15.2.1875 Finlands statsrätt

Suomen valtio-oikeus

Kevätlukukausi 1875

10. luento 15. helmikuuta

F.1tillagt i marginalen

Valtiopäivämiehen henkilökohtainen vapaus, suoja ja turvallisuus. Erityisesti § 8.

§ 7. Hän ei ole tehtäväänsä hoitaessaan sidottu mihinkään muihin määräyksiin kuin maan perustuslakeihin.

Hän ei voi siten ottaa vastaan ohjeita yhdeltä eikä toiseltakaan taholta. Ei ole imperatiivinen mandaatti. Esim: Vuoden 1872 Valtiopäiville tuotiin toivomusaloite-ehdotus valitsijoiden toivomuksen mukaisesti. Mutta tämä on vapaaehtoista tarttumista asiaan. – Vanhemmissa säätymonarkioissa oli tavallista, että oli ohjeita, joita täytyi noudattaa. Nyt valtiopäivämiehet ovat kansan edustajia. Se valitaan, jonka mielipiteet katsotaan oikeiksi. Marionetteja ei vaaleissa valita valtiopäiville lähetettäviksi.

F.2tillagt i marginalen

Luennon edellisessä osassa oli kyse Säätyjen sisäisestä kurinpidollisesta kyvystä, mihin tullaan myöhemmin, kun myös § 46 käsitellään. – Tässä nyt takuiden näkökulmasta.

§ 8 Lue ja analysoi erityinen momentti. Täysi ilmaisuvapaus taataan. – Henkilökohtainen vapaus taataan. Ei ulkoista valtaa, vain sääty itse voi sitä harjoittaa määräänsä vahvistamalla. Niin, ja jos valtiopäivämiestä jopa syytetään karkeasta rikoksesta, ei häntä saa ilman muuta pidättää. Pienemmistä rikkomuksista ei edes saa pidättää. Ei myöskään siirtää sivuun, vaikkakin ennen valtiopäiviä kyllä, mutta ei niiden ollessa käynnissä.

Valtiopäivät. – Oman omaisuutensa ulosmittausta valtiopäivämies ei voi estää. Hänen on vastattava siviilikanteissa, tämä on katsottava väistämättömäksi, mutta senhän voi hoitaa asiamiehen välityksellä. Eikä hän myöskään saa kieltäytyä ottamasta vastaan haastetta.

Henkilö on taattu, mutta omistusoikeudelliset olosuhteet muodostavat oman objektiivisen maailmansa ja [...]oläslig/saknad text

Kuitenkin jos hän on syyllinen, hänen on käyttäydyttävä kohteliaasti ja otettava huomioon perustuslain määräykset. Toinen kappale §:stä 46. sen mukaan on Säädyn kurinpito sen sisäinen asia.

F.3tillagt i marginalen

Valtiopäiväjärjestyksen §:ssä 51 on säädetty: ”Jos jonkun herrainpäivämiehen kimppuun käydään syyttömästi käynnissä olevien valtiopäivien aikana tai matkalla sinne ja sieltä pois sanoin ja teoin, tai ellei siihen puututa, kun hän on antanut ymmärtää, että sellaisesta on tilanteessa kysymys, niin sellaisesta on rangaistava rauhanvalan velvoittein.” Omituisuus tässä on, että myös rauhan häiritseminen sanoin on rauhanvalan rikkomista. Tämä on nyt uudistettu §:ssä 9 muotoon ”Raskauttavien asianhaarojen vallitessa.”

Olen tähän saakka käsitellyt säätyjä erikseen, - kuten yksittäisiä valtiopäivämiehiäkin, - nyt ryhdyn tarkastelemaan edustajistoa kokonaisuudessaan, itse valtiopäiviä sellaisina kuin ne kokoontuvat ja työskentelevät.

Kutsu valtiopäiville. – Ruotsin valtiopäivien kehitysprosessin ajalla riippui kokonaan kuninkaasta, milloin hän halusi ne (kuten myös ketkä) kutsua herrainpäiville tai valtiopäiville. Mutta kun valtiopäivistä tuli yhä enemmän yhteydenpitoväline Hallitsijan ja kansan välille, tuli aina vain välttämättömämmäksi kutsua sellainen koolle erityisesti levottomina aikoina. – Tällä tavoin kehittyi myös Säädyissä se mielipide, että niiden tulisi kokoontua säännöllisesti, jotta ne voisivat siten täydellisemmin vastata saamaansa tehtävään ja pitää huolta vallastaan. Vuoden 1617 Valtiopäiväjärjestys ei ollut puhunut tietyistä määräajoista. Vuoden 1660 Täydennyksessä vuoden 1634 perustuslakiin säädettiin, että Säätyjen tuli kokoontua yhteen joka kolmas vuosi. § 17: ”Ja vaikka valtiopäivillä on kuitenkin omat vaivansa ja kustannuksensa, ja valtakunnan tarpeita kyllin usein ilmenee, niin katsotaan kuitenkin, että Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa alaikäisyyden vuosien tähden on tarpeellista, ettei niitä pidä siirtää kolmen vuoden yli, vaan Säätyjen on tultava koolle joka kolmas vuosi, koska ne odottavat saavansa kuulla ja selvittää, mitä kuluneena aikana on voinut tapahtua sellaista, joka koskee valtakuntaa ja hallintoa.” Kun Kaarle XI tuli täysi-ikäiseksi, tämä laki lakkasi olemasta olemassa. Oltiin taas takaisin määräämättömässä ajassa. Ei ihme, että säädyt kiiruhtivat Kaarle XII:n hallitusajasta saamiensa kokemusten jälkeen määrittelemään asian uudelleen. Vuoden 1723 Valtiopäiväjärjestyksen §:ssä 1 sanotaan, että Valtakunnan Säätyjen on kokoonnuttava joka kolmas vuosi – tammikuun puolivälissä, ja sillä välin, joko silloin kun ne kuninkaan ja valtakunnan neuvoston päätöksellä koolle kutsutaan, tai jos ne itse viimeksi tekemänsä päätöksen nojalla ovat pidättäneet itselleen tietyn kokoontumispäivän. Mutta Kustaa III:n vallankumous teki tästä luonnollisestikin lopun, koska se koski nimenomaan säätyhallituksen lakkauttamista. – Siitä löydämme Hallitusmuodon §:stä 38 tämän ovelan vedon: ”Valtakunnan Säätyjen ei tule kieltäytyä vastuusta ja olla tulematta koolle, kun Kuninkaallinen Majesteetti ne koolle kutsuu” jne. –

Eikä myöskään Säätyjä kutsuttu koolle useammin kuin 4 kertaa 20 vuoden aikana. Mutta hänen poliittisten luomustensa joukossa, jotka saimme perintönä vuoden 1809 Suuressa muutoksessa, oli Hallitusmuodon § 38 kaikkein vaarallisin. Säädyt eivät varmastikaan olisi kieltäytyneet kokoontumasta, mutta – mitään kutsua ei tullut. Ainoa, joka Hallitsijan taholta vielä osoitti perustuslaillisen valtiomuodon tunnustamista, oli aika ajoin lausuttu selitys, etteivät olosuhteet toistaiseksi sallineet Säätyjen kutsumista koolle, vaikka se olisi ollut tarpeellista. – Ks. Keisarillisten erityisasetusten ingressiä.

Kaiken kaikkiaan ei ole kummallista, että edustuksellista elämää täällä lykättiin toistaiseksi, koska taantumuksen aikakausi levittäytyi yli koko Euroopan, ja epäluulo jokaista vapaampaa liikettä kohtaan oli kehittynyt systemaattiseksi. – On sanottu, että täällä vallitsi poliittinen horros. Tiettyyn määrään saakka ovat varmaan poliittisen horisontin lyijynraskaat pilvet vaikuttaneet masentavasti, jopa tukahduttavasti. Mutta vuosien 1854 ja 55 tapahtumat antoivat muutoksen tuulen puhaltaa valtiorunkoon ja valon virta toi esiin sen, missä aikaisemmin oli ollut vain sumua. Ja osoittautui, että ollut puutetta niistä Suomen kansalaisista, jotka olivat säilyttäneet poliittisen oikeudentuntonsa.

Kun Svedelin sanoo ohjelmassaan Suomen Valtiopäivistä ja Valtiopäiväjärjestyksestä vuodelta 1872: ”Se että Suomen Säädyt kutsuttiin koolle vuonna 1863 ei ollut millään lailla seurausta kansan painokkaasta mielipiteestä, joka olisi tehnyt itsensä vastaansanomattomasti tiettäväksi keisarin valtaistuimen edessä. Asialla ei näytä olleen mitään muuta syytä kuin että Hallitus näki sen olevan ajan tarpeen vaatima. Herätys oli lähtöisin Suomen hallituksesta, sillä tavalla että Kenraalikuvernööri ilmoitti Keisarille, miten lukuisat eri kysymykset vaativat Säätyjen myötävaikutusta.” jne.

Tähän liittyvän virheellisen käsityksen kritiikki. – Rein, Schauman 1856. Tilanne 1861. Joka tapauksessa Svedelinin olisi pitänyt nähdä, että suomalaiset hallituksen jäsenet työskentelivät asian hyväksi. Nämä ponnistelut tapahtuivat puolestaan juuri silloin sillä edellytyksellä, että valtaistuimella istunut vaihtui, ja tuli mahdollisuus saavuttaa menestystä. – Näin myös muualta kuin vain kansan keskuudesta nousi virtaus kohti perustuslaillisen valtiomuodon uutta tulemista.