Talouskysymyksiä
I
Viime vuoden lokakuun 10. päivä annettiin keisarillinen tiedoksianto valtiontilien muuttuneesta kirjaustavasta. Ne on tähänkin asti kirjattu joka kalenterivuodelta, ja niihin on niin ikään kirjattu tuloiksi kyseiselle vuodelle lasketut kruununverot, jotka on peritty vasta seuraavan vuoden aikana. Maksuihin on kuitenkin liittynyt sellainen epäselvyys, että maksettuja ennakoita ei ole merkitty kirjanpitoon maksuiksi vaan ne on taseutettu seuraavalle vuodelle, jolloin tileistä eivät käy ilmi vuoden todelliset menot. Nyt tämän puutteen korjaamiseksi on annettu sääntö, että ”valtion tulot ja menot kalenterivuoden ajalta on selvitettävä sen vuoden tileissä, jolta maksut on suoritettava ja jonka menot erääntyvät”. Samanlaista menettelyä tulee noudattaa valtionkonttorin määräyksen mukaisesti myös muiden laitosten tileissä, jotka sisältyvät senaatin tilinpäätökseen valtion tuloista ja menoista.
Senaatin samana päivänä laatimassa kiertokirjeessä on ilmoitettu ohjeet sekä siirtymisestä uuteen menetelmään, jota ryhdytään soveltamaan tämän vuoden tileistä alkaen, että itse tilien kirjaamisesta ja päättämisestä. Kiertokirjeessä todetaan lopuksi: ”nyt määrätty kirjanpito ja selvitys eivät koske ainoastaan valtionrahastoja vaan myös sotilas-, vaivais- ja työhuone- sekä sotilashuonerahastoja, sotilaspuustellikassaa, suostunta- ja viinaverovaroja sekä laamanninkäräjäjyviä”.
Vanha tililaitos, jonka uudistamista jo edesmennyt paroni Langenskiöld kuuluu harkinneen talouspäällikkönä toimiessaan ja jonka puutteellisuudesta sekä epäselvyyksistä valtiopäivien valtiovaliokunta on toistuvasti muistuttanut, saa kuluvasta vuodesta alkaen vähitellen tehdä tilaa uudelle ja paremmalle menetelmälle.
Edellä mainittuja määräyksiä tarkasteltaessa on kuitenkin pakko kysyä, ovatko ne riittäviä tavoitteeseensa nähden, eli saadaanko niiden avulla joka vuodelta selkeitä, täydellisiä ja ajoissa laadittuja tilinpäätöksiä valtion raha-asioista. Tiedoksiannossa mainitaan ”Senaatin tilinpäätös valtion tuloista ja menoista”, mutta se ei sisällä mitään erityistä määräystä tämän tilinpäätöksen laatimistavasta eikä -ajankohdasta. Ehkä jo määrätty parannus tilinpäätöksen aineistoon – eli lääninhallitusten ja muiden tilinpitovelvollisten laitosten tileihin – merkitsee samalla itse valtion tilinpäätöksen uudistamista. Olisi kuitenkin ollut toivottavaa, että siitä olisi niin ikään annettu määräys.
Olisi niin ikään toivottavaa, että tulisi vallitsevaksi käytännöksi julkistaa valtion tilinpäätös heti sen valmistuttua, odottamatta yksityiskohtia koskevia mahdollisia korjauksia, joita tilintarkastuksen johdosta voi joutua tekemään ja jotka voi mainiosti julkaista erikseen jälkeenpäin.
Kysymys valtion kirjanpidosta liittyy sitä paitsi läheisesti valtion tulo- ja menoarvioon ja sen laatimistapaan.
Valtion tulo- ja menoarviossa, – tai pikemminkin -arvioissa, sillä budjettimmehan koostuu useamman eri rahaston tulo- ja menoarvioista, – esiintyy itse asiassa, sellaisena kuin se on tähän asti vuodesta toiseen laadittu, niin paljon epäselvyyksiä ja puutteita, että olisi kipeästi tarpeen ryhtyä laatimaan sitä uudella tavalla.
