Robert von Mohl
(Esitelmä Lainopillisen yhdistyksen vuosikokouksessa 26. lok. 1878)
Kun lupasin osallistua vuosikokouksen ohjelmaan pitämällä esitelmän, elättelin toiveita siitä, että minulla olisi aikaa sen asianmukaiseen laatimiseen. Muita töitä on kuitenkin kasautunut, joten olen ehtinyt vain merkitä lyhyesti muistiin muutamia kohtia. Pyydänkin siksi arvon herroja sietämään myötämielisesti esityksessä ilmeneviä puutteita.
Nimi Robert von Mohl lienee arvon herroille kaikille hyvin tuttu. Aion nyt puhua hänestä. En lausuakseni muistosanoja, – näissä tapaamisissammehan meillä ei ole tapana pitää muistopuheita muista kuin kotimaamme miehistä; sitä paitsi Mohlin kuolemasta on kulunut pian kolme vuotta. Mutta palauttaessani tällaisessa tilaisuudessa mieleen Mohlin merkittävän toiminnan oikeus- ja valtiotieteiden palveluksessa uskon, että aihe liittyy läheisesti niihin mielenkiinnon kohteisiin, jotka meitä täällä yhdistävät.
Tärkeimmät elämäkertatiedot ovat seuraavanlaiset. Mohl syntyi 17. elokuuta 1799. Opiskeli vuosina 1817–21 Tübingenin ja Heidelbergin yliopistoissa. Sen jälkeen hän matkusteli ulkomailla ja oleskeli pidemmän aikaa Pariisissa. Vuonna 1824 hänestä tuli ylimääräinen oikeustieteen professori Tübingenissä, vuonna 1836 valtiotieteiden professori ja vuonna 1836 lisäksi ylikirjastonhoitaja samaisessa yliopistossa. Ryhtyessään vuonna 1845 ehdokkaaksi Württembergin valtiopäivien toisen kamarin vaaleihin hän julkaisi valitsijamiehille kirjeen, joka suututti hallituksen siinä määrin, että hänet siirrettiin kateederilta virkamieheksi Ulmin neuvostoon. Mohl ei kuitenkaan taipunut tähän vaan erosi valtion palveluksesta ja teki opintomatkan Englantiin. Vuonna 1846 hänet valittiin edustajaksi. Seuraavana vuonna hänet kutsuttiin oikeustieteen professoriksi Heidelbergiin (Badeniin).
Sitten kuitenkin koittivat levottomat ajat, joiden luonteesta vuosiluku 1848 kertoo jo riittävästi. Pyrittiin muun muassa valamaan uutta eloa uinuvaan Saksan liittoon. Tämä toiminta oli keskittynyt Frankfurt am Mainiin. Mohlista tuli n. s. ”Vorparlamentin” jäsen, ja saman vuoden syyskuussa väliaikaisen Saksan valtakunnan oikeusministeri. Tässä ominaisuudessa hän johti ehdotuksen laatimista Saksan kauppalaiksi, ja hänen kerrotaan itse laatineen tuolloin julkistetun ”Deutsche Grundrechte” -oikeusjulistuksen ja maan perustuslain sekä Saksan vekseliasetuksen, joka kesti edellä mainittuja asiakirjoja pitempään. Toukokuussa 1849 hän kuitenkin erosi valtakunnan hallituksesta ystävänsä Heinrich von Gagernin kanssa. Heidelbergiin palattuaan hän ryhtyi uudelleen pitämään luentoja, joille saapui runsaasti kuulijoita. Vuonna 1857 yliopisto valitsi hänet Badenin ensimmäisen kamarin jäseneksi, ja sittemmin hänet nimitettiin sen puheenjohtajaksi. Vuonna 1861 hän osallistui liittopäiville Badenin edustajana, vuosina 1866–71 hän toimi lähettiläänä Münchenissä ja vuodesta 1871 Badenin ylikamarioikeuden puheenjohtajana. Vuonna 1873 hänet valittiin jäseneksi Saksan uuteen valtakunnanparlamenttiin, jossa hän edusti liberaalia valtakunnanpuoluetta. Näin myös omin silmin iäkkään oppineen nousevan puhujankorokkeelle ja puhuvan – sangen kuuroille korville.
Mohl on siis pitkän elämänsä aikana vaikuttanut sekä tieteen että käytännön elämän palveluksessa. Hänen maineensa ei kuitenkaan perustu viimeksi mainittuun, vaan hänet tunnetaan yhtenä Saksan johtavista kirjailijoista valtio- ja oikeustieteiden alalla. 21 vuoden iästä, jolloin hän julkaisi ensimmäisen kirjoituksensa, hän jatkoi kirjallista toimintaansa taukoamatta aina kuolemaansa saakka, eli 55 vuoden ajan. Harvassa ovat ne, jotka kyseisillä tieteenaloilla ovat saaneet aikaan niin laajan tuotannon. Niin, tekisi melkein mieli sanoa, että niin suureen määrään on hyvin vaikea yhdistää yhtä korkeaa laatua. Ja toki joillakin hänen teoksistaan ei ole kovin suurta merkitystä, tai ne ovat sittemmin menettäneet sen; mutta moni teos on silti säilynyt arvokkaana poliittisen kirjallisuuden monumenttina. Mohlista on sanottu, ettei hän koskaan väsynyt kirjoittamaan, – että hän tunsi velvollisuudekseen kirjoittaa silloinkin, kun hänellä ei ollut välitettävänään uusia ajatuksia tai näkemyksiä; hänellä oli voimakas sisäinen tarve kirjalliseen tuotteliaisuuteen sinänsä. Hän luki ja pohti kaikkea mikä koski valtiota, kaikkea mikä edes jollain tavoin kosketteli valtion instituutioita ja tehtäviä, ja kaikki se tarjosi hänelle aiheen tuoda ajatuksensa julki kirjallisesti. Kun vielä lisätään, ettei hänen kirjoittamansa ollut keskittynyttä, hän ei pyrkinyt ilmaisemaan ajatustensa sisältöä lyhyesti vaan käsittelemällä aihetta seikkaperäisesti joka suunnalta, ymmärtää, että julkaisuja on täytynyt syntyä melkoinen määrä. – Itse asiassa voi syystäkin huomauttaa, että eräissä kirjoituksissaan Mohl on hyvin monisanainen ja suurisuuntainen. Yhtä lailla pitää kuitenkin tunnustaa, että hän on mestarillinen kielenkäyttäjä, usein henkevä ja aina selkeä.
