27.4.1877 Lantdagen

Herra Snellman käytti ensimmäisen puheenvuoron: Koko maassa otetaan epäilemättä suurella ilolla vastaan uutinen, että on olemassa niin varma näkymä siitä, että maan rahalaitos voi saada vakautta jo lähitulevaisuudessa. Tunnustan, etten ole Venäjän nykyisen tilanteen vuoksi rohjennut uskoa, että tämän lain toteutuminen olisi jo näin lähellä. Ja vaikka olen saanut tietää, että siellä on päädytty muihinkin liberaalimpiin, meidän rahatilanteitamme koskeviin periaatteisiin, niin en toki vähättele sitä suurta taitoa, jolla on paneuduttu pyrkimykseen päästä asiassa onnelliseen lopputulokseen. Onnittelen vilpittömästä sydämestä maan finanssihallintoa saavutetusta tuloksesta.

Mutta vaikka tilanne onkin todella ilahduttava, joudun kuitenkin pahoittelemaan, että aiheesta tehdyn esityksen laatimisessa on kuunneltu liikaa sitä varten asetetun komitean lausuntoja. Mitä tämä esitys nimittäin ehdottaa siirtymisestä hopean arvosta kullan arvoon? Yksinkertaisesti sitä, että hopeamarkan arvo on suhteessa yhden suhde 15 ¾:aan, eli että 15 ¾ hopeamarkan arvo olisi sama kuin yhden kultamarkan. Jokainenhan tietää, etteivät nämä kullan ja hopean arvot vastaa läheskään toisiaan, ei täällä meillä eikä missään muuallakaan Euroopassa Ranskaa, Italiaa ja Belgiaa lukuun ottamatta, joissa tämä myös on pelkkää harhaa, koska ainakin Ranskassa hopearahojen lyöttäminen on uskoakseni kokonaan lopetettu, joten tällaista kolikkoa ei enää lasketa liikkeelle. Yksityiset eivät saa lyöttää hopearahoja ilman siihen saatua lupaa. Tämä säädös on luonnollisesti astunut voimaan kansanedustuslaitoksen myötävaikutuksella. Mutta mitä nyt merkitsee, että tällä tavoin on yhtäkkiä korotettu hopeamarkan arvoa? Voisi kenties luulla, että jokaisesta tulisi sillä tavoin tässä maassa 9 tai 10 % rikkaampi, mutta niin ei suinkaan ole asian laita. Osa rikastuu, osa köyhtyy. Toisen saama rikkaus tai omaisuuden lisäys otetaan pois toiselta. Olen aivan vakuuttunut siitä, ettei valtiovallalla yleensäkään, ei hallitsijalla eikä säädyillä, ole oikeutta määrätä tällä tavoin kullan ja hopean keskinäisestä suhteesta. Siitä ei voi säätää yhtään mitään. Pyydän saada valaista asiaa yksinkertaisella esimerkillä: Hyvät sadot tuottavat sekä täällä meillä että muualla maailmassa paljon viljaa markkinoille. Seurauksena siitä on, että viljan hinta laskee. Tämä on tapaus, joka on korkeammassa kädessä, kuten yleensä sanotaan. Jokaisen on siihen alistuttava; siemenviljan ostaja saa sen halvemmalla, myyjä joutuu myymään halvemmalla. Kun silloin jollakulla on saatavana tynnyri siemenviljaa joltakulta toiselta, velallinen katsoo oikeudekseen maksaa velkansa vain yhdellä tynnyrillisellä. Mutta silloin väliin astuu hallituksen määräys, joka ilmoittaa: hinta on pudonnut näin nopeasti; on kohtuutonta, että viljaa silloin toiselta lainannut, kun hinta oli korkeampi, saa nyt maksaa samalla määrällä viljaa, kun hinta on laskenut. Saamamiehen tulee siis saada maksuksi tynnyrin ja kolme kappaa, ja velallisen on maksettava tämä määrä. Meillä on nyt suuri ”hopeasato”, paljon hopeaa on tullut markkinoille. Hopean hinta on sen vuoksi laskenut. Tässä pätee aivan sama tilanne. Yhdellä on saatavaa yhden hopeamarkan verran, toinen on hänelle tämän markan velkaa. Velallinen katsoo oikeudekseen maksaa tämän ainoan markan eli niin paljon hopeaa kuin yhdessä markassa sanotaan olevan. Hän katsoo siis oikeudekseen maksaa sen arvon mukaan, joka hopealla sillä hetkellä on. Mutta nyt sitten tuleekin väliin määräys, joka ilmoittaa: ei, se ei käy. Sinun on maksettava yksi markka ja kymmenen penniä; velkojan oikeus yhden hopeamarkan saatavaan saa nyt arvokseen 1 markan ja 10 penniä. Hopean arvon lasku on siis samoin jotain, johon jokaisen on alistuttava; sekin on tapaus, joka on korkeammassa kädessä, kuten sanotaan. Mutta näin ollen oikeudenmukaisuuskin vaatii, että kun siirrytään hopeakannasta kultakantaan, se tapahtuu siten, että jokaisella on huomenna täsmälleen yhtä paljon omaisuutta kuin hänellä on tänään pennilleen ja pennin osilleen. Näin on oikein, eikä tarvitse laatia mitään säädöksiä menetysten tasaamiseksi yhdelle ja lisäämiseksi toiselle rahanarvon muutoksen vuoksi.

On erityisen ilahduttavaa, että tätä asiaa varten perustetun komitean jäsenissä on sentään yksi henkilö, joka tunnustaa tämän opin, jonka pitäisi olla jokaiselle selvä. Herra Montgomery on arvokkaalla ja selvällä tavalla esittänyt sen ja ennen muuta selvittänyt, miten välttämätöntä on tehdä siirtyminen sellaiseksi, ettei kukaan kärsi siinä vääryyttä. Herra Nordenskiöld on yhtynyt hänen esitykseensä. Käsittääkseni kummankin näkemykset poikkeavat toisistaan siinä, miten päästään määrittelemään hopeamarkan arvo kullassa sinä päivänä, jona siirtyminen tapahtuu. Myönnän, että tämä on vaikea asia, enkä halua tässä vaiheessa tehdä mitään ehdotusta sen tiimoilta. Saanen vain lausua ajatuksen siitä, mitä herra Montgomeryn eriävä mielipide tästä sisältää. Hän on nimittäin arvioinut, että kymmenen vuoden ajanjakso on varmaan liian pitkä hopean keskimääräisen arvon laskemiseen suhteessa kultaan, koska siten päädytään tämän arvon mielivaltaiseen määrittelyyn. Keskimääräisen arvon tarkan laskemisen edellyttämän ajanjakson on oltava varmaan paljon lyhyempi. Herra Montgomeryn käsitys on, että Lontoon pörssin hopean hinta kullassa laskettuna olisi otettava varsinaiseksi normiksi, ja keskihinta tulisi laskea sen mukaan. Luulen, ettei tämä olisi tarkoituksenmukaista. En aseta kyseenalaiseksi, etteivätkö kaikki muutkin komitean jäsenet olisi halunneet juuri sitä, mikä oikein on. Uskon kuitenkin, että heitä on houkutellut toinen pyrkimys, joka näyttää olleen heille mieluinen, nimittäin että markan tilalle rahayksikkönä asetettaisiin frangi. En puutu siihen, mitä etuja sillä voi olla. Omalta osaltani en näe, että siitä olisi meille mitään muuta hyötyä, kuin että meidät ehkä katsottaisiin tiiviimmin Eurooppaan kuuluviksi. Mitään meidän liiketoimiamme ei koskaan kuitenkaan hoideta muulla tavoin kuin siten, kuin nyt toimitaan Ranskan, Italian ja Belgian kanssa käytävässä kaupassa. Se ei myöskään tule koskaan auttamaan meitä ulkomaisten lainojen saamisessa. Sillä jos tänään lainaamme varoja Ranskasta, niin rahayksikkö määritellään frangeissa, jos lainaamme Saksasta, se määritellään saksanmarkoissa, jos lainaamme Englannista, niin punnissa jne. Kaikki nämä pohdinnat ovat täysin turhia. Ainoa, jolla voisi olla meille merkitystä, olisi tilanne, jossa Venäjä mahdollisesti siirtyisi joskus kultakantaan, ja jos sielläkin hyväksyttäisiin frangi rahayksikkönä, koska sen arvo on niin tasaisen lähellä hopearuplan arvoa. Mutta jätän sikseen kaikki nämä järkeilyt frangin asettamisesta markan tilalle. Mitään väitettä ei varsinaisesti voi esittää sitä vastaan. On silti tarkkaan erotettava toisistaan kaksi eri asiaa; toinen on siirtyminen kultakantaan, toinen taas uuden rahayksikön ottaminen vanhan tilalle. Nämä kaksi toimenpidettä eivät ollenkaan kuulu yhteen. Siirtymisen kultakantaan on tapahduttava tiukkojen oikeudellisten periaatteiden mukaisesti siten, että huomenna täsmälleen yhtä paljon kultaa vastaa hopeamarkan tämänpäiväistä arvoa. Siirtyminen uuteen rahayksikköön voidaan kuitenkin hoitaa täysin vapaasti, ja rahanarvo asettaa korkeaksi tai matalaksi. Herra Montgomerykin on eriävässä mielipiteessään esittänyt minun mielestäni aivan oikein siirtymisen uuteen rahayksikköön siten, että kultasetelit, jos niitä saa siksi kutsua, on laskettava markkinoille ja hopeasetelit vedettävä pois markkinoilta. Tämä saattaa tapahtua erittäin nopeasti, jos kultaseteleitä lasketaan liikkeelle, eikä enää lasketa ulos hopeaseteleitä, joita virtaa kruunun kassoihin ja pankkiin. Mutta niin kauan kuin molempia on kierrossa, ja hopeamarkan hinnan määrittelee ero frangeissa laskettavan kullan ja sen kullan, joka sitä sillä hetkellä vastaa, niin jos tämä ero on esimerkiksi yhdeksän prosenttia, pitäisi hopeasetelin arvon olla yhdeksän prosenttia kultaseteliä alhaisempi. Se ei aiheuta mitään suurta hankaluutta. Korostan vain sitä, ettei näitä kahta toimenpidettä saa sotkea keskenään. Siirtyminen uuteen rahayksikköön ja siirtyminen kultakantaan ovat kaksi aivan eri asiaa. Menen jopa niin pitkälle, että väitän, että siirtymiseen kultakantaan ei tarvita yhtään ainoaa kultarahaa. Niin kauan kuin kassat ottavat vastaan pankin seteleitä, ei kukaan halua kultakolikkoa. Tämä siirtyminen voi tapahtua aivan yksinkertaisesti. Siihen tarvitaan vain se Suomen Pankin ja muiden pankkien takuu väliaikaisten kurssien mielivaltaisuutta vastaan, että jokainen, joka haluaa, saa rahaksi lyömätöntä kultaa Suomen Pankista seteleihin merkityn kullanarvon mukaisesti.

