1876 Notice sur l’organisation constitutionelle de grand duché de Finlande

Svensk text

Ingen text, se faksimil eller transkription.

Finsk text

Yhteenveto Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslaillisesta järjestyksestä

Oikeustieteellisen tiedekunnan professori herra Bufnoir antaa tiedoksi seuraavan, Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslaillista järjestystä koskevan yhteenvedon. Hän kertoo saaneensa kyseisen yhteenvedon Helsingin yliopiston roomalaisen oikeuden ja siviilioikeuden professori herra Montgomerylta, joka on vastikään hyväksytty Vertailevan Lakitieteen Seuran kirjeenvaihtajajäseneksi. Itse yhteenveto on saman yliopiston valtio-oikeuden professori herra Mechelinin käsialaa.

Suomen suuriruhtinaskunta on Venäjän keisarikunnan kanssa dynastisessa liitossa oleva perustuslaillinen valtio. Kyseisen liiton pani täytäntöön Haminan rauhansopimus, jossa Ruotsin kuningas luovutti Suomea koskevat oikeutensa Venäjän keisarille. Porvooseen valtiopäiville kokoontuneet Suomen säädyt olivat jo ennen Haminan rauhansopimusta solmineet omissa nimissään Venäjän keisarin kanssa sopimuksen, jonka mukaan tämä tunnustettiin Suomen suuriruhtinaaksi vahvistettuaan maan perustuslain. Suuriruhtinaskunta säilytti näin ollen vanhan perustuslaillisen järjestyksensä ja omat lakinsa, eikä se jaa Venäjän kanssa muuta kuin hallitsijan ja ulkopolitiikan.

Vuoden 1809 sopimusten takaama Suomen valtiojärjestys perustuu ennen kaikkea Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuotoon, jota muokattiin vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjalla, sekä vuoden 1809 valtiopäivien järjestykseen. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tehdä syvällisempi katsaus kyseisen pienen maan lainsäädäntövallan toimintaperiaatteisiin ja sen kansanedustuslaitoksen järjestykseen. Kyseessä oleva Suomen perustuslaki lukeutuu Euroopan vanhimpien joukkoon ja lienee sanomattakin selvää, ettei tämän kaltaisten tutkimusten kiinnostavuuden tule määräytyä tutkimuskohteina olevien instituutioiden hallinnoiman alueen pinta-alan mukaan. Perustuslaillisten vapauksien jatkuvan laajentamisen ja valtiollisen elämän historiallisten peruspilareiden säilyttämisen onnistuneesta yhdistämisestä tyytyväisenä esimerkkiä tarjoavalta pieneltä kansakunnalta saattaisi jopa olla jotain hyödyllistä opittavissa.

Suomen kansanedustuslaitosta ei tule sotkea maan 1)Herra Mechelinin huomautus: Moiseen väärinkäsitykseen saattaa päätyä esim. lukemalla herra Charbonnierin teoksen . Herra Charbonnier tyytyy kertomaan Suomesta vain sen, että kyseistä valtiota hallinnoi kuvernööri, joka niin ikään antaa esityksen apunaan toimivan senaatin kokoonpanosta. Valtiopäivistä herra Charbonnier ei sen sijaan mainitse mitään. Tämän yhteenvedon pontimena on nostaa vallitseva väärinkäsitys esille ja vastata osaltaan oikean tiedon puutteeseen., joka koostuu kuudestatoista keisarin nimittämästä jäsenestä, joiden on kaikkien oltava Suomen kansalaisia. Senaatin valtaoikeudet kuuluvat osin toimeenpanovallan ja osin tuomiovallan piiriin ja se jakautuu käytännössä kahteen erilliseen osastoon, joista yksi käsittää eräänlaisen hallitusneuvoston (ministeristön) ja toinen toimii valtion korkeimman oikeuden lailla. Lainsäädäntövaltaa ei senaatilla sen sijaan ole lainkaan.