Välittääkseni kuvan Mohlin tuotteliaisuudesta liitän oheen seuraavan luettelon hänen kirjoituksistaan:
- Vuonna 1821. Discrimen ordinum provincialium et constitutionis representativae. 45 sivua.
- 1822. Die öffentliche Rechtspflege des Deutschen Bundes. 219 s.
- 1824. Das Bundesstaatsrecht der Vereinigten Staaten von Nord-Amerika. 423 s.
- 1828. W. G. Hamiltons parlamentarische Logik, Taktik und Rhetorik. 80 s.
- 1829 och 1831. Das Staatsrecht des Königreiches Württemberg, 2 osaa, 692 ja 984 sivua.
- 1830. Die Litteratur des gesammten württembergischen Rechtes aus dem letzten Jahrgehend, historisch-kritisch dargestellt. 356 s. (Yhdessä muiden kirjoittajien kanssa.)
- 1832. Ueber Die Tübinger Studierenden während des 16:ten Jahrhunderts.
- 1832. Die Polizei-Wissenschaft nach den Grundsätzen des Rechtsstaates. (3. painos 1866, 3 nidettä, joissa 688, 632 ja 641 sivua).
- 1837. Die Verantwortlichkeit der Minister in Einherrsehaften mit Volksvertretung. 726 s.
- 1841. Geschichte der Rechtsgesetzgebung und Rechtsordnung unter König Wilhelm. (Sarweyn kanssa).
- 1855, 1856 och 1858. Die Geschichte und Litteratur der Staatswissenschaften. In Monographien dargestellt. 3 nidettä, joissa 602, 599 ja 732 sivua.
- 1859. Encyklopädie der Staatswissenschaften. 758 sivua.
- 1860, 1862 och 1869. Staatsrecht, Völkerrecht und Politik. 3 nidettä, joissa 778, 691 ja 724 sivua.
- 1873. Das deutsche Reichsstaatsrecht. 408 s.
Luettelosta on jätetty pois muutamia suppeampia teoksia, mutta samalla tulee muistaa, että Mohl toimi hyvin aktiivisesti avustajana kuudessa merkittävässä aikakausjulkaisussa, minkä lisäksi hän kirjoitti tekstejä eräisiin sanomalehtiin, ja lisäksi hän on kirjoittanut useita tutkielmia Rotteckin ja Welckerin ”Staatslexikoniin” sekä Bluntschlin ”Staatswörterbuchiin”. – Nuoruusvuosinaan Mohl vietti iltojaan kääntämällä Thiers’n teoksen Histoire de la révolution française kokonaisuudessaan.
Millainen sitkeä uurastus, millainen elävä kiinnostus tieteeseen huokuu jo pelkästään Mohlin teosten luettelosta!
On hyvin epätavallista, että pääsee tietämisen saralla loistamaan uusilla, yllättävillä löydöillä. Luonnontieteiden alalla siihen on aivan toisenlaiset edellytykset kuin niissä tieteissä, joissa tutkimuksen kohteena on ihmisyhteiskunta ja ihminen yhteiskunnan jäsenenä. Niitä lakeja, joiden mukaan luonnonvoimat vaikuttavat, ei ole julistettu yleiseen tietoon ja noudatettavaksi, ne vaikuttavat piilossa, sukupolvi toisensa jälkeen tavailee riimuja, kunnes tutkijanero viimein onnistuu tulkitsemaan kirjoituksen ja osoittaa ja todistaa lain olemassaolon ja sisällön. Samalla tiede saavuttaa pysyvän tuloksen, joka säilyy ainaiseen tulevaisuuteen; sillä luonnon peruslakeja ei muuteta eikä korjailla, – ainoastaan niitä koskevaa tietämystä voidaan kehittää edelleen ensimmäisen löydön jälkeen. Suuriin löytöihin liittyy joukoittain pienempiä, jotka osaltaan valmistelevat tai täydentävät ensiksi mainittuja. Työssä on jatkuvuutta, kun tiedon valloitukset luonnon valtakunnassa alati laajenevat. – Ihmisyhteiskuntaa tutkivat tieteet ovat sen sijaan toisenlaisessa asemassa. Siinä vaikuttavia voimia tarkasteltaessa astutaan muutosten maailmaan. Ihmissuvun suuri kehitysprosessi kohti oikeuden ja vapauden toteutumista ei ole tasaisesti juokseva virta, joka etenisi jatkuvasti ainoastaan kohti valoisampia ja kauniimpia seutuja. Siinä ilmenee usein jyrkkiä käänteitä, äkillistä taantumista sekä pimeyden ja huolen täyttämiä välivaiheita.
Oikeustieteiden tutkimuskohteista puolestaan yksityisoikeus edustaa suurempaa vakautta kuin julkisoikeus. Yksilöiden väliset suhteet sellaisenaan perustuvat olennaiselta osin ihmisluonnon ominaisuuksiin ja tarpeisiin, eikä niissä tapahdu kovin äkillisiä muutoksia. Roomalainen siviilioikeus näkyy vielä nykyisissäkin oikeuskäytännöissä monelta osin sen piiriin kuuluvilla aloilla, kun taas roomalaiset valtiolliset instituutiot ovat pirstaleina, eikä niistä näy jälkeäkään nykyisissä organisaatioissa; roomalaisen valtio-oikeuden opiskelu, niin opettavaista kuin se kiistatta onkin, on historian opiskelua, vaellus menneessä maailmassa.