Herra Molander: Keisarillisella manifestilla tunnustettiin 4. huhtikuuta 1865 Suomen oma rahayksikkö, oma raha, ja 8. marraskuuta 1865 päivätyssä keisarillisessa säädöksessä julistettiin, että tämä metalliraha on ainoa Suomessa laillisesti kelpaava raha. Näillä säädöksillä Hänen Keisarillinen Majesteettinsa antoi epäämättömän todisteen Hänen Majesteettinsa armeliaasta huolenpidosta maan ja erityisesti sen rahalaitoksen hyväksi. Edessämme oleva keisarillinen esitys on lisätodistus siitä, että Hänen Majesteettinsa pitää Suomesta huolta tässäkin suhteessa. Tätä ennen toteutetulla, niin kutsutulla rahauudistuksella, johon haluan laskea kuuluviksi nimenomaan nämä luettelemani säädökset, on maamme rahalaitokselle valmisteltu asetus, joka on nopeasti tuottanut maalle suuria etuja, mutta tätä asetusta on rahatilanteissa viime aikoina horjuttanut hopean laskeva hinta ja kursseissa tapahtunut vaihtelu. Tämä maan rahalaitoksen häiriintyminen on vaikuttanut erityisen merkittävästi maamme kauppaan ja teollisuuteen, ja se muuttuisi, jos tilanne näin jatkuisi, maallemme yhä vahingollisemmaksi. Se on vaikuttanut merkittävästi myös sekä valtion tuloihin että sen menoihin. Menoina on mielestäni erityisesti mainittava ulkomailta otettujen lainojen aiheuttamat vuosittaiset maksut, jotka ovat viime aikoina lisääntyneet eri tavoin aina kurssitilanteiden mukaan, mutta niiden määrä on joka tapauksessa noin puoli miljoonaa markkaa. Suomen valuutan arvon aleneminen on myös aiheuttanut tavaroiden hintojen kohoamisen ja johtanut sitä kautta vähitellen kalleuteen, jonka erityisesti maamme palkansaajat ovat saaneet kipeästi tuntea nahoissaan. Juuri nyt Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on suvainnut antaa edessämme olevan keisarillisen esityksen helpottaakseen näitä hankaluuksia ja saattaakseen maan rahalaitoksen taas vakiintumaan. On itsestään selvää, ettei näin tärkeää kysymystä kuin uuden rahakannan saattamista Suomessa voimaan voi toteuttaa hankaluuksitta. Keisarillisessa lakiehdotuksessa on lukuisia määräyksiä, joiden tarkoitus on ehkäistä ihmisten menetyksiä, mikäli suinkin mahdollista. Ritarikunta ja Aatelisto puolestaan tuntee liiankin hyvin ne edut, joihin uudet lakiehdotukset tähtäävät, eikä niitä sen vuoksi tarvitse enempää selitellä. Pääasia on, että maa saa oman, itsenäisen rahan, että se saa rahan, joka perustuu rahakantaan, joka on hyväksytty niissä maissa, joiden kanssa Suomi käy ahkerimmin kauppaa, ja että uuteen rahajärjestelmään sisältyy muuten sellaisia yksityiskohtia ja lähempiä määräyksiä, jotka on vastaavissa tapauksissa otettu käyttöön muissa sivistysmaissa. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että valiokunta, jonne tämä kysymys lähetetään, ottaa kaikki nämä asiat tarkoin harkittaviksi. Mainitsin, että rahauudistus, oli se millainen tahansa, ei voi toteutua hankaluuksitta, ja kunnioitettu puhuja, joka viimeksi käytti puheenvuoron, otti esille vastaavia huomioita. Kun kysymys on vain keisarillisten lakiehdotusten lähettämisestä valiokuntaan, katson, ettei minun tarvitse ryhtyä tarkastelemaan lähemmin motiiveja niihin lakiehdotuksiin, jotka nyt ovat esillä. Keisarillisessa esityksessä niihin on jo osittain viitattukin. Osittain niitä on myös käsitelty perusteellisesti siinä mietinnössä, jonka asian valmistavaan käsittelyyn asetettu komitea on luovuttanut. Haluan vain lisätä, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on tämän keisarillisen esityksen kautta halunnut antaa säätyjen tehtäväksi ohjata maan rahalaitosta pysyvällä tavalla. Meidän taloudellinen tilanteemme on onneksi sellainen, että niin voidaan tehdä, mutta tulevaisuudesta ei voi koskaan olla varma. Mitä meidän on tänään sallittu tehdä, ja mitä me pystymme tänään hoitamaan, ei kenties toisella kertaa käykään. Sen vuoksi elättelen toivoa, että kaikkia näitä asioita tarkasteltaisiin ensin siinä valiokunnassa, joka asiaa tulee käsittelemään, ja sitten maan säädyissä.

Herra N. K. Nordenskiöld: Herra Molander mainitsi puheenvuorossaan, ettei rahauudistusta, jollainen meillä on nyt edessämme, voida toimeenpanna ilman hankaluuksia. Tässä mielipiteessä on tietenkin oma totuutensa, mutta panin merkille, että herra Molanderin puheenvuoro oli muodoltaan aivan liian aksiomaattinen. Sen vuoksi pitää muistuttaa, että Skandinavian maissa läpiviety siirtyminen kultakantaan ei todellakaan aiheuttanut näille maille mitään hankaluuksia. Todisteena siitä, ettei tällaisia hankaluuksia ollut, voidaan mainita, ettei näiden maiden suuri yleisö katsonut uudistuksen sisältävän muuta kuin riikintaaleri -nimityksen vaihtumisen kruunuksi. On kyllä totta, että meillä on edessämme rahauudistuksen toteuttaminen paljon vaikeammissa olosuhteissa. Ne ovat nimittäin sen vuoksi vaikeammat, että hopean hinta heilahtelee juuri nyt erittäin paljon, mutta jos vaihtokurssi määritellään hopeanoteerausten pohjalta, kuten herra Snellman mainitsi, eivätkä ne ole aivan liian kaukana nykyisestä ajankohdasta, niin hankaluudet eivät varmaankaan muodostu kovin suuriksi. Jos uudistus sitä vastoin tehdään niillä perustein, jotka on lueteltu keisarillisessa esityksessä, niin olen vakuuttunut siitä, että hankaluuksista tulee sitä vastoin varsin näkyviä. Olen kuitenkin jo eriävässä mielipiteessäni esittänyt ne näkökohdat, jotka katson tässä uudistuksessa niin tärkeiksi, että niiden tulisi olla ensi sijassa määrääviä. Siksi minun ei mielestäni tarvitse enää kehitellä niitä eteenpäin.

Herra Snellman: Olen pahoillani, että vaivaan kunnianarvoisaa Aatelissäätyä edelleen esityksilläni. Mutta kun minua on suoraan yllytetty siihen, pyydän saada nöyrimmin lisätä muutaman sanan. Kun vertasin runsasta hopeasatoa rikkaaseen viljasatoon, ja kun yritin viljanhintaesimerkin avulla selvittää, ettei valtiovallalla ole missään tapauksessa oikeutta säätää hintaa, eräs arvoisa puhuja mainitsi sitä vastoin, ettei vertailu ole oikea, vaan että se pitäisi esittää näin: Jos velallisen on maksettava tynnyri ohraa, eikä ohraa ole ollenkaan saatavilla, mutta ruista on, niin hallitusvallan tai valtiovaltojen täytyy määrätä, mikäli ymmärsin puhujan oikein, miten paljon hänen pitää maksaa rukiissa saadakseen todella maksetuksi ohrassa otetun velkansa. Minun nöyrä mielipiteeni asiassa on, että valtiovaltojen on vain huolehdittava siitä, että maassa on tuomioistuimia. Niiden täytyy kyllä tuomita asia osapuolten täydeksi tyydytykseksi. Vain tuomioistuimen tulee ratkaista, miten velallisen on maksettava tynnyrillinen ohraa. Ellei ohraa ole saatavilla, se maksetaan rukiissa tai rahalla. Toivon, että samaa vapaamielisyyttä osoitettaisiin kaikissa yksityisten ihmisten välisissä liiketoimissa, eikä valtion tarvitse silloin ollenkaan puuttua asiaan. Keisarillisen esityksen ingressissä on kylläkin sanottu: ”Jos ajatus lukemattomien riitojen ja rettelöiden syiden raivaamisesta vaatii ehdottomasti, ettei saa jäädä riippumaan satunnaisuuksista ja mielivallasta, miten vanhemmat, ennen voimaan tullutta muutosta syntyneet sidonnaisuudet ja maksuvelvoitteet hoidetaan uudessa rahassa, niin ilman niitä koskevia määräyksiä ei voi tulla toimeen”. Joitakin asetuksia, tätä koskevia toimenpiteitä ei vaadita mitenkään ehdottomasti, niitä ei vaadita ollenkaan, ne ovat absoluuttisen tarpeettomia. Meillä on maassa ollut ja on varmaan edelleenkin tuomioistuimia. Pyydän saada nöyrimmin valaista tätä anekdootilla, jonka luotettavuutta olen itse eräässä tilanteessa ollut todistamassa. Kun vuonna 1865 pankki taas toteutti maksuvelvollisuutensa kilisevillä kolikoilla, on tunnettua, että minulla oli tekemistä tämän asian kanssa. Eräänä huoltentäyteisenä hetkenä sain ajatuksen: miten käy vanhojen yhteyksien, joita on hoidettu hopearuplilla, jopa pankin maksumääräyksillä? Eikö nyt kannattaisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja maksaa venäläisillä hopearuplan seteleillä velka, joka oli otettu hopearuplina? Esitin tämän huolen keisarillisen senaatin talousosastolle ja, häpeän tunnustaa tätä, ohjasin keisarillisen senaatin talousosastoa kääntymään senaatin täysistunnon puoleen kysymään asianmukaisessa järjestyksessä, miten tämä kysymys tulisi ratkaista. Keisarillisen senaatin yleisistunto otti asian heti käsittelyyn, ja oikeusosaston jäsenet selittivät yksimielisesti, mikäli tiedän, ettei mitään tätä koskevia määräyksiä tarvitse laatia: ”Sellainen on mahdotonta, se täytyy jättää erillisille laillisille tuomioistuimille”. Monet keisarillisen senaatin talousosaston jäsenet yhtyivät tähän ilmoitukseen. Sain ottaa vastaan ojennuksen ja hävetä käsitystäni. Kiitän hetkeä, jolloin tämä tapahtui, ja kiitän niitä miehiä, joilla oli enemmän näkemystä kuin minulla, ja vedin ilman muuta ehdotukseni takaisin.

Herra Pippingsköld: Rohkenen huomauttaa, ettei herra Snellmanin täällä valtavalla kokemuksellaan esittämä esimerkki ole täsmällinen eikä tässä tapauksessa käyttökelpoinen. Jos Suomessa joku tai mieluummin suuri joukko ihmisiä, oletettavasti muutamia tuhansia, lainasi viime vuonna kukin tynnyrin viljaa ja haluaa tänä vuonna maksaa lainansa takaisin, joskin heikkolaatuisena siemenviljana, esim. rukiina, kuitenkin määrältään samana, ja kun näistä lainaamisista olisi lukemattomia tapauksia eri puolilta maata, niin silloin voisi olla syytä hallituksen ikään kuin astua väliin ja antaa neuvo, että tynnyristä virheetöntä ruista, joka on vastaanotettu tai lainattu tänä vuonna, on maksettava esimerkiksi tynnyri ja kaksi kappaa. Niillä 300 markalla, jotka joku lainasi pari kolme vuotta sitten, sai täydestä arvosta kaikkea tavaraa. Jos hän nyt maksaa takaisin nämä 300 markkaa tänä vuonna, niin hänen pitäisi myös maksaa lainansa täydestä arvosta, kuten hän sen saikin, eli tämä valuutta pitäisi siksi nyt maksaa takaisin kullassa tai muutamalla prosentilla korotettuna. Vaikka omat käsitykseni valtiontaloudesta ovat kovin vähäiset, niin olen itse vakuuttunut siitä, ettei tavaran arvo maan sisäosissa ole muuttunut hopean viime vuonna heilahdelleen arvon vuoksi. Sitä ennen nämä vaihtelut olivat niin merkityksettömiä, että siltä pohjalta on täysi syy asettaa nyt kultamarkka hopeamarkkaan nähden samaan suhteeseen siirtymäajaksi, kuin nämä eri metallit olivat suhteessa toisiinsa ennen kuin suuret heilahtelut alkoivat. Minusta näyttää tarpeettomalta ryhtyä tekemään tästä aiheesta enää lisävertailuja. Mielestäni keisarillinen esitys on löytänyt oikean ulospääsytien tämän epäilemättä vaikean kysymyksen ratkaisemiseksi.

Herra Silfversvan: Pyydän saada kiinnittää Ritarikunnan ja Aateliston huomion siihen, ettei herra Snellman puhunut mistään huonolaatuisesta rukiista, vaan korosti pelkästään oikeutta maksaa ruis rukiilla. Herra Mecheliniä vastaan pyydän saada tehdä huomautuksen. Herra Mechelin sanoi, että jos henkilö on lainannut tynnyrin ohraa ja haluaa maksaa samalla tavaralla, mutta ohraa ei olekaan saatavana, laissa täytyy määritellä, miten paljon ruista on silloin annettava korvaukseksi. Herra Mechelin ei muista, että lain tullessa väliin ei ohraa saa olla, ja sillä tavoin estetään maksamasta ohraa ohralla. Jos valtiovallat määräävät, ettei velkaansa saa maksaa samalla tavaralla kuin on lainannut, vaan on maksettava jollain aivan muulla, niin tämä on puuttumista aikaisemmin laillisesti tehtyyn sopimukseen.