Budjetti ei tosin ole sama kuin tilinpäätös; mutta siitä pitäisi näkyä mahdollisimman tarkkaan, miltä tilinpäätöksen on ajateltu ja oletetaan näyttävän. Se laaditaan viimeksi tehdyn tilinpäätöksen pohjalta ottaen huomioon odotettavissa olevat menojen muutokset ja arvioiden viimeisimmän tilinpäätöksen ja budjetin tuloerissä ilmenevien muutosten mahdollisuuksia, mutta kokonaisuuden, eri laskujen ja osastojen jakautuman, tulisi olla yhtäläiset kuten tilinpäätöksessä. Budjetin täytyy tietyssä määrin heijastella viimeisintä tilinpäätöstä, ja sen pitäisi myös vastata budjettivuoden oletettua tilinpäätöstä.
Siksi olisikin perusteetonta ajatella, ettei valtion kirjanpidolla ja tilinpäätöksellä ole sen vertaa yhteistä valtion tulo- ja menoarvion kanssa, ettei ensiksi mainittujen laatimistapa vaikuttaisi lainkaan jälkimmäiseen. Edellä mainitussa tiedoksiannossa tästä ei kuitenkaan mainita mitään.
On kuitenkin aiheellista perustella huomautustamme valtion tulo- ja menoarvion tai budjetin epäselvyyksistä ja puutteista.
Kullekin vuodelle sovitun budjetin tai valtion taloussuunnitelman pitää tietysti vastata lukemattomiin eri kysymyksiin. Talouden tarkkailijan huomio kiinnittyy yleensä etenkin siihen seikkaan, arvioidaanko tulojen kattavan vuoden menot, – vastaavatko debet ja kredit toisiaan vai syntyykö ali- tai ylijäämää. Tämän suhteen Suomen valtion tulo- ja menoarviot ovat viime vuosina olleet hyvin ilahduttavaa nähtävää; lähes kaikki budjetin osastot tai ”rahastot” ovat osoittaneet ylijäämää tai voittoa. Osa näistä ylijäämistä on kirjattu varattavaksi tiettyyn tarkoitukseen tai pidettäväksi saatavilla. ”Yleisten valtionvarojen” ylijäämä, jota kirjattiin vuodelta 1874 noin 297 000, vuodelta 1875 noin 471 800 ja vuodelta 1876 noin 566 700 markkaa, on kuitenkin merkitty ilman mainintaa siitä, että se tulisi käyttää tai varata johonkin erityiseen tarkoitukseen. Mikä olisi siinä tapauksessa luonnollisempaa kuin merkitä seuraavan vuoden yleistä valtiorahastoa koskevaan valtion tulo- ja menoarvioon: niin ja niin paljon edellisvuodelta laskettua ylijäämää. Sellaisesta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Näyttääkin siltä kuin valtion tulo- ja menoarviota laadittaessa pidettäisiin joka vuosi itsestään selvänä, että ylijäämä, vaikka se olisi edellisessä tulo- ja menoarviossa laskettu, joka tapauksessa ”menee hukkaan”. Siksi onkin melkoista Sisyfoksen työtä laskea ja julkistaa vuosittaista ylijäämää uskaltamatta tai haluamatta kuitenkaan ilmoittaa edellisen vuoden ylijäämää käytettävissä oleviksi varoiksi! – Mutta palataan myöhemmin oikeaan tapaan käsitellä tällaisia ylijäämiä. Tässä asia nostettiin esiin vain valtion tulo- ja menoarviossa ilmenevänä puutteena.
Jokaisesta budjetista pitäisi helposti löytyä vastaus kysymykseen, kuinka suuri osa valtion tuloista saadaan veroista ja kuinka suuri osa muista lähteistä. Budjetissamme erityyppiset tulonlähteet menevät kuitenkin siinä määrin sekaisin, että edellä mainitun kysymyksen selvittämiseksi tiedot pitäisi tilastoida kokonaan uudelleen.
