Talouskysymyksiä
V
Meidän täytyy lausua vielä muutama sananen kysymykseen valtion vuotuisesta ylijäämästä.
Viimeksi pidettyjen valtiopäivien jälkeen joka vuodelta näyttää jääneen huomattavasti ylijäämää. Säädyille annettavasta talousselvityksestä selvinneekin pian tämän summan todellinen suuruus sekä valtiorahaston ylijäämän suuruus kuluneelta vuodelta.
Missä määrin nämä säästöt voivat vaikuttaa säädyille kuuluvaan taloudelliseen päätöksentekoon? Valtiovarainvaliokunta, jonka tehtävänä on ”antaa mietintö siitä, miten tulisi hankkia maan tarpeisiin vaaditut varat, elleivät valtion vakituiset varat siihen riitä”, ei voine olla kiinnittämättä erityistä huomiota siihen tosiseikkaan, että edellä mainitut vakituiset varat ovat jo usean vuoden ajan tuottaneet ylijäämää. Edellä lainattu valtiopäiväasetuksen kohta ei ole suinkaan uusi periaate valtiosäännössämme. Siinä lausutaan vain julki kautta aikojen tunnustettu lähtökohta, että tilapäistä suostuntaveroa tai lisäveroa pitää harkita joko silloin, kun joudutaan paikkaamaan tai estämään valtion alijäämää, tai kun valtion uusia tarpeita ei kyetä parhaiten kattamaan tavanomaisilla tuloilla. Suostuntaveron vaatiminen valtion pääoman kartuttamiseksi ei kuulu valtiosäännön henkeen.
Toinen asia on sitten se, että kun tehtävänä on päättää yhdellä kertaa viiden vuoden taloudenpidosta, tulevia valtion tuloja ei varovaisuussyistä arvioida niin korkeiksi, että jokainen epäsuotuisa suhdanne voisi tehdä laskelmat tyhjiksi, eikä menoja liioin niin alhaisiksi, ettei ennakoimattomille tarpeille jää tilaa.
Edellisten valtiopäivien jälkeinen aika on ollut Suomen taloudelle harvinaisen suotuisa. On luonnollisesti mahdotonta ennustaa, onko seuraava viiden vuoden jakso yhtä edullinen. Esimerkiksi tullisaatavat ovat hyvin herkkiä katovuoden tai laskusuhdanteen kaltaisille vastoinkäymisille. Voi olla turvallisinta varautua laskelmissa mahdollisiin huonompiin aikoihin tai yhtä lailla siihen, että virkamiesten mahdollisista palkankorotuksista aiheutuvan menojen nousun vuoksi viime vuosien tuloksia ei voi käyttää normina arvioitaessa yleisen valtiorahaston tilaa tulevina vuosina. Mutta terveeseen valtiontalouteen ei toisaalta sovi sekään, että yleisen valtiorahaston tulevia tuloja ja menoja lasketaan liioitellun varovasti, niin että se tuottaa todellisuudessa jatkuvasti huomattavia ylijäämiä.
Maassamme, jossa hyvinvointi ei ole vielä niin vakiintunut, ettei epäonnistunut sato vaikuttaisi tuntuvasti myös valtiontalouteen, voi toki olla järkevää talouspolitiikkaa laskea budjetti siten, että suotuisina vuosina valtion kassaan jää jotain varastoonkin. Sellaisen säästämisen pitäisi kuitenkin kuulua poikkeuksellisen suotuisiin aikoihin, ei normaaliin tai tavalliseen tilanteeseen. Olisi liiaksi tunnustettujen talouden perusperiaatteiden vastaista kantaa veroa pelkästään valtion pääomarahastojen kartuttamiseksi. Jos tilanne olisi sellainen, että valtion yleisistä varoista on jäänyt huomattavia säästöjä ja ylijäämää olisi odotettavissa senkin jälkeen, kun laskelmissa on noudatettu tarvittavaa varovaisuutta, olisi tuskin suotavaa asettaa siitä huolimatta uusien ja tärkeiden valtion hankkeiden, esimerkiksi rataverkon laajentamisen, edistämistä kokonaan riippuvaiseksi siitä, että säädyt myöntävät niihin uusia varoja.