Herra Montgomery: En aio viedä Aatelissäädyn aikaa syventymällä tarkastelemaan erilaisia periaatteita sen vaikean kysymyksen ratkaisemiseksi, joka koskee siirtymistä metallista toiseen. En myöskään yritä esittää uusia motiiveja sille ratkaisuehdotukselle, joka minulla oli tilaisuus komiteassa esittää, tai aio ryhtyä tekemään vertailuja ja yrittää perustella yhtä tai toista ehdotusta, koska tässä on olemassa muita aihealueita suurempi vaara, että vertailut ontuvat. Pyydän vain saada mainita, että ajankohtana, jona rahakomitea työskenteli, olivat tosiasialliset, kysymykseen mahdollisesti vaikuttava olosuhteet, oleellisesti erilaisia kuin nykyisin, vaikka se ajankohta on vielä yhtä lähellä kuin eilispäivä. Silloin oli saatu täysin luotettavalta taholta sellaisia tietoja hopeavarannoista ja tulevaisuuden hopeatuotannosta, että Euroopassa uskottiin yleisesti, että hopea voisi vajota alas melkein miten alhaiseen arvoon tahansa. Ei ainakaan uskallettu asettaa tälle vajoamiselle mitään rajoja. Komitean tästä asiaintilasta antama lausunto on sen arkistossa todisteena. Mutta nykyään on aiheellisesti vaadittu totuutta ja uskottavuutta ja siten saatu uusien tutkimusten avulla selville, ettei väite pidä paikkaansa, eikä niin mittaamattomasta vajoamisesta liene enää mitään vaaraa. On saatu selville, että tilapäiset olosuhteet vaikuttivat viime vuonna tapahtuneeseen suureen pudotukseen, ja on mahdollista, että vastaavat tapaukset voivat lyhytaikaisesti toistua. On kuitenkin erittäin todennäköistä, että hopea säilyttää lähiaikoina yleisenä tasona sen arvon tai ehkä hieman alhaisemman arvon kuin sillä on tähän asti ollut. Voidaan ennakoida, ja viime kuukausina tämä seikka on vahvistunut, että hopea palaa todennäköisesti vanhempaan suhteeseensa kultaan nähden. Tämän asiaintilan täytyy luonnollisesti vaikuttaa arvioon tavasta, jolla siirrytään hopeasta kultaan, ja se valiokunta, jonka tehtävänä on nyt kysymyksen käsittely, on myös velvollinen ottamaan tämän seikan huomioon. Minun oma suhtautumiseni kysymykseen on edelleen se, etten voi tulla mihinkään muuhun käsitykseen, kuin että on kohtuutonta määrätä, että maan kaikkien velallisten, oli heiltä perittävä saamisvaade syntynyt 10 vuotta tai vain muutama kuukausi sitten, on maksettava hopeamarkoissa sovittu velkansa kultamarkoissa, kun kultamarkan arvoksi on määritelty 15 % suhteessa hopeamarkkaan. Kun tällaista säädetään, on selvää, että sälytetään uhrauksia sellaisille henkilöille, jotka ovat tulevan uudistuksen aikoina velallisia. En halua sanoa, että tekemäni ehdotus on virheetön. Katson, että sen suurin virhe on siinä vaikeudessa, joka syntyy keskiverron määrittelemisestä käteiselle rahalle, ja myönnän, että myös tämä on tärkeä väite, ja että se tekee itse siirtymisen monimutkaisemmaksi ja kenties myös epäsuositummaksi. Tämä ei kuitenkaan pystynyt estämään minua lausumasta komiteassa poikkeavaa näkemystäni. En kai voinut olla niin omahyväinen, että olisin uskonut löytäneeni parhaan tavan tämän koskettelemani periaatteen soveltamiseen. Mielestäni oli hyvinkin mahdollista, että hallitus pystyisi soveltamaan paremmin tätä periaatetta. Nyt on asia siirtynyt toisenlaiseen vaiheeseen, kun Hänen Majesteettinsa on tullut toiseen käsitykseen, nimittäin hyväksynyt komitean enemmistön esittämän näkemyksen. Siltä pohjalta meillä on nyt lakiehdotus edessämme, ja mahdolliset esteet, joita tällaisen lakiehdotuksen tielle asetetaan, voivat johtaa uudistuksen lykkäämiseen kaukaiseen tulevaisuuteen, joka on tällaisissa olosuhteissa kaikista näkökulmista katsottuna täysin arvaamaton. Mielestäni valiokunnan on otettava tämä asiaintila erityisesti punnittavakseen, ja maan säätyjen on omalta osaltaan jopa uhrattava oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden vaatimukset saadakseen tämän uudistuksen aikaan. Arvelen, että jopa velallisille, vaikka he itse asiassa joutuvat maksamaan enemmän kuin heidän pitäisi oikeudenmukaisesti maksaa, on niin ilmeistä etua kullan ottamisesta hopean sijaan rahametalliksi, että valtiovallat voivat sälyttää velallisille tällaisen uhrauksen, mikäli siirtymisesityksestä tulee voimassa oleva laki. Mutta näin ei pidä tehdä, ennen kuin on yritetty kaikin tavoin tutkia, miten velallisten ja velkojien etujen yhteensovittaminen voi tapahtua, sillä täydellistä oikeudenmukaisuutta – siitä olen yhtä mieltä useiden muiden puhujien kanssa – täydellistä oikeudenmukaisuutta on aivan mahdotonta saavuttaa. Mikäli yritetään soveltaa arvojen ehdotonta samuutta, on täysin mahdotonta sanoa, miten suuri määrä kultaa vastaa velkaa maksettaessa sitä määrää hopeaa, jonka velallinen velkaa ottaessaan sai. Pyysin saada mainita tämän ennen kuin ehdotus lähetetään valiokuntaan, en siksi, että halusin tuoda esiin sen näkökulman ja käsityksen, jonka komiteassa esitin, vaan koska katson kysymyksen saatua tämänhetkisen sisältönsä, että säätyjen on tutkittava, eikö yhtä hyvin voisi jonkinlaisen kohtuullisuuden puolustaminenkin joutua väistymään nyt kyseessä olevan tärkeän taloudellisen edun tieltä. Pyydän saada kannattaa edessämme olevan keisarillisen esityksen lähettämistä siihen valiokuntaan, joka on erityisesti perustettu tätä tarkoitusta vasten. Poikkeuksena on kuitenkin keisarillisen esityksen numerossa 46 oleva kolmas asetusehdotus, joka on mielestäni lähetettävä Pankkivaliokuntaan, koska tämä asetus merkitsee muutosta Suomen Pankin ohjesääntöön.

Herra Snellman: Pyydän saada selittää, etten ehkä ymmärtänyt herra Mecheliniä oikein, siis luuliko hän mielipiteeni olevan, että pitää jättää tuomioistuimen määrättäväksi, miten paljon kultaa vastaa hopeaa yhdessä markassa. Se ei voisi ikinä olla minun mielipiteeni. – Valtiovalloilla on luonnollisestikin oikeus määrätä, kun siirrytään kultakantaan. Mutta miten paljon velallisen tulee maksaa velkojalle, kun tämä määräys on olemassa, siis juuri sitä ei valtiovaltojen tule määrätä. Eräs toinen kunnioitettu puhuja väitti, että olisi kysymys siitä, miten maksun tulee tapahtua, kun velallinen tarjoaa maksuksi huonompaa tavaraa, ja eikö valtiovaltojen silloin pidä tulla väliin. Siitä ei tässä toki ole kysymys. Velallinen tarjoaa maksua hopeassa; hän on saanut täsmälleen samaa tavaraa, samaa voimassa-olevassa painossa ja arvossa hopeamarkoissa. Mutta hopean itsensä arvo on pudonnut. Hän maksaa samassa tavarassa, jonka on saanut, ja kysymys siis oli: pitääkö valtiovaltojen määritellä tälle tavaralle toinen arvo kuin tavaralla todellisuudessa on? Ei! Juuri tämä on kysymyksen ydin.

Herra Robert Björkenheim: On kai oikeastaan liian aikaista lausua nyt mitään tästä maallemme merkityksellisestä kysymyksestä, ennen kuin saamme siihen selvityksen siltä valiokunnalta, joka tätä asiaa varten nimitetään. On luonnollista, ettei tätä uudistusta voida viedä läpi ilman uhrauksia, kuten ei mitään rahauudistusta ole viety läpi uhrauksitta missään muuallakaan. Meidän tulee pyrkiä tekemään näistä uhrauksista niin vähäisiä kuin mahdollista, päästä mahdollisimman lähelle oikeudenmukaisuutta, sillä täydellistä oikeudenmukaisuutta emme tule missään tapauksessa saavuttamaan. Halusin varsinaisesti vain vastata herra Pippingsköldin lausumaan siitä, että maan sisäosien tavarahintoihin eivät kurssitilanteemme ole vaikuttaneet. Onko mahdollista, ettei viljan arvoon maassamme vaikuta hinta, josta siitä ulkomailla maksetaan? Onko mahdollista, ettei viljan hintaan maassamme vaikuta se hinta, jonka saamme omalla rahallamme maksaa maahan tuodusta venäläisestä viljasta? Senhän kanssa suomalainen viljamme kilpailee. Onko mahdollista, etteivät sen voin hintaan, jota me osittain viemme maasta, siis etteivät tämän tavaran kotimaiseen hintaan vaikuta kurssivaihtelut meidän rahamme ja ulkomaisen valuutan välillä? Muutoin olen vakuuttunut, että valiokunta, joka tätä kysymystä varten asetetaan, ei jätä huomiotta, että 10 vuotta sitten vietiin läpi uudistus, jonka vuoksi vaadittiin yhdeltä taholta 20 %:n uhraus, ja jolla joudutettiin toiselle taholle tullutta saman prosenttiluvun suuruista voittoa. Se oli uhraus, ja tämä uhraus kestettiin mukisematta. Samoin käy niidenkin uhrausten, jotka nyt tulevat kysymykseen, samalla tavoin nekin kestetään, ellei löydetä irtipääsyä niistä. Mutta jos on mitään mahdollisuutta päästä lähemmäksi oikeudenmukaisuuden vaatimusta, niin olen täysin vakuuttunut siitä, ettei valiokunta jätä sitä mahdollisuutta käyttämättä, sitä tietä näyttämättä, ja että säädyt tulevat sitä kannattamaan ja hyväksymään.

Herra Hackman: Koska minäkin kuuluin rahakomiteaan ja rahakomitean enemmistöön, en halua olla selittämättä, että ajatuksenani on koko ajan ollut vastata oikeudenmukaisuuden vaatimuksiin, mikäli mahdollista. Ja herra Snellmanin esittämä lause, että jokaisen pitäisi rahauudistuksen läpiviennin jälkeen omistaa yhtä paljon kuin hän omisti rahauudistusta edeltäneenä päivänä, oli päämäärä, johon minäkin olen pyrkinyt. Mutta mahdollisesti joudun antamaan voitonjuhlinnan inhimilliselle luonnolle, kuten jokainen muukin, nimittäin että parhaista tarkoituksista huolimatta jokainen ajattelee ja näkee tiedostamattaan asiaa enemmän siltä puolelta, joka vastaa ihmisen omia etuja. Ja pääasiallisena tavaranviejänä olen luonnollisesti joutunut tarkastelemaan asiaa enemmän vientiyritykselle tärkeimmästä ja edullisimmasta näkökulmasta, mikä on siten voinut johtaa minut kannattamaan vaihtokurssia tai kiinteää hopean hintaa, joka on niin alhainen suhteessa kultaan kuin mahdollista. Sillä onhan itsestään selvää, että tavaranviejä voittaa enemmän, jos siirtymä kultakantaan toteutetaan hopean alhaisemman arvon mukaan. Mutta ne syyt, jotka kysymystä tarkastellessa puhuivat muiden perusteiden mukaisen muuntamisen puolesta, olivat niin vakuuttavia, etten voinut olla kannattamatta niitä. En tietenkään jättänyt huomiotta yksilön oikeutta maksaa samalla tavaralla, jossa hän oli saanut lainansa, ja myönnän kernaasti, että tiukasti ottaen valtiovalloilla ei pitäisi olla oikeutta panna yksilöä maksamaan muussa tavarassa. Silloin täytyy kuitenkin kieltää kaikki oikeudet siirtyä toiseen rahaan, ja jopa tässäkin siirtymisessä on suuri epäoikeudenmukaisuus. Jos siis päädytään tähän suureen epäoikeudenmukaisuuteen, koska katsotaan, että jokainen tässä maassa saa sillä tavoin voittoa, silloin mielestäni putoaa pois suuri osa niistä syistä, joita herra Snellman luetteli. Silloin joudutaan selvittämään, mikä on sen metallin, josta poistutaan ja sen metallin, johon siirrytään, keskinäinen suhde, mutta olisi suuri epäoikeudenmukaisuus maan kaikkia kansalaisia kohtaan, jos otettaisiin perusteeksi se arvosuhde, joka maan rahametallilla on maailmanmarkkinoilla, tai ellen ymmärtäisi, että hopeamarkallani on enemmän arvoa tässä maassa, kuin mitä sillä on Lontoossa tai Hampurissa. Herra Björkenheim on aivan oikein huomauttanut, että hopean arvon aleneminen vaikuttaa maan vientiin ja tuontiin, mutta siihen se on todella jäänytkin. Maassamme ei hopea ole vajonnut samassa suhteessa kuin hopean arvo on vajonnut ulkomailla, ja meidän Suomen markkamme on efektiivisesti maassamme paljon arvokkaampi kuin se määrä hopeaa, joka sitä vastaa. Se ei ole niin arvokas, jos minun on maksettava ulkomainen velka, mutta kun minun on maksettava veroni, palvelusväkeni palkat, ne pitkäaikaiset sopimukset, jotka olen solminut, sillä on aivan toinen arvo. Tämä arvo oli luonnollisesti se, jota rahakomitea yritti selvittää, ja sen enemmistö päätyi niin pieniin eroihin edelliseen arvoon verrattuna, että se katsoi voivansa uhrata sen muutaman prosentin epäoikeudenmukaisuuden sitä suuren voiton hyväksi, jonka koko maa saisi mutkattomasta siirtymisestä kultakantaan.

Vapaaherra Viktor von Born ehdotti näiden mietintöjen pöydällepanoa huomispäivän istuntoa seuraavaan istuntoon.

Herra Robert Björkenheim pyysi puheenvuoron: Kysyn, eikö saattaisi tuottaa vahinkoa tämän tärkeän kysymyksen ratkaisulle, jos se pannaan pöydälle huomista istuntoa seuraavaan istuntoon. Kuten herra Maamarsalkka suvaitsi ilmoittaa, ei ole tehty ratkaisua siitä, pidetäänkö ensi viikolla mitään istuntoja. Emme tiedä, minä päivänä valtiopäivät keskeytetään. Jos huomispäivän istuntoa seuraava istuntoa ei järjestetäkään, niin tämä kysymys ei tule ollenkaan esille, vaikkei sen ratkaisu siedä lykkäämistä. Jos taas tällä viikolla pidetään istunto huomispäivän istunnon jälkeen, niin riippuu joidenkin harvojen Aatelissäädyn jäsenten vaatimuksesta, että kysymys jätetään edelleen pöydälle, eikä sitä silloin myöskään pystytä tänä keväänä ratkaisemaan. Uskallan sen vuoksi mitä kunnioittavimmin ehdottaa, että tämä kysymys jätettäisiin pöydälle vain huomispäivän istuntoon, ja katson, että siihen on sitäkin enemmän syytä, koska mietintö on kyllä ollut Aatelissäädyn jäsenten saatavilla.