Yleistä valtiorahastoa koskevassa valtion tulo- ja menoarviossa tulojen ensimmäinen pääosasto on yhä, 21. tammikuuta 1841 annetun lomakkeen mukaisesti, otsikoitu: ”maan ja maaseutukiinteistöjen verot”. Näin olisi täysin perusteltua olettaa, että tämän osaston loppusumma, 2 862 300 markkaa, – vuoden 1876 budjetin mukaan, jota tässä seurataan –, todella merkitsisi maaomaisuudesta kannettavien verojen summaa, lukuun ottamatta sotilasrahastoon kirjattuja summia. Asia ei kuitenkaan ole näin. Tähän osastoon on myös kirjattu kruunun metsistä ja kruununtilojen vuokrista saatuja tuloja, yhteensä 700 000 mk. Yli ¼ ensiksi mainitusta summasta ei siis ole peräisin verotuksesta vaan valtion omistuksista saaduista tuloista.
Neljännen osaston: ”välilliset verot ja maksut” kohdalla esiintyy otsikko ”postimaksut”, vaikka postilaitoksen käyttämisestä suoritetut maksut eivät ole millään muotoa verotusta. Epäselvää on sekin, että samaan osastoon on kirjattu välillisten lisäksi myös välittömiä veroja, kuten apteekki- ja kauppaoikeuksista perityt maksut.
Viides osasto on nimeltään ”satunnaisia tuloja.” Siihen itse asiassa onkin kirjattu joitakin tähän osastoon kuuluvia eriä. Joukossa on silti sellaisiakin eriä, jotka eivät ensinkään sovi tähän osastoon. Mainittakoon ennen kaikkea ”majakkamaksut”, jotka pitäisi paljon postimaksuja suuremmalla syyllä kirjata välillisiin veroihin. Eiväthän ne missään tapauksessa voi olla satunnaista tuloa, sillä tuskinpa Suomen merenkulku tai valtion kyky periä majakkamaksuja voi hiipua niin olemattomaksi, ettei tätä voisi pitää varmana tulonlähteenä. Tähän on merkitty myös Helsinki–Hämeenlinna-, Riihimäki–Pietari- sekä Hanko–Hyvinkää-rautateistä saadut tulot, kaikkiaan 5 900 000 markkaa. (Turun radan tulot on kirjattu toisaalle). Jos tulo- ja menoarvioon olisi kirjattu rautateiltä ainoastaan nettotulot, siinä voisi olla edes jonkinlainen syy kirjata ne vaatimattomasti satunnaisiin tuloihin. Mutta kun menetelmänä on merkitä valtion tulo- ja menoarvioon arvioidut bruttotulot, synkimmänkin pessimistin pitäisi myöntää, että kaikista sattumuksistakin huolimatta rautateiden on tuotettava sen verran tuloa ja että siksi on virheellistä merkitä tämän valtion merkittävän omaisuudenhaaran tuotot satunnaisiksi tuloiksi. – Aivan yhtä asiatonta on merkitä samaan osastoon valtion myöntämien lainojen korot, kuten myös laissa määrätty 249 541 markan avustus, jonka Suomen Pankki myöntää vuosittain tiettyjen valtion menojen kattamiseen.
Lyhyesti sanoen: veroille varattuihin neljään osastoon, joiden kokonaissumma on 13 406 676 markkaa 20 penniä, on kirjattu yhteensä 1 250 000 markan arvosta kirjauksia, jotka eivät ole peräisin veroista. Ja ”satunnaisten tulojen” yhteissummasta 7 176 475 mk 32 p yhteensä vähintään 6 727 541 mk ei ole satunnaisia tuloja.
Kun lisäksi tiedetään, että Suomen valtio omistaa useita kanavia, muun muassa Saimaan kanavan, joka tuottaa vuodessa tavallisesti yli ½ miljoonan nettotulot, tuntuu hyvin merkilliseltä, ettei tätä tuloa ole merkitty budjettiin, ja epäily valtaa mielen, kun huomaa, että ”yleisistä varoista annettujen lainojen korkotulot” on arvioitu vaivaisiksi 10 000 markaksi. – Ja jos edellä mainitut tulot on käytetty erityisesti kuoletusrahastoon maksettaviin määrärahoihin, siitä olisi pitänyt mainita valtion tulo- ja menoarviossa.
”Yleisen valtiorahaston” menoista tyydymme tässä huomauttamaan, että valtionlainojen korko ja lyhennykset pitäisi kirjata omaksi pääosastokseen. On täysin asiatonta kirjata sellainen säännöllinen ja väistämätön valtion meno ”ylimääräisiin menoihin” ja yhtä asiatonta rinnastaa se erinäisiin ”käyttövaroihin”, matkakustannuksiin ym.
Kun valtion budjetti koostuu useista erillisistä erityisbudjeteista, kuten meillä, siitä ei käy ilmi tulojen ja menojen kokonaissumma. Voisi luulla, että tämä kokonaissumma on helppo selvittää laskemalla yhteen erityisbudjettien tai rahastojen loppusummat. Budjetti on kuitenkin rakennettu siten, että yksinkertainen yhteenlasku tuottaisi virheellisen tuloksen. Laskemalla budjetit yhteen vuodelta 1876 tulojen kokonaissummaksi saataisiin nimittäin 35 419 996 markkaa 41 penniä, kun todellinen kokonaissumma onkin vain 30 847 996 markkaa 41 penniä. Ero johtuu siitä, että erilliset rahastot maksavat keskenään toisilleen määrärahoja tai korvauksia. Siksi nämä määrärahat pitää selvittää ja poistaa laskuista, jotta voisi laskea valtion tulojen ja menojen todelliset kokonaissummat. Tämän voisi selvyyden nimessä välttää vähentämällä sarakkeen ulkopuolella ne maksuerät, jotka on suoritettu toiseen rahastoon.
On toki lailliset syynsä sille, että budjettimme on jaettu kolmeksi erilliseksi tulo- ja menoarvioksi, jotka käsittävät 8 eri rahastoa.*)Vaikuttaa kuitenkin tarpeettomalta julkaista ne lakikokoelman kolmessa eri numerossa. Ei kai silti olisi mahdotonta tai edes kovin vaikeaa laatia budjettia yhtenä kokonaisuutena. Vaikka erilaisten tilinpitovelvollisuuksien vuoksi onkin huolellisesti erotettava säätyjen tietyksi ajaksi määräämät valtion tulot ja menot valtion tulo- ja menoarvion muusta sisällöstä, ei kuitenkaan tule sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että kaikki eri rahastojen menot ovat Suomen valtion menoja ja että kaikki tulot ovat peräisin joko valtion omaisuudesta ja liiketoiminnasta tai kansalaisten maksamista veroista taikka myös eräistä hallitsijan valtaoikeuksista. Eri rahastot eivät ole itsenäisiä, toisistaan erillisiä taloudellisia subjekteja, vaan niiden välillä on yhteyksiä tai laskuja. Vaikka jako erityisiin rahastoihin säilytettäisiinkin, samalla pitäisi ilmoittaa myös kokonaisbudjetti, yhteenveto valtion taloussuunnitelmasta kokonaisuudessaan. Muutoin vuoden taloustilanne ei ole selvästi ja yksiselitteisesti kenen tahansa nähtävissä. Jos esimerkiksi haluaa tietää, kuinka suuri summa vuonna 1876 käytettiin vankeinhoitolaitokseen, tieto pitää etsiä valtionrahaston, vaivais- ja työhuonerahaston sekä suostuntaverovarojen kohdalta. Vielä hankalampaa on selvittää valtionlainojen korkojen ja lyhennysten kokonaissumma. Silloin löytyy muutama erä yleisen valtiorahaston tulo- ja menoarviosta ja muutama kulkulaitosrahastosta, mutta osaa ei ole merkitty ensinkään, nimittäin niitä jotka maksetaan kuoletusrahastosta, sillä se toimii budjetin taustalla ja ulkopuolella. Perustuslaillisessa maassa ei kuitenkaan pitäisi olla mahdollista laatia budjettia sillä tavoin, ettei siitä käy ilmi valtion vuotuisten velanhoitomenojen suuruus.
Tällä kertaa haluamme enää vain huomauttaa parista epäjohdonmukaisuudesta, jotka ilmenevät verrattaessa erillisiä tulo- ja menoarvioita. Yleisen valtiorahaston menojen seitsemännessä osastossa on erä: valtiorahaston velan maksu sotilasrahastolle 140 000 markkaa. Tämän summan pitäisi tietenkin olla kirjattuna tuloeräksi sotilasrahaston budjettiin, mutta sitä ei ole huomioitu todennäköisesti siksi, että se on saman tien ”kapitalisoitu.” Vaivais- ja työhuonerahaston tuloihin on merkitty pieni ”avustus valtiorahastosta”; sellaista avustusta ei kuitenkaan esiinny valtiorahaston menoluettelossa. Sotilasrahaston ensimmäinen tuloerä on nimeltään ”ruotutilan korot.” Miksei mieluummin ruotutilojen säännönmukainen korko? Siinä tapauksessa tieto kertoisi, että kyseinen erä, 795 000 markkaa, tulee lisätä siihen 1 640 000 markkaan, jonka suuruiseksi yleisen valtiorahaston säännönmukainen korko on kirjattu; silloin jokainen saisi selville, budjetin hajanaisuudestakin huolimatta, kuinka suuri tämä maaveron merkittävin osa kokonaisuudessaan on.
Edellä mainittu riittänee osoittamaan, että olisi hyvinkin tarpeen parantaa valtion tulo- ja menoarvion rakennetta, kun valtion kirjanpitolaitoksen pitkään odotetusta uudistuksesta on nyt saatu päätös.
Viitteet
*)Vaikuttaa kuitenkin tarpeettomalta julkaista ne lakikokoelman kolmessa eri numerossa.
Finansfrågor.
I
Den 10 oktober sistlidet år har en kejs. kungörelse utfärdats om införande af förändradt sätt för uppställningen af landträkenskaperna. Dessa, som äfven härintills uppgjorts för hvarje kalenderår, hafva likväl såsom inkomst upptagit de för året beräknade kronoutskylder hvilka först under det följande året uppbäras. Beträffande utgifterna har ock den oegentlighet egt rum, att utgifna förskott icke bokförts såsom utgift, utan balanserats till följande år, så att årets verkliga utgifter icke af räkenskaperna framgå. Nu är till afhjelpande af slik bristfällighet den regel uppstäld ”att statsinkomsterna och utgifterna skola redovisas för kalenderår i det årets räkenskaper då utskylderna böra erläggas och utgifterna ega rum”. Och enahanda förfarande, som det sålunda för landskontoren föreskrifna, skall iakttagas äfven i andra verks räkenskaper hvilka ingå i Senatens bokslut öfver statsverkets inkomster och utgifter.
Genom ett Senatens cirkulärbref af samma dag hafva de närmare föreskrifterna meddelats såväl rörande öfvergången till den nya metoden, hvilken från och med detta års räkenskaper skall tillämpas, som ock beträffande sjelfva metoden för räkenskapernas uppgörande och afslutande. I detta cirkulär heter det slutligen: ”den nu faststälda bokföringen och redovisningen skall omfatta icke allenast statsfonden, utan ock militie, fattig- och arbetshusundsättnings- och krigsmanshusfonderna, militie boställskassan, bevillnings- och bränvinsbränningsmedlen samt lagmanstingsgästningsspanmålen”.
Det gamla räkenskapsväsende hvars reformerande lärer påtänkts redan af framlidne baron Langenskiöld medan han var finanschef, och hvars bristfällighet samt oklarhet af landtdagarnes statsutskott upprepade gånger framhållits, skall således omsider från och med innevarande år gifva vika för en ny och bättre metod.
Men med de åberopade föreskrifterna för ögonen måste man dock fråga sig, huruvida de äro tillräckliga för att vinna det mål, som de gällde att eftersträfva, nemligen klara, fullständiga och i tid uppgjorda bokslut öfver statens affärer under hvarje år. I kungörelsen omnämnes ”Senatens bokslut öfver statsverkets inkomster och utgifter”, men det meddelas ingen särskild föreskrift rörande sättet och tiden för detta boksluts affattande. Måhända skall den förbättring af bokslutets material – neml. af länestyrelsernas och öfriga redovisande verks räkenskaper –, som ren föreskrifvits, i och för sig medföra en reform af sjelfva statsboksluten. Det hade dock varit önskligt, att sådan blifvit tillika påbjuden.
Och önskligt vore vidare, att det blefve gällande regel, att statens bokslut skall offentliggöras så snart det är färdigt, utan afvaktan af de möjliga rättelser i detalj, som revisionen kan föranleda och hvilka väl kunde efteråt särskildt publiceras.
Med frågan om statens bokföring sammanhänger dessutom på det närmaste statsförslaget och sättet hvar på det upprättas.
Statsförslaget, – eller rättare statsförslagen, ty vår budget består ju af en hel komplex af statsförslag öfver skilda fonder, – företer i sjelfva verket, så som det hittills år ut och år in blifvit uppgjordt, så mycket oegentligheter och brister, att en förändrad uppställning deraf vore högeligen af behofvet påkallad.
Budgeten är visserligen icke detsamma som bokslutet; men den bör så noggrant som möjligt visa huru man tänkt sig och antager att bokslutet skall ställa sig. Man bygger på det bokslut, som senast blifvit uppgjordt, man tar i betraktande de förändringar i utgifter som skola ega rum, man beräknar chanserna för möjliga förändringar i senaste boksluts och budgets inkomstposter, men uppställningen af det hela, fördelningen på olika räkningar eller titlar bör vara enahanda, som i bokslutet. Budgeten måste till en viss grad afspegla senaste bokslut och bör tillika vara den presumerade gestaltningen af bokslutet för det år den gäller.
Det vore således ogrundadt, att anse statens bokföring och bokslut icke hafva desto mera gemensamt med statsförslaget, än att en reform af de förra kunde lemna metoden för det senares uppgörande oberörd. Förberörda kungörelse nämner dock härom intet.
Men vi böra gifva skäl för anmärkningen om oegentligheter och brister i statsförslaget eller budgeten.
Det är naturligtvis på en mängd olika frågor, den faststälda budgeten eller statshushållningsplanen för året bör kunna lemna svar. En omständighet, som isynnerhet plär ådraga sig den finansiella granskarens uppmärksamhet är den huruvida inkomsterna beräknats kunna betäcka utgifterna för året, – om debet och kredit gå ihop, eller om brist eller öfverskott uppstår. I detta afseende ha de finska statsförslagen för senare år företett en mycket glädjande anblick: öfverskott eller behållning i nästan hvarje af budgetens afdelningar eller ”fonder”. En de af dessa behållningar angifvas tillika såsom bestämda att för vissa ändamål besparas eller hållas disponibla. Men behållningen å ”allmänna statsmedel”, beräknad för 1874 till 297 000, för 1875 till 471 800, för 1876 tilll 566 700 mark, framställes utan uppgift att den skulle afgå eller afsättas till något specielt ändamål. Hvad vore då naturligare, än att följande års statsförslag öfver allmänna statsfonden skulle bland inkomsterna upptaga: kalkylerad behållning från föregående år så ock så mycket. Men deraf finnes ej ett spår. Det ser således ut, som skulle man hvarje år vid statsförslagets uppgörande taga för gifvet, att den behållning, men i senaste förslag kalkylerat, måste ”bära vatten”. Hvilket sisyphusarbete att sålunda årligen beräkna och publicera en behållning och tillika dock icke våga eller vilja angifva någon behållning från senaste år såsom disponibel tillgång! – Men till rätta arten af dessa behållningar torde vi längre fram återkomma. Här gällde det blott att påpeka saken såsom en bristfällighet i statsförslaget.
En fråga, som man med lätthet borde kunna få besvarad ur hvarje budget, är den, huru stor del af statsinkomsterna inflyter genom skatterna och huru stor del ur öfriga källor. Men vår budget blandar ihop de olika slagen af inkomstkällor så att man måste gifva densamma en helt och hållet förändrad uppställning, för att kunna utreda nyssnämnda fråga.
I statsförslaget öfver allmänna statsfonden finner man fortfarande i enlighet med formuläret af 21 januari 1841, såsom första hufvudtitel af inkomster, rubriken: ”skatter af jord och lägenheter på landet”. Det borde således vara fullt berättigadt antaga, att slutsumman för denna rubrik, 2 862 300 mark, – enligt 1876 års budget, hvilken här följes –, verkligen betecknar summan af de skatter som utgå från jorden, förutom de belopp, hvilka observeras under militiefonden. Men så är det icke. Man har under denna titel äfven fört inkomsterna från kronans skogar och arrenden för kronogods, upptagna tillsammans till 700 000 mk. Mer än ¼ af förstnämnda summa härflyter således icke från beskattning, utan utgör inkomster från statens domäner.
Under den 4:de titeln: ”indirekta skatter och utskylder” förekommer rubriken ”postmedel” ehuru de afgifter, som betalas vid anlitandet af trafikanstalten postverket, ingalunda äro en beskattning. Oegentligt är ock, att under samma titel icke blott indirekta, utan äfven direkta skatter, såsom afgifterna för apoteken och handelsrättigheter å landet, blifvit upptagna.
Den 5:te titeln heter ”tillfälliga intrader.” Och derunder finnas i sjelfva verket åtskilliga specialrubriker, som motsvara titeln. Men man ser deribland dessutom sådana poster, som alldeles icke passa under denna titel. Vi nämna främst ”båkafgifterna” hvilka med vida mera skäl än postmedlen bort hänföras till indirekta skatterna. En tillfällig inkomst kunna de visst icke vara, ty så klen blir väl aldrig sjöfarten på Finland och så svag blir väl aldrig statens förmåga att framtvinga båkafgifternas erläggande att icke en säker inkomstkälla bör vara för handen. Vidare finner man här inkomsterna från H:fors–T:hus och Riihimäki–S:t P:burg samt Hangö–Hyvinge jernvägar, in summa 5 900 000 mark. (Åbo-banans inkomst förekommer på annat ställe). Skulle endast netto-inkomsten af jernvägarne i förslaget upptagas kunde det hafva något skäl för sig att helt blygsamt hänföra dem till de tillfälliga intraderna. Men då man följer metoden att i statsförslaget uppdebitera den antagliga brutto inkomsten, så bör äfven den mörkaste pessimism medgifva att det, oberoende af ella tillfälligheter, måste inflyta sådan inkomst och att det således är oriktigt att upptaga afkastningen från denna betydliga gren af statens förmögenhet bland tillfälliga intrader. – Fullt lika oegentligt är att under samma titel införa räntor på lån, som staten utgifvit, äfvensom det lagbestämda bidrag af 249 541 mark, som Finlands bank årligen lemnar till vissa statsutgifters bestridande.
Kort fattadt: under de fyra titlarna för skatter, uppgående till sammanlagdt 13 406 676 mark 20 p:ni, ingå poster å tills. 1 250 000 mark som icke härflyta af skatter. Och af slutsumman 7 176 475 mk 32 p:ni för ”tilifälliga intrader” är det sammanlagdt åtminstone 6 727 541 mk, som icke äro tillfälliga intrader.
Då man vidare har sig bekant, att finska staten eger åtskilliga kanaler, och bland dem Saima kanal, hvilken plär lemna mer än ½ million netto inkomst om året, måste man finna det egendomligt nog, att, denna inkomst icke i budgeten är upptagen, liksom man ock fattas af tvifvel när man ser ”ränta å lån af allmänna medel” beräknad till det ringa beloppet af 10 000 mark. – Om ock forenämnda kanalinkomst har den särskilda användning, att den är anslagen till amortissementsfonden, borde dock statsförslaget i debet och kredit derom lemna upplysning.
Hvad utgifterna från ”allmänna statsfonden” vidkommer, inskränka vi oss här till den anmärkning, att ränta och amortering på statslån borde bilda en särskild hufvudtitel. Det är alldeles oegentligt att hänföra sådan regelbunden, oundviklig statsutgift bland ”extra utgifter”, och det är lika oegentligt att sammanföra den med diverse ”dispositionsmedel”, resekostnader m. m.
När statens budget, såsom hos oss är fallet, består af flera skilda specialbudgeter, framställer den icke totalsumman af inkomster och utgifter. Det skulle tyckas, att denna totalsumma lätt kan erhållas genom att hopsätta specialbudgeternas eller fondernas slutsummor. Mer uppställningen är emellertid sådan, att resultafet af en slik enkel addition blefve en oriktighet. Denna addition skulle nemligen för 1876 gifva en totalsumma inkomst af 35 419 996 mark 41 p:ni, medan totalsumman i sjelfva verket utgör blott 30 847 996 mark 41 p:ni. Olikheten beror derpå, att de skilda fonderna inbördes gifva anslag eller ersättningar åt hvarandra. Man måste således taga reda på dessa anslag och bortlemna dem från räkningen, för att komma till de riktiga totalsummorna för statens inkomster och utgifter. Sådant kunde i tydlighetens intresse undvikas genom att utom kolumn afdraga de poster, som äro tillannan fond öfverförda.
Det saknas visserligen icke rättsliga skäl för vår budgetssönderdelning i tre särskilda statsförslag, omfattande 8 olika fonder.*)Att publicera dem i 3 skilda numror af författningssamlingen, synes dock onödigt. Men det vore dock icke omöjligt, ja icke ens särdeles svårt, att uppställa budgeten såsom ett helt. Huru noggrann åtskilnad än, för den olika redovisningsskyldighetens skuld, måste göras mellan de statsinkomster och utgifter, rörande hvilka ständerna för viss tid besluta, och statsförslagens öfriga innehåll, bör det dock icke förbises, att samtliga utgifter från de skilda fonderna äro finska statens utgifter och att samtliga inkomster härflyta antingen från statens förmögenhet och affärsdrift eller från de skatter medborgarene betala eller ock från vissa statens höghetsrättigheter. De skilda fonderna äro icke sjelfständiga finansiella subjekt, oberoende af det hela utan utgöra länkar eller räkningar deri. Äfven om uppställningen enligt de speciella fonderna fortfarande blifver bibehållen, borde dock tilllika en totalbudget, en sammanfattning af hela statshushållningsplanen meddelas. Annars blir finansställningen för året icke tydlig och klar för hvar man. Vill man t. ex. hafva upplysning derom huru stort belopp för år 1876 användts på fängelseväsendet, så måste man hopleta detta från statsfonden, fattig- och arbetshusfonden och bevillningsmedlen. Än värre är det dock om man vill ha reda på summan af räntor och amorteringar å statslånen. Man får då några poster ur förslaget öfver allmänna statsfonden, endra från kommunikationsfonden, men en del finnas alldeles icke upptgna, de nemligen, som utgå från amortissementsfonden, hvilken opererar bakom och utanför budgeten. I ett konstitutionelt land borde det icke vara möjligt att uppgöra budgeten på sådant sätt, att den icke upplyser huru mycket under året skall för statsskulden utgifvas.
För denna gång vilja vi ännu blott påpeka ett par inkonseqvenser, som vid en jemförelse af de skilda statsförslagen framträda. Under allmänna statsfondens sjunde utgiftstitel finnes en post: afbetalning å statsfondens skuld till militie-fonden 140 000 mark. Denna summa borde naturligtvis återfinnas såsom en inkomstpost under militiefonden, men den är icke der observerad, troligen af skäl att den direkte ”kapitaliseras.” Bland Fattig- och arbetshusfondens inkomster förekommer ett litet ”bidrag från statsfonden”; men statsfondens utgiftsförteckning upptager icke något sådant bidrag. Den första inkomstposten under Militiefonden kallas ”indelta hemmans räntor.” Hvarför icke hellre ordinarie ränta från indelta hemman? Då skulle den upplysning stå till buds att sagde post, 795 000 mark, bör läggas till de 1 640 000 hvarmed ordinarie räntan är under allm. statsfonden utförd; en hvar kunde då, oaktadt budgetens splittring, finna huru mycket denna, den betydligaste del af grundskatten, i sin helhet utgör.
Det anförda torde vara nog för att ådagalägga, att det väl vore behöfligt att förbättra uppställningen af statsförslagen, då den länge emotsedda reformen af statens räkenskapsväsende nu har blifvit besluten.
Noter
*)Att publicera dem i 3 skilda numror af författningssamlingen, synes dock onödigt.