Frans Ludvig Schauman
Piispa Schaumanin myötä on vaipunut ikiuneen eräs Suomen jalosieluisimmista valon ja oikeuden esitaistelijoista. Mieli oli hänellä loppuun saakka vireänä ja henki lämpimänä. Poismenossa olikin kyse yhtenään ja pitkällisesti sairauksien koetteleman ruumiin periksi antamisesta.
Jälleen ammottaa merkkimiestemme harvenevissa riveissä uusi aukko tyhjyyttään! Niin ikään on uusi nimi jäänyt historiankirjoihin mitä ansaituimmalle kunniapaikalle esikuvana siteerattavaksi.
Frans Ludvig Schaumanin varhaisemmat miehuusvuodet osuivat sille ajankohdalle, jolloin hallituksen ja kansan välinen perustuslain mukainen yhteistoiminta oli sysätty syrjään. Hänen poliittista lahjakkuuttaan ei tuolloin osattu hyödyntää, minkä vuoksi hänen vaikutusvaltansa jäikin alkuun vähäiseksi. Schaumanin tämän ajanjakson aikaisella toiminnalla teologisen tiedekunnan ankarana ja työlleen omistautuneena opettajana, pääkaupungin temppelin ylevänä, totisena ja lämminhenkisenä puhujana sekä tieteellisenä kirjoittajana oli silläkin kuitenkin merkitystä laajempien yhteiskuntapiirien kannalta. Hänen teoksensa ”Handbok i Finlands kyrkorätt” [Suomen kirkko-oikeuden käsikirja], jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1853, oli monipuolisten, jopa puhtaan oikeustieteellisen ja eritoten valtiosääntöoikeudellisen alan opintojen tuotosta.
Uuden ajan koitettua Suomen kansan valtiollisessa kehityskulussa erottautui Schauman alusta lähtien yhdeksi isänmaan edun nimissä toteuttamista vaatineiden uudistusaatteiden soihdunkantajista. Keväällä 1856 järjestetyssä akateemisessa illanvietossa
Kansallisbiografian artikkelissa Gabriel Reinistä mainitaan tämän maaliskuussa 1856 Helsingissä vierailleelle keisari Aleksanteri II:lle pitämästä päivällispuheesta. puhunut Gabriel Rein ja saman vuoden syyskuun 20. päivänä unohtumattoman puheensa pitänyt Schauman lausuivat ensimmäisinä julki kaikkien isänmaanystävien kauan sydämissään tunteman kaihon nähdä perustuslakiamme asianmukaisesti säädyt kokoon kutsumalla toteutettavan.
Perustuslaillisten periaatteiden ylläpidon vuoksi kahden viime vuosikymmenen aikana tehdyssä työssä on havaittavissa kaksi vaihetta. Ensinnäkin näyttäytyi tarpeelliselta jälleen elävöittää tietoutta niin valtiosääntömme pääpiirteistä kuin sen yksityiskohdistakin sen kirjaimen ja hengen kautta ilmenevien säädösten saattamiseksi voimaan käytännössä sekä tunnustetuiksi. Niin ikään pyrittiin tällä tavalla voittamaan lain soveltamiseen tosiasiallisten olosuhteiden ja lain säätämisajankohdasta johtuvien oletusten välisistä lukuisista ristiriitaisuuksista mahdollisesti aiheutuneet hankaluudet. Sittemmin ilmeni vanhojen perustuslakien uudistamisen tarve. Schaumanin poliittinen kirjoitustoiminta liittyi pääosin ensimmäiseen näistä edellä mainituista hankkeista. Hänen oikeaoppista perustuslain tulkintaa ja lain määräysten uskollista ja päättäväistä noudattamista kohtaan tuntemansa intohimon puolesta puhuvat hänen kyseisestä aiheesta julkaisemansa lukuisat kirjoitukset ja tutkielmat. Ne osoittavat myös hänen perehtyneen perinpohjaisesti maamme valtiosääntöoikeudelliseen historiaan ja niistä kertoviin lähteisiin. Kun hän näiden asioiden tiimoilta itseään ilmaisi, tukeutui hän puolueettoman ja asiapohjaisen tutkimustyön vankkaa nojaa vasten. Edellä mainituista vaiheista jälkimmäinen, eli perustuslakiuudistuksien ajaminen ei sekään jäänyt Schaumanille vieraaksi, puhumattakaan siitä, että hän olisi asiaan suhtautunut välinpitämättömästi. Hän oli vuoden 1867 valtiopäivillä perustuslakivaliokunnan jäsenenä ja ilmaisi pääkaupungin puolesta ilonsa valtiopäiväjärjestyksen antamisesta. Hänelle kuuluu myöskin suurin osa kunniasta vuoden 1869 kirkkolain aikaansaamisessa. Kyse on tärkeästä uudistuksesta julkisoikeutemme eräällä erityisosa-alueella. Hänen poliittinen kirjoitustyönsä on kuitenkin enimmäkseen keskittynyt vuonna 1809 vahvistetun valtiosääntöoikeutemme vaalimiseen ja valaisemiseen.