Sääntönä pitäisi kai olla, että kun valtion vakituiset tulot näyttävät kasvavan suhteessa enemmän kuin valtion vakinaiset menot, budjetin vakituiseen, eli hallituksen käyttöön varattuun budjetin osaan tulisi, sikäli kuin varat sallivat, siirtää sellaisia valtion uusia menoja, jotka on aluksi katettu suostuntaveroilla tai jotka ovat sittemmin osoittautuneet maalle hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi.
Tästä seuraa, että määräraha- ja suostuntaveroasetuksia laadittaessa olisi muistettava tehdä selvitys siitä, arvioidaanko vakituisten tulojen menevän valtion vanhojen ja uusien tarpeiden toteuttamiseen ja millä tavoin.
Toisin sanoen: jotta Suomen valtio voi mahdollisuuksiensa mukaan kantaa ja täyttää itselleen langenneet tehtävät, on välttämätöntä, että valtion käytössä olevat erilaiset varat pidetään koossa ja yhdistetään siten, että niitä todella voidaan hyödyntää kokonaisuudessaan valtion tavoitteiden toteuttamiseen.
Se edellyttää hallituksen ja säätyjen täysipainoista yhteistyötä. Yhteistyö ei kuitenkaan ole mahdollista, ellei hallitus jatkossakin pyri mahdollistamaan rahastojen muodostamista ottamalla maksuja valtiorahaston maksettavaksi niissä rajoissa, että ne voidaan todennäköisesti suorittaa yleisistä valtionvaroista.
Jos taloudellisesti erityisen hyvien vuosien aikana syntyneistä säästöistä talletettaisiin pyöreä summa vararahastoksi – siis sijoitettuna siten, että se on otettavissa käyttöön tarvittaessa – se ei todennäköisesti herättäisi vastustusta. Sen sijaan tämänhetkistä budjettia laadittaessa ja erityisesti, jos vararahasto on olemassa, voidaan pitää sopivampana, että veronkorotusten sijaan säädyt hakevat odottamattomien tapausten varalle lainaa, esimerkiksi valtionobligaatioina, vaikka korotuksen tarpeesta ei olisikaan varmaa tietoa.
Menneenä aikana on saattanutkin olla viisasta politiikkaa, ettei vaatimuksia esitetä ottamatta asianmukaisesti huomioon maan omia etuja eikä valtion kassaan aikojen kuluessa kertyneisiin ylijäämiin kosketa lainkaan. Olosuhteet ovat kuitenkin muuttuneet, ja se vaatii uusia menettelytapoja. Kun talousarviota laadittaessa vaaditaan säätyjen osallistumista ja suostuntaveroa, ei ole enää asianmukaista jättää laskuista yleisiä varoja, jotka ovat jo olemassa ja käytettävissä.
Eri maiden kokemuksista tiedetään, että työskenneltäessä korkeamman kehityksen puolesta myös valtion menot kasvavat. Tätä ei tule pitää todisteena siitä, että suostuntavero-oikeus ja finanssivalvonta synnyttävät suurempaa valtionvarojen tuhlausta kuin itsevaltainen hallinto. Merkitseehän parlamentaarinen valtiomuoto kuitenkin sitä, että maan edusta huolehditaan tehokkaammin ja valtio täyttää tehtävänsä monipuolisemmin ja täysipainoisemmin. Itsehallintoperiaatteen soveltaminen kunta- ja aluehallinnossa vähentää valtionhallinnon tehtäviä yhtäällä, mutta uusia vaatimuksia syntyy toisaalla. Ja jokainen uudistus, jokainen uusi hanke yhteiseksi hyväksi yleensä lisää valtion menoja, vaikka säästäväisyyttä kuinka ankarasti noudatettaisiinkin.
Niin myös Suomessa. Siitä lähtien kun valtiopäivät kutsuttiin uudelleen koolle, valtion menot ovat nousseet huomattavasti, sekä edistettäessä valtion aiemmin laiminlyötyjä tavoitteita että valtion vakituiseen tulo- ja menoarvioon kuuluvilla aloilla. Vuoden 1863 tulo- ja menoarvioon kirjatut valtion menot olivat kokonaisuudessaan 14 832 986 mk 82 p., – vuonna 1876 jo 27 815 717: 38. Jos luvuista tehdään vertailukelpoisempia poistamalla ensimmäisestä luvusta Juutinrauman tullin lunastus ja silloisen ruotuväkilaitoksen kustannukset verrattuna puolustuskustannuksiin vuonna 1876, eli sen jälkeen kun armeija lakkautettiin vuonna 1868, ja jälkimmäisestä rautateiden käyttökustannukset, valtion menot vuonna 1863 olivat pyöristettynä 13 800 000 ja vuonna 1876 noin 22 100 000 markkaa. Menot ovat siis nousseet 13 vuodessa yli 60 prosenttia. Mutta kansakoululaitosta pitää edelleen kehittää, samoin muuta opetuslaitosta; tuomioistuimet on organisoitava uudelleen, vankiloita parannettava, rataverkkoa laajennettava ym., ja kaikki tämä vaatii huomattavaa menojen lisäystä, puhumattakaan niistä miljoonista, joita lähitulevaisuudessa voidaan tarvita armeijan käyttöön. Eikä tulonlähteitä suinkaan ole rajattomasti.
Kuinka tärkeää ja kuinka välttämätöntä maan edulle onkaan, että hallitus kulkee talouspolitiikassaan tietä, joka on omiaan edistämään sopusointuista yhteistyötä valtiomahtien välillä, ja välttää kaikkea sellaista mikä voi synnyttää tai synnyttää pakostakin ristiriitoja, sillä tällä kentällä parhaat mahdolliset tulokset voidaan saavuttaa tulemalla molemminpuolisesti toista vastaan
Voimassa oleva budjettilakimme on siinä määrin ontuva, että olisi mitä toivottavinta, että budjetin laatimisessa alkaisi muodostua hyvä ja selkeä käytäntö edellä mainittuun suuntaan, ja samalla voitaisiin karsia valtion hajautetusta säätelystä johtuvia epäkohtia, jotka jarruttavat maan edistymistä.
Kirjanpitouudistus voi omalta osaltaan edistää sellaisen käytännön muodostumista, koska se edellyttää mahdollisuutta tarkastella taloustilannetta luotettavasti ja hyvissä ajoin. Ja siltä osin loppupäätelmämme liittyvätkin näiden kirjoitusten lähtökohtaan.
L. M.
Finansfrågor.
V.
Vi måste ännu egna några ord åt frågan om statsverkets årliga öfverskott eller behållningar.
Sedan sisthållna landtdag synes hvarje år ha lemnat betydlig behållning. Huru stort beloppet verkligen varit, och huru stor öfverskotts- statsmedelsfonden för närvarande är, torde väl snart genom finansrelationen till ständerna varda kändt.
I hvad mon kunna dessa besparingar ha inflytande på den å ständerna ankommande finansreglering? Statsutskottet, som det åligger att ”afgifva betänkande huru medel till fyllande af landets behof, såvidt ej statsverkets ordinarie tillgångar dertill förslå, skola anskaffas”, lärer väl icke kunna undgå, att fästa särskildt afseende vid det faktum, att sagde ordinarie tillgångar under en följd af år lemnat öfverskott. Det anförda stadgandet i Landtdagsordningen har icke infört någon ny princip i vår statsförfattning, det har endast gifvit uttryck åt den i alla tider erkända grundsats, att temporär bevillning eller extra skatt bör ifrågakomma antingen när det gäller att betäcka eller förebygga statsbrist eller ock när nya statsbehof icke kunna med de vanliga intraderna bestridasoriginal: best idas. Att påkalla bevillning för att statsverket må kunna samla kapitaler, vore icke öfverensstämmande med författningens anda.
En annan sak är, att, när den uppgift förelägges att reglera för fem år med ens, försigtigheten kan bjuda att icke beräkna de blifvande statsinkomsterna så högt att hvarje ogynsam konjunktur kunde rubba beräkningen, ej heller utgifterna så lågt, att ingen latitud funnos för oförutsedda behof.
Tiden efter senaste landtdag har för de finska finanserna varit en sällsynt gynsam period. Huruvida de kommande femårsskiftet skall ställa sig lika fördelaktigt, kan naturligtvis ingen förutse. Tullinkomsterna t. ex., äro ytterst känsliga för sådana motgångar, som missväxt eller tryckta affärskonjunkturer. Det kan vara säkrast att inrymma möjligheten af sämre tider ett inflytande på beräkningarna, liksom utsigten till stegrade statsutgifter genom löneförhöjning åt embets- och tjenstemän jemväl kan föranleda att icke taga de senaste årens resultater till norm för bedömandet af allmänna statsfondens ställning under de kommande åren. Men å andra sidan vore det icke heller med sund statshushållning förenligt, att i kalkylerandet öfver allmänna statsfondens blifvande tillgångar och utgifter tillämpa en så öfverdrifven försigtighet, att i verkligheten ständiga öfverskott af betydenhet måste uppkomma.
I vårt land, der välståndet ännu icke är så stadgadt, att ej en felslagen skörd skulle känbart inverka äfven på finanserna, kan det vara en rational finanspolitik, att hafva budgeten så beräknad, att under fördelaktiga år något reserv må samlas i statskassan. Men sådan reservering må tillhöra de exceptionelt gynsamma tiderna, icke de normala eller vanliga förhållandena. Det vore att för mycket aflägsna sig från erkända finansiella grundprinciper om man anlitade beskattningen enkom för att rikta statens kapitalfonder. Om situationen vore sådan att betydliga besparingar å allmänna stat medel förefinnas och att, med all nödig försigtighet i beräkningarna, fortfarande öfverskott kunna förutses, så vore det säkerligen icke tillbörligt att det oaktadt göra befrämjandet af nya, vigtiga statsändamål, såsom t. ex. jernvägsnätets utsträckning, helt och hållet beroende deraf att ständerna anvisa nya tillgängar dertill.
Regeln bör väl vara den, att när de ordinarie statsinkomsterna visat sig stiga i större proportion än de ordinarie statsutgifterna, så bör den ordinarie, d. ä.det är regeringens bestämmande förbehållna del af budgeten, så långt tillgångarna medgifva, öfvertaga sådana nya statsutgifter, som till en början bestridts genom bevillningsmedel eller som derutöfver pröfvas vara for landet gagneliga och behöfliga.
Och konseqvensen häraf är, att vid framställandet af anslags- och bevillningspropositioner, utredning icke bör underlåtas derom, att och på hvad sätt de ordinarie inkomsterna beräknats åtgå till gamla och nya statsbehofs fyllande.
Med andra ord: för att den finska staten i möjligaste måtto må kunna uppbära och fullfölja de uppgifter densamma åligga, är det oundgängligt att de tillgångar af olika slag, som staten kan disponera, väl sammanhållas och kombineras och verkligen i sin helhet komma statsändamålen till godo.
Dertil erfordras fullständig samverkan mellan regering och ständer. Men sådan samverkan skulle icke ega rum, derest regeringen, i syfte att möjliggöra fortfarande fondbildning, icke skulle på statsfonden upptaga utgifter till så stort belopp, som med sannolikhet skall kunna af allmänna statsmedlen bestridas.
Att af besparingar, uppkomna under synnerligt goda finansår, bevara en rund summa såsom reservfond – n. b. så placerad att den vid behof kunde göras disponibel – skulle sannolikt icke röna ogillande. Deremot kan det vid uppgörandet af regleringen för stundande period och isynnerhet om en reserv existerar, befinnas lämpligare att ständerna för oförutsedda fall anvisa en kredit, t. ex. i form af skattkammarobligationer, än att derför öka beskattningen utan visshet att sådan ökning erfordras.
Det kan i förflutna tider hafva varit klok politik att, för att ej framkalla anspråk utan nödig hänsyn till landets egna intressen, undvika allt exponerande af tidtals vunna behållningar i statskassan. Men förändrade förhållanden betinga ett annat tillvägagående. När för finansregleringen ständernas medverkan och bevillning påkallas, vore det icke mera behörigt, att från beräkningarna utesluta redan befintliga och disponibla allmänna tillgångar.
Alla länders erfarenhet visar, att i den mon arbetet för högre utveckling fortgår, stiga ock statsutgifterna. Detta bör ej anses bevisa, att skattebevillningsrätt och finanskontroll skulle medföra större slöseri med statsmedlen, än i absoluta monarkier förekommer. Men det representativa statsskicket har det med sig att en verksammare omtanke om landets väl gör sig gällande och att man på ett mångsidigare och fullständigare sätt fullföljer statens olika uppgifter. Sjelfstyrelseprincipens tillämpning för den kommunala och provinsiella förvaltningen minskar statsadministrationens omsorger på ett håll, men nya kraf uppstå på ett annat. Och hvarje reform, hvarje nytt företag för det allmänna plär hafva till påföljd ökade statsutgifter, huru strängt man än vidhåller sparsamhetens ståndpunkt.
Så äfven i Finland. Sedan landtdagarne åter sammankallatsoriginal: samma kallats, hafva statsutgifterna ansenligen stigit, såväl för befrämjandet af förut försummade statsändamål, som ock inom ordinarie statsförslagets område. Samtliga statsutgifter voro i 1863 år statsförslag upptagna till 14 832 986 mk 82 p., – för 1876 till 27 815 717: 38. Afdrager man, för att göra jemförelsen riktigare, från den förra summan lösen för Öresundstullen och det belopp hvarmed kostnaden för dåvarande indelta militär öfverstiger 1876 års utgift för den 1868 indragna militären, samt från den senare summan driftkostnaden för jernvägarne, ställer sig i runda tal 1863 års statsutgift på 13 800 000 och 1876 års på 22 100 000 mark. Alltså en stegring, på 13 år, af mer än 60 procent. Men folkskoleväsendet måste än vidare utvecklas, det öfriga undervisningsväsendet likaså; domstolarnes reorganisation, fängelsernas förbättrande, jernvägarnes utsträckande m. m. allt detta kräfver ansenlig ökning i utgifterna, att icke tala om de millioner, som i en snar framtid kunna behöfvas för armén. Och inkomstkällorna äro ingalunda obegränsade.
Huru vigtigt, huru nödvändigt för landets väl är det då ej, att regeringens politik i finansfrågor må följa en väg, egnad att främja harmonisk samverkan mellan statsmakterna och att på detta fält, der det bästa möjliga resultat kan ernås endast genom ömsesidigt tillmötesgående, undvika allt sådant som kan eller måste gifva anledning till konflikter.
Vår gällande budgeträtts haltande beskaffenhet gör det i högsta grad önskligt, att god och klar praxis i antydda riktning må utbilda sig, till minskande af de för landets framåtskridande vådliga olägenheter, statsregleringens splittring medför.
Räkenskapsväsendets reform kan i sin mon bidraga till etablerandet af sådan praxis, enär denna förutsätter möjligheten att säkert och i tid kunna öfverskåda finansläget. Och såtillvida äro våra slutbetraktelser icke utan samband med utgångspunkten för dessa uppsatser.
L. M.