Hyvät herrat! Tänään täällä jo pidetyistä puheista on käynyt ilmi, miksi kaupunginvaltuusto on katsonut velvollisuudekseen kokoontua tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Täytyyhän todellakin olla aihetta iloon, kun kauan kaivattu uudistus kaupunkien hallinnossa on nyt toteutunut, kuntien itsehallinnon tärkeä perusperiaate on saavuttanut sen kehitysvaiheen, jonka täytyy vastaisuudessa ilman muuta tuottaa elävää kiinnostusta yhteiseen hyvään, uupumatonta osallistumista työhön meidän kaikkien parhaaksi.
Mutta uskon lausuvani julki myös kaupunginvaltuutettuina olevien kollegojeni ajatuksia, kun totean, ettei ilo tästä uudistuksesta ole meille aivan täydellinen. Kun me kerran olemme saaneet osaksemme sen kuntamme luottamuksen, jonka nojalla saamme päättää ja toimia kuntamme puolesta, meidän on toki tunnettava huolta ja murhetta, kun muistamme, millaisia vaatimuksia voidaan asettaa pääkaupungin valtuutetuille, millaisia tehtäviä he joutuvat täyttämään. Julkisessa toimessa ei saa yleensä odottaa, että tahto on jo katsottava teoksi. Ja siksi, Hyvät herrat, sallinette minun täällä kunnioittavasti muistuttaa, että kun arvioidaan, mitä kaupunginvaltuusto voi lähitulevaisuudessa tehdä, on varmasti kohtuudenmukaisinta olla unohtamatta, että tällaiselle uudelle instituutiolle lienee ehdottoman välttämätöntä vain yrittää varovasti toteuttaa niitä ideoita, joita sen keskuudessa vaalitaan – eikä ryhtyä liian nopeasti tarttumaan radikaaleihin toimenpiteisiin ja muutoksiin. Mutta, hyvät herrat, tämän muistutuksen myötä tiedän voivani vakuuttaa, että Helsinki on lämpimästi lähellä kaupunginvaltuutettujen sydäntä, ja että tiedämme kaupunginvaltuutetun mandaatin olevan meille kunniatehtävä siihen liittyvistä huolista riippumatta.
Ja miten meille olisi mahdollistakaan hoitaa tämän kaupungin hyvinvointiin tähtäävää tehtävää välinpitämättömästi? – Kaikkialla maassamme nimi Helsinki herättää tiettyä ihastusta. Sillä tämä nimi merkitsee Suomen pääkaupunkia, Suomen omistaman sivistysaarteen keskittymää, henkisiä ja aineellisia varoja isänmaalliseen työhön. Hyvät herrat, tämä pääkaupunki, joka saa osakseen niin yleistä sympatiaa, on vielä nuori pääkaupunki. Kun vaelletaan eri puolilla kaupunkia, ei nähdä vanhoja, mahtavia palatseja, jotka puhuvat vuosisataista kieltä, täällä ei ole, kuten Euroopan useimmissa pääkaupungeissa, joka askeleella muistomerkkejä, jotka katsovat jalustaltaan alas uusiin sukupolviin ja vaativat kunnioitusta, kehottavat heitä vaalimaan isien kunniaa. Kaikki täällä näkemämme on niin uutta, niin vailla historiallisten perinteiden leimaa. Ja kuitenkin tämän nuoren pääkaupungin perustana on historia, yhtä rikas ja arvokas kuin mikä muu tahansa. On totta, ettei se puhuttele meitä kivisten ja pronssisten patsaiden kautta, mutta se puhuu meille instituutioistamme, jotka eivät voi olla vasta eilisestä, niin syvästi kuin ne ovat kasvaneet yhteen kansan tietoisuuden ja tapojen kanssa – instituutioista, joiden juuret ja alkuperä ovat kaukaisessa menneisyydessämme, vapaassa, terveessä skandinaavisessa yhteiskuntajärjestyksessä. Kun meillä on tällaisia muistoja, meidän ei tarvitse surra sitä, että katumme ovat kovin nuoria, ettei meillä ole vuosisatoja vanhoja monumentteja, joita voisimme vieraillemme näyttää. Voimme näyttää heille sen oikeuskehityksen, joka kannattaa nykyisyyttämme, ja sanoa: tässä on meidän ylväs historiamme. Ja juuri siksi voimme myös sanoa: Suomen pääkaupungilla on tulevaisuus. Aivan, se sillä on oltava; politiikassa; elinkeinoissa, sivistystyössä saakoon se elää yhä rikkaampaa elämää, ja sen tulevaisuus olkoon suuri. Hyvät herrat, malja Helsingille ja sen tulevaisuudelle!