Toinen hänen elämänsä punaisista langoista oli työ uskon ja kirkon palveluksessa. Uskomme suppeammallakin asiantuntemuksellamme kykenevämme kuvailemaan tätä toimintaa yleisiltä osin. Schauman oli evankelisluterilaisen uskontunnustuksen edusmiehenä tiukan ortodoksinen tai puhdasoppinen, joskaan ei muotoseikkoihin takertuvassa merkityksessä. Hän uppoutui kirkon opinkappaleiden ytimiin ja pitäytyi niistä johtamassaan arvojärjestelmässä, joka ei eriävien oppien edessä taipunut tai säikkynyt, eikä myöskään sallinut sisälleen poikkeamia vakiintuneesta uskonopista. Tämä katsomuskanta ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta itselleen vieraita uskoja tunnustaneita kohtaan suvaitsevainen. Harvassa lienevät maassamme ne teologit, jotka yhtä avosydämisesti ja johdonmukaisesti kuin hän sisäistivät uskonnonvapauden suuren periaatteen. Hänelle kuuluu ansio nyt säätyjen käsittelyyn edenneeseen uskonnonvapautta koskevaan lakiesitykseen johtaneiden toimenpiteiden alulle panemisesta.
Hän johti piispana hiippakunnan hallintoa varmalla otteella, eikä tiettävästi tänä aikana välttynyt kivuliailta ristiriitatilanteilta. Tukkanuottasille ajautumisen taustalla lienee todennäköisesti ollut hänen vireän energinen luonteenlaatunsa. Hän asetti korkeat vaatimukset kaikille kirkon palvelijoille. Hän halusi edistää uskonsa tarkoitusperiä, ei valtiokirkon etuoikeutetun aseman, vaan papiston väsymättömän ja antaumuksellisen velvollisuudentäytön kautta. Saattaa olla, ettei hän tässä yhteydessä ottanut tarpeeksi huomioon sitä, ettei lahjakkuutta ja antaumusta ole suotu kaikille samassa määrin. Olemme kuitenkin varmoja siitä, että vuosia 1867–1877 kuvaillaan vastaisuudessa Porvoon hiippakunnan annaaleissa syvällisempään pappisvirkakäsitykseen johdattaneiden jalomielisten ja voimallisten herätysten ajaksi.
Frans Ludvig Schauman lukeutui maamme erinomaisimpien puhujien joukkoon. Hänen pitämistään puheista ja kirjoitustyylistään on huomattavissa, ettei hän aina kylliksi huolehtinut esityksensä kohdentamisesta ja keskittämisestä, joista olisi ollut saatavissa ilmaisumuodollista kauneutta. Toisaalta olisi hänen kaunopuheisuudessaan tällöin saattanut osin tyrehtyä sille ominainen, kuulijoiden päälle hyökynyt mietteen ja tunteen vapaa lämmin virtaus. Hänen puheensa olivat harvoin, jos koskaan lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta aina kauttaaltaan täynnä mietteitä ja perusteluita. Ne olivat avoimia ja luotettavia esityksiä puhujan koko sielunmaisemasta, ja niistä huokunut lämpö, hänen koko olemustaan vavisuttanut liikuttuminen välittyi hänen puheitansa kuunnelleille.
Nyt on hänen kaunopuheinen äänensä iäksi vaiennut ja hänen palava katseensa sammunut. Haudan äärellä sureva isänmaa pitää hänen muistoaan kiitollisena yllä hamaan tulevaisuuteen.
L. M.
Frans Ludvig Schauman.
Med biskop Schauman har en af Finlands ädlaste stridsmän för ljus och rätt gått till den eviga hvilan. Ej hade hans varma liffulla ande tröttnat ännu; men kroppen, ofta och länge angripen af sjukdomar, dukade under.
Åter ett tomrum i ledet af våra främste män! Men ock tillika ett namn öfverfördt i häfdernas bok, väl värdt att äras och aktas och såsom föredöme åberopas.
Frans Ludvig Schaumans tidigare mannaålder förflöt under det tidehvarf, då den konstitutionela samverkan mellan regering och folk var skjuten å sido. Begåfningen för det offentliga lifvet togs då icke i anspråk, kunde då föga göra sig gäl|2|lande. Men af betydelse för vida kretsar var dock äfven den verksamhet Schauman under sagde tidrymd utöfvade: såsom sträng och nitisk lärare i teologiska fakulteten, såsom högstämd, alvarlig och kärleksfull talare i hufvudstadens tempel, såsom vetenskaplig författare. Hans ”Handbok i Finlands kyrkorätt”, hvaraf förra delen utgafs 1853, var frukten af mångsidiga studier äfven på det rent juridiska, i synnerhet det statsrättsliga gebitet.