Niiden ihanteellisten luonnonlakien löytäminen, joilla valtion vallankäyttö voitaisiin järjestää siten, ettei mielivalta pääse horjuttamaan oikeutta, että yksilön todellinen inhimillinen vapaus on sopusoinnussa kansakunnan valtiollisessa elämässä ilmenevien, valtiovallan kannattelemien pyrkimysten kanssa, – se on yksi suurista ongelmista, joiden ratkaisemiseksi tehdään herkeämätöntä työtä. Valtion perustuslain tarjoama ratkaisu ei ole koskaan lopullinen. Tieteessä ja käytännön elämässä pyritään sitä arvostelemalla, vertaamalla sitä muihin perustuslakeihin, kiinnittämällä huomiota kansakunnan tarpeisiin ja ajatteluun luomaan mahdollisuudet parantaa perustuslakia entisestään. Keillä sitten on suurempi merkitys tässä työssä, – toiminnan miehillä vai tiedemiehillä? Kysymykseen on vaikea vastata. Tosin toiminnan miesten käytössä oleva tieto on olennaisesti tulosta tieteen pyrkimyksistä. Ja silti tekisi usein mieli huudahtaa Mohlin tavoin: ”elämä on tarkkanäköisempi kuin hienoinkaan teoreetikko”. – Ainakin on totta, että yhteiskunnalliset teokset ilmestyvät useammin tulkitsemaan, selittämään ja tiivistämään uuden poliittisen muodostelman syntyä kuin itse sanelisivat tai määrittäisivät sellaisen: joskin silloin tällöin joutuu pahoittelemaan, etteivät poliitikot ota riittävän hyvin selvää siitä, mitä teoria on, empiiristen havaintojen tukemana, todella kyennyt osoittamaan.
Mohl sai opintojensa ja elämänsä aikana pohdittavakseen poliittisia mullistuksia, jotka olivat kaikkea muuta kuin vähäpätöisiä. Hänen nuoruudessaan jyrkät ristiriidat ihmisoikeuksien julistuksen ja jakobiinien terrorin sekä tasavallan nostattaman innostuksen ja Napoleonin sotaisan keisarivallan välillä olivat yhä tuoreessa muistissa. Itse hän joutui seuraamaan, kuinka taantumus levitti kireän verkkonsa kansojen ylle palkaksi siitä, että ne olivat nousseet vapaustaisteluun Napoleonia vastaan. Ja vanhoilla päivillään hän todisti omin silmin, kuinka Saksan maaperällä veljet ajettiin verisiin taisteluihin toisiaan vastaan päätyäkseen läheisempään yhteyteen. Saksan yhtenäisyyttä julistettiin äärettömässä eripurassa puhein ja lauluin: oikeusoppineet laativat pyramideittain tutkimuksia valtioliitoista ja liittovaltiosta, ”Statenbundista” ja ”Bundesstatista”, ja esittivät kuinka ensiksi mainitun pitäisi kehittyä jälkimmäiseksi, – kunnes Bismarck tuli ja loi uuden valtakunnan, joka mitä suurimmassa määrin poikkeaa siitä mitä teorioissa oli aiemmin vaadittu. Mutta nyt eksyin aiheesta. Selittääkseni Mohlin kantaa valtio-oikeudellisiin kysymyksiin minun täytyy muistuttaa, että hän – ei ollut preussilainen. Hän oli opiskellut Ranskassa ja Englannissa ja eli elämänsä eteläsaksalaisissa Württembergin ja Badenin valtioissa, joissa paljon Pohjois-Saksaa aiemmin, jo pian Wienin kongressin jälkeen, valtiollinen elämä järjestettiin perustuslailliselta pohjalta. Samaan aikaan, kun valtiota tieteen kohteena tarkasteltiin Berliinissä Hegelin ja tämän oppilaiden johdolla yleisesti ja filosofisesti, oikeuspositivismi ja poliittinen suuntaus nousivat Heidelbergin ja Tübingenin valtiotieteilijöiden keskuudessa vallitsevaan asemaan.
Mohlin varhaisemmista töistä on ennen kaikkea mainittava hänen laatimansa systemaattinen esitys Württembergin kuningaskunnan valtio-oikeudesta. Sitä pidettiin pitkään sellaisten teosten malliesimerkkinä. Saksalaisessa kirjallisuudessa teos oli erityisen merkittävä, koska se oli ensimmäinen teos, joka käsitteli yksinomaan konkreettisesti todellisen valtion positivistista julkisoikeutta. Tavallisesti oli nimittäin menetelty sillä tavoin, että, koska saksalaista valtiota ei ollut, saksalaista valtio-oikeutta silti laadittiin Saksan eri valtioiden instituutioista ja oikeusnormeista laaditun eräänlaisen vertailevan tiivistelmän pohjalta. Mohlin edellä mainittu teos herätteli kehittämään yksittäisten valtioiden perustuslakioikeutta, ja näin niissä päästiin vankalle juridiselle pohjalle. – Mitä Mohlin esitykseen Pohjois-Amerikan unionin valtio- tai liitto-oikeudesta tulee, on otettava huomioon, että se julkaistiin ennen Tocquevillen kuuluisaa työtä ja on monessakin mielessä arvokas, vaikka onkin sittemmin jäänyt ranskalaisen nerokkaan teoksen varjoon.
Tarkasteltaessa Mohlin näkemyksiä ja kantaa yleisiin valtio-oikeudellisiin kysymyksiin lähteenä käytetään pääasiassa hänen kokoamansa teoksen ”Staatsrecht, Völkerrecht und Politik” lukuisia ja paikoin hyvin laajojakin monografioita. Valtio-oikeudellisten ja poliittisten tutkielman eron voi tässä sivuuttaa. Huomautan ainoastaan sen verran, että Mohlin menetelmänä on lähes aina nostaa esiin eri maissa vallitsevia instituutiota ja oikeuspositivistisia tosiseikkoja ja niiden perusteella etsiä yleispäteviä piirteitä, jotka tulee tunnustaa oikeusperiaatteiksi tai huomioida poliittisesti järkevinä. Itse asiassa hänen työnsä muistuttaa jossain määrin luonnontieteilijän menettelytapaa. Hän näki asiat sellaisina kuin ne olivat eikä käyttänyt lähtökohtanaan spekulointia eikä abstrakteja olettamuksia. Hänen vaatimuksissaan välittyi aina myös voimakas vakaumus. Kerran hän totesi itse: ”Olen saattanut erehtyä joissakin näkemyksissäni, mutta sanani ovat aina heijastelleet täyttä vakaumustani, ja sen lisäksi, mikä tunnetusti ei ole sama asia – olen lausunut julki näkemykseni aina, kun olen uskonut olevan etua siitä, että jokin jokin aihe otetaan puheeksi”.
Hän edusti pohjimmiltaan liberaaliksi kutsuttua suuntausta, hänen mielestään oli vaikea kuvitella, ettei jokaisen kansan, joka halusi elää sivistynyttä elämää, tulisi tavoitella vapaita instituutioita ja toimia parlamentaarisen hallintojärjestelmän toteuttamiseksi. Niin, uskon, että jos hän olisi keskuudessamme näinä päivinä, hän olisi suuresti hämmästynyt siitä, että demokratiaa käytetään verukkeena sille, että liberalismia poliittisena ohjelmana pyritään vakavissaan esittämään epäilyttävässä valossa.