Herra Montgomery: Pyydän saada kannattaa täysin herra Björkenheimia ja huomautan samalla, että Aatelissäädyllä on jo kauan ollut tilaisuus tutustua kysymykseen rahakomitean mietinnöstä ja ehdotuksesta jaettujen painettujen kappaleiden välityksellä. Valiokunnan mietintö on lyhyt ja sisältää vain esityksen kannattamisen, joten siihen tutustumisen ei pitäisi olla vaikeaa. On äärettömän tärkeää saada asia mahdollisimman pian ratkaistuksi.

Vapaaherra Boije: Pyydän myös saada kannattaa herra Björkenheimia ja lisätä hänen esittämiinsä syihin, että mikäli huomispäivän jälkeen olisi vain yksi istunto, voisi käydä niin, ettei yhdenmukaistamisehdotusta voitaisi saada aikaan, mikäli se osoittautuisi tarpeelliseksi.

Herra Snellman: Vaikka olenkin edellisen puhujan kanssa samaa mieltä siitä, että on turhaa esittää mitään valiokunnan ehdotusta vastaan, joka on vasta tutkittavana, sillä hänen laillaan luulen, että monet sekä pienet että suuret intressit ovat jo ratkaisseet asian, mutta haluan kuitenkin osaltani esittää omankin vastalauseeni tätä ehdotusta ja sen oletettavaa ratkaisua vastaan.

Vanhasta tilanteesta olemme jo ehtineet pitkälle: fiat justitia, pereat munduslat. toteutukoon oikeus, vaikka maailma tuhoutuisi. Emme ole vain pyyhkineet pois jälkilausetta, vaan nyt on jopa kyse etulauseen poispyyhkimisestä ja sen unohtamisesta, että kuitenkin juuri oikeus pitää kansakuntia yllä. Punnitaan tappioita, pieniä hankaluuksia oikein tekemisen vastapainoina, vaikka pitäisi ainakin asettaa periaatteeksi oikein tekeminen ja tarjota mahdollisuus sitä teoissa noudattaa.

En pysty ymmärtämään, miten monet vakavat, tiedostavat, kunnioitettavat miehet voivat istahtaa tutkimaan, onko kurssinnousulla ollut todellakin jotain vaikutusta maan tuotehintoihin vai ei. Heillä on jo kädessään tuontihinta, he ovat myös puhuneet siitä, että tuontitavaroiden hinta on kyllä noussut, mutta sitten on kuultu heidän lisäävän siihen sanat: ”siihen se jää”. Tällaiset näkemykset, tällaiset lausunnot ovat minusta järjettömiä. En kykene käsittämään, miten kellään voi olla sellaisia näkemyksiä, tai miten kukaan voi esittää sellaisia lausuntoja. Sillä jokaiselle pitäisi olla selvää, että jos tuontitavaroiden hinta ja siis myös ulkomaisen raaka-aineen hinta on noussut, niin täällä tuotettujen tavaroiden ja valmisteiden hinnankin on noustava. Jos kaikki maan tuottajat joutuvat maksamaan korkeampaa hintaa kaikista ulkomaisista kulutustavaroista, maanviljelijä suolastaan, sokeristaan, kahvistaan ja muusta, niin on luonnollista, että hän korottaa omien tuotteidensa hintaa. Toisaalta on selvää, että kun kurssi on 10 prosenttia korkeampi, on viejän ansaittava nämä 10 prosenttia. Miten voidaan epäillä, etteikö myös kotimainen kuluttaja joutuisi maksamaan tämän vientituotteen hankkimisesta 10 prosenttia enemmän. Meillä on ollut aivan riittävästi selkeitä todisteita puutavaran viennin edullisen konjunktuurin vaikutuksesta eli siitä, miten suuressa määrin tämä suhdanne korotti työn hintaa. On myös luonnollista, että kun työmies joutuu maksamaan korkeampaa hintaa, ei vain ulkomaisten vaan myös kotimaisten tavaroiden kulutuksestaan, kuten esimerkiksi voista ja muista maitotuotteista, viljasta ja leivästään, hän ei pysty elämään sillä päiväpalkalla, jonka hän on siihen saakka ansainnut. En todellakaan käsitä, miten kukaan voi epäillä, ettei kurssinnousulla olisi tätä vaikutusta. Tietenkin erilaisten tavaroiden hintaa voidaan laskea tai nostaa muistakin syistä. Mutta näitä syitä ei tarvitse etsiä saadakseen selville, nostaako korkeampi kurssi tavaroiden hintaa vai ei. Kun kurssinousu on tapahtunut, sen on ollut väkisinkin nostettava hintoja, tai päinvastoin kurssinousu on ehkäissyt hintojen laskua. Tämä on niin päivänselvää, etten käsitä, miksi tarvittaisiin lisäselvityksiä, miksi pitää istahtaa työskentelemään tämän aiheen parissa.

Samanlaisista vaihteluista riippuvat maassamme äärettömän monet kangertelevat liiketoimet, keskeneräiset kaupanteot. Velkojan ja velallisen suhde, mikäli on kyse rahasta, on vain yksi vaihe näissä kaupoissa. On paljon muita liiketoimia, joita ei ole saatu päätökseen. Ja nyt tarttuu tämänkaltainen asetus näihin kaikkiin ja säätelee niitä oman mielensä mukaan. Juuri tätä minä pidän puuttumisena omistusoikeuteen.

Komitea ja keisarillinen esitys ovat asettaneet muuntokurssiksi suhde 1:n suhde 15½:een eli 15½ painoyksikköä hopeaa vastaa yhtä painoyksikköä kultaa. Millä perusteella? Ei millään. Voidaan sanoa, ettei tätä hopean ja kullan välistä suhdetta ole oikeastaan koskaan ollut missään maassa olemassa. Sitä ei ole ollut edes Ranskassa. Suhde on aina ollut vaihteleva, joskaan se ei ole paljonkaan eronnut näistä luvuista. Komitea on sen hyväksymisen perusteiksi sanonut, että tämä on oikea, ettei ole näkyvissä minkäänlaista muutosta, joka kurssissa olisi tapahtunut vuoden 1876 alusta lähtien, siis pysytellään vuodessa 1875. Pankki tosin noteerasi vähäisen kurssinousun vuoden 1875 ensimmäisinä kuukausina, mutta siihen ei nojauduta eli otetaan huomioon se ajankohta, jolloin kurssinousu tapahtui, muttei sitä, joka on nimenomaan vaatinut siirtymistä kultakantaan.

Komitea päätti työnsä lokakuussa vuonna 1876. Korkeampaa kurssia voitiin silloin laskea vain muutamalta kuukaudelta. Mutta pian tullaan lokakuuhun 1877, ennen kuin siirtyminen kultakantaan tapahtuu. Korkeampi kurssi on silloin ollut voimassa kaksi vuotta. Eikö nyt muka kahden vuoden ulkomaisen kurssin voimassaoloaika ole ollut riittävän pitkä vaikuttamaan kotimaisten tavaroiden hintaan? Tätä tuskin kannattanee edes epäillä. Selvää on, etteivät tuotteiden hinnat noudata Lontoon pörssin hopean hintanoteerausta, eivät edes oman pankkimme kurssinoteerauksia siten, että tuotehinnat noudattaisivat niitä päivä päivältä. Yleisesti uskon, että asiaa kannattaa tarkastella siten, että jonkin maan rahalla ei itse asiassa ole rahanarvoa, joka vastaisi ulkomaisten pankkien kurssinoteerausta, vaan tavallisesti sen todellinen arvo on näissä noteerauksissa suhteessa muiden maiden valuuttoihin. Siksi olen vakuuttunut, että meidän hopeamarkkamme nykyinen kaupallinen arvo on kaikin puolin paljon korkeampi suhteessa maassa saatavilla olevien tuotteiden hintaan, kuin mitä se on pankin kurssinoteerauksen mukaan. On tietenkin erittäin vaikeaa päätyä arvoon, joka vastaisi tämän rahan todellista arvoa täsmälleen oikein, jos näin saan sanoa. Mutta jos vain päätetään todellisesta periaatteesta ja pyritään pysyttäytymään siinä, niin on tehty kaikki, mitä ihmiseltä voidaan vaatia. Jos siis hyväksytään periaate, ettei kenenkään omistusoikeutta saa horjuttaa, ja tarjoudutaan tekemään kaikki voitava sen toteuttamiseksi, niin se riittää. On siksi erittäin kohtuullista, että asetetaan pankin kurssinoteeraukset pohjaksi ja lasketaan niistä keskiarvo nopeiden nousujen eliminoimiseksi, koska ne saattavat olla voimassa vain muutamia päiviä tai vaikka viikon verran, eivätkä ne ole voineet mitenkään vaikuttaa tuotteiden hintoihin. Samoin on laskettava siitä tuloksesta, joka näin saadaan, muutamia prosentteja vastaamaan kurssinoteerauksen ja rahan todellisen, käyvän arvon välistä eroa suhteessa muihin maassa kaupan kohteina olevien tuotteiden arvoon. Menetelmiä voi olla monia, mutta periaatteita voi olla vain yksi; eikä olisi myöskään mitään sanottavaa asiasta, jos menetelmäkin osoittautuisi puutteelliseksi, silloin ei tarvitsisi muuta kuin pitää kiinni periaatteesta, että tehdään niin oikein kuin vain kyetään.

Jos halutaan välttämättä siirtyä frangiin, vaikka se on tavallaan pelkkää haaveilua, niin tie on aina auki, ja on yhdentekevää, siirrytäänkö siihen puolen vuoden tai vuoden kuluttua. Siihen voidaan kuitenkin myös siirtyä 1. heinäkuuta 1878, kuten on ehdotettu. Sen ajan voisi silloin varsinainen hopeamarkkaa vastaava kultamarkka olla voimassa. Sitä ei tarvitse leimata, sillä kukaan ihminen ei halua sitä nähdä. Se voi hallita kuten Dalai Lama niin salaisesti, ettei kukaan tiedä, missä se on. Kukaan ei niinä kuukausina halua metallista kultarahaa; niin kauan kuin valtionkassa ottaa vastaan pankin seteleitä, ne kelpaavat erinomaisesti. Jos katsotaan, että maan kaupalle ja teollisuudelle on välttämätöntä saada vakuus siitä, ettei pankki käyttäisi väärin monopoliasemaansa ulkomaisiin vaihtokursseihin nähden, niin voitaisiin antaa kulta vietäväksi maasta harkkoina sille, joka sitä haluaa. Viejälle on myös paljon kätevämpää ja toivottavampaa saada kulta leimattuina harkkoina kuin kolikkoina, sillä edelliset ovat rahana voimassa kaikkialla maailmassa. Kun sitten siirrytään frangeihin, on tietenkin laskettava ero uuden rahan kullanarvon ja sen kullanarvon välillä, joka nyt määriteltäisiin markalle näinä kuukausina 1. heinäkuuta 1878 saakka. Tästä siirtymästä tulee kylläkin vähän hankala, mutta jos lasketaan liikkeelle kultaseteleitä, jotka vastaavat uutta rahayksikköä, niin niitä voidaan enimmäkseen vaihtaa liikkeessä oleviin hopeaseteleihin puolen vuoden ajan, kunhan vain ottaa ajasta oikein vaarin ja toimittaa kaikki hopeasetelit valtionkassaan, pankkiin ja pankin konttoreihin, eikä yksityispankeilla varmaankaan olisi mitään vastaan vaihtaa sisään tulevat setelit kultaseteleihin.

Kaikkien julkisten tilien, kruununrasitusten, tullin ym. muuntaminen aiheuttaa toki vähän vaikeuksia, mutta jos prosentti on vakaa, nimittäin se prosentti, joka määrittelee eron uuden rahayksikön ja vanhan välillä, on asia suhteellisen helppo. Sitä voisi, vaikken sitä vaadi, auttaa vain siten, että keisarillisessa senaatissa verohinta-arvoa alennettaisiin molempien rahayksiköiden välisen eron mukaisesti ja kaikki taksat oikaistaisiin tässä suhteessa. Nyt vältetään tämä yksinkertaisesti nostamalla veroja. Jos siis vaikeudet olisivatkin kaiken kaikkiaan vähän suuremmat, niin se ei olisi mikään syy oikeudenmukaisuuden välttämiseen.

Mutta minulla ei ole mitään toivoa siitä, että vähäisellä äänelläni voisi olla asian mitään vaikutusta. En siksi halua edes vaatia mitään, vaan päätän puheenvuoroni lausumalla vakavan vastalauseeni sitä kohtaan, mitä nyt on tapahtumassa.