Sedan fanfarerne åter ljudit, tolkade stadsfullmäktiges ordförande hr Mechelin i ett med bifall emottaget föredrag skålen för Helsingfors och dess framtid ungefär som följer:
Mina herrar! Af de tal som hållits i dag har redan framgått hvarför stadsfullmäktige funnit sig manade att till festligt samqväm församlas. I sjelfva verket måste det ju innebära en anledning till glädje, att den länge efterlängtade reformen i städernas förvaltning numera blifvit en verklighet, och den stora grundsatsen af kommunernas sjelfstyrelse vunnit en utveckling, som efterhand måste frammana liffullt intresse för allmänt väl, osparadt deltagande i arbetet för det gemensamma bästa.
Men jag tror mig uttala äfven mina kollegers bland stadsfullmäktige tankar då jag framhåller att glädjen öfver antydda reform för oss icke är alldeles oblandad. Vi, som erhållit kommunens förtroende att besluta och handla på dess vägnar, måste ju känna oro och bekymmer när vi besinna hvilka anspråk kunna ställas på hufvudstadens fullmäktige, hvilka uppgifter det för dem gäller att fylla. I offentliga värf får man i allmänhet ej vänta sig, att viljan skall tagas för verket. Och derföre, M. H.Mina Herrar, tillåter jag mig här vördsamt erinra derom, att det säkerligen är med billigheten mest öfverensstämmande om man, vid bedömandet af hvad stadsfullmäktige i den närmaste framtiden kunna uträtta, icke förbiser att det för en ny institution såsom denna torde vara oeftergifligt att endast med varsamhet söka förverkliga de idéer som inom densamma hysas, – att icke alltför raskt skrida till genomgripande åtgärder och förändringar. Men, M. H.Mina Herrar jemte denna erinran vet jag mig kunna försäkra också, att detta Helsingfors ligger stadsfullmäktige varmt om hjertat och att vi, oaktadt bekymren som dermed äro förenade, veta att såsom ett hedersuppdrag betrakta Stadsfullmäktiges mandat.
Och huru vore det väl möjligt för oss att med likgiltighet handhafva ett uppdrag som åsyftar denna stads välgång? – Öfverallt i vårt land väcker namnet Helsingfors en viss tjusning. Ty detta namn betecknar Finlands hufvudstad, koncentrationen af hvad Finland eger i bildningsskatter, andliga och materiella tillgångar för fosterländskt arbete. M. H.Mina Herrar denna hufvudstad som har så allmänna sympatier den är ännu en ung hufvudstad. När man vandrar omkring i densamma ser man ej gamla monumentala palatser som tala seklernas språk, det finnes ej här såsom i Europas flesta hufvudstäder på hvarje steg något minnesmärke, som vördnadsbjudande blickar ned på de nya generationerna, manande dem att upprätthålla fädrens ära. Allt hvad man här ser är så nytt, så utan pregeln af historiska traditioner. Och likväl finnes det i fonden af denna unga hufvudstads lif en historia, rik och värdig såväl som någon annan. Det är sannt, den talar icke till oss ur sten och brons, men den talar till oss ur våra institutioner, hvilka icke skulle kunna vara af gårdagen, så innerligt som de äro sammanvuxne med folkets medvetande och sed, – institutioner, som hafva sin rot och sitt ursprung långt borta i tiden, i det fria, friska skandinaviska samhällsskicket. Med sådana minnen behöfva vi ju icke sörja deröfver att våra gator äro så unga, att inga sekelgamla monumenter kunna för fremlingen uppvisas. Vi kunna peka på den rättsutveckling, som uppbär vår nutid, och säga: der är vår stolta historia. Och just derföre kunna vi säga också: Finlands hufvudstad har en framtid. Ja, den måste hafva det; i politik, i näringar, bildningsarbete skall den lefva ett allt rikare lif, och dess framtid skall blifva stor. M. H.Mina Herrar en skål för Helsingfors och dess framtid!