Mohl on kirjoittanut paljon edustuksellisen valtiomuodon perusajatuksesta, sen erilaisista muodoista eri maissa, erityyppisissä perustuslaeissa ilmenevistä puutteista sekä menetelmistä niiden korjaamiseksi. Niissä hänen mielessään on koko ajan ollut todellinen parlamentaarinen hallitusmuoto. Tähän on kirjattu hänen näkemyksensä aiheesta mahdollisimman lyhyesti ja pääpiirteittäin:
Jos perustuslaillisen valtion hallitsija ei halua noudattaa kansanedustuslaitoksen tahtoa vaan omaansa ja valitsee hallituksen sen perusteella, vaikka se ei juuri saisikaan edustuslaitoksen tukea, syntyy pakostakin kahtiajako ellei peräti erimielisyys, joka on merkittäväksi vaaraksi tai haitaksi yhteiskunnalle. Historiassa on liikaakin huolestuttavia esimerkkejä siitä, mitä voi seurata, kun hallitus ja edustuslaitos panevat kovan kovaa vastaan sen sijaan että toimisivat yksissä tuumin. Sellaisesta tilanteesta on vain kaksi ulospääsytietä. Toinen on korruptio, toinen parlamentaarinen järjestelmä. Ensiksi mainittu vallitsee siellä, missä hallitus vaikuttaa houkuttelemalla ja uhkailemalla, painostamalla ja lahjomalla vaaleihin siten, että ”viralliset ehdokkaat” valitaan ja valtiopäivät täyttyvät näin hallituksen kannattajista ja käsikassaroista. Sellainen järjestelmä merkitsee kuitenkin poliittisen moraalin tuhoamista, kansakunnan oikeudentajun murentamista, sen tulevaisuuden uhraamista sen tyhjänpäiväisen voiton saavuttamiseksi, että edustuslaitos kaikkineen tottelee hallitusta. Tällaisella lahjontajärjestelmällä ei sitä paitsi ole mahdollisuutta vakiinnuttaa asemaansa siksikään, että se imee talouden elinvoiman. – Mainituista ulospääsyteistä jälkimmäisen laita on toisin, se on yhtä lailla yksinkertainen kuin todellinen ja turvallinenkin. Parlamentarismin perusajatus kuuluu, että hallituksen tulee aina vastata edustuslaitoksen enemmistöä eli koostua sen johtavista edustajista. Silloin tämä enemmistö tukee ministereitä toiminnassaan ja poliittiset voimat työskentelevät sopusoinnussa keskenään. Silloin parlamentin oppositio vain antaa hallitukselle rakentavaa kritiikkiä muttei estä sen toimintaa. Kun tämä oppositio saavuttaa enemmistön edustuslaitoksessa, sen johtohahmot pääsevät puolestaan valtion ohjaksiin. Se ei alenna hallitsijan asemaa. Hän on yhtä lailla valtiovallan edustaja, ja vaikka hän vahvistaa lait vain muodollisesti, se on silti tarpeen, ja suhteessa vieraisiin valtioihin hän on maansa henkilöitymä. Häneltä vaaditaan vain, että hän tunnustaa poliittiseksi välttämättömyydeksi nimittää ministereiksi henkilöt, jotka siihen on osoitettu kansanedustuslaitoksessa saavuttamansa aseman perusteella, ja antaa heidän toteuttaa hallituksen tehtäviä sen ohjelman mukaisesti, jonka turvin he ovat kyseisen asemansa saavuttaneet. Valtion asioissa ratkaisevaan asemaan eivät saa nousta hallitsijan henkilökohtaiset näkemykset tai mieltymykset tai kiinnostuksen kohteet vaan yleinen mielipide, joka kulloinkin vastaa parhaiten kansakunnan näkemyksiä ja toiveita. Ruhtinaan ei ole pakko nimittää neuvostoonsa juuri herra N. N:ää, hänen tulee välttää valitsemasta niitä, jotka pyrkivät toimimaan kansan tahdon laillisten edustajien vastaisesti. Tätä järjestelmää ei liioin määrätä perustuslailla, sen tulee syntyä ja elää sisäisten ominaisuuksiensa voimasta, jolloin siitä tulee pätevä sitovana hallitusperiaatteena.
Jos verrataan Belgian Leopoldin ja Englannin Viktorian kaiken kaikkiaan kunnioitettua asemaa verrattuna Ludvig Filipiin, joka ei halunnut hyväksyä enemmistön tahtoa, ei ole epäilystäkään siitä, kumpi hallitus tulee asettaa etusijalle. Eikä se johdu ainoastaan ensiksi mainittujen henkilökohtaisista ominaisuuksista, vaan sen osalta Ludvig Filip voitaisiin mainiosti nostaa heidän rinnalleen; ratkaiseva tekijä on itse järjestelmä. Jopa Yrjö IV, joka oli ihmisenä kaikkea muuta kuin kunnioitettava, selvisi parlamentin puoluekiistoista vahinkoa kärsimättä, eikä hänen ala-arvoinen luonteensa onnistunut vaarantamaan Englannin monarkian jatkuvuutta.
Sitä paitsi on syytä huomioida, että tässä järjestelmässä oppositiostakin tulee käytännöllisempi ja hyödyllisempi kuin siellä missä parlamentarismi ei ole saanut jalansijaa. Opposition edustajat eivät uppoudu tyhjänpäiväisiin teorioihin eivätkä ylettömiin utopioihin tai häikäilemättömään radikalismiin, kun he taistelevat päästäkseen aikanaan itse ministereiksi; sillä he tietävät kyllin hyvin, että jos he eivät pysyttele tosiasioiden pohjalla, mahdollisen rajoissa, heidän ei auta kuin heittää haaveensa siitä että itse pääsisivät vallan kahvaan.
Kun Mohl viimein puhuu hallitsijan vallan heikentymisestä, jota hän ei kiistä ja joka vallanhimoisen ihmisen silmin voi näyttää uhraukselta, hän toteaa: ”Mutta jos tämä uhri silti suo hänelle joka tapauksessa hyvin tärkeän ja vaikutusvaltaisen aseman, ulkoisesti poikkeuksellisen huolettoman elämän, turvatun tulevaisuuden itselleen ja jälkeläisilleen, – silloin ei juuri vaadita suurtakaan oivallusta valita edullisin hallitusjärjestelmä eikä yli-inhimillistä luonteenlujuutta tehdä väistämätön uhraus”.
Mielestäni on erityisen paikallaan tuoda esiin Mohlin käsitys hallitsijan asemasta perustuslaillisessa valtiossa sen vuoksi, että hänen lähin kilpailijansa valtio-oikeuden alalla, Bluntschli, sekä monet muut saksalaiset kirjailijat ovat pyrkineet esittämään tässä kysymyksessä jossain määrin parlamentarismin ideasta poikkeavaa näkemystä.
Mohl on suorittanut laajoja tutkimuksia erityyppisistä kansanedustusjärjestelmistä – säädyt, kaksikamarijärjestelmä, yksikamarijärjestelmä; samoin soveliaimmasta tavasta soveltaa vaalioikeutta – ja ilmoittanut vastustavansa rajoittamatonta, yleistä vaalioikeutta, ”le suffrage universel”. Tästä, kuten myös hänen viimeisestä valtio-opillisesta työstään, Saksan valtakunnan uuden perustuslain muodollista osaa koskevasta selonteostaan, voisi toki kertoa paljonkin kiinnostavaa. Mutta aika rientää, eikä minulla ole oikeutta pidätellä arvon herroja kauempaa tällä esitelmällä. – Suotakoon silti, hänen tuotantonsa eri suuntauksista puheen ollen, viitata, etteivät hänen kirjoituksensa poliittisen talouden alalta ole laajuudeltaan tai sisällöltään yhtä merkittäviä kuin valtio-oikeudelliset teokset; tällä alalla hän ei näytä löytäneen täysin selkeää kantaa. – Mohlin laaja teos ”die Polizeiwissenschaft” on varsin pitkään saanut osakseen suurta arvostusta valaistessaan varsin kokonaisvaltaisesti valtion toimintaa sekä järjestyksen edistämiseksi että kulttuurin kehittämiseksi. Teosta voi kieltämättä edelleenkin pitää opettavaisena ja monilta osin terävänäköisenä. Mutta itse käsitteen Polizei tai politi merkitys on viime aikoina supistunut ja toisaalta hallinto-oikeutta ja hallintopolitiikkaa, joihin Mohlin politiksi kutsutut aiheet keskittyvät, on viime aikoina käsitelty m. m. R. Gneistin ja L. von Steinin teoksissa ankaramman tieteellisestä näkökulmasta kuin Mohlin edellä mainitussa työssä.
Omasta mielestäni valtiotieteellinen kirjallisuus ja sen historia ovat Mohlin lukuisista töistä merkittävimpiä. Niissä hän esittelee Sveitsin, Pohjois-Amerikan, Ranskan, Englannin ja Saksan kirjallisia aarteita. Hänen käsittelemäänsä kirjallisuuteen kuuluu osaksi valtiofilosofiaa, osaksi valtio-oikeutta, kansainoikeutta ja hallinto-oikeutta, osaksi ensyklopedisia ja osaksi erityisaiheita käsitteleviä teoksia. Teos osoittaa tavattoman suurta lukeneisuutta mutta myös terävänäköisyyttä. Katsauksen eri osastoihin liittyy arvokkaita monografioita, joissa käsitellään valtiollisen kehityksen eri vaiheita.
Kun ajan pyörä on kiertynyt eteenpäin eikä kukaan enää lue Mohlia selvittääkseen valtio-oikeudellisia organisoitumiskysymyksiä, tämä teos säilyy yhä monumenttina, jonka pariin palataan, jotta saataisiin kokonaiskuva ja johdanto tähän laajaan, eri ajattelijoiden, lainoppineiden ja valtiomiesten saavutuksista koottuun kokoelmaan, jonka Mohl on syvässä oppineisuudessaan valikoinut, tarkastanut ja varustanut selityksin hyödyksi aikalaisilleen ja jälkipolville.
L. Mechelin.
Robert von Mohl.
(Föredrag vid Juridiska föreningens årsmöte den 26 okt. 1878).
Då jag lofvade till detta årsmötes program bidraga med ett föredrag, skedde det i hopp att finna tid till dess behöriga utarbetande. Men andra arbeten hafva trängt på, så att jag blott hunnit i korthet anteckna några punkter. Jag ber derför om HH:sHerrarnes benägna öfverseende med framställningens brister.
Namnet Robert von Mohl är för HHHerrarne alla väl bekant. Det är om honom jag ämnar tala. Icke för att meddela en nekrolog, – vi ha ju ej för vana att vid dessa sammankomster egna minnesord åt andra än inhemska män; också är det snart tre år sedan Mohls död. Men att vid ett tillfälle såsom detta bringa i åtanke hvilken betydelsefull verksamhet Mohl utöfvat i rätts- och statsvetenskapernas tjenst, borde ej vara främmande för de intressen, hvilka här förena oss.
De hufvudsakligaste biografiska data äro följande. Mohl föddes den 17 Aug. 1799. Studerade 1817–21 vid universiteten i Tübingen och Heidelberg. Företog derpå resor i utlandet och vistades en längre tid i Paris. Blef 1824 extra ordinarie jurisprofessor i Tübingen, 1827 professor i statsvetenskaperna och 1836 tillika öfverbibliotekarie dersammastädes. Då han 1845 uppträdde såsom kandidat vid valen till Würtembergska landtdagens andra kammare, publicerade han ett bref till valmännen, hvilket misshagade regeringen så att hon förflyttade honom från katedern till ett rådsembete i Ulm. Men Mohl fogade sig icke häri; han tog afsked från statstjensten och gjorde en studieresa till England. 1846 blef han vald till deputerad. Året derpå kallades han till jurisprofessor i Heidelberg (Baden).
|58|Men sedan kommo oroliga tider, hvilkas karaktär är nogsamt angifven genom att nämna årtalet 1848. Man skulle, bland annat, ingjuta nytt lif i det domnande tyska förbundet. Verksamheten härför var koncentrerad i Frankfurt am Main. Mohl blef medlem af det s. k. ”Vorparlament” och i Sept. samma år det provisionella tyska rikets justitieminister. Såsom sådan ledde han utarbetandet af förslag till tysk handelslag samt lärer sjelf hafva författat de då promulgerade ”Deutsche Grundrechte” och riksförfattning äfvensom den tyska vexelordning, som öfverlefde de förenämnda urkunderna. Men i Maj 1849 afträdde han från riksministeren tillika med sin vän Heinrich von Gagern. Återkommen till Heidelberg vidtog han ånyo med sina föreläsningar, som mycket talrikt besöktes. 1857 valdes han af universitetet till medlem af Badens I:a kammare, till hvars president han sedermera blef utsedd. 1861 var han Badens representant vid förbundsriksdagen, 1866–71 sändebud i München, från 1871 president i Badiska öfver-kammarrätten. 1873 blef han vald till medlem af det nya tyska riksparlamentet, der han intog plats inom ”die liberale Reichspartei”. Jag har der sett den åldrige lärde bestiga tribunen och tala – för temligen döfva öron.
Således hade Mohl under sin långa lefnad verkat både i vetenskapliga oeh praktiska värf. Det var dock ej i de sistnämnda, han vann sin berömdhet, men väl såsom en af Tysklands främste författare i stats- och rättsvetenskapliga ämnen. Från 21 års ålder, då han utgaf sin första skrift, var han ända till sin död, d. ä.det är i 55 års tid, rastlöst, nästan oafbrutet verksam såsom skriftställare. Få äro de, som inom de nämnda vetenskapsområdena utvecklat en så stor produktivitet. Ja, man vore nästan frestad säga, att så stor qvantitet svårligen kan motsvaras af lika hög qvalitet. Och visst år det så, att åtskilliga af hans verk saknat högre betydelse eller efterhand förlorat densamma; men mycket står dock qvar såsom värdefullt monument i den politiska literaturen. Det har sagts om Mohl att han aldrig blef trött att skrifva, – att han kände sig manad dertill icke blott när han hade nya idéer eller synpunkter att meddela; han hade ett inne|59|boende starkt behof af literärt producerande såsom sådant. Han läste och begrundade allt som gällde staten, allt som blott på något vis hänförde sig till statens institutioner och uppgifter, och allt gaf honom anledning till uttalande i skrift. När dertill kommer att hvad han skref icke var koncentreradt, icke ett kort återgifvande af tankarnes innehåll, utan en utförlig exposé af ämnets alla sidor, finner man, att volymernas antal måste blifva stort. – Den anmärkning är i sjelfva verket berättigad, att Mohl i en del skrifter är för mycket mångordig oeh vidlyftig. Men det bör dock tillika erkännas att han är mästare i språkets behandling och ofta spirituel, alltid klar.
För att gifva en bild af Mohls produktivitet, bör jag meddela följande förteckning öfver hans skrifter:
Med förbigående af några smärre arbeten bör vidare erinras, att Mohl var mycket verksam medarbetare i 6 framstående tidskrifter hvarjemte han lemnade bidrag till några tidningar, och att han levererat åtskilliga afhandlingar till Rottecks och Welckers ”Staatslexikon” samt till Bluntschlis ”Staatswörterbuch”. – I yngre år var det Mohls förströelse på qvällarne att verkställa en fullständig öfversättning af Thiers’ Histoire de la révolution française.
Hvilken ihärdig flit, hvilket lefvande intresse för vetenskapen framträder ej redan ur blotta förteckningen öfver Mohls arbeten!
Att på vetandets fält lysa med nya, öfverraskande upptäckter, hör ej till de vanliga företeelser. På naturvetenskapernas område äro vilkoren härför annorlunda, än på de vetenskapers, som hafva det menskliga samhället och menniskan såsom samhällsmedlem till föremål för sin forskning. De lagar, efter hvilka naturens krafter verka, äro ej till allmän kännedom och efterrättelse promulgerade, de arbeta i det fördolda, generation efter generation stafvar på runorna tills slutligen ett forskande snille genomtränger skriften, visar och bevisar lagens tillvaro och art. Då vinnes för vetenskapen ett beståndande resultat för all framtid; ty naturens grundlagar äro icke föremål för ändringar och revision, – endast kunskapen om desamma kan efter den första upptäckten vidare utvecklas. Till de stora upptäckterna ansluta sig serier af smärre sådana, i sin mon förberedande eller förfullständigande de förra. Det är kontinuitet i detta arbete, en stadig utvidgning af vetandets eröfringar i naturens rike. – Men de vetenskaper, som studera det menskliga samhället, befinna sig i helt annan ställning. Det är i vexlingarnes verld man träder in, när man betraktar de krafter som här arbeta. Menniskoslägtets stora utvecklingsprocess|61| till förverkligande af rätt och frihet är icke en jemnt rinnande flod som ständigt skulle röra sig framåt blott till de ljusare, skönare nejder. Den företer ofta hastiga vändningar, plötslig återgång, mellanskof af mörker och oro.
Af föremålen för rättsvetenskapernas utredning är det åter den privaträttsliga sferen, som företer större stabilitet, än den offentligt-rättsliga. Förhållandena mellan individerna såsom sådana, grundade väsentligen på den menskliga naturens egenskaper och behof, undergå ej så hastiga förändringar. Romerska civilrätten är ännu i denna dag i många delar ett uttryck af det rätta på dithörande områden, medan de romerska statsinstitutionerna ligga i spillror utan att igenfinnas i nutidens organisationer; den romerska statsrättens studium, lärorikt utan tvifvel, är ett historiskt studium, en vandring i en förgången verld.
Att finna de ideella naturlagar, enligt hvilka maktutöfningen i staten skall ordnas så att rätt ej rubbas af godtycke, att individens sannt menskliga frihet finner sig i harmoni med nationens i statslifvet representerade, af statsmakten uppburna sträfvanden, – detta är ett af de stora problem, på hvilkas lösning oupphörligt arbetas. Den lösning en statsförfattning gifver är aldrig en definitiv. Vetenskap och praxis sträfva att genom kritik deraf, genom jemförelse med andra författningar, genom aktgifvande på nationens behof och tänkesätt möjliggöra ytterligare förbättring af författningen. Och hvilka äro de, som i detta arbete göra den största insatsen, – handlingens män eller vetenskapens? En fråga, svår att besvara. Visserligen är den insigt, handlingens män disponera, väsentligen en frukt af vetenskapens sträfvanden. Och dock vore man ej sällan frestad att med Mohl utropa: ”lifvet är mera skarpsynt än den finaste teoretiker”. – Åtminstone är det ett faktum, att det statsvetenskapliga verket oftare kommit tolkande, förklarande, sammanställande, efter det en ny politisk formation skapats, än att det dikterat eller varit bestämmande för en sådan: ehuru det å andra sidan stundom måste beklagas, att politikerne icke tagit nog ledning af hvad teorin, stödd på empiri, verkligen förmått bevisa.
|62|Det var i sanning ej ringa hvälfningar i politiken, Mohl under loppet af sina studier och sin lefnad hade att begrunda. I hans ungdom var hågkomsten ännu liflig af sådana kontraster, som förklaringen af menniskans rättigheter och jakobinernes terrorism, entusiasm för republiken och Napoleons krigiska kejsarvälde. Sjelf fick han åse huru reaktionen bredde sina stramma nät öfver folken till lön för att de utfört befrielsekampen mot Napoleon. Och på gamla dagar bevittnade han huru på Tysklands mark bröder fördes att kämpa blodiga drabbningar mot hvarandra för att derigenom bringas till intimare förening. Tysklands enighet hade under oändlig oenighet proklamerats i tal och sånger: de rättslärde hade skapat pyramider af utredningar om ”Statenbund” och ”Bundesstat” och huru den förra borde utvecklas till den senare, – tills Bismarck kom och skapade det nya riket, som högst betydligt afviker från hvad teorin förut hade yrkat. Men jag kommer från ämnet. Till förklaring öfver Mohls ståndpunkt i statsrättsliga frågor bör jag erinra om att han – icke var preussare. Han hade studerat i Frankrike och England, och han lefde sitt lif i desse båda sydtyska stater Württemberg och Baden, der man tidigare än i Nordtyskland, redan kort efter Wiener-kongressen, erhöll konstitutionella former för statslifvet. Medan staten, såsom föremål för vetenskapen, i Berlin betraktades i dess allmänhet och filosofiskt framstäldes af Hegel och hans lärjungar, blefvo den positivrättsliga och den politiska rigtningen förherrskande bland statsvetenskapernas målsmän i Heidelberg och Tübingen.
Bland Mohls tidigare arbeten måste främsta rummet tillerkännas hans systematiska framställning af konungariket Württembergs statsrätt. Den ansågs länge såsom ett mönster för sådana verk. Inom den tyska litteraturen var detta arbete särskildt af vigt, emedan det var det första som uteslutande var egnadt åt en konkret, verklig stats positiva offentliga rätt. Den vanliga metoden hade nämligen varit den, att, ehuru det icke fanns en tysk stat, dock skrifva tysk statsrätt, baserad på ett slags komparativ sammanfattning af de skilda tyska staternas institutioner och rättsnormer. Mohls förenämnda verk gaf väckelse till bearbetning af de särskilda|63| staternas författningsrätt, och sålunda kom man på verkligt juridiskt botten. – Beträffande Mohls framställning af den nordamerikanska unionens statsrätt eller förbundsrätt förtjenar det beaktas att den utgafs tidigare än Toequeville’s berömda arbete och är i många hänseenden värderik, om den ock sedermera måste skjutas i skuggan af fransmannens snillrika verk.
Mohls åsigter och ståndpunkt i allmänt statsrättsliga frågor inhemtas hufvudsakligen ur de talrika och delvis mycket omfattande monografierna i hans ”Staatsrecht, Völkerrecht und Politik”. Distinktionen mellan de statsrättsliga och de politiska afhandlingarna kan gerna lemnas derhän. Jag bemärker blott att Mohls metod nästan alltid är den att med framhållande af gällande institutioner i skilda länder, af positivrättsliga fakta, uppsöka det allmängiltiga, det som bör såsom rättsprincip erkännas eller såsom politiskt klokt beaktas. Han röjer i sjelfva verket något af naturforskarens metod. Han såg tingen sådana de voro, han tog icke spekulativa eller abstrakta förutsättningar till utgångspunkt. Och hans yrkanden hafva städse pregeln af att vara uttryck af en lefvande öfvertygelse. Han sade engång sjelf: ”Jag kan hafva misstagit mig i en del af mina åsigter, men det jag sagt har alltid varit min fulla öfvertygelse, och jag har dessutom hvilket såsom bekant icke är detsamma – städse uttalat mina åsigter när jag trott det vara af intresse att offentligen bringa ett ämne till tals”.
Hans rigtning var i grunden hvad man kallar den liberala, han ansåg det knappast tänkbart att icke hvarje folk, som vill föra ett civiliseradt lif, borde eftersträfva fria institutioner, arbeta på det parlamentariska styrelsesättets förverkligande. Ja, jag tror att om han vore här i dessa tider, skulle han högeligen förvånas öfver att man, under förevändning af demokratism, på alvar vill göra liberalismen såsom politiskt program misstänkt.
Mohl har mycket skrifvit om det representativa statsskickets idé, om dess olika gestaltning i skilda länder, om de brister åtskilliga författningar företett, om medlen att afhjelpa dessa. Det verkligt parlamentariska styrelsesättet är|64| det, som härvid städse föresväfvat honom. Se här i möjligaste korthet de allmänna dragen af hans tankar i detta ämne:
Om monarken i en konstitutionel stat icke vill följa folkrepresentationens, utan sin egen vilja och i enlighet med denna välja sin ministére, den må vara än så litet uppburen af representationen, så uppkommer nödvändigtvis en dualism eller rentaf tvedrägt, som medför ej ringa fara eller skada för samhället. Historien har nogsamt visat hvilka betänkliga påföljder det kan hafva när regering och representation mot hvarandra sätta hårdt mot hårdt i stället för att handla i samdrägt. Det finnes blott tvenne utvägar att komma ifrån en slik situation. Den ena är korruptionen, den andra det parlamentariska systemet. Den förra eger rum när regeringen genom lock och hot, genom påtryckningar och mutor inverkar på valen så att de ”officiella kandidaterna” blifva valda och riksdagen sålunda fylles af regeringens anhängare och redskap. Men ett sådant system är detsamma som att förstöra den politiska moralen, undergräfva nationens rättskänsla, offra dess framtid åt den vanskliga triumfen att se representationen i allo lyda regeringen. Detta system af bestickning saknar dessutom möjligheten af varaktighet redan derför att det tär på finansernas märg. – Annorlunda förhåller det sig då med den senare af de antydda utvägarna, den är lika enkel som reel och säker. Parlamentarismens idé är, att ministèren alltid skall vara i öfverensstämmelse med representationens majoritet, med andra ord bestå af dess ledande män. Denna majoritet stöder då ministrarne i deras verksamhet och de politiska krafterna arbeta i harmoni. Oppositionen inom parlamentet är då blott en helsosam kritik, icke ett hinder för styrelsen. När denna opposition vinner majoritet i representationen, komma åter dess ledande män till statsrodret. Monarkens ställning är derigenom icke förnedrad. Han är likafullt en statsmaktens representant, hans om ock blott formella sanktion af lagarne är likafullt nödvändig och gentemot främmande stater är han sitt lands personifikation. Det begäres blott att han erkänner det vara en politisk nödvändighet att till ministrar utnämna de per|65|soner, hvilka af sin ställning inom representationen äro dertill utpekade, samt låter dem fullfölja regeringens uppgifter i enlighet med det program som beredt dem sagde ställning. Icke monarkens personliga åsigter eller tycken eller intressen skola fälla utslaget i statsangelägenheter, utan den opinion, som framstår såsom för tiden mest öfverensstämmande med nationens åsigter och önskningar. Fursten tvingas icke att taga just herr N. N. i sitt råd, han måste underlåta att taga dem som skulle söka handla i strid med folkviljans lagliga organ. Och detta system dekreteras ej genom författningen, det skall uppstå och lefva tillföljd af sina inneboende egenskaper och sålunda vinna giltigheten af en bindande regeringsprincip.
Om man jemför Leopolds af Belgien och Viktorias af England i allo honorabla ställning med Louis Philippe’s, som icke ville acceptera majoritetsviljan, borde man ej tveka hvilkendera regimen har företräde. Och det är ej de båda förstnämndas personliga egenskaper som verkat detta, Louis Philippe kunde väl i sådant afseende med dem likställas; sjelfva systemet är den verkande faktorn. Till och med en Georg IV, som alls icke var personligen aktningsvärd, gick oskadd genom partiernas i parlamentet strider och kunde icke genom sin underhaltiga beskaffenhet såsom menniska undergräfva den monarkiska principens bestånd i England.
Det bör dessutom märkas att vid detta system äfven oppositionen blir mera praktisk och mera gagnelig, än der parlamentarismen icke vunnit insteg. Oppositionens män hängifva sig icke åt toma teorier eller extravaganta utopier eller en hänsynslös radikalism, när de kämpa för att sjelfve i sinom tid blifva ministrar; ty de veta nog att om de icke hålla sig på verklighetens grund, inom gränserna af det utförbara, så skulle de nödgas desavouera sig sjelfva efter tillträdet till makten.
Då Mohl slutligen ännu talar om monarkens försvagade välde, som han icke förnekar och som för en maktlysten kan synas såsom ett offer, yttrar han: ”Men om detta offer likväl bereder honom en i alla fall mycket vigtig och inflytelserik ställning, ett lefnadslopp i utomordentlig grad befriadt från|66| yttre obehag, en säker framtid för sig och sina efterkommande, – så behöfs det väl ej ett så stort mått af insigt för att välja det regeringssystem som är det fördelaktigaste, och icke någon öfvermensklig karaktärsstyrka för att bringa det oundvikliga offret”.
Att framhålla Mohls uppfattning af regentens ställning i den konstitutionella staten har synts mig särskildt påkalladt med hänseende dertill, att Mohls närmaste rival på det statsrättsliga fältet, Bluntschli, och ett flertal öfriga tyska författare sökt göra en från den parlamentariska idén något afvikande åsigt i denna fråga gällande.
Angående de olika representativa systemen – ständer, tvåkammarsystem, enkammarsystem – har Mohl presterat omfattande undersökningar; likaså angående valrättens lämpligaste anordning – hvarvid han uttalat sig emot den obegränsade, allmänna valrätten, ”le suffrage universel”. Härom, liksom ock om hans senaste statsrättsliga arbete, hans utläggning af den formella delen af den nya tyska riksförfattningen, vore visst åtskilligt af intresse att relevera. Men tiden hastar och jag saknar berättigande att länge uppehålla HHHerrarne med detta föredrag. – Det må dock, i fråga om de olika riktningarna af hans produktion, antydas att hans skrifter på den politiska ekonomins område hvarken till omfattning eller halt ega den betydelse, som de statsrättsliga; hans ståndpunkt på detta gebit synes ej hafva kommit till en klar afslutning. – Mohls digra arbete ”die Polizeiwissenschaft” har ganska länge åtnjutit ett högt anseende såsom på ett fullständigt sätt belysande statens verksamhet såväl för ordningens främjande som kulturens utveckling. Onekligen skall det ock fortfarande befinnas både lärorikt och i vissa delar skarpsinnigt. Men dels har sjelfva begreppet Polizei eller politi på senare tid blifvit reduceradt, dels hafva förvaltningsrätten och förvaltningspolitiken, hvarunder de af Mohl såsom politi behandlade ämnen subsumeras, numera, genom R. Gneist, L. von Stein m. fl. erhållit en annan, strängare vetenskaplig karaktär, än Mohls omförmälda arbete eger.
Enligt min åsigt är statsvetenskapernas litteratur och historie det mest betydande af Mohls talrika arbeten. De län|67|der, hvilkas litterära skatter han deri uppvisar äro: Schweiz, Nordamerika, Frankrike, England och Tyskland. Den litteratur han behandlar omfattar dels statsfilosofin, dels statsrätten, folkrätten och förvaltningsrätten, dels encyklopediska, dels speciella arbeten. Det är ett verk af ofantlig beläsenhet, men ock af stort skarpsinne. Till framställningens skilda afdelningar ansluta sig värderika monografier angående olika faser af den statliga utvecklingen.
När tidens hjul gått framåt och ingen mera rådför sig med Mohl beträffande statsrättsliga organisationsfrågor, skall det nämnda verket ännu qvarstå såsom ett monument, till hvilket man går för att få en öfverblick af och en ledning i den rika samling af tänkares, juristers och statsmäns alster, hvilken Mohl här framstält och med grundlig lärdom granskat och belyst till gagn för samtid och efterverld.
L. Mechelin.