla yksittäisten vapaa-ajattelijoiden ohella jopa yleisesti tunnettuja eriuskolaisia. Jos pappissäädyn valtiopäivämiesten viidenneksen on mahdollista ajaa evankelisluterilaiselle uskonnolle vieraita tavoitteita, ei se ole enää samanlainen koostumukseltaan yhtenäinen osa valtiopäiviä kuin aikaisemmin. Maallisen sivistyksen edusmiehet ovat päässeet kirkonmiesten istunto- ja puhevallasta osallisiksi ja vaikka viimeksi mainitut muodostavatkin enemmistön, merkitsee tämän valtiosäädyn laajeneminen silti sitä, ettei senkään tarkoituksena voi eikä saa enää katsoa olevan yksinomaan erioikeuksista nauttivan kirkon edunvalvonta valtiopäivillä. Kyse ei ole enää sisäisesti eheästä yhteenliittymästä, sillä vapaa-ajattelijoilla on oikeus istua oikeaoppisuuden puolestapuhujien keskuudessa. Tämänkin säädyn nimestä on tullut harhaanjohtava, sillä kyse ei ole pappissäädystä, vaan hengellisen ja maallisen opettajakunnan edustajista.

Valtiopäiväjärjestys ei sen enempää kuin huhtikuun 21. päivänä 1869 voimaan astunut ritarihuonejärjestys ole tuonut muutosta Ritariston ja Aatelin valtiopäivämiesoikeuden ehtoihin. Tämänkin säädyn luonne on kuitenkin ajan saatossa muuttunut alkuperäisestä. Aatelin ja aatelittoman välinen ero on täällä kuten monissa muissakin maissa yhteiskunnallisen kehityksen myötä arkielämässä hävinnyt, eikä aateluus enää tätä nykyä merkitse muista kansalaisista poikkeavaa yhteiskunnallista asemaa. Vanhoista erioikeuksista on pääosin enää vain muutamat rippeet jäljellä lukuun ottamatta tätä yhtä suurta poliittista erioikeutta harjoittaa valtiopäivämiehen toimea vaalitta. Aatelissäädyn ei enää ole valtiopäivillä mahdollista esiintyä vain omien aristokraattisten etuoikeuksiensa puolustajana, sillä kuka tahansa voi nykyään omistaa rälssimaata, eikä pääsy korkeimpiin valtion virkoihin ole enää syntyperästä kiinni. Monet maamme suurimmista, ennen vanhaan aatelin omistamista maatiloista kuuluvat nykyään aatelittomille ja osakeyhtiöille ja valtiopäiville kokoontuneet aatelismiehet harjoittavat mitä moninaisimpia elinkeinoja. Kun mukaan mahtuu maanviljelijöitä, kauppiaita, tehtailijoita, virkamiehiä, sotilaita, kirjailijoita, tiedemiehiä ja jne., on heitä vaikea koota yhteen itsekkään edunvalvonnan merkeissä. Juuri siksi koska se säilyy vaalitta edustettuna valtiopäivillä aikansa eläneen valtiopäivämiesoikeuden vuoksi, on aatelin aivan erityisesti nähtävä velvollisuutenaan unohtaa kuviteltujen säätykohtaisten etujen ajaminen ja tehtävä kaikkensa noudattaakseen sitä periaatetta, että kaikkien säätyjen tulee edustaa koko kansaa.

Edellä esille tuotujen asianhaarojen valossa luulisi olevan riittävästi perusteita esittää, että säätyjen kokoonpanossa osin uuden valtiopäiväjärjestyksen säädösten seurauksena ja osin yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamina näkyvät muutokset entisaikoihin verrattuna edesauttavat huomattavalla tavalla sitä, että säädyt huolimatta nelijaostaan näyttäytyvät ja käyttäytyvät jatkuvasti kasvavissa määrin Suomen kansan edustuslaitoksena vanhan säätyedustuslaitoksen sijaan. Tällaisesta uuden lainsäädännön mukanaan tuomien uudistusten vaikutuksesta ovat jo antaneet osviittaa vuoden 1872 valtiopäivät, jolloin uutta valtiopäiväjärjestystä ensimmäisen kerran sovellettiin.

Tässä välissä on syytä nostaa esille uuteen valtiopäiväjärjestykseen niin ikään sisältyvä, mitä kannatettavin säädös, jonka mukaan oikeus asettua ehdokkaaksi ei ole enää entisaikojen tapaan sidoksissa vaalipiiriin. Tämä säädös mahdollistaa äänen antamisen vaaleissa ei vain paikkakunnan, vaan myös kansakunnan parhaimmille miehille ja antaa niin ikään ymmärtää, ettei valtiopäivämiesten tulisi katsoa olevansa ensisijaisesti paikallisten etujen puolestapuhujia.

Siirtymä poispäin selkeästä säätyjärjestelmästä ei kuitenkaan ole havaittavissa pelkästään uuden valtiopäiväjärjestyksen ensimmäisestä pykälästä ja vaalioikeutta laajentaneista säädöksistä. ”Lisätyksi valiokunnaksi” kutsuttu instituutio on tässä mielessä niin ikään suuresti merkityksellinen.

Säätyvaltiopäivien hyväksyvä päätös edellyttää yleisesti kolmen ja tiettyjen kysymysten kohdalla myös kaikkien neljän säädyn suostumusta, mistä on seurauksena tärkeiden päätösten jääminen tekemättä vaaditun laajuisen yksimielisyyden uupuessa, ellei hyväksyvän päätöksen aikaansaamiseen johtavaa ulospääsytietä ole olemassa. Moisen tarjoaa nyttemmin lisätty valiokunta, jossa 60 valtiopäivämiestä, eli viisitoista jokaisesta säädystä ratkaisee äänestämällä säätyjen puolesta asian, josta ei säätyjen tavanomaisessa käsittelyssä saatu tehtyä päätöstä. Tämä merkitsee niin ikään merkittävää poikkeamaa vanhan säätyedustuslaitoksen periaatteista, sillä näissä lisätyissä valiokunnissa ei äänestetä säädyittäin, vaan mies ja ääni -periaatteella. Neljän säädyn edustajat kokoontuvat valiokuntaan kertaluontoisesti tehdäkseen lopullisen päätöksen, eivät valmistelemaan tai neuvottelemaan. Lisätyssä valiokunnassa vallitsevat säätyjärjestelmän sijaan yksikamarisen järjestelmän säännöt, joita kuitenkin seurattaisiin johdonmukaisemmin säätämällä kaikkien säädyissä annettujen äänten yhteen laskemisesta valtiopäivämiesten enemmistön kannan selvittämiseksi niissä tapauksissa, jotka poikivat valiokunnan koolle kutsumisen. Tämän esti kuitenkin aatelin valtiopäivämiesten suuri määrä, joka olisi moisella tavalla toteutetussa ääntenlaskussa voinut johtaa lainsäädännön kanssa ristiriidassa olevan ylivoiman muodostumiseen kyseiselle säädylle vaalien kautta edustajansa valinneisiin säätyihin nähden.

Keskustelematta asiasta päättävän lisätyn valiokunnan vastakohtana on valtiopäiväjärjestyksen pykälässä 47 kuvailtu säätyjen yhteinen täysistunto, johon kokoonnutaan keskustelemaan yhdessä ilman oikeutta tehdä varsinaisia päätöksiä. Siinä missä ensiksi mainitussa on kyse jokaisessa säädyssä esiintuotujen ja puollettujen näkökohtien muotoilemisesta kaikkia sitoviksi päätöksiksi, on jälkimmäisessä, myös plenum plenorumiksi kutsutussa kyse tilaisuudesta käydä yhdessä säätyrajat ylittävää mielipiteidenvaihtoa ja antaa koko mielipiteiden kirjon kukoistaa yhteisessä neuvonpidossa, kunnes lopulta päästään yhteisymmärrykseen ja otetaan neuvottelutulos säätykohtaisten päätösten pohjaksi. Niin ensimmäisen kuin jälkimmäisen tarkoituksena ei ole yksinomaan edistää siirtymää säätyjen sisäisestä asioiden käsittelystä poispäin, vaan niin ikään helpottaa edustuslaitoksen nelijaon aiheuttamia lukuisia käytännön hankaluuksia.

Nämä säätyjen yhteisiä täysistuntoja koskevat säädökset ovat varsin lyhyitä. Jokaisen säädyn on mahdollista tehdä muille säädyille aloite moisen kokouksen koolle kutsumisesta sekä siellä keskusteltavasta aiheesta. Plenum plenorum järjestetään, mikäli toinenkin sääty puoltaa aloitetta. Maamarsalkka kutsuu yhteisistunnon koolle päätettyään ensin muiden säätyjen puhemiesten kanssa ajasta ja paikasta. Yhteisissä täysistunnoissa käytävän yleiskeskustelun aiheita ei ole ennalta rajattu sen tarkemmin kuin säätämällä, että niiden on koskettava ”yleistä, valtiopäivillä käsiteltävänä olevaa asiaa”. Heti kun yhteinen täysistunto on julistettu päättyneeksi, tekee kukin sääty tahoillaan päätöksen ”ilman, että asiasta käydään enempää keskustelua”.

Moisia yhteisiä täysistuntoja pidettiin viimeisimmillä valtiopäivillä ainoastaan yksi, jossa käsiteltiin säätytalon rakennushanketta. Lopputuloksena oli kuitenkin valitettavasti asian raukeaminen.

Onko tämä instituutio siis käyttökelvoton tai tarpeeton, kun sitä vuonna 1872 vain kerran hyödynnettiin?

Olisi mielestämme ennenaikaista vastata tähän kysymykseen myöntävästi. Jos vuoden 1872 valtiopäivillä laiminlyötiin säätyjen yhteisien täysistuntojen pitämistä, oli syynä ennen kaikkea se, että valtiopäiväjärjestys oli tuonut mukanaan monia muitakin muutoksia toimintatapoihin. Uuden lain tunnollinen sisäistäminen ja soveltaminen ylipäänsä edellytti jo suurta tarkkaavaisuutta ja harkintaa. Kyseisen täysin uuden säätyjen yhteistäysistuntomahdollisuuden käyttöön siirtyminen ei näin ollen herättänyt valtiopäivillä suuria intohimoja – etenkin kun säädyt olivat jo valmiiksi hukkumassa käsiteltävien asioiden paljouteen. Säätyjen yhteisten täysistuntojen koolle kutsumisen välttämiseen lienee toisaalta varmasti vaikuttanut yhtä lailla se, että suurimman osan asioista käsitteleminen niissä oli ennakoitavissa varsin vaikeaksi ilman mahdollisuutta tehdä varsinaisia päätöksiä.

Onhan päivänselvää, ettei esimerkiksi useista pykälistä koostuva lakiesitys soveltuisi laisinkaan käsiteltäväksi moisessa yhteiskäsittelyssä, sillä seuraavasta pykälästä ei ole mahdollista keskustella ennen sitä edeltävän hyväksymistä. Joka pykälän käsittelyn jälkeen pitäisi raahautua säätyjen eri puolilla kaupunkia sijaitseviin kokoontumistiloihin äänestämään ja sitten takaisin plenum plenorumiin käsittelemään seuraavaa pykälää. Moista rääkkäävää ramppaamista vältellään mieluiten viimeiseen asti. Helpompaa olisi, jos säätyjen kokoontumistilat sijaitsisivat samassa rakennuksessa, joskin silloinkin olisi tietynlaisten lakiesitysten käsittely säätyjen yhteisistunnossa pakostakin hankalaa. Tämä johtuu siitä, että siinä missä osa pykälistä johtaa keskusteluun, hyväksytään monet pykälät keskustelutta suoraan valiokunnan tai hallituksen esityksen mukaisessa muodossa.

Kaikesta edellä mainitusta ei tule kuitenkaan vetää sitä johtopäätöstä, että plenum plenorum tulisi kutsua koolle käsittelemään yksinomaan yhdellä ainoalla keskustelukerralla loppuun käsiteltäviä asioita, eli toisin sanoen yhdestä tai parista pykälästä koostuvia lakiesityksiä, määrärahakysymyksiä, anomuksia yms. On huomioitava, ettei valtiopäiväjärjestyksen pykälä 47 edellytä asioiden käsittelemistä säätyjen yhteisistunnoissa, kun sellainen on kerran kutsuttu koolle. Monet laajamittaiset lakiesitykset rakentuvat usein yhden tai parin tärkeän, muutamassa lakiesitystekstin lauseessa ilmaistun periaatteen varaan tekstin muiden osien koostuessa näiden periaatteiden yksilöidymmästä sovellutuksesta. Säätyjen saattaa olla toivottavaa keskustella lakiesityksen periaatteista yhdessä, vaikka sen yksityiskohtien käsittely tapahtuisikin joka säädyittäin erikseen. Mikään ei estä plenum plenorumin koolle kutsumista esittävää säätyä sisällyttämästä esitykseensä niin ikään vaatimusta yhteisistunnon asialistan rajaamisesta ainoastaan lakiesityksen pääkohtiin. Mahdollisimman perusteellista selvittelyä edellyttävien tärkeiden ja erityislaatuisten asioiden syväluotaavan erittelyn voidaan ilman muuta katsoa avaavan oven säätyjen yhteiselle neuvonpidolle ja jos tähän päädytään kerran, voidaan yhteisistuntojen käyttö ulottaa kaikenlaisten valtiopäiväasioiden piiriin, vaikkakaan ei kaikkiin kokonaisuudessaan. Säätyjen ei näin ollen edellä mainituista käytännön vaikeuksista johtuen olisi yhteisistunnossaan mahdollista keskustella esim. tulevasta asevelvollisuuslakiesityksestä sen kaikkia yksityiskohtia myöten, mutta esityksen pääkohdasta, eli asevelvollisuuden periaatteen hyväksymisestä ja käyttöönotosta maamme osalta kylläkin. Säätyjen yhteisistunnon kutsuminen koolle tätä kysymystä pohtimaan osoittautuisi todennäköisesti hyödylliseksi ja merkitykselliseksi.

Ylipäänsä ei liene syytä väheksyä sitä, että säätyjen parista löytyvän näkemyksen ja kokemuksen kokonaisvaltaisesta valjastamisesta päätöksenteon tueksi saatava huomattava etu on saavutettavissa vain ja ainoastaan näissä säätyjen yhteisistunnoissa. Sen sijaan ei ole ajateltavissa, että jokaisessa yksittäisessä säädyssä olisi riittävästi asiantuntemusta jokaisesta valtiopäivien päätettäväksi tulevasta asiasta. Valtiopäivien valiokuntien mietinnöistä käy tosiaan tällä hetkellä ilmi, mitä eri säätyjä edustavat, erityisellä tietämyksellä varustetut miehet yhdessä pitävät kussakin asiassa olennaisimpana, mutta säädystä kuin toisesta voi vähälukuisten valiokunnan jäsenten ohella löytyä muita henkilöitä, jotka pystyisivät ylivertaisella taidokkuudella ja asiantuntemuksella syynaamaan valiokunnan mietinnön ja kenties jopa aikaansaamaan valiokunnan ja hallituksen esitystä paremman ratkaisuehdotuksen. Näiden henkilöiden perustellut näkemykset eivät asioiden säätykohtaisessa käsittelyssä puhujan omaa säätyä lukuun ottamatta kantaudu muiden säätyjen tietoon. Kyseessä onkin eräs suurimmista valtiopäivien nelijaon haittapuolista, joka on kuitenkin myös painava syy olla jättämättä käyttämättä valtiopäiväjärjestyksen 47. pykälän tarjoamaa ulospääsytietä.

Plenum plenorumissa tapahtuvan asioiden käsittelyn puolesta puhuu sillä saavutettavan monipuolisemman näkemystenvaihdon ohella vielä eräs toinen seikka. Keskustelun taso kohoaa kaikkien neljän säädyn välisissä suurissa kokouksissa nimittäin korkeampaan, parlamentaariseen tyylilajiin, joka ei säätyjen sisäisissä, komiteamaisemmissa neuvotteluissa vallitse. Ylevämmälle keskustelutyylille ei tietenkään ole kaikkien eri asioiden käsittelyiden yhteydessä tarvetta, mutta se tekee edustuslaitoksen lausunnoista painavampia, kun päiväjärjestyksessä ovat vuorossa suuret poliittiset kysymykset.

Lopulta on myös huomioitava ei suinkaan merkitykseltään vähäisimpänä se, että valtiopäiväjärjestyksen pykälässä 47 sanotaan, että ”senaatin esimies ja jäsenet saavat tulla säätyjen yhteisiin kokouksiin, osanotto-oikeudella niihin keskusteluihin, joita siellä pidetään”. Tässä on kyse suurimmassa osassa valtioissa valtiopäiväjärjestyksissä tunnustetusta periaatteesta, jonka mukaan hallituksen jäsenten on oltava lakia säätävien elinten kamareiden istunnoissa läsnä selittääkseen ja perustellakseen niissä hallituksen näkemyksiä ja toimenpiteitä lähemmin. Meillä tämä ei ole mahdollista säätyjen tavanomaisten täysistuntojen yhteydessä, vaikka se olisi juuri niiden kohdalla erityisen tärkeää edistäessään säätyjen päätöksen toimeenpanovallalta saaman lopullisen vahvistuksen edellyttämän samanmielisyyden syntyä. Jos taas toimeenpanovalta epäluuloisena säätyjen tahtotilasta jättää niiden hyväksymät lait vahvistamatta, on siitä haitallisena seurauksena asian jääminen ratkaisemattomaksi aina pitkän ajan päästä kokoontuviin seuraaviin valtiopäiviin saakka. Hallituksen jäsenten osallistuminen valtiopäiväkeskusteluihin parantaisi poliittista kulttuuriamme myös siten, että he alkaisivat sen myötä enenevissä määrin aiempaan verrattuna käsittää edustuslaitokseen tukeutumisen ja tiedon ajamansa ja toteuttamansa poliittisen ohjelman sen sisällä nauttimasta tuesta oman toimintansa ja asemansa kannalta, jos ei nyt tarpeellisena niin vähintäänkin edullisena. Virkavaltaisuuden perinteiden vielä mahdollisesti jäljellä olevien rippeiden ei auttaisi kuin väistyä perustuslaillisen valtiomieskäsityksen tieltä.

Valtiopäiväjärjestyksen sisältyvään uuteen säätyjen yhteisistunnon instituutioon liittyvät, edellä lyhyesti esille tuomamme seikat lienevät riittäviä perusteita esittää, ettei tämän instituution hyödyntämättä jättämisen jatkaminen tulevillakin valtiopäivillä olisi millään muotoa oikeutettua saatikka viisasta. Erityisesti yleispoliittisessa ja taloudellisessa mielessä merkittävät asiat tulisi käsitellä plenum plenorumissa ja toivoa sopii niin ikään, etteivät senaattorit tuolloin kaihtaisi keskusteluun osallistumista.

Haluaisimme vielä säätyjen yhteisistunnon menettelytapoihin liittyen nostaa tarkasteluun erään tietyn asian, jota on jo ehditty tulkita useilla eri tavoilla. Kyse on nimittäin siitä, tulisiko yhteisistunnon keskustelun lopputuloksena syntyvän päätösesityksen muotoilu olla plenum plenorumin puheenmiehen vastuulla, vai tulisiko jokaisen säädyn puheenmiehen muotoilla päätösesitys tahoillaan siinä yhteydessä, kun säädyt ovat kokoontuneet uudelleen omiin tiloihinsa tehdäkseen kyseisestä asiasta varsinaisen päätöksen. Emme kuitenkaan tekstitilan puutteen vuoksi tällä kertaa kykene erittelemään tähän asian liittyviä muita näkökohtia kuin ne puolesta ja vastaan esitetyt perustelut, jotka on tuotu esille osin edellä mainitussa, säätytaloa koskevassa keskustelussa ja osin lainopillisessa yhdistyksessä vuonna 1873. Tyydymmekin siis esittämään seuraavat huomiot ynnä viittaamaan lainopillisen yhdistyksen aikakauslehden vuoden 1875 kolmannen vihkosen sivuihin 236–239. Päätösesitysten muotoilun päättämisessä siinä yhteydessä, kun säädyt erkanevat toisistaan päättääkseen asiasta kukin tahoillaan olisi saatavissa se huomattava etu, että säätyjen äänestyksissä annettavat ja vastaisivat silloin toisiaan täydellisesti, minkä myötä säätyjen päätös on myös selvästi johdettavissa äänestystuloksesta. Neljän eri puhemiehen voi sitä vastoin ajatella käsittävän yhteisistunnon keskustelun lopputuleman niinkin eriävillä tavoilla, että heidän myöhemmin säädyilleen esittämät päätösesityksensä saattaisivat olla keskenään niin ristiriitaisia, etteivät säätyjen sisäiset äänestystulokset olisi yhteen koottavissa selkeäksi valtiopäivien päätökseksi.

Koska plenum plenorumeiden tulevien puhemiesten voidaan olettaa mukailevan tätä valtiopäiväjärjestyksen kohtaa koskevissa tulkinnoissaan lainopillisen yhdistyksen eri jaostoissa ylivoimaisen enemmistön tuella omaksuttua näkemystä, jonka mukaan säätyjen yhteisten täysistuntojen päätösesitysten muotoilemisesta vastaa kussakin säädyssä sen oma puhemies, halusimme puhua sellaisen menettelytavan puolesta, jonka avulla edellä mainitun kaltainen äänestystulosten hajanaisuus ja päätösesitysten muotoilujen epäyhdenmukaisuus tulisi olla ennaltaehkäistävissä.

Myös säätyjen yhteisten täysistuntojen keskusteluiden olisi aina pohjauduttava johonkin valiokuntamietintöön tai sellaisen osaan. Valiokunnan esityksestä olisi näin ollen tuleva säätyjen sisäisissä äänestyksissä jaa-vaihtoehto, kun taas ei-vaihtoehtona on pidettävä siihen esitettyä lisäystä tai muutosehdotusta. Mikäli valiokunnan mietinnön esitykseen on esitetty useampia muutoksia, on ne kaikki alistettava äänestykseen mietintöä vastaan. Tässä yhteydessä olisi jo varsin riskialtista olettaa, että säätyjen puhemiehet kykenisivät muistamaan kaikki muutosehdotukset ulkoa. Jokaisen säädyn sihteerin onkin tästä syystä mieluiten pikakirjoittajan kera oltava plenum plenorumeissa läsnä. Maamarsalkan tai hänen sijastaan yhteisessä täysistunnossa puhetta johtaneen jonkin toisen säädyn puhemiehen on keskusteluiden päättyneiksi julistamisen jälkeen poimittava tai toistettava istunnon sihteerinä toimineen laatiman muistion avulla kaikki valiokuntamietintöön keskustelun aikana esitetyt lisäykset ja muutosehdotukset sekä siitä poikkeavat erilliset ehdotukset, jotka ovat saaneet osakseen kannatusta ja joista on siten äänestettävä. Äänestettävien muutosehdotusten käsittelyjärjestyksen on niin ikään vastattava itse asian yleistä, erityistä käsittelyjärjestystä. Säätyjen sihteereille tarjoutuu tämän kertauksen yhteydessä tilaisuus korjata omia istuntomuistiinpanojaan ja kun säädyt sittemmin kokoontuvat omissa tiloissaan lopullisesti asiasta päättämään, on niistä jokaisella käytössään yksi ja sama kirjallinen yhteenveto kaikista äänestettävistä asioista. Moisella järjestelyllä turvattaisiin tarvittava yhdenmukaisuus äänestysvaihtoehtojen muotoilussa rikkomatta valtiopäiväjärjestyksen 58. ja 59. pykäliä vastaan edes kaikista ankarimman pilkunviilaajan mielestä.

Olemme halunneet kiinnittää lukijan huomiota niihin valtiopäiväjärjestyksen säädöksiin, jotka edustavat säätyedustuksen perinteisiin nähden murrosta. Kaikki valtiopäiväjärjestykset säädökset eivät kuitenkaan johdonmukaisesti tue johtoajatusta säädyistä koko kansan edustuslaitoksena, sillä esim. 30. pykälän viimeinen momentti kuuluu seuraavasti: ”kukin sääty asettakoon myös, jos sen tarpeelliseksi näkee, valiokunnan edeltäpäin valmistamaan sen yksityisiä valituksia ja asioita”. Moiset lienevät varmasti tarpeen säädyn kanslian järjestelyjen, sen työjärjestyksen, valtiopäivämiesten valtuuskirjojen tarkastamisen yms. kaltaisten asioiden valmistelussa, mutta säädyn esiintyminen ”yksityisin valituksin ja asioin” tai anomuksin on kyllä vaikeasti yhteensovitettavissa valtiopäiväjärjestyksen yleisen hengen kanssa. Sietääkin siis toivoa, ettei moiseen enää päädytä. Yleisesti kaikkia ja yksittäistä säätyä erityisesti koskettavien asioiden välinen rajankäynti voi kuitenkin olla varsin hankalaa. Yleisesti kaikkia koskevina asioina on kuitenkin perusteltua pitää kaikkia niitä, jotka eivät koske yksinomaan yksityisiä etuja tai yksityisen kansalaisen oikeuksia. Erilaiset kaupunki- ja maalaiselinkeinot sekä kulkulaitos, – vaikka ne eivät voikaan koskaan koskettaa suoraan koko maata – opetuslaitokset eri paikkakunnilla ja kaikki vastaavanlaiset ovat yleisesti kaikkia koskettavia asioita, joita koskevat anomukset on käsiteltävä kaikkien säätyjen edustajien muodostamissa yhteisissä valiokunnissa ja ratkaistava kaikkien säätyjen kesken. Hallitukselle eteenpäin ne tulee luovuttaa vasta sitten, kun vaadittava enemmistö on asian taakse löytynyt. Koko kansan edustamisen periaatteesta poikkeaa niin ikään se käytäntö, että jokainen vaalipiiri päättää ja kustantaa valtiopäivämiestensä palkkiot erikseen. Kaikkien maan edustajien tulisi erillistä valtiopäivämiesoikeutta nauttivat aateliset luonnollisesti pois lukien saada työstään yhtäläiset palkkiot, jotka tulisi kustantaa valtiovarojen valtiopäivämenoihin varatusta osasta.

Nykyinen valtiopäiväjärjestyksemme näyttäytyy niin tämän kirjoituksen ahtaiden raamien sisällä esille nostamiemme tapausten, kuin myös muiden valossa kiistatta ja pakosta siirtymäkauden lakina. Neljä säätyä eivät enää vanhoissa kokoonpanoissaan vastanneet yhteiskunnassa meidän aikanamme vallitsevia oloja ja ryhmäjakoa. Nämä muuttuneet olosuhteet haluttiin ja ne tuli huomioida laajentamalla edustusoikeutta. Neljän säädyn järjestelmän ulkoiset puitteet päädyttiin kuitenkin joko ylimitoitetusta perinnerakkaudesta tai perusteellisen edustuslaitosuudistuksen käytännön toteutustavasta vallinneen neuvottomuuden vuoksi säilyttämään. Valtiopäivien työjärjestyksen yksinkertaistaminen ja selkiyttäminen oli välttämätöntä säätyjen eheän päätöksenteon ja sitä edeltävän yhteistyön mahdollistamiseksi ja helpottamiseksi. Vanhaa järjestelmää on lähdetty uudistamaan useilla pienillä osittaisuudistuksilla, jotka osoittautuvat varmasti edullisiksi ja jotka ovat vähintäänkin suhteellisia parannuksia edeltävään asioiden tilaan. Edustuslaitoksen nelijaon säilyessä ei kuitenkaan ole mahdollista välttyä kyseisen raskaan ja suorastaan moraalisesti rappiollisen, poliittisen älykkyyden toiminta-alaa pilkkovan ja rajaavan sekä niin monessa suhteessa valtiopäivien toimintaa jarruttelevan järjestelmän haitoilta. Säännöllisin väliajoin kokoontuvien valtiopäivien tarpeeseenkin lopulta herättiin, mutta uudistustyö on tässäkin suhteessa edennyt pienimmin kuviteltavissa olevin askelin.

Niin tärkeää kuin lainsäädännön pitkäjänteisyys ja sen jatkuvan muuttamisen välttäminen onkin, emme me valtiopäiväjärjestyksen kohdalla voi olla yhtymättä siihen kantaan, että jälleen uusi edustuslaitosuudistus on jo lähitulevaisuudessa nostettava politiikan päiväjärjestykseen. Sen puolesta puhuu lyhyesti sanottuna kolme vahvaa syytä. Nykyinen valtiopäiväjärjestys on ensinnäkin leimallisesti siirtymävaiheen järjestely, jota on tarkoituskin kehitellä pidemmälle. Se on toiseksi vielä monessa suhteessa kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Kolmanneksi on vielä nostettava esille, että uudistusta on sitä vaikeampi viedä läpi, mitä enemmän vanhaan järjestelmään ehditään tottua ja sen puutteiden edessä sokaistua. Nimellisenkin nelisäätylaitoksen käyttö saattaa ajan kuluessa johtaa samoihin vääristyneisiin käsityksiin säätyjen merkityksestä, jotka olivat Ruotsissa vuosikymmeniä edustuslaitosuudistuksen esteinä.

Moisen uudistuksen toteuttamisen mahdollisuudet ovatkin sitten oma kysymyksensä. Tässä suhteessa lienee ensisijaista ja tärkeintä, että julkinen mielipide asettuu maassa selvästi ja päättäväisesti tämän asian taakse. Muiden edellytysten toteutumista onkin sitten jo vaikeampi arvioida, mutta koska uudistus ei millään muotoa koske liittosuhdettamme Venäjän kanssa, vaan on päinvastoin nähtävä yksinomaan meidän sisäisenä asianamme, ei liene mitään aihetta vaipua epätoivoon tällä saralla saavutettavissa olevien edistysaskelten suhteen.

Meidän saattaa kenties vastaisuudessakin olla mahdollista tuoda julki kantamme edellä mainitusta aiheesta. Nykylainsäädännön ollessa voimassa on sitä kuitenkin noudatettava ja parhaansa mukaan sovellettava, vaikka kuinka kovasti muutosta toivoisikin. Viimeksi mainittu merkitsee tässä tapauksessa, jossa asianomainen laki säätää poliittisesta päätöksentekojärjestyksestä, annettujen muotoilujen hyödyntämistä edustuslaitoksen tärkeää työtä parhaiten edistävällä tavalla.

Olemme pyrkineet osoittamaan, missä kaikissa asiayhteyksissä valtiopäiväjärjestys on edistänyt kehitystä pois säätyeduskuntajärjestelmästä. Tämän kehityksen jatkuminen riippuu siitä, onnistuuko edustuslaitos vastaamaan haasteeseen ja antaa säätyjaosta ja säätykohtaisista erioikeuksista juontuvan ajattelutavan vaipua unholaan. Lakia säätävässä kokouksessa esiintyy aina erilaisia, keskenään ristiriitaisia ja kilpailevia mielipiteitä. Ne saattavat olla lähtöisin maahan vakiintuneista puolueista, johtaa uusien poliittisten ryhmien syntyyn tai sitten esiintyä yksinomaan tiettyjen kysymysten yhteydessä. Kaikki edustajat eivät luonnollisestikaan voi olla jokaisesta asiasta samaa mieltä ja keskusteluiden tarkoituksena on juuri saada eri mielipidesuunnat kilpailemaan toisiaan vastaan, jotta perustelut ja vastaperustelut punnittaisiin toisiaan vasten. Yksittäisen mielipidesuunnan edustajien on vain harvoin mahdollista päästä toisista niin perusteellisesti niskan päälle, että saisi nämä niin sanotusti riisuttua kaikista aseista. Jokaiseen kansanedustajaan on kuitenkin iskostettava syvälle se periaate, etteivät mitkään säätykohtaiset edut tai erityisten yhteiskuntaluokkien edunvalvontapyrkimykset saa hänen puheidensa ja päätöstensä sisältöjä sanella. Mikäli tätä periaatetta vankkumattomasti noudatetaan, ei nelijako estä säätyjä toimimasta joka suhteessa koko Suomen kansan edustuslaitoksena. Valtiopäivillä vallitsee tuolloin erinäisten puolueiden ja mielipidesuuntausten välisestä kilpailusta huolimatta ainakin yhdestä asiasta yksimielisyys – nimittäin siitä, että kaikki haluavat toimia yksinomaan isänmaan parhaaksi.

L. M.

Original (transkription)

Ingen transkription, se faksimil.

Svensk text

De fyra Stånden.

Finsk text

Neljä säätyä

Original (transkription)

Dokumentet i faksimil