Herra N. K. Nordenskiöld: Kun on tietoinen siitä, että tartutaan ominaisuuksiltaan niin laaja-alaiseen ja rajuun toimenpiteeseen kuin tämä, niin voi tuskin toivoa muuta kuin että siihen tartuttaisiin niin pian kuin mahdollista, niin vähin pohdiskeluin kuin mahdollista, niin vähin epäröinnein kuin mahdollista. Siksi minusta ei ole syytä esittää uusia syitä vastustaa muuntokurssia 1:n suhde 15½:een, vaikka tietenkin olen kultakantakomitean kokousten jälkeen tullut ajatelleeksi niitä enemmänkin ja pyöritellyt sellaisia ajatuksia, jotka voisivat olla kiinnostavia täällä esittää, jos tähtäisin täysin vakavasti keskusteluun, jossa omaksumallani näkemyksellä tuskin olisi menestymisen mahdollisuuksia. Sitä paitsi herrat Silfversvan ja Snellman ovat jo esittäneet lukuisia näistä syistä. Huolimatta herra Mechelinin kehotuksesta, ettei tässä säädyssä ryhdyttäisi protestoimaan, vaan vaadittaisiin sen sijaan mietinnön palauttamista valiokuntaan, niin minä en vaadi palauttamista vaan yhdyn herrojen Silfversvan ja Snellman protesteihin muuntokurssia vastaan, joka nyt asetetaan vuoden 1877 rahauudistuksen pohjaksi. Yksilön omaisuussuhteiden horjuttamisen vuoksi, joka epäilemättä seuraa tätä muuntokurssia, vuoden 1877 rahauudistukseen liittyy Säätyjen taholta vallan väärinkäyttö, josta jää raskas, erittäin raskas muisto tulevan taloudellisen kehityksemme historiaan. Vaikka koko joukko kansalaisia näki vuoden 1865 rahauudistuksessa ajallisen hyvinvointinsa tuhotuksi tai pahoin horjutetuksi, lienevät useimmat heistä kuitenkin tunteneet syvää kiitollisuutta niitä miehiä kohtaan, jotka olivat moraalisesti kyllin rohkeita tukemaan Monarkkia, joka oli valmis irrottamaan tämän rahauudistuksen, epäoikeudenmukaisesta muuntokurssista huolimatta, sen korkeamman valtiomahdin hoidosta, joka ei piitannut siitä, mikä oli Suomelle hyväksi. Aivan toinen on asiaintila nyt vuonna 1877. Nyt meidän armollinen Keisarimme ja Suuriruhtinaamme on jättänyt rahauudistuksen Säätyjen tutkittavaksi ja vapaasti harkittavaksi. Omasta puolestani en voi uskoa muuta kuin että Rahavaliokunta on kiinnittänyt aivan liian suurta painoa niihin näkökohtiin, jotka on esitetty tämän mietinnön sivuilla 13 ja 14.

Herra Snellman: Pyydän saada nöyrimmin mainita herra Mechelinin lausumaa vastaan, etten ole mitenkään puhunut hämmästyksestäni, että monet kunnioitetut miehet ovat olleet sokeita oikeudenmukaisuuden vaatimukselle. Lausuin hämmästykseni, miksi vakavat, kunnioitetut henkilöt ovat istahtaneet ottamaan selvää, ovatko nousseet valuuttakurssit jotenkin vaikuttaneet maamme tuotteiden hintoihin. Tätä minä kummastelin. Jos olen tässä ihmetyksessäni väärässä, niin olkoon sitten niin; mutta en ymmärrä, ettei jokaiselle ole vielä selvinnyt, että kaikki tutkimukset tästä ovat tarpeettomia. Minut on käsittääkseni sitä paitsi ymmärretty väärin, kun puhuin siitä, miten mielestäni siirtymän kultakantaan pitäisi tapahtua. En tarkoittanut, että siirtymän kultakantaan pitäisi tapahtua vasta 1. heinäkuuta 1878 – vaan että rahayksikön muuttamista markasta frangiin säästettäisiin siihen asti, mutta että siirtymisen kultakantaan pitäisi tapahtua niin pian kuin suinkin muuntokurssin mukaan, ja sen pitäisi olla yhtäpitävä markan faktisen arvon kanssa. Kun sitten mainittuna aikana uusi rahayksikkö, frangi, astuisi voimaan, olisi ero ilmoitettava sen ja kuvitteellisen kultamarkan välillä, johon nyt tultiin siirryttäessä kultakantaan. Ja minun mielestäni on sitä paitsi täysin väärin, mitä herra Mechelin sanoi, että vasta sitten pitäisi ottaa huomioon, mikä on oikein, kun ensin annettaisiin nykyisten velkojien ja velallisten nauttia hopean ja kullan välisestä kurssierosta, joka voi olla olemassa kolme, neljä, viisi tai kymmenen vuotta eteenpäin. Velkojat ja velalliset eivät ole solmineet sopimusta siinä toivossa, että jompikumpi voittaisi rahanarvon nousun tai laskun ansiosta. Kumpikin solmii sopimuksen luottaen vahvasti siihen, että rahanarvo pysyy muuttumattomana. Jos joku on spekuloinut nousulla tai laskulla, niin se on asia, joka ei kuulu kenellekään, eikä valtiovaltojen kannata siitä huolta kantaa. Jos rahanarvo on pudonnut heidän oletuksensa vastaisesti, kuten täällä meillä on tapahtunut, niin se on koko maan onnettomuus, kuten kerran aikaisemmin jo sanoin, täysin verrattavissa katoon tai johonkin muuhun yleiseen onnettomuuteen. Sen on Korkeampi mahti saanut aikaan. Mutta sellaisista spekuloinneista rahanarvon nousulla tai laskulla ei tarvitse välittää, eikä mikään oikeudenmukaisuus vaadi, että velkojan eikä velallisen toiveiden tai spekulaatioiden tulevaisuuden tasoa pitäisi tässä tapauksessa turvata lailla. Siten katson, että tämä huomautus oli täysin aiheeton. Jos on mahdollisuus saada asia palautetuksi valiokunnan käsittelyyn, vaatisin sitä ehdottomasti samoin kuin sitä, että valiokunnan tulee täysin erottaa toisistaan nämä kaksi asiaa, siirtyminen kultakantaan ja uuden rahayksikön ottaminen käyttöön. Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Niitä koskevan säädöksen voi mahdollisesti sisällyttää samaan asetukseen, mutta parasta olisi, jos alun perin olisi saatu kaksi asetusta. Kultakantaan siirtymisen pitää mielestäni tapahtua heti siten, että hopearahan liikkeelle laskeminen lopetetaan ja hopearuplan kelpoisuus laskettaisiin hopeamarkan kanssa samanarvoiseksi, sellaiseen arvoon, joka on vaihtorahaksi asiallinen, koska sitä vastoin yleisessä liikkeessä olevat pankin setelit edustavat uutta kultarahaa. Voi kyllä olla, että pidetään tavattoman irrationaalisena, että on kullaton kultaraha; mutta katson, ettei sillä ole lähitulevaisuudessa mitään merkitystä. Kultamarkka voidaan leimata siihen arvoon, jonka muuntokurssi määrittelee, mutta se olisi tarpeeton toimenpide, jos vastaisuudessa otetaan käyttöön uusi rahayksikkö ja taas lyödään uusia kolikoita.

On varsin vaikeaa vastata kysymykseen, miten muuntokurssi puolestaan määritellään. Minun vakaa käsitykseni on, että on toimittava päinvastoin kuin komitea ehdottaa. Juuri kurssinousun ajanjakso on aiheuttanut siirtymän uuteen rahakantaan tai toiveen, että niin tehtäisiin. Siksi tämä ajanjakso on otettava huomioon; ei aikaa sitä ennen syksyyn 1875 saakka, vaan syksystä 1875 nykyhetkeen. Jätetään ottamatta pankin à vista -keskikurssi pohjaksi ja otetaan sen sijaan näiden pankin kurssinoteerausten keskiarvo, kuten minulla oli kunnia mainita, kuitenkin eliminoiden kaikki nopeat nousut, jotka ovat olleet voimassa vain lyhyen aikaa, eivätkä ole voineet mitenkään vaikuttaa rahan käypään arvoon, ja että kun tähän keskiarvoon on tultu, lasketaan siitä vielä pois pieni prosenttimäärä vastaamaan eroa kurssinoteerausten ja hopeamarkan käyvän arvon välillä suhteessa muihin tavara-arvoihin. Näin kai tullaan toimimaan jossain määrin umpimähkään. Ei sille voi mitään. Mutta silloin on päädytty sellaiseen muuntokurssiin kuin sen pitäisi olla, jotta se olisi yhtäpitävä oikeudenmukaisuuden kanssa. Olen hämärästi muistavinani, että on tehty tarkkoja laskelmia siitä, miten nopeasti nousevat tai laskevat kurssinoteeraukset vaikuttavat tuotteiden hintoihin jossakin maassa. Siitä olisi silloin pitänyt saada ohjeistusta sen prosenttiluvun hakemiseen, jolla kurssinoteerauksesta saatu kullan keskiarvo on markkaan nähden on voinut alentua, ja siten päästä markan faktiseen arvoon. Näin on tehty paras, mitä voidaan, eikä sen enempään yksikään inhimillinen kyky pysty. Uskon, että näin on asianlaita kaikessa inhimillisessä oikeudenmukaisuudessa, siis että käytännössä päästään vain sen likiarvoon. Miettimisestä on jossain vaiheessa yksinkertaisesti tehtävä loppu, kun on nimittäin käytetty kaikki voitava, jotta päästäisiin lopputulokseen, joka vastaa sitä, mikä on oikein. Kun ihminen on päässyt siihen, hänen on laskettava sielunsa Jumalan käsiin ja uskottava, että oikeus on täytetty; sillä sellainen on inhimillinen järjestys, sellainen on inhimillinen kyky; pitemmälle emme pysty pääsemään.

Herra Emil Forselles: Kun keisarillinen esitys lähetettiin valiokuntaan, esitin jo toiveen, että valiokunta hoitaisi rahauudistuksen toteuttamisen siten, että se aiheuttaisi mahdollisimman vähän vaurioita omistusoikeuteen. Mielestäni valiokunta ei ole tässä onnistunut. Yhdyn sen vuoksi täysin herra Mechelinin ehdotukseen, että mietintö palautettaisiin mieluummin valiokuntaan, jotta se käsiteltäisiin uudelleen sillä tavoin kuin täällä on jo esitetty ja kuten vielä voidaan esittää, mieluummin kuin että rahauudistus vietäisiin läpi protestien ja eriävien mielipiteiden saattelemana. Vaadin siten palauttamista.

Herra Montgomery: Täällä on sanottu ja ehdotettu, että jokaisen, joka ei ole sitä mieltä, että rahauudistus vietäisiin tällaisenaan läpi täysin oikeudenmukaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja että jokaisen Aatelissäädyn jäsenen, joka on tällä kannalla, pitäisi esittää kysymyksen palauttamista valiokunnalle, koska olisi parempi, ettei uudistuksesta tule mitään, kuin että se saatettaisiin voimaan vastalauseiden saattelemana tai vastoin vakaumusta siitä, mitä oikeudenmukaisuus edellyttää. Jos nyt tämä vaatimus on, kuten minun on oletettava, enemmän kuin pelkkä sanontatapa, puhumista puhumisen vuoksi, niin minun on pyydettävä saada lyhyesti lausua siitä muutama sana. Ensinnäkin jo täällä käyty keskustelu kuten se selvitys, jonka rahakomitea ja aiheesta koottu valiokunta ovat esittäneet, ovat itsessään osoittaneet, ettei sellaista uudistusta voi ikinä viedä läpi vastalauseitta, että aina on erilaisia näkemyksiä saman asian oikeudenmukaisuudesta, valittiin mikä muuntokurssi tahansa. Jos siis tätä vaatimusta noudatetaan, ei koskaan tule mitään rahauudistusta. Toiseksi minun täytyy mainita, etten voi mitenkään pyytää säädyiltä tai joltakin säätyjen valiokunnalta, että se valmistelisi kaikessa kiireessä aivan toisen pohjan uudistukselle ja siirtymälle kuin se, jonka hallitus on esittänyt; sitä ei voi vaatia säätyjen valiokunnalta, joka on saanut työskennellä 3, 4 päivää tai viikon. Tämä vaatimus on siten täysin toteutettavaksi kelpaamaton. Sen sijaan niiden, jotka palautusta vaativat, on oltava selvillä siitä, että uudistus on joko vietävä läpi sellaisena kuin sen suunnitelma nyt on, tai sitten sitä ei viedä läpi, mitä säätyjen myötävaikutukseen tulee, ei tänä keväänä, mikä olisikin todella tärkeää, eikä mahdollisesti myöskään koko näiden valtiopäivien kokoontumisajan kuluessa. Minusta näyttää sen vuoksi, ettei nyt voi, kun lakiesitys on saatettu tähän kuntoon, jossa se tällä hetkellä on, tulla kysymykseen muuta kuin ratkaisu, halutaanko rahauudistusta vai ei. Olen lausunut mielipiteeni jo aikaisemmin kysymyksestä, joka koskee oikeudenmukaisimman siirtymän periaatetta. Minulla ei ole ollut syytä muuttaa käsitystäni, mutta olen todennut, ettei siitä ole kaikilta osin ollenkaan samaa mieltä kuin pieni vähemmistö, joskin yleisistä tendensseistä samanmielisiä on enemmän. Olen ennen muuta vakuuttunut siitä, että eniten mielipiteet jakautuvat, kun on kyse siitä, mitä oikeudenmukaisuus tässä yhteydessä vaatii, mutta enemmistö luultavasti hyväksyy ehdotetun muuntokurssin. Uskon, että voidaan varsin suurella todennäköisyydellä olettaa, että suuri enemmistö sekä edustajista kuin myös maan koko väestöstä katsoo, että kaikkein paras tai oikeudenmukaisuutta lähinnä vastaava muuntokurssi on nyt ehdotettu 1:n suhde 15½:een. Koska sellaisessa tapauksessa lause ”volenti non fit injuria”lat. halukkaalle henkilölle se ei ole väärin pitää paikkansa, niin voin tämän mielipiteen kannattajien osalta antaa kaikkien epäilyksieni raueta. Ja kun en muuten ole saanut enempää tukea suunnitelmalleni, jossa on isojakin käytännön hankaluuksia, sen myönnän, niin katsoisin, että olisi hullua haluta itsepäisesti pitää siitä kiinni. Haluan siksi omalta osaltani ilmoittaa, mikä myös käy ilmi valiokunnan mietinnöstä, johon olen liittänyt erään eriävän mielipiteen, että omalta osaltani kannatan uudistusta siinä muodossa, kuin sitä on ehdotettu. Täällä on puhuttu siitä rohkeudesta ja isänmaallisuudesta, jota vuoden 1865 rahauudistuksen toteuttajat osoittivat. Olen aivan samaa mieltä, että meidän pitää osoittaa kiitollisuutta niille, jotka ottivat siitä itselleen vastuun. Muuntokurssi, joka silloin toteutettiin, ja joka on itse asiassa kuitenkin ollut ankarampi velallisia kohtaan, oli kai lähinnä aiheellinen muodollisesta oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna. Silti sanottiin, että näitä uhrauksia voitiin heille sälyttää sen suuren poliittisen tavoitteen vuoksi, joka silloin saavutettiin. Katson, että uudistus, joka nyt on edessämme, on täydennys, ja saanen sanoa, että verrattuna siihen, mitä silloin tehtiin, myös tämä on yhtä suuren uhrauksen arvoinen kuin vuoden 1865 uudistus oli, ja katson, että tämän seikan on painettava varsin raskaasti vaakakupissa, kun on kyse uudistuksen kannattamisesta.