Lainsäädäntövaltaa käyttävät keisarisuuriruhtinas ja valtiopäivät yhdessä. Valtiopäivät nimenomaan edustavat Suomen kansaa.

Suomen kansaa edustavat valtiopäiville kokoontuneet Suomen säädyt, jotka koostuvat ritaristosta ja aatelistosta, papistosta, porvaristosta (kaupunkien edustajista) sekä talonpojista (maalaiskuntien edustajat).

Jokaisella säädyllä on yhtä paljon päätäntävaltaa.

: edustusoikeus kuuluu tässä säädyssä perinnöllisenä kaikkien maan aatelissukujen päämiehille. Mikäli päämies pidättäytyy käyttämästä edustusoikeuttaan, voi sitä käyttää myös toinen perheen jäsen esikoisoikeuden mukaisessa järjestyksessä.

Suomessa on tällä hetkellä 230 aatelissukua, joista seitsemän on kreivillisiä, 44 vapaaherrallisia ja 179 arvonimetöntä sukua.

käsittää:
Luterilaisen kirkon arkkipiispan ja kaksi muuta piispaa
28 luterilaisen kirkon kolmen hiippakunnan papistojen valitsemaa edustajaa
1–2 Helsingin yliopiston professoreiden ja vakinaisten virkamiesten valitsemaa edustajaa
3–6 oppi- ja kansakoulujen opettajakunnan valitsemaa edustajaa

Edustajat valitaan suoralla vaalitavalla.

koostuu kaupunkien edustajista, jotka valitsevat vaalioikeudesta nauttivat kaupunkien asukkaat, eli kauppiaat, käsityöläiset, tehtaanomistajat, laivanvarustajat, talonomistajat sekä kaupunkien pormestarit ja raatimiehet. Jokainen kaupunki on oikeutettu vähintään yhteen valtiopäiväedustajaan, mutta kuuden tuhannen asukkaan kaupungit voivat lähettää kaksi ja sitä suuremmat kaupungit yhden edustajan lisää jokaista kuuttatuhatta asukastaan kohti.

Edustajat valitaan suoralla vaalitavalla. Viime valtiopäiville osallistui 36 kaupunkien edustajaa.

maalaiskunnat valitsevat yhden valtiopäiväedustajan jokaisesta tuomiokunnasta, joita on nykyisin 59.

Vaalioikeus koskettaa jokaista manttaalille pantua tilanomistajaa ja -haltijaa, kuin myös kruununtiloja pysyvästi vuokraavia tai hallinnoivia. Johonkin muuhun kuin talonpoikaissäätyyn kuuluvat sekä valtion virkaa hoitavat eivät kuulu tämän vaalioikeuden piiriin.

Talonpoikaissäädyn valtionpäivämiehenvaalit koostuvat kahdesta kierroksesta. Jokaisesta maalaiskunnasta valitaan ensin vähintään yksi valitsijamies ja yli kahden tuhannen asukkaan kunnista useampi (jokaiset kaksi tuhatta asukasta oikeuttavat yhteen valitsijamieheen).

Valitut valitsijamiehet kokoontuvat lopulta tuomarin eteen toimittaakseen varsinaisen valtiopäivämiehenvaalin.

Kaikki edellä mainitut pappis-, porvaris- ja talonpoikaissäätyjen valtiopäivämiesvaalien äänioikeutta koskevat erityisehdot täyttävät täysi-ikäiset miespuoliset Suomen kansalaiset ovat siis äänioikeutettuja siinä vaalipiirissä, jossa he asuvat. Äänioikeus ei myöskään riipu siitä, mitä uskoa kansalainen tunnustaa.

Vaalioikeus menetetään jokaisessa kolmessa edellä mainitussa säädyssä joko määräaikaisesti tai pysyvästi seuraavissa tapauksissa:

Kansalainen on holhouksen alainen
Veronmaksukyvytön tai vararikossa
Tuomittu pahennusta herättävästä rikoksesta
Julistettu tuomioistuimen päätöksellä kansalaisluottamuksensa menettäneeksi
Uhannut vaalivapautta ostamalla ja myymällä ääniä tai harjoittamalla vaalivilppiä

Vaalioikeuden piirin ulkopuolella ovat niin ikään ne, jotka eivät ole olleet kirjoilla Suomen kansalaisina kolmen vaalia edeltävän vuoden aikana, sekä ne, jotka ilmoittautuvat äänestäjiksi jossakin säädyssä äänestettyään ensin toisen säädyn vaaleissa.

Kaikki 25 vuotta täyttäneet, kristinuskoa tunnustavat ja mitään edellä mainituista vaalioikeuden menettämisen ehdoista täyttämättömät äänioikeutetut ovat vaalikelpoisia.

Kaikki äänioikeutta, vaalikelpoisuutta ja vaalioikeuden menettämistä koskevat yleiset säädökset koskevat myös edustusoikeutta aatelissäädyssä.

Vaalit toimitetaan kaikissa eri säätyjen valtiopäivämiesvaaleissa vaalisalaisuuden turvaavilla kirjallisilla äänestyslipukkeilla.

Kenelläkään ei ole koskaan oikeutta äänestää toisen puolesta.

Uudet valtiopäivämiestenvaalit järjestetään jokaisten valtiopäivien alla.

Valtiopäivät kokoontuvat sääntömääräisesti viiden vuoden välein. Istuntokausi kestää tavallisesti neljä kuukautta. Valtiopäivät kutsuu koolle keisarisuuriruhtinas, joka voi myös kutsua koolle ylimääräiset valtiopäivät.

Valtiopäivämiestenvaaleja mahdollisesti siivittämät valitukset tutkii tarvittaessa lopulta korkeimpana oikeutena toimiva senaatin oikeusosasto.

Valittujen valtiopäivämiesten valtakirjojen asianmukaisuuden tarkastaa muotoseikkojen osalta heti valtiopäivien kokoonnuttua keisarisuuriruhtinaan tehtävään nimeämä valtion korkea virkamies, joskin säädyille kuuluu yksinoikeus päättää niiden piirissä pidettyjen valtiopäivämiesvaalien mitätöimisestä. Aatelissäädyn jäsenten on puolestaan todistettava edustusoikeutensa ritarihuonevaliokunnalle.

Jokaisella neljästä säädystä on oma puhemiehensä ja varapuhemiehensä, jotka keisarisuuriruhtinas nimittää ja valitsee säätyjen jäsenten joukosta, joskin arkkipiispa nimetään aina periaatteesta pappissäädyn puhemieheksi.

Säädyt valitsevat sihteerinsä itse lukuun ottamatta talonpoikaissäätyä, jolle sihteerin nimittää maan lainoppineiden joukosta keisarisuuriruhtinas.

Valtiopäivillä on toimitettavinaan joukko erinäisiä vaaleja. Jokaiset sääntömääräiset valtiopäivät muodostavat kahdeksan päivän kuluessa avajaisistaan viisi valiokuntaa valmistelemaan tiettyihin erityisaloihin liittyviä asioita. Valiokunnat ovat: lakivaliokunta, hallinto- tai talousvaliokunta, valtiovarainvaliokunta, suostuntavaliokunta sekä pankkivaliokunta.

Valtiopäivillä on niin ikään mahdollisuus muodostaa muita erikoisvaliokuntia katsoessaan sen tarpeelliseksi.

Jokainen sääty valitsee neljänneksen kunkin näiden valiokuntien jäsenistä tehtävään osoitettujen valitsijamiesten välityksellä.

Valiokunnat valitsevat puhemiehensä ja sihteerinsä itse.

Neljä säätyä kokoontuvat erikseen, mutta voivat kokoontua myös yhteisistuntoon yhden säädyn sitä esittäessä ja vähintään yhden toisen säädyn kannattaessa. Moisissa yhteisistunnoissa, joissa puhetta johtaa lähtökohtaisesti aateliston maamarsalkka ja joihin senaatin jäsenet (ministerit) saattavat osallistua hallituksen edustajina, voidaan käydä vain yleiskeskustelua, jonka pohjalta tehdään päätökset kunkin säädyn tavanomaisessa istunnossa välittömästi yhteisistunnon päättämisen jälkeen ja jatkamatta keskustelua.

Säätyjen istunnot ovat lähtökohtaisesti julkisia, mutta ne voidaan myös julistaa päätöksellä suljetuiksi.

Valtiopäivillä ei ole varsinaista lainsäädännöllistä aloiteoikeutta lukuun ottamatta suostuntaveroihin ja valtionpankkiin liittyviä asioita, mutta niiden on mahdollista esittää keisarisuuriruhtinaalle anomuksia.

Hallitus antaa lakiesitykset kaikille säädyille samanaikaisesti. Keisarisuuriruhtinaan ei ole mahdollista vahvistaa esityksiä laeiksi ennen kuin ne on hyväksytty valtiopäivillä.

Päätökset tehdään kussakin säädyssä ehdottomalla annettujen äänten enemmistöllä.

Mikäli lakiesityksessä on kyse perustuslakien muuttamisesta, edellyttää valtiopäivien hyväksyntä kaikkien neljän säädyn yksimielisyyttä. Muutoin valtiopäivien katsotaan hylänneen esityksen.

Sama koskee budjettilakiesityksiä, joskin säätyjen päätyessä tällöin eriäviin kannanottoihin muodostavat valtiopäivät kuudenkymmenen jäsenen suuren valiokunnan (viisitoista jäsentä kustakin säädystä), jolle luovutetaan koko valtiopäivien päätäntävalta lakiesityksen suhteen ja joka tekee oman päätöksensä jäsentensä kahden kolmasosan enemmistöllä.

Kolmen säädyn yksimielisyys kelpaa kaikissa muissa asioissa koko valtiopäivien päätökseksi.

Jokaisten sääntömääräisten valtiopäivien tulee valita neljä valtuutettua (yksi jokaisesta säädystä) suuriruhtinaskunnan valtionpankin johtokuntaan ja toiset neljä valtuutettua valvomaan pankin hallinnointia. Valtiopäivät valitsevat samanaikaisesti myös edellä mainittujen valtuutettujen varamiehet. Kummankin edellä mainitun nelikon toimikaudet päättyvät seuraavien valtiopäivien päättäjäisistuntoon saakka.

Keisarisuuriruhtinas vahvistaa ja promulgoi lait.

Keisarisuuriruhtinaalla on oikeus päättää valtiopäivien päättymispäivämäärä. Hän voi myös hajottaa valtiopäivät ennenaikaisesti.

Siinä oli tiivistettynä Suomen suuriruhtinaskunnan kansanedustuslaitoksen eli valtiopäivien järjestys, joka vuoden 1809 valtiopäiväjärjestyksen mukanaan tuomine merkittävine uudistuksineenkin säilyttää Ruotsin kuningaskunnan – jonka valtiollisessa kehityksessä Suomi oli vuoteen 1809 asti osallisena – entisen kansanedustuslaitoksen yleiset periaatteet.

Suomen kunnallishallinto perustuu niin ikään edustuksellisuusperiaatteelle.

Viitteet

1)Herra Mechelinin huomautus: Moiseen väärinkäsitykseen saattaa päätyä esim. lukemalla herra Charbonnierin teoksen . Herra Charbonnier tyytyy kertomaan Suomesta vain sen, että kyseistä valtiota hallinnoi kuvernööri, joka niin ikään antaa esityksen apunaan toimivan senaatin kokoonpanosta. Valtiopäivistä herra Charbonnier ei sen sijaan mainitse mitään. Tämän yhteenvedon pontimena on nostaa vallitseva väärinkäsitys esille ja vastata osaltaan oikean tiedon puutteeseen.

Original (transkription)

Visa ändringar inarbetade

|36|

Notice sur l’organisation constitutionelle de grand duché de Finlande

M. Bufnoir, , donne communication de la notice suivante sur l’organisation constitutionnelle du grand-duché de Finlande. Il fait connaître que cette notice lui a été adressée par M. Montgomery, professeur de droit romain et de droit civil à l’Université d’Helsingfors, récemment admis comme membre correspondant de la Société de législation comparée, et qu’elle est l’œuvre de M. Mechelin, professeur de droit politique à la même Université.

Le grand-duché de Finlande est un Etat constitutionnel associé 1 à l’Empire de Russie par union dynastique; cette union s’est accomplie en 1809 par le traité de Friderieshavn contenant cession par le roi de Suède à l’empereur de Russie de ses droits sur la Finlande. Antérieurement au traité de Fridericshavn, les Etats de Finlande réunis en Diète à Borgo avaient fait en leur propre nom, avec l’empereur de Russie, une convention aux termes de laquelle celui-ci était reconnu comme grand-duc de Finlande moyennant la confirmation de la Constitution du pays. Le grand-duché a donc conservé son organisation constitutionnelle antérieure et sa législation propre : il n’a de commun avec la Russie que le souverain et les affaires étrangères.

Le régime politique de la Finlande, maintenu par les traités de 1809, repose principalement sur la Constitution (Regiringsform) de 1772 modifiée par l’acte de 1789, et sur le règlement de la Diète de 1809. On se propose ici de faire connaître plus particulièrement le mécanisme du pouvoir législatif et l’organisation de la représentation nationale dans ce petit pays. Il s’agit d’une Constitution qui est une des plus anciennes de l’Europe, et il est à peine besoin de dire que l’intérêt d’une étude de cette nature ne se mesure pas à l’étendue du territoire régi par les institutions qui en font l’objet: peut-être d’ailleurs y a-t-il un enseignement utile à tirer de ce spectacle d’un petit peuple qui s’estime heureux d’avoir su allier le développement progressif des libertés constitutionnelles avec le maintien des bases historiques fondamentales de son organisation politique.

Ce n’est pas dans le finlandais qu’il faut chercher la repré– sentation nationale du grand-duché (4). Ce Sénat, composé de seize|37| (1) Cette idée pourrait être suggérée par la lecture du livre de M. Charbonnier sur l’. En ce qui touche la Finlande. M. Charbonnier se borne à indiquer que cet Etat est administré par un gouverneur, assisté d’un Sénat dont il indique la composition. Il garde le silence sur la Diète. La présente notice a été inspirée par le désir de signaler et de combler cette lacune. (Note de M. Méchelin.) membres nommés par l’empereur, mais appartenant à la nationalité finlandaise, a des attributions qui rentrent partie dans l’exercice du pouvoir exécutif, partie dans l’exercice du pouvoir judiciaire. Il se divise en effet en deux sections dont l’une forme un conseil du gouvernement (ministère), et dont l’autre fonctionne comme tribunal suprême de l’Etat. Le Sénat n’exerce pour aucune part le pouvoir législatif.

Le est exercé de concert par l’empereur-grandduc et par la Diète, et c’est dans la Diète que réside la représentation nationale.

. – Les Eats de Finlande, réunis en Diète, représentent la nation finlandaise ; ils se composent de quatre ordres ; l’ordre équestre, l’ordre du clergé, l’ordre de la bourgeoisie (les députés des villes) et l’ordre des paysans (les députés des communes rurales).

Chacun de ces ordres a la même compétence et la même autorité.

I. . – Le droit de représentation dans cet ordre appartient, à titre héréditaire, à tous les chefs des familles nobles du pays. En cas d’abstention du chef de famille, le droit de siéger à la Diète peut être exercé par un autre membre de la famille, suivant l’ordre de primogéniture.

Le nombre actuel des familles nobles de Finlande est de 230 (dont 7 comtes, 44 barons, 179 gentilhommes).

Il. comprend:

1^o L’archevêque et les deux évêques de l’Eglise luthérienne;

2^o 28 députés, élus par le clergé luthérien des trois évêchés;

3^o 1 à 2 députés choisis par les professeurs et les employés de l’Université d’Helsingfors.

4^o 3 à 6 députés choisis par les professeurs et instituteurs des lycées et écoles publiques.

Les élections sont directes.

III. se compose des députés des villes, élus par les habitants des villes ayant droit électoral, savoir: les marchands, les artisans, les fabricants, les armateurs, les propriétaires d’immeubles, et les bourgmestres et échevins des villes. Chaque ville envoie un député, mais celles dont la population est de six mille âmes en envoient deux et, en sus, un député par nombre complet de six mille habitants.

|38|

Les élections sont directes.– A la dernière Diète, le nombre des députés des villes était de 36.

IV. .Les communes rurales choisissent un député par chaque juridiction de campagne (domsaga), dont le nombre est actuellement de 59.

Le droit de vote appartient à tout propriétaire ou détenteur d’immeuble cadastré, ainsi qu’à ceux qui ont affermé des terres domaniales. Sont exclus de ce droit: ceux qui appartiennent à un autre ordre que celui des paysans, ou qui occupent une fonction de l’État.

Les élections ont lieu à deux degrés. Les électeurs de chaque commune rurale choisissent un électeur secondaire, ou plus, si la population de la commune dépasse deux mille habitants (chaque nombre complet de deux mille habitants donnant droit à un électeur secondaire).

Les électeurs secondaires se réunissent devant le juge pour procéder à l’élection du député.

. – En observant les conditions spéciales susmentionnées pour le droit d’élire des députés dans l’ordre du clergé, l’ordre de la bourgeoisie et celui des paysans, ce droit appartient à tout citoyen finlandais majeur dans la circonscription où il demeure. Pour le droit électoral, le culte que professe le citoyen n’est pas pris en considération.

. Le droit électoral, dans chacun des trois ordres, est perdu ou suspendu par les causes suivantes:

1^o Mise en tutelle;

2^o Insolvabilité ou faillite;

3^o Condamnation pour crime infamant;

4^o Perte de droits civiques qualifiés, par arrêt du tribunal ;

5^o Achat ou vente de suffrages, corruption ou fraude électorale, atteinte à la liberté de suffrage.

Sont exclus encore:

Ceux qui n’ont pas été inscrits comme citoyens finlandais pendant les trois années qui précèdent l’élection;

Ceux qui se présentent comme électeurs dans le collége électoral d’un ordre, après avoir déjà voté dans celui d’un autre ordre.

. – Tout électeur est éligible pourvu qu’il ait atteint l’âge de vingt-cinq ans, qu’il professe un culte chrétien, et qu’il ne se trouve dans aucun cas d’incapacité électorale.

Tout ce qui est statué concernant les conditions générales pour le droit électoral et pour l’éligibilité ainsi que sur les cas d’incapacité, s’applique aussi quant au droit de représentation dans l’ordre équestre.

|39|

. – Dans les divers colléges électoraux, il est toujours procédé au vote secret au moyen de bulletins écrits.

Le droit de voter ne peut jamais être exercé par procuration.

. – Il y a de nouvelles élections pour chaque session de la Diète.

. – La Diète se réunit au moins tous les cinq ans en session ordinaire. La durée normale d’une session est de quatre mois. L’empereur-grand-duc convoque la Diète. Il peut aussi convoquer une Diète extraordinaire.

. – Les réclamations ou plaintes, qui peuvent occasionner les élections, sont jugées, en dernier ressort, par le tribunal suprême.

Sitôt que la Diète est réunie, les pouvoirs des membres élus sont vérifiés, quant à l’observation des formes prescrites, par un haut fonctionnaire public désigné par l’empereur-grand-duc, tout droit réservé aux ordres de statuer eux-mêmes sur la validité ou la compétence des élections. Les membres de l’ordre équestre ont à prouver leur compétence devant le comité permanent des affaires de la noblesse.

. Chacun des quatre ordres a son président et son vice-président, qui sont nommés par l’empereur-grand-duc et choisis respectivement parmi les membres de chacun d’eux ; mais, quant à l’ordre du clergé, l’archevêque doit toujours être désigné comme président.

Les secrétaires sont élus par chaque ordre, excepté l’ordre des paysans, dont le secrétaire est nommé par l’empereur-grand-duc parmi les jurisconsultes du pays.

Comités. – La Diète a, en outre, à procéder à diverses élections. Dans les huit jours de son ouverture, chaque Diète ordinaire forme cinq comités spéciaux chargés de l’élaboration des affaires. Ce sont : le comité de législation, le comité des affaires administratives ou économiques, le comité des finances, le comité des impôts et le comité de la banque.

La Diète peut en outre former d’autres comités spéciaux si elle le trouve nécessaire.

Chacun des ordres choisit le quart des membres de ces comités au moyen d’électeurs qu’il désigne à cet effet.

Les comités choisissent eux-mêmes leurs présidents et leurs secrétaires.

. – Les quatre ordres siégent séparément. Mais ils peuvent se réunir en séance générale sur a proposition d’un ordre approuvée d’au moins un des autres ordres. Dans ces séances, où la prési|40|dence appartient, par préférence, au président de l’ordre équestre, et auxquelles les sénateurs (ministres) peuvent assister de la part du gouvernement, il ne peut y avoir lieu qu’à des débats : les résolutions sur les questions ainsi débattues sont prises en séance ordinaire de chaque ordre, immédiatement après clôture de la séance générale et sans renouvellement du débat.

Les séances des ordres sont publiques, mais elles peuvent être secrètes, en vertu d’une décision à cet effet.

. – La Diète n’a pas le droit d’initiative proprement dit, excepté en matière d’impôts extraordinaires et pour ce qui regarde la banque de l’Etat; mais elle peut adresser des pé– titions à l’empereur-grand-duc.

Les projets de lois sont présentés simultanément, par le gouvernement, à tous les ordres. Ils ne peuvent être sanctionnés par l’empereur-grand-duc qu’après avoir reçu l’approbation de la Diète. Les résolutions sont prises, dans chaque ordre, à la majorité absolue des voix données.

Quand il s’agit d’une réforme constitutionnelle (d’une modification des lois fondamentales), l’accord des quatre ordres est né– cessaire ; sinon, le projet est regardé comme rejeté par la Diète.

Il en est de même quant aux projets de lois budgétaires; néanmoins, si les ordres ont pris des résolutions différentes en cette matière, il est procédé à la formation d’un grand comité de soixante membres (quinze de chaque ordre), et ce comité, qui est muni alors de la compétence de la Diète elle-même, résout la question à la majorité des deux tiers des membres.

En toute autre matière, la résolution sur laquelle trois des ordres sont d’accord, est valable comme résolution de la Diète.

. – Chaque Diète ordinaire a à choisir quatre délégués (un par chaque ordre), chargés de gouverner la banque du grand-duché, ainsi que quatre délégués qui ont pour mission de reviser et de vérifier la gestion de la banque. En même temps sont élus des suppléants desdits délégués. Le mandat des uns et des autres expire au temps de clôture de la prochaine Diète.

. – L’empereur-grand-duc sanctionne et promulgue les lois.

Dissolution. – L’empereur-grand-duc a le droit de fixer le jour de clôture de la Diète; il peut aussi dissoudre la Diète avant l’achè- vement des travaux.

Telle est, en résumé, l’organisation représentative et électorale du grand-duché de Finlande. Tout en y introduisant des réformes importantes par le règlement de la Diète de 1809, on n’a pourtant|41| pas abandonné les principes généraux de l’ancien système représentatif du royaume de Suède, dont la Finlande a partagé jusqu’en 1809 le développement politique.

L’administration des communes, est aussi basée sur le principe représentatif.

Svensk text

Finsk text

Yhteenveto Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslaillisesta järjestyksestä

Original (transkription)

Notice sur l’organisation constitutionelle de grand duché de Finlande

Dokumentet i faksimil