När sedan en ny tid randades för det finska folkets politiska utveckling, framstod Schauman från första stunden såsom en af bärarene för de idéer det gälde att till fäderneslandets båtnad förverkliga. Gabriel Rein, i ett akademiskt program våren 1856, och Schauman, i sitt oförgätliga tal den 20 Sept. samma år, voro de förste, som då gåfvo offentligt uttryck åt den i alla patrioters bröst länge närda längtan att se vår konstitution behörigen tillämpad genom ständernas sammankallande.
I det arbete för de konstitutionela principernas häfdande, som under de två senaste decennierna för sig gått, kunna tvenne faser skönjas. Närmast visade det sig erforderligt att åter upplifva kunskapen om vår statsförfattning, så i dess hufvuddrag som dess detaljer, att bringa till giltighet och erkännande hvad genom dess bokstaf och anda var stadgadt, samt att öfvervinna de svårigheter som vid tillämpningen kunde uppstå derigenom att de faktiska förhållandena i många afseenden voro annorlunda än lagen förutsatt. Sedermera framträdde krafvet af reformer i de gamla grundlagarna. Schaumans verksamhet såsom politisk författare är hufvudsakligen att hänföras till den förra af dessa uppgifter. Om hans nitälskan för en rigtig grundlagstolkning, för ett troget och bestämdt fasthållande vid författningens bud, vitna de talrika uppsatser och afhandlingar han i sådant ändamål publicerat. Och de vitna tillika derom, att han gjort sig fullkomligt förtrogen med vår statsrätts historia och källor, att han, då han tog till ordet i dessa ämnen, stod på den objektiva forskningens säkra grund. För den andra af de antydda faserna, arbetet för grundlagsreformen, var Schauman icke främmande, än mindre var han likgiltig derför: – så var han ju ledamot i grundlagsutskottet vid 1867 års landtdag, och den som på hufvudstadens vägnar uttalade glädjen öfver landtdagsordningens promulgerande; och honom tillhör den förnämsta anparten i åstadkommandet af 1869 års kyrkolag, denna vigtiga reform i en speciel del af vår offentliga rätt. Men hans politiska skriftställeri har förnämligast gällt detta, att omsorgsfullt taga vara på och belysa vår konstitutionela rätt, sådan den 1809 blef garanterad.
Den röda tråden i hans lif var likväl arbetet i religionens och kyrkans tjenst. Saknande kompetens att härom yttra något närmare omdöme, tro vi oss dock kunna framhålla några allmänna drag deraf. Såsom målsman för den evangelisk-luther|3|ska trosbekännelsen var Schauman strängt ortodox; dock ej i formalistisk mening. Han gick till djupet af kyrkans lärosatser och fasthöll vid dem såsom ett bindande system, hvilket icke borde vika eller rädas för skiljaktiga läror, men icke heller inom sig gynna neologiska afvikelser. Denna ståndpunkt hindrade honom dock ej, att vara tolerant mot fremmande trosbekännare. Få torde de teologer vara i vårt land, hvilka lika varmt och bestämdt som han omfattat religionsfrihetens stora grundsats. Honom tillhör äran att hafva tagit initiativet till de åtgärder i denna rigtning, hvilka ledt derhän, att lagförslag angående religionsfrihet nu föreligger till behandling hos ständerna.
Såsom biskop ledde han med stark hand administrationen af stiftet. Det har förnummits, att han under denna sin verksamhet icke undgått smärtsamma konflikter. Med hans lifliga, energiska skaplynne var detta nogsamt förklarligt. Han stälde höga anspråk på alla kyrkans tjenare. Icke genom en statskyrkligt privilegierad ställning, men genom kleresiets oaflåtliga, hängifna pligtuppfyllelse ville han se religionens syftemål befordrade. Måhända tog han härvid icke nog i beräkning, att begåfning och hänförelse icke tilldelats alla i lika mått. Men vi tro förvisso att 1867–77 af framtiden skall i Borgå stifts annaler betecknas såsom en tid af ädla och kraftiga väckelser till djupare uppfattning af det presterliga kallet.
Frans Ludvig Schauman är att räknas till vårt lands utmärktaste talare. Man kan emot hans talade ord liksom emot hans skrifsätt anmärka, att han icke alltid egnade nog omsorg åt sigtandet och koncentrerandet af sin framställning, hvarigenom den kunnat vinna större formel skönhet. Men hans vältalighet skulle då, måhända, hafva förlorat något af det för den samma egendomliga, denna tankens och känslans omedelbara utgjutelse, som lik en värmande ström brusade fram emot åhöraren. Hans tal var sällan eller aldrig kort och koncist. Men det var helt, fullständigt, rikt på tankar och motiver; det var ett öppet, troget framläggande af allt som rörde sig i talarens inre. Och den värme hvarmed han talade, den rörelse som dervid ofta genombäfvade hans väsen, meddelade sig dem som lyssnade till hans ord.
Hans vältaliga mun har förstummats, hans eldiga blick har slocknat. Fäderneslandet, sörjande vid hans graf, skall till fjerran framtid tacksamt bevara hans minne.
L. M.