Herra Robert Björkenheim: Koska Aatelissääty on kunnioittanut minua tehtävällä osallistua Rahavaliokunnan työhön, ja kun en ole pystynyt yhtymään kaikessa enemmistön näkemykseen, katson velvollisuudekseni selvittää näkökantojani tästä kysymyksestä. Äänestin kultakannan käyttöönottamisen puolesta maassamme, koska katson sen olevan tinkimätön ehto sille, että terve, tarkoille laskelmille perustuva liiketoiminta pystyy jatkamaan olemassaoloaan. Nimittäin yksikään niistä maista, joiden kanssa Suomi käy kauppaa, ei enää nykyään käytä hopeakantaa rahalaitoksensa pohjana. Äänestin myös frangijärjestelmän hyväksymisen puolesta, vaikka käsitykseni mukaan jokin toinen rahayksikkö olisi ollut meille sopivampi, siksi että esityksessä laiksi Suomen Suuriruhtinaskunnan rahayksiköstä on hyväksytty frangijärjestelmä. Säätyjen tekemä muutos yhdestä tämän lakiehdotuksen tärkeästä periaatteesta olisi kuitenkin aiheuttanut viivästymisiä rahauudistuksen läpiviennissä, ehkä jopa kaatanut koko uudistuksen. Katsoin sen vuoksi, että minun on luovuttava käsityksestäni siitä, mikä olisi Suomelle sopivin rahayksikkö, ja kannatettava frangijärjestelmää, ettei päätavoitetta – kultakantaan siirtymistä vaarannettaisi. Sitä vastoin äänestin valiokunnassa siellä ehdotettua muuntokurssin pohjaa vastaan. Syyt tähän antamaani ääneen ovat Aatelissäädyn kunnioitetut jäsenet löytäneet valiokunnan mietintöön esitetyistä perusteluista, jotka sen sihteeri on erityisen onnistuneesti kirjannut. Siksi en halua viedä Aatelissäädyn aikaa toistamalla niitä. Haluan kuitenkin vielä lisätä, että käsitykseni mukaan muuntoperusteiden muutos ei olisi vaarantanut uudistuksen läpivientiä. Muuntokurssin muutos koskee lähes yksinomaan suomalaisten keskinäistä suhdetta, enkä voi sen vuoksi olla sitä mieltä, että tämän muuntokurssin muutos olisi vaarantanut koko uudistusta. Jos olisin niin tehnyt ja arvellut, että myös tällainen muutos olisi asettanut koko kultakantauudistuksen vaakalaudalle, olisin jo valiokunnassa äänestänyt enemmistön mukana, sillä kultakantaan siirtyminen Suomessa on nyt minun käsityksen mukaan niin ehdottoman välttämätön toimenpide, että ne uhraukset, joita siinä ei voida välttää, on siedettävä ja kärsittävä, koska ne ovat maalle välttämättömiä. Mutta kuten sanottu, olen vakuuttunut siitä, että valiokunta olisi voinut ottaa toisenlaisen näkökulman, ja että siinä tapauksessa tämä kysymys olisi ratkaistu oikeudenmukaisemmalla tavalla kuin nyt tulee tapahtumaan. Jäin tämän näkemykseni kanssa yksin, enkä halua tietenkään arvostaa korkealle omaa näkemystäni valiokunnan muita 15 jäsentä vastaan. Kysymyksen nykyvaiheessa merkitsisi palauttaminen valiokuntaan samaa, kuin että tämä laki ei voisi tulla voimaan säätyjen kokoontumisaikana, koska mitään muutosta muuntokurssiin ei voida tehdä ilman mietinnön palauttamista. Jos siis jossain valiokunnassa on vaikeaa laatia lakiehdotusta, joka siksi jäisi käsittelemättä, niin se on neliosaiselle edustajistolle sula mahdottomuus ilman valiokuntaan palauttamista.

Tulen siis hyväksymään mietinnön, koska tällä hetkellä ei ole mitään muuta mahdollisuutta saada kultakantauudistusta läpiviedyksi kuin äänestää tässäkin kysymyksessä valiokunnan mietinnön ehdottoman hyväksymisen puolesta niistä puutteista huolimatta, joista se käsitykseni mukaan kärsii.

Herra Snellman: Koska niin kutsuttu vuoden 1865 rahauudistus on otettu puheeksi, pyydän saada nöyrimmin huomauttaa, että on erittäin harhaanjohtavaa, että tämä toimenpide on saanut nimekseen rahauudistus. Se on kenties johtanut monia harhaan. Silloinhan ei todellakaan uudistettu yhtään mitään. Oli jo aikaisemmin määrätty, että markasta tulisi meidän rahayksikkömme. Markan asettaminen 25 kopeekan tilalle oli myös pelkästään muodollinen muutos, muttei mitään uudistusta tapahtunut, mitään lakia ei muutettu, mitään uutta lakia ei säädetty, laki oli ollut jo aikaisemmin olemassa. Koko nk. uudistus muodostui siitä, kun sanottiin, että pankki lunastaa setelinsä lain määräysten mukaan. Ei se mikään uudistus ollut. Laki oli jo olemassa, ja määrättiin vain, että lakia tulee noudattaa. Nyt on kysymys aivan muusta. Tässä on edessämme uusi laki. Uusi laillinen rahanarvon mitta otetaan käyttöön vanhan tilalle. Kaikessa tässä on suuri ero. Herra Mechelin näytti haluavan väittää, että itse siirtyminen kultakantaan, tehtiin se miten tahansa, sisältää väkivaltaa omistusoikeutta kohtaan, kajoamista siihen. On erittäin totta, että se sisältää enemmän tai vähemmän kajoamista, koska inhimilliset kyvyt eivät riitä siirtymän toteuttamiseen täsmälleen sellaiseksi, ettei voitaisi väittää, että sen olisi pitänyt tapahtua toisin. Silti se ei periaatteessa sisällä mitään kajoamista. Ikuisista ajoista saakka on aivan oikein katsottu, että jokaisen hallituksen velvollisuus on pitää yllä rahanarvoa kansan kaiken hyvinvoinnin perustana. Kun hallitus tekee niin, tai ainakin ponnistelee tehdäkseen niin, se täyttää yksinkertaisimmat velvollisuutensa. Kun rahanarvo on horjunut syistä, jotka eivät riipu hallituksesta eivätkä kansasta, niin olisi erittäin paha asia, ellei hallitus ponnistelisi rajan asettamiseksi tätä häiriötilaa vastaan. Kaikki ovat tässä maassa ja kaikissa olosuhteissa suorittaneet liiketoimia, jotka perustuivat edellytykseen, että rahanarvo pysyisi muuttumattomana. Kun on ollut mahdotonta estää häiriö, niin silloin hallitus ja säädyt toimivat, mikäli säädyt siihen suostuvat, kaikkien etujen mukaan, kun asetetaan raja tämän rahanarvon heilahtelulle. Työskennellään yhteisen tavoitteen puolesta. Tätä ei voida väittää kajoamiseksi omistusoikeuteen. Mutta tämän rahanarvon laskun ehkäisemisessä tulee aina olemaan mahdotonta osua matemaattisesti täsmälleen oikeaan tai saada varmistus siitä, että toteutetaan siirtymä, joka olisi muuntokurssin kannalta täysin yhdenmukainen rahan käyvän arvon kanssa. Sen vuoksi voi tällainen siirtymä sisältää voittoja ja tappioita. Sille ei vain voi mitään. Mutta kaikki voitava on tehty vain, jos ponnistellaan tämän käyvän arvon löytämiseksi eikä umpimähkään määrätä uutta arvoa, jolle ei ole perusteita.

Vapaaherra Samuel Werner von Troil: Koska en voi olla herra Snellmanin kanssa samaa mieltä siitä, ettei vuoden 1865 rahauudistus olisikaan itse asiassa mikään rahauudistus eli rahalaitoksen faktisesti voimassa olevien olosuhteiden muutos, niin en voi myöskään nähdä mitään eroa vuoden 1865 rahauudistukseen johtaneiden syiden ja niiden syiden välillä, jotka nyt uudistusta vaativat. Tällaisessa tilanteessa en ymmärrä, miten joku voi ylistää vuoden 1865 rahauudistusta ja sitä vastoin haukkua maasta taivaaseen vuoden 1877 uudistuksen, sekä lisäksi vielä ennustaa jälkimmäistä vastaan kaikilta tahoilta tulevia vastalauseita. Täällä on vaadittu oikeudenmukaisuutta. Keisarillinen esitys, valiokunta ja kaikki Aatelissäädyn protestantit puhuvat oikeudenmukaisuudesta, mutta kaikki tunnustavat, ettei tässä asiassa voi löytää täydellistä oikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksikin halutaan palauttaa asia valiokuntaan. Tosin tämän palauttamisehdotuksen esittäjäkin myöntää, ettei tässä voida saavuttaa oikeudenmukaisuutta. Koska siis hänen ehdotukseensa sisältyy myös, että muuntokurssi olisi laskettava niiden epänormaalien olosuhteiden mukaan, jotka ovat vallinneet vuoden 1875 lopusta saakka, ja kun en muutenkaan ole pystynyt ymmärtämään, mitä tämä ehdotus oikeastaan sisältää – minun täytyy nimittäin tunnustaa, että minulle ei ole oikein selvinnyt, miten herra Snellman varsinaisesti ajattelee, että tämä uudistus pitäisi viedä läpi – niin minun täytyy vastustaa jokaista palautusta, kunnes on esitetty parempi ehdotus kuin keisarillisen esityksen ja valiokunnan mietinnön sisältämä. Vaadin nyt siis erittäin vakavasti, että keisarillinen esitys ja valiokunnan mietintö hyväksyttäisiin.

Vapaaherra August Wrede: Rahavaliokunnan jäsenenä pyydän minäkin ilmoittaa mielipiteeni muutamalla sanalla. Siihen muuntoehdotukseen, joka sisältyy keisarilliseen esitykseen, ja jonka valiokunta on hyväksynyt, olen oikeastaan yhtynyt, kylläkin vastahakoisesti, niiden käytännön hankaluuksien vuoksi, joita agiolaskelma vanhojen pitkän maksuajan lainoista johtuvien sitoumusten, ostojen ja sopimuspalkkojen ym. käteisvaroista tulee tuomaan mukanaan. En voi myöskään myöntää, että tämän muuntamisen pohja vastaisi oikeudenmukaisuutta ja kohtuutta, mutta minun täytyy toisaalta tunnustaa olevani vakuuttunut, ettei mitään täysin oikeudenmukaista pohjaa voi tässä saavuttaa. Sellaisin löytämiseksi pitäisi muun muassa ottaa laskelmiin mukaan täällä jo kiistaa synnyttänyt kysymys rahaksi lyödyn hopean arvosta suhteessa sen metallin arvoon, joka siihen rahaan on käytetty. Uskallan arvella, että jo näiden arvojen eron määritteleminen uhmaa kaikkia laskelmia. Minusta näyttää kuitenkin selvältä, ettei velallisille sälytettäisi koko tappiota hopean hinnan romahtamisesta, tai ehkä poikkeustapaukset ainakin olisivat hyvin harvinaisia, ja tämän kannalta olen katsonut olevan kaikkein parasta, että jätän epäröinnit sivuun, yhdyn valiokunnan enemmistöön ja hyväksyn sen muuntotavan, jota keisarillinen esitys ehdottaa. Helppouden tuottama etu painaa vaakakupissa kuitenkin paljon. Minunkin on erittäin määrätietoisesti asetuttava vastustamaan kaikkea palauttamista valiokuntaan. Eihän asiaa voi siellä tänä aikana enempää käsitellä, ja minun on siis vain kannatettava keisarillisen esityksen hyväksymistä.

Herra Hackman: Minulta on vaatinut niin paljon työtä ja aikaa tullakseni lujasti vakuuttuneeksi tästä edessämme olevasta kysymyksestä, etten toivo voivani vaikuttaa kunnianarvoisan Aatelissäädyn muiden jäsenten käsitykseen ja vakaumukseen näin lyhyellä puheella, jonka aika nyt sallii. Kun olen kuitenkin ollut rahakomitean jäsen ja minulla on myös ollut kunnia osallistua Rahavaliokunnan pohdintoihin, en voi olla käyttämättä puheenvuoroa ja esittämättä lyhyesti niitä syitä, jotka ovat johtaneet minut sekä komiteassa että valiokunnassa yhtymään enemmistön kantaan. Uskon siis voivani vastata niihin heittoihin, joita täällä on esitetty keisarillista esitystä vastaan, ja tehdä sen selvästi ja lyhyesti. Näistä kommenteista minun on nostettava etusijalle ne syyt, joita eräs kunnioitettu puhuja, herra Silfversvan, on luetellut. Laillista ja muodollisesti oikein on toki oltava, että jokainen sopimuksen hopeassa tehnyt saa myös täyttää solmimansa sitoumukset suorittamalla maksunsa samassa metallissa. Näyttää kuitenkin siltä, että tämän periaatteen noudattamiseen liittyy niin suuria käytännön vaikeuksia, ettei rahakomiteassa eikä Rahavaliokunnassa ole tehty mitään tämän suuntaista ehdotusta. On myös myönnettävä, että tämän periaatteen vieminen läpi, oli se muodollisesti miten oikein tahansa, sotisi ehdottomasti sitä vastaan, johon kaikki pyrkivät, ja jota kaikki halusivat. Tarkoitan sitä hopeassa suoritettavien maksujen palauttamista käyttöön, jota täällä sanotaan ihmisten keskinäiseksi kaupankäynniksi ja kutsutaan ensimmäiseksi rahanuudistukseksi, tai miten sitä nyt pitäisikään nimittää.

Kaikki olivat epäilemättä halunneet vakaata vaihtosuhdetta meidän rahamme ja ulkomaisen valuutan välille ja siihen pyrkineet, ja kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että sellainen saavutettaisiin vain, jos otettaisiin taas käyttöön hopeametalli, joka tietenkin on vielä laillinen maksuväline de jure mutta ei de facto, koska jo kymmenen vuoden ajan tämä laki on menettänyt voimaansa ja vaikutustaan, eikä itse asiassa tosiasiallinen, laillinen maksuväline ole meillä enää hopea, vaan venäläinen seteli, tai meidän suomalaiset setelimme, jotka ovat venäläisten kanssa samanarvoisia. Kuten vapaaherra von Troilkin mainitsi, rahanuudistus oli sen vuoksi silloin, vaikkakaan ei muodollisesti mutta itse asiassa siirtymä yhdestä vaihtovälineestä toiseen. Halusin sanoa, että siitä määräyksestä kiinni pitäminen, että meidän vaihtovälineemme olisi määritelty hopeassa ja pätisi hopeana kaikissa vanhemmissa sitoumuksissa, kaikissa ennen siirtymistä kultakantaan tehdyissä sitoumuksissa, voisi sisältää muodollisen oikeudenmukaisuuden, mutta ei vastaisi sitä, mihin kaikki pyrkivät, mitä kaikki halusivat. Kun valitsimme hopean vaihtovälineeksi, olimme, kuten sanottu, pyrkineet saamaan ja halunneet saada vakautta meidän rahamme ja ulkomaisen valuutan suhteeseen. Olimme valinneet hopean, emme siksi, että hopealla olisi ollut täällä Suomessa käytön myötä vakiintunut arvo; olimme valinneet hopean vain ja ainoastaan sen vuoksi, että hopealla rahametallina oli useissa suurissa Euroopan valtioissa vakaa tai suhteellisen vakaa arvo, ja koska luultiin, että niin kauan kuin Ranska ja, kuten silloin arveltiin, suuri osa Eurooppaa Ranskan tavoin pitäisi kiinni bimetallismista, meidän rahamme arvon suhde muihin valuuttoihin voitaisiin nähdä suhteellisen vakaana niissäkin maissa, joissa kulta on arvon mittari. Me valitsimme sanalla sanoen hopean, koska se oli luonteeltaan rahametalli. Tämän ominaisuuden hopea on ainakin Euroopassa menettänyt. Meidän maamme lisäksi ei Euroopassa ole tällä hetkellä yhtään muuta maata, jossa hopealle olisi rahametallina täydet oikeudet. Se vakaa arvo, joka rahametallilla on, on tietenkin seurausta vakaasta ja erittäin joustavasta kysynnästä, joka maailmanmarkkinoilla on metallilla, jota voidaan suurissa, rikkaissa kulttuurimaissa vapaasti leimata tai lyödä kolikoiksi, ja joissa se on laillinen maksuväline. Tämä vakaa ja monipuolinen hopean kysyntä on Euroopassa loppunut. Hopea on tosin vielä laillinen maksuväline Intiassa ja siksi se ei ole Intiassa myöskään joutunut niin nopeiden arvonvaihtelujen kohteeksi kuin Euroopassa, mutta nämä markkinat ovat kuitenkin liian kaukana, jotta hopealle voisi taata vakaan arvon Euroopassa. Hopea ei siten enää ole luonteeltaan vakaa kuten silloin, kun päätimme ottaa hopean maksuvälineeksi venäläisen krediittiruplan tilalle. Olen vakuuttunut, että jos meillä olisi tänä päivänä pakkokurssi, ja jos meidän täytyisi alistua niihin arvo-olosuhteisiin, joihin ensimmäinen rahanuudistus, jos saan niin sanoa, epäilemättä meidät vei, kun siirryimme metalliin, jonka hinta vaihtelee siinä määrin kuin Pankkivaliokunnan graafinen taulukko osoittaa, niin en tiedä, olisiko joku meistä äänestänyt hopeaan siirtymisen puolesta. Ne hintavaihtelut, joiden kohteena hopea on ollut vuonna 1876, ovat yhtä rajuja kuin ne vaihtelut, joita Venäjän rupla on käynyt läpi sinä aikana, joka lähinnä edelsi viimeisintä rahauudistusta. Tarkoitan, että kun hopea menettää ominaisuuksiaan sinä rahametallina, joka sai meidät valitsemaan hopean, ei kuitenkaan olisi meidän tavoitteidemme mukaista, jos päätyisimme itse kukin säilyttämään oikeutemme maksaa myöhemmät sitoumuksemme hopeametallilla. Se ei voi olla se, mihin olemme pyrkineet, me kaikki, joilla on sitoumuksia ja sopimuksia hopeassa, ja mitä me haluamme, kun haluamme sitoumuksemme ja sopimuksemme sidottaviksi sellaiseen arvon määrääjään, joka vaihtelee alinomaa, ja josta emme voi edes viikkoa etukäteen tietää, millaiseksi sen arvo muodostuu. Sellainen toimenpide johtaisi epäilemättä nopeaan ja erittäin epäoikeudenmukaiseen kaikkien sitoumusten muuntamiseksi kultakantapohjalle. Sellainen muuntaminen jäisi monessa tapauksessa riippuvaiseksi syistä ja olosuhteista, joilla ei koskaan pitäisi olla siihen mitään vaikutusta. Vaikka tunnustan herra Silfversvanin puheenvuoron muodollisen oikeellisuuden, en sittenkään voisi yhtyä ehdotukseen, joka olisi laadittu hänen mainitsemiensa periaatteiden pohjalta.

Mutta herra Silfversvan on tehnyt toisen huomautuksen, joka on minunkin mielestäni erittäin tärkeä. Herra Silfversvan on sanonut, ettei ole selvitetty, onko hopea laskenut tai kulta noussut, ja tämä kysymys on askarruttanut minua jo kauan ja ollut minulle kaikkein vaikein. Mikäli voisimme nähdä, että kulta on noussut, en tarkoita, että se olisi lähtenyt tilapäiseen nousuun, vaan tarkoitan, että jos olisimme vakuuttuneita siitä, että kultametallin arvo on Euroopassa esimerkiksi noussut, silloin näkisin, että siirtyminen kultaan ehdotetun muuntokurssin mukaan merkitsisi kaikkien velkojen nousua, kaikkien velkasitoumusten summien kohoamista. Minun on vaikea lyhyesti selittää, minkä työn ja järkeilyn kautta olen tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei kulta ole itse asiassa käynyt läpi muuta nousua kuin korkeintaan väliaikaista. Haluan kuitenkin korostaa, että sitä suurta määrää kultaa, joka vuosittain kaivetaan, ja sitä määrättömän suurta kultamäärää, joka on osittain kolikkoina, osittain harkkoina Euroopan kulttuurimaissa, sekä sitä suhteellisen vähäistä määrää, joka häviää vuosittain liikkeestä kolikkojen kulumisen tai niiden teolliseen tarpeeseen käyttämisen vuoksi, voisi katsoa erittäin painavaksi syyksi vakaumukseen, että kultametallin arvo on ehkä hetkessä, puolen vuoden aikana, ehkä kokonaisen vuoden kuluessa vähitellen mutta kuitenkin tasaisesti laskeva. Jos tuotanto ylittää sen määrän, joka poistuu liikkeestä kulumisen tai teollisen käytön vuoksi, niin on selvää, että itse pääoman, itse kultametallin ja kultakolikoiden yhteismäärää on jatkuvasti lisättävä, ja se vaikuttaa alentavasti metallin arvoon. Tämä on yksi syy, toinen on rahametallin ja pääoman välinen vuorovaikutus niissä maissa, joissa laillinen maksuväline on ilmaistu tällä metallilla. Rahametallin lisääntymisen maassa, jossa tämä metalli on laillinen maksuväline, on väkisinkin vaikutettava pääoman arvoa alentavasti. Samalla tavalla puolestaan on sen tilanteen, että johonkin maahan kerääntyy suuria määriä pääomaa, ja pääoman arvo alenee, myös vaikutettava alentavasti rahametallin arvoon kyseisessä maassa ja siten maailmanmarkkinoilla. Toisaalta täytyy taas rahametallin arvoon vaikuttaa vakaannuttavasti, että jokin metalli on rahametalli jossain maassa, ja että kaikki lailliset sitoumukset, velkakirjat ja muut vakiintuneemmat kulut on ilmaistu tuossa metallissa. Kuten sanottu, minun tarkoitukseni ei ole yrittää täällä lähemmin selvittää, missä määrin nämä seikat vaikuttavat toisiinsa, miten pitkä aika kuluu, että sellainen vaikutus tulee nähtäväksi rahan kurssissa ja pörssihinnoissa. Se johtaisi minut laajaan mietiskelyyn, aivan liian laajaan sillä paikalla, jossa nyt saan ilmaista ajatuksiani. Mutta olen pääasiassa kahden korostamani syyn vuoksi tullut siihen vakaumukseen, että kulta on läpikäynyt vain lyhyen ja ohimenevän nousun, mutta samoin minusta näyttää vastaansanomattomasti, että hopea on menettänyt rahametallin luonteensa Euroopassa, että hopean arvon on tehnyt epävakaaksi se tilanne, että ainoat vakaat markkinat hopealle ovat kahden valtameren päässä Euroopasta, että juuri hopean arvo on pudonnut, tai pikemminkin sen hopean, josta on tullut Euroopassa rahametallin sijasta keinottelutuote. Jos ollaan vakuuttuneita siitä, ettei kullan arvo ole noussut, vaan että hopean arvo on muuttunut epävakaaksi, niin yhteneväisyys on nyt vieläkin suurempi ehdotetun rahauudistuksen ja edellisen välillä. Tarkoitan tosiasiallisesti, en muodollisesti. Silloin haluttiin palata aikaisempaan arvoa koskevaan tilanteeseen. Niin pitäisi tehdä nytkin. Silloin oli tarkoitus irrottaa hopearaha arvon määrääjästä, joka ei siinä tapauksessa ollut metallia, ja jonka hintavaihtelu ei määräytynyt olosuhteista, joihin meidän maamme hallitus tai meidän taloudellinen tilanteemme olisivat jotenkin voineet vaikuttaa. Samoin on tehtävä nytkin.

– Herra Snellman on ottanut toisenlaisen lähtökohdan kuin herra Silfversvan. Herra Snellman ei halua asettaa muuntokurssia hopean maailmanmarkkinahinnan mukaan, vaan toivoo, että tämän maan hopeamarkan arvo ilmaistaisiin muuntokurssilla ja se asetettaisiin myös muuntokurssin pohjaksi. Samaan tulokseen oli komiteakin tullut, ja herra Snellmanin luettelemista periaatteista olen aivan samaa mieltä. Olen myös yrittänyt toimia herra Snellmanin esittämän ja ehdottaman menetelmän mukaan. Tunnen kyllä ne taloudelliset lait, joita herra Snellman on kosketellut, ja jotka ovat johtaneet herra Snellmanin pitämään päivänselvänä, että maan arvotilanteen on muututtava hopean arvon laskun, arvon määrääjän muutoksen myötä. Uskon, että tämä järkeily on teoreettisesti täysin oikein, eikä kukaan voi sitä kieltää. Taloudellisten lakien soveltaminen on kuitenkin sikäli vaarallista, että todellisuudessa teoriaa voi soveltaa vain, jos otetaan huomioon kaikki mahdolliset, taloudellisesta tilanteesta riippuvat sivuvaikutukset. Tämä teoreettinen laki ei herra Snellmanin ilmaisemana kiinnitä huomiota ajan ja paikan etäisyyksiin. Se säätää ehdottomasti, että kun maan rahanarvon määrääjä on muuttanut arvoaan, alentanut arvoaan, niin sen on koskettava kaikkia maan arvo-olosuhteita. Tavaroiden hinnat nousevat, kiinteistöjen arvo nousee, kaikki täytyy muuttaa. Se on täysin oikein. Mutta siitä on jätetty pois yksi seikka eli aika, joka tarvitaan tämän muutoksen toteutumiseen. Herra Mechelin on jo korostanut ja sanonut, että on tehty tieteellisiä tutkimuksia sen ajan selvittämiseksi, joka maassa välttämättä vaaditaan, ennen kuin rahanarvo vaikuttaisi omaisuuden tai muiden hyödykkeiden arvoon. Herra Snellman olisi halunnut tietää, keitä sellaisten tutkimusten tekijät olivat, ja mihin tulokseen he olivat tulleet. Ellen muista väärin, niin Adam Smith on ainakin tehnyt tutkimuksen, jonka tarkoitus oli selvittää, miten pitkä aika tarvittiin kullan arvon laskuun Amerikan löytämisen jälkeen, ennen kuin se alkoi olla Englannin hintatilanteessa havaittavissa. Pitkän tutkimuksen jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että siihen oli väkisinkin tarvittu 50 vuotta. Muut kansantaloustieteilijät, heidän joukossaan Chevalier, kritisoivat Adam Smithin tuloksia ja väittävät, että hän on määritellyt ajan vähän liian pitkäksi, ja että 30 vuoden ajanjakso olisi riittänyt. Meillä ei ole täällä nyt tekemistä 30 eikä 50 vuoden kanssa, meillä ei ole tekemistä edes 10 vuoden jakson kanssa, ei ole muuta kuin se, joka edelsi ensimmäistä rahauudistusta. Meillä on ollut tekemistä vain paljon lyhyemmän rahanarvon laskun kanssa, mutta meillä on ennen muuta ollut tekemistä sellaisen kurssilaskun kanssa, jossa valuuttakurssin lasku ei ole ollut tasaista, vakiintunutta, jossa hopean hintaa heiteltiin ylös ja taas takaisin sellaisella vauhdilla, ettei yksikään liikemies pystynyt spekuloimaan näillä heilahduksilla. En usko puhuvani liikoja, jos sanon, ettei tässä maassa yksikään yritys ole voinut syntyä tänä ajanjaksona perustumalla hopean arvon pudotukseen. En usko sanovani liikaa, jos sanon, että nyt tehdään se, mihin kaikki pyrkivät, mitä kaikki haluavat, kun tehdään loppu tästä epävarmuudesta, vaikka se merkitsisi jopa paluuta vanhaan kullan ja hopean väliseen arvosuhteeseen, kuten komitea on ehdottanut. En halua kieltää, etteikö hopean hinnan laskulla olisi ollut vaikutusta maan arvotilanteeseen. Tulin kuitenkin omalta osaltani siihen lopputulokseen tutkiessani Suomen markan arvoa, joka on lähes yhteensopiva ehdotetun muuntokurssin kanssa, ettei minun mielestäni pidä kiinnittää mitään huomiota tähän vähäiseen eroon, varsinkin kun ajattelen, että meidän rahalakimme, joka eisäätänyt hopeaa maan rahanarvon määrääjäksi sen vuoksi, kuten minulla on ollut kunnia korostaa keskustelussa Pankkivaliokunnan kertomuksesta, että sillä olisi annettu rahanarvollemme riittävä vakaus, eli että määräykset hopeamarkasta meidän laillisena maksuvälineenämme olivat sallineet tai sallivat pankin ja yksityisten vekselinmyyjien poiketa välillä muutamalla prosentilla hopean metalliarvosta. Tämä asiaintila on nimittäin sellainen, että maamme etäinen sijainti rahametallien maailmanmarkkinoista on tehnyt sen, että metallille, jonka hinta täällä meillä vaihtelee, on sallittu tai sille on mahdollistettu muutaman prosentin poikkeamat sinne tai tänne. Sen tosiseikan vuoksi en katsonut, että minun olisi pitänyt takertua siihen vähäpätöiseen eroon tuloksessa, johon olin tullut laskelmissani markan arvosta, vaan yhdyin enemmistön kantaan. Mitä tulee herra Montgomeryn eriävässä mielipiteessään ehdottamaan maankäyttöveroon perustuvaan muuntokurssiin, josta herra Montgomery on sittemmin luopunut ja yhtynyt enemmistön mielipiteeseen, joskin on huomattava, että herra Montgomery pitää sitä edelleen oikeudenmukaisena, niin en voi yhtyä tähän näkemykseen edes silloin, jos veroa vähennettäisiin, koska se sisältää mielestäni todellisen epäoikeudenmukaisuuden. Tämä ehdotus pitää nimittäin kiinni velvollisuudesta maksaa kruununverot kullassa, kun nämä maksetaan rahassa, kun sitä vastoin kaikki Suomen Pankin saamamiehet, eli jos muistan oikein, jokainen, jolla on hallussaan seteli, on siten Suomen Pankin saamamies, saisi tästä saatavasta 4 kultamarkkaa sadasta vähemmän kuin mitä setelin nimellisarvo on. Mikäli maavero tulisi kysymykseen, yhtyisin herra Silfversvanin mielipiteeseen ja vaatisin, että sen pitäisi olla sama kruunulle ja yksityiselle. Herra Snellman on luetellut monia syitä, joita en halua toistaa, ja jotka näyttävät minusta puhuvan ehdotetun esityksen mukaisesti sellaisen muuntokurssin puolesta, vaikkei niitä mahdollisesti esitetty siinä tarkoituksessa kuin herra Snellman ne on lausunut (jos nyt kuitenkin saisin yhden mainita), eli ettei meidän tarvitse kiinnittää huomiota sopimuksiin, jotka on tehty rahakeinotteluun perustuvina, keinotteluun meidän vajoavalla rahanarvollamme. Tämä näyttää minusta erittäin tiukalta perusteelta sitä vastaan, että oikeudenmukaisen muuntokurssin laskemiseen otettaisiin pohjaksi viimeinen epävarman rahanarvon jakso, ja on myös ollut monia muita syitä. Olen tietenkin vienyt kunnianarvoisalta Aatelissäädyltä aivan liian paljon aikaa, mutta en voi kuitenkaan lopettaa ottamatta esiin toista herra Snellmanin puheenvuoroa, toista totuutta, jonka herra Snellman on lausunut, mutta jota herra Snellman ei ole minun nähdäkseni soveltanut olosuhteisiin. Herra Snellman puhui nimittäin, ettei maan rahanarvo ole aina sama kuin rahametallin arvo, että se poikkeaa rahametallin arvosta. Tämä on täysin oikein, mutta herra Snellman jatkoi ja sanoi, että voisimme olettaa rahanarvon olevan vielä kurssinoteeraustakin alempi. Tämä taas on käsitykseni mukaan esillä olevassa tapauksessa väärin.

Herra Snellman keskeytti puhujan ja huomautti tarkoittaneensa ”korkeampi”, jolloin

Herra Hackman jatkoi: Herra Snellman ilmoitti nyt, että hänen tarkoituksensa oli sanoa korkeampi, ja niinhän asia onkin, sillä tämä rahanarvon ja metallin arvon ero syntyy, kun metalli alkaa muuttua epävakaaksi, sillä raha ei noudata niin rajusti näitä muutoksia. Jos metallin arvo putoaa, on rahanarvon oltava korkeampi; jos arvon määrääjä nousee, on rahanarvo alempi. Olin ottanut puhujan lausunnon sanatarkasti ja tullut siten toiseen lopputulokseen. – Esittämistäni syistä, jotka luonnollisesti ovat vain fragmentaarisia, kannatan keisarillisen esityksen hyväksymistä.

Vapaaherra V. von Born: Minäkin pyydän saada lausua mielipiteeni tästä tärkeästä kysymyksestä. Olen täysin vakuuttunut kyseessä olevasta uudistuksesta, mutta se ei estä minua kunnioittamasta niiden herrojen motiiveja, jotka ovat protestoineet uudistusta vastaan tai vaatineet kysymyksen palauttamista valiokuntaan. – En usko pystyväni esittämään mitään lisää niihin moniin ja hyviin syihin, joita eri puhujat ovat tänään uudistuksen puolesta esittäneet. Pyydän kuitenkin saada muistuttaa palautusvaatimusta vastaan, että sitä tilannetta, jossa me rahayksikkömme vuoksi nyt olemme, voidaan hyvällä syyllä verrata tapaukseen, jossa seteleitä markkinoille laskeva pankki menettää yleisen luottamuksen, ja jolloin pankin setelien ja vaihtorahojen haltijat virtaavat pankkiin vaihtamaan ne todelliseen valuuttaan. Tässä tapauksessa pankki on yleinen hopeamarkkina, ja hopea vastaa seteli- ja vaihtorahoja. Jos seteli- ja vaihtorahojen yksityisiä haltijoita tässä vertailun vuoksi esittämässäni tapauksessa estettäisiin virtaamasta pankkiin, voitaisiin luottamus kenties helposti palauttaa. Jos samalla tavoin Euroopan valtioita voitaisiin estää pyrkimyksissään luopua hopeasta ja siirtyä kultakantaan, niin kenties voitaisiin palauttaa luottamus hopeaan.

Kuten on helppoa nähdä, tämä on kuitenkin yksittäiselle valtiolle mahdotonta. Tällaisessa tilanteessa on parasta, että säntää suureen hopeapankkiin ja yrittää vaihtaa arvossaan putoava hopea kultaan, mitä pikemmin sen parempi. Vaikka sellaisen toimenpiteen vuoksi otetaan riski tappiosta, on kuitenkin viisaampaa pitää kiirettä. Jokainen sekunti on kallisarvoinen, sillä tappion täytyy myöhemmin muodostua vieläkin suuremmaksi. Millaiseksi muuntokurssi muodostetaankin, niin oletettavasti myös yksityiset ihmiset kärsisivät tätä uudistuksesta enemmän, jos sitä siirretään. On siten selvää, että ennen kaikkea joutuisaa toimimista tarvitaan. Tällaisessa tilanteessa haluaisin omalta osaltani kannattaa keisarillista esitystä ja pitäisin palautusta valiokuntaan erityisen riskialttiina.

Herra Tigerstedt: Mielestäni ei ole esitetty riittäviä syitä metallin vaihtamiseen, sillä jos myyn hopeaa kalliimmalla kuin siitä aikaisemmin sain, niin se ei voi olla epäedullista, mutta en halua kuitenkaan ryhtyä vastustamaan esityksen hyväksymistä. Voi olla eduksi, että meillä on sama rahametalli kuin niillä mailla, joiden kanssa käymme kauppaa. Mitä taas vuoden 1865 rahauudistukseen tai sen läpiviemiseen tulee, niin en itse näe, että siinä oli muuta kuin että venäläisten setelirahojen liikkeelläolo kiellettiin. Juuri se mahdollisti vuoden 1865 uudistuksen, ei mikään muu.

Herra Emil af Forselles: Täällä on sanottu, että palauttamista puoltamalla on asetettu itse rahauudistus vaaraan, ja mahdollinen riski on, ettei sitä pystytä moniin vuosiin toteuttamaan. Tunnustan rehellisesti, etten ymmärrä, mihin tämä sanottu perustuu. Olen puoltanut palauttamista valiokuntaan, jotta valiokunta suorittaisi asialle uuden tutkimuksen ja pitäisi huolta siitä, että täsmällisempi muuntokurssi olisi mahdollinen. Huomaan, ettei sellainen ehdotus saa tukea, vaikka jo niin moni puhuja on käyttänyt puheenvuoron, ja vaikka valiokunnan ehdotus tultaneen tässä säädyssä sellaisenaan hyväksymään. Vaikken näe, että itse uudistusta uhkaisi mikään vaara, jos mietintö palautettaisiin, niin haluan kuitenkin sanoa, että jos olisin vähäisimmässäkin määrin pelännyt jotain sellaista, en olisi vaatinut palautusta. Koska muutenkin näen, ettei palautus voi saada kannatusta, niin pyydän saada vetäytyä vaatimuksestani ja pyydän saada kaikessa yhtyä herra Silfversvanin puheenvuoroon.