Politiikan opinnoista
Syyslukukauden 1875 johdantoluento
Halusin kuitenkin ennen edellä mainittujen kurssien aloittamista kiinnittää arvon herrojen huomion muutamiin mietteisiin koskien politiikan opintoja yleisesti sekä niiden piiriin luettavia tieteenaloja.
Politiikkatieteet ymmärretään tavanomaisesti samaksi kuin valtiotieteet, eikä näiden kahden eri ilmaisun käytön tarkoituksena liene minkään käsitteellisen eroavaisuuden osoittaminen. On kuitenkin huomattavissa, miten politiikka-sanalla on ajan kuluessa ollut erilaisia merkityksiä; se on vielä meidän aikanammekin käsitteenä epämääräisesti rajautunut. Kuten herrat tietävät, nimesi Aristoteles valtio-oppinsa ”Politiikaksi”. Tämä kaikkina aikoina merkittävänä säilynyt teos käsittelee pääasiassa valtiofilosofiaa ja yleistä valtio-oikeutta; valtiotaidolliset teorianmuodostukset ovat siinä mukana ainoastaan sivuseikkoina. Myöhemmin tuli kuitenkin tavaksi ymmärtää ”politiikka” samaksi asiaksi kuin valtiotaito tai yleisesti ottaen kaikki ylätason käytännön valtiollinen toiminta; ”politiikaksi” lakattiin tällöin kutsumasta valtion olemuksen, valtiovallan järjestäytymisen, valtionhallinnon, valtiontalouden jne. tieteellistä tutkimista. Tilalle astui nimitys ”valtiotiede”, joka havaittiin kuitenkin pian liian ahtaaksi, kun valtiotietouden eri haaroille muodostui omia erillisiä tieteenalojaan. Valtion tutkimiseen keskittyvien tieteenalojen koko piiriä yleisesti kuvailevana käytetäänkin tästä syystä nyttemmin nimitystä ”valtiotieteet” tai ”politiikkatieteet” (ranskalaisittain ”sciences morales et politiques”
ra. moraali- ja valtiotieteet, nyttemmin puhuttaisiin ensimmäisen kohdalla humanistisista tai sosiaalitieteistä).
Edellä mainittuun piiriin lukeutuvat ennen kaikkea seuraavat tieteenalat:
1:o) Valtiofilosofia, joka tutkii valtioiden olemusta tai johtoajatusta sekä kaikkea järjestäytynyttä inhimillistä yhteiseloa yhdistäviä tuntomerkkejä ja oikeudellisia muotoamisia.
2:o) Valtio-oikeus, joka kuvailee valtiovallan järjestäytymistä ja sen suhdetta valtion kansalaiseen joko olemassa olevien valtioiden väliseen vertailuun perustuen järkeviä ja yleisesti sovellettavia käytäntöjä löytääkseen – missä tapauksessa sitä kutsutaan yleiseksi valtio-oikeudeksi – tai sitten yksinomaan jossakin tietyssä valtiossa tosiasiallisesti vallitsevat laitokset selvittääkseen – kun on kyseessä positiivinen valtio-oikeus.
3:o) Hallinto-oikeus, jossa tutkitaan osin valtiovallan eri valtiollisten päämäärien toteuttamiseksi antamien määräysten täytäntöönpanosta vastaavia viranomaisjärjestelmiä ja osin edellä mainittujen viranomaisten toiminnassaan soveltamia lakeja ja säännöksiä.
4:o) Kansainoikeus, eli valtioiden välisten suhteiden ja asioinnin sääntöjä koskeva oppi.
5:o) Kansantaloustiede (kutsutaan niin ikään poliittiseksi taloustieteeksi), joka tutkii aineellisten hyödykkeiden ja omaisuuden tuotantoa, kulutusta ja jakautumista määrittäviä periaatteita ja tekijöitä valtiollisesti järjestäytyneissä yhteisöissä.
6:o) Finanssitiede, joka tutkii valtion menojen kattamiskeinoja sekä valtiovarainhallinnon periaatteita. Lopulta on jäljellä vielä:
7:o) Politiikkanykyään puhuttaisiin politiikan tutkimuksesta, joka on yhtä kuin yleinen valtio-oppi, jossa esitetään valtiollisten päämäärien toteuttamistapoja ja -keinoja koskevia teorioita – eli toisin sanoen hahmotellaan valtiotaidon periaatteita.
Edellä mainittu tieteenalojen ryhmittymä tarvitsee aputieteikseen ennen muuta historiaa ja tilastotiedettä. Eri valtiotieteet toimivat muutoin niin ikään luonnollisesti keskenään toistensa aputieteinä: toisistaan eristettyinä olisi niistä jokainen tarpeellisia edellytyksiä vailla; yksikään niistä ei itsessään anna valtiosta kaiken kattavaa tietoa.
Joissakin maissa on perustettu erillisiä valtiotieteellisiä tiedekuntia tai oppilaitoksia. Esim. Pariisissa on vastikään johtavien tiedemiesten ja poliitikkojen ohjauksessa perustettu ”école libre de politique”. Politiikan opintojen erottaminen moisella tavalla oikeustieteellisistä ei kuitenkaan ole kovin suositeltavaa, kunhan muussa tapauksessa pidetään huolta siitä, etteivät ensiksi mainitut jää jälkimmäisten varjoon. Tietyt valtiotieteenalathan – kuten valtio-, hallinto- ja kansainoikeus – ovat kummallekin edellä mainitulle ryhmälle yhteisiä; muut eivät sitä vastoin kuulu puhtaan oikeustieteellisen koulutuksen piiriin. Mitä meidän yliopistoomme tulee, näyttävät valtiotieteet todellisuudessa jääneen ne periaatteessa käsittävässä oikeustieteellisessä tiedekunnassa oikeustieteellisiin opintoihin nähden pitkälti taka-alalle. Onko tämä kuitenkaan perusteltua?
Mikäli tarkastelemme valtiotieteitä käytännönläheisestä näkökulmasta, eli kiinnittämällä erityistä huomiota niiden tarpeellisuuteen ja hyödyllisyyteen julkisen viranhoidon asiayhteydessä, havaitsemme niistä ammennettavan tietämystä koskien osin valtiovallan ja sen toimielinten tehtäväkenttää ja toimivaltaa määrittävistä olemassa olevista laeista, osin valtion eri toimintojen perustaksi hahmotettavissa olevista yleisistä periaatteista tai niin sanotuista luonnonlaeista, jonka kautta selvitetään pysyvän ehtoja, sekä osin myös siitä, mitä valtiollisessa eli poliittisessa toiminnassa tulisi pitää tarkoituksenmukaisena, viisaana ja tarpeellisena.
Onko yksi todella toista vähäpätöisempi? Onko todella perusteltua väittää kansallisen edunvalvonnan olevan valtiollisten elinten osalta riittävän hyvällä tolalla, mikäli voimassa olevia lakeja vain asianmukaisesti sovelletaan ja pannaan täytäntöön? Myöntävästi vastaaminen viimeksi mainittuun kysymykseen on yhtä kuin julistaisi, ettei valtiolta tulisi muuta vaatia, kuin että tuomioistuimet suorittavat lainkäyttötehtävänsä ja hallinto toimeenpanee sitä varten annetut säännökset. Edistyksen ja kehittämisen puolesta tehtävä työ suljettaisiin tällöin valtioelämästä pois.
Tarkoitukseni selvennee muistuttamalla seuraavasta asianlaidasta: kaikki niin julkis- kuin yksityisoikeuden piiriin lukeutuvat lait sisältävät joko kieltoja, määräyksiä, lupia tai valtuuksia. Huomioitaessa erityisesti valtiosäännön ja hallintolakien lukeutumisen edellä mainittujen lakien joukkoon käy niin ikään ilmi, että kyseiset lait
joko rajoittavat hallituksen ja virkamiesten toimivaltaa esim. ylimääräisten tuomioistuinten nimittämistä, vaalivapauteen puuttumista sekä päätettyjä korkeampien tai kokonaan päätetyistä poikkeavien verojen perimistä koskevin kielloin;
tai velvoittavat heitä tiettyihin toimenpiteisiin, kuten esim. siihen, että säädyt kutsutaan tietyin väliajoin koolle, että tiettyjen virkojen täyttämisistä on laadittava esitykset ja että virastojen on jätettävä vuosikertomukset ja veronkantajien puolestaan tilinteot;
tai vielä valtuuttavat heidät harkintansa mukaan myötävaikuttamaan ja ryhtymään toimenpiteisiin valtion etunäkökohtien edistämiseksi, esim. postilaitosta parantamalla, kulkulaitoksia rakennuttamalla, terveydenhoitoa kehittämällä, virallista kirjeenvaihtoa yksinkertaistamalla jne.
Juuri näistä kolmansista tapauksista löytyy niin poliittisen toiminnan, kuin ylipäisen asiantuntemukseen perustuvan aloitteellisuuden pelikenttä, alempia hallinnonaloja myöten. On sinänsä totta, että valtuus, siis oikeus, merkitsee tässäkin yhteydessä myös velvollisuutta. Kyse ei kuitenkaan ole velvollisuudesta erityisen, tiukasti toimeenpantavan määräyksen merkityksessä, vaan siitä, että vastuulla olevan julkisen toimen menestyksekäs hoitaminen edellyttää olemassa olevan kehittämisen puolesta työskentelynä ilmenevää huolenpitoa, omistautuneisuutta ja ymmärrystä. Lainmääräysten toteuttaminen ja asianmukaisten ohjesääntöjen noudattaminen ei vielä ole poliittista toimintaa, mutta aloitteellisuus tai yhteistoiminta uusien, yhteiseen hyvään, lakien ja valtiontalouden uudistamiseen, kuin myös saavutettujen oikeuksien ja etujen tarkkaavaiseen varjelemiseen ja vahvistamiseen tähtäävien toimenpiteiden saralla sitä vastoin kylläkin.
Tarkoituksenamme ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä tarkastella lähemmin poliittista toimintaa sinänsä; halusin vain lyhyesti muistuttaa sen luonteesta ja tarkoituksesta, joista puolestaan riippuu se, minkä tieteenalojen hallinta on sitä varten tarpeellista. No niin, tähän väliin on epäilemättä syytä tunnustaa voimassa olevien lakien tuntemuksen muodostavan kulmakiven, johon kaiken valtiollisen toiminnan tulisi tukeutua. Pelkkä lakien tuntemus, tai edes oikeustieteellinen asiantuntemus laajemmassa merkityksessä ei kuitenkaan ole tällä kyseisellä alalla lähimainkaan riittävää. Kattavalla tietämyksellä siviili- ja rikos- ja vaikka vielä valtio- ja hallinto-oikeudestakin varustettu henkilö voi yhtä kaikki havaita poliittisen toiminnan osalta olevansa tarvittavia tietoja vailla. Varman kannan muodostaminen ja oikeansuuntaisen toimenpiteen, toimivan parannuskeinon löytäminen osoittautuu eri poliittisten virtausten levottomassa pyörteessä ja valtioelämän alati vaihtuvien vaatimusten ja tarpeiden sekä onnistumisten ja vastoinkäymisten taustaa vasten vääjäämättä loputtomaksi vaikeudeksi, mikäli arvioinnissa ja kokemuksissa ei ole ohjaksena nimenomaan valtioelämän niin kutsuttuja luonnonlakeja tai yleispäteviä sääntöjä koskeva ja niitä soveltava tietämys.
Juuri tässä yhteydessä korostuu, mukaan lukien käytännön tasolla, ei-oikeustieteellisten valtiotieteiden alojen merkitys.
Mainitsin erityisenä tieteenä näiden joukossa myös politiikan. Se ei sisälly oikeustieteellisen tiedekuntamme opetustarjontaan, mistä ei kuitenkaan ole seurauksena se, että se olisi siitä tyystin jätetty ulkopuolelle. Syynä vallitsevalle asiainlaidalle lienee yksinkertaisesti se, että politiikkaa on vasta aivan viime aikoina alettu pitää ja tunnustaa omaksi tieteenalakseen. Politiikka on toki pitkään ja yleisesti ymmärretty samaksi asiaksi kuin valtiotaito, joskin pikemminkin sen harjoittamiseksi ja valtioelämän käytännön osaamiseksi kuin sitä koskeviksi teorioiksi tai tieteellisten periaatteiden järjestelmäksi. Valtiotaidon teorianmuodostuksen omana tieteenalana näkemisen tarpeen voidaan kuitenkin nyttemmin katsoa olevan yleisesti hyväksytty, vaikka työsarkaa sen tutkimuskohteen tarkaksi rajaamiseksi sekä sen käytäntöjen ja tutkimusmenetelmien vakiinnuttamiseksi onkin jäljellä aimo annos.
Esitinkin jo aiemmin lyhyen määritelmän politiikan tutkimuksesta tieteenalana. Vertailun vuoksi on syytä luetella vielä muutamia muita määritelmiä. Bluntschli sanoo seuraavasti: ”Politiikka merkitsee valtioelämän ja sen muutosten teoriaa; päinvastoin kuin oikeustiede, joka merkitsee valtiossa voimassa olevien sääntöjen teoriaa. Politiikassa tekee oikein pysyessään sen vilkkaissa liikkeissä rauhallisen päättäväisenä, pitäessään pään tunteiden kuohunnassa kylmänä. Politiikka tarkastelee tieteenä ennen kaikkea valtioelämässä ilmeneviä virtauksia ja vaihteluita.” von Mohlin mukaan taas ”politiikka merkitsee tiedettä, joka tutkii keinoja, joilla valtioiden tavoitteet mahdollisimman täysimittaisesti toteutetaan”. ”Politiikan tarkoituksena ja sisältönä on valtiollisten tarkoitusperien toteuttamiseen tosiasiallisesti käytettävissä olevien keinojen, pois lukien oikeudenhoidon, oikeanlainen hyödyntäminen sekä niiden vaikutukset” sanoo puolestaan von Holtzendorff. Kuten näkyy, eivät nämä määritelmät eroa toisistaan oleellisesti.
Politiikassa on siis oleellisesti kyse valtion, sen tarkoitusperien ja etunäkökohtien nimissä tehtävistä toimenpiteistä.
Näin ollen se tutkii von Holtzendorffin mukaan muun muassa valtiollisten elinten toimivallan rajoja, inhimillisen vapauden ja valtiolle annetun todellisuuspohjan välillä oletettavasti vallitsevaa suhdetta valtiollisia päämääriä edistettäessä sekä vallitsevien yhteiskunnallisten olojen muuttumattomuutta tai muutosmahdollisuuksia. Kansanomaisemmin ilmaistuna siis: politiikan teorian avulla tulisi saada käsitys periaatteista ja näkökulmista, joiden avulla harkinnan alla olevien, lakeja ja valtiollisia laitoksia koskevien uudistusten tai valtioelämässä tyystin uusien toimenpiteiden kestävyys ja toteuttamiskelpoisuus ovat arvioitavissa ja millä keinoin asetettu tavoite varmimmin saavutetaan.
Mikäli valtiotieteet, kuten edellä jo mainittiin, yleisellä tasolla ovat keskenään toistensa aputieteitä, on politiikankin luonnollisesti osaltaan ammennettava muista tämän piirin tieteenaloista, sillä sekin tarvitsee tutkimustyössään historian oppeja sekä vertailevaa valtiontalouteen, elinkeinoihin ja väestöihin liittyvää tilastotietoa.
Poliittisia järjestelmiä on toki muodostettu todellisuuksista ja mahdollisuuksista sen kummemmin piittaamatta. Moiset mielikuvituksekkaat ihannevaltioiden aikaansaamisen käsikirjat – kuten esim. Thomas Morus’n [Moren] ”Utopia”, Campanellan ”Civitas Solis” sekä yhtä ja toista sosialistista ja kommunistista järjestelmää – on syystäkin kutsuttu valtioromaaneiksi tai ”ihannepolitiikaksi”, joka on tieteellisen politiikan näkökulmasta kiinnostavaa korkeintaan historiallisessa tai kuriositeettimielessä.
Tämän tieteen kannalta on nyttemmin merkityksetöntä niin ikään kaiken yhteiskunnassa tapahtuvan, niin hyvien kuin huonojen aikojen, edistysaskelten kuin epäkohtien, köyhyyden kuin rikkauden ja jopa luonnonilmiöiden hallituksen toiminnasta riippuvaiseksi käsittävä kirjallisuus. Moisesta katsantokannasta käsin kirjoitettiin 17. ja 18. vuosisadoilla monia kirjoituksia, joissa oikein vaivalla yritettiin kuvailla hallitsijalta edellytettäviä ominaisuuksia sekä miten prinssejä tulisi maailmanparantajiksi kykeneviksi kasvattaa.
Edellä mainitusta katsantokannasta on päästy irtautumaan sitä mukaa, kun ihmisyhteiskunnan kehityksen edistämisen riippuvuus eri tekijöiden monipuolisesta yhteisvaikutuksesta on ymmärretty. Meidän aikamme politiikan teoriassa ei myöskään enää sekoiteta mielikuvituksen tuotoksia todellisuuteen, eikä, edes korkealentoisten ihanteiden tavoittelun ollessa kyseessä, jätetä huomioimatta sitä, että moisten pyrkimysten on perustuttava todellista asiainlaitaa koskevaan tietämykseen. Mitä varmemmaksi syyn ja seurauksen välistä suhdetta koskeva asiantuntemus valtioelämän eri aloilla muodostuu, sitä varmemmin pystytään niin ikään arvioimaan poliittisen toiminnan tavoitetta, keinovalikoimaa ja rajoitteita.
On väitetty, ettei käytännön valtioviisaus, hyvin laskelmoidun poliittisen toiminnan taito, olisi johdettavissa politiikan teorioita koskevasta tietämyksestä tai valtiotieteiden ylipäisestä tuntemuksesta. Kyseiseen arvioon sisältyy epäilemättä ripaus totuutta. Valtiomiehet eivät ole pelkkiä valmiiden oppien soveltajia. He tarvitsevat paitsi elämänkoulusta karttunutta kokemusta, myös liudan henkilökohtaisia ominaisuuksia terävä-älyisyydestä itsehillintään, kekseliäisyyteen, sinnikkyyteen, joustavuuteen ja omaa asiaa kohtaan osoitettuun omistautuneisuuteen, joita ei pelkistä opinnoista luontaisen taipumuksen uupuessa kerry. Pitää kuitenkin niin ikään paikkansa, että suurimmatkin poliittiset lahjat voivat harkintaa selkiyttävään ja lujittavaan tietämykseen tukeutumattomina valua hukkaan tai johtaa harhaan. Valtiomiehestä, jolle valtiotieteiden koko kenttä käsittäisi alueen tuiki tuntemattoman, tulisi aikakautemme laaja-alaisen ja monimutkaisen politiikkakäsityksen oloissa irvikuva ja suoranainen uhka omalle maalleen. Osuvasti verrannollinen tilanne löytyy sotataidon saralta: kukaan tuskin väittää sotataktiikkaa ja -strategiaa koskevien tarkkojen tietojen hankkimisen tekevän kenestäkään varmuudella loistosotapäällikköä, sillä sen edellytyksenähän on erityinen lahjakkuus tai nerokkuus, joka ei ole teoreettisen osaamisen suotavissa. Tästä huolimatta, mikäli lahjakkaalla sotapäälliköllä ei sotasuunnitelmia laatiessaan ja ratkaisevina hetkinä – jolloin voitto on hänen toiminnastaan kiinni – ole käytettävissään edellä mainituista tieteenaloista johdettavaa ymmärtämystä, toimii hän päätöksiä tehdessään sattumanvaraisesti eikä asiantuntevasti, päätöksensä varman tiedon sijaan epävarmalle tuntumalle perustaen. Sama pätee valtiomieheen ja jokaiseen, joka on aikeissa puuttua tehokkaasti valtioelämän kulkuun. Politiikan tietämyksestä ei ole johdettavissa nyrkkisääntöä missä tahansa kuviteltavissa olevassa tilanteessa tai erityistapauksessa toimimiseen; sen ei ole mahdollista korvata terävä-älyisyyttä ja mielenvireyttä. Se muodostaa kuitenkin vankan pohjan, jota vasten on mahdollista tukeutua sekä nimeää todennäköisyyksien ja mahdollisuuksien laskelmoinnin mahdollistavat tekijät. Ken tämän tietämyksen merkitystä väheksyy, ei ymmärrä siihen kätkeytyvää valtaa.
En ole politiikan verrattain uutena tieteenalana esitellessäni tarkoittanut vedettäväksi johtopäätöstä, että sen saralla tutkitut aiheet olisivat vasta viime aikoina päätyneet tieteellisen tutkimustyön kohteiksi. Näin ei ole asianlaita. Valtiollisen toiminnan tarkoituksenmukaisuutta ja syy-seuraussuhteita, valtiovallan ja yksilönvapauden alan välisiä ristiriitaisuuksia yms. koskevia pulmia on järjestään pohdittu valtiotieteen eri aloilla jo ennestään. Lainsäädäntö-, hallinto-, kauppa- ja finanssipolitiikan yms. käsitteet ovat niin ikään olleet käytössä, vaikkakin lähinnä käytännönläheisessä merkityksessä. Kyseessä olevan uuden tieteenalan tehtäväksi onkin muodostunut näiden muita valtiotieteitä enemmän tai vähemmän epäsuorasti seuranneiden, valtiotaitoa koskevien teorioiden ja periaatteiden eritteleminen, kokoaminen, tutkiminen ja järjesteleminen. Valaistakseni tämän uuden tieteenalan asemoitumista muihin edellä mainittuihin sallittaneen minun vielä vertauksenomaisesti viitata sen suhteutuvan niihin kutakuinkin samalla tavalla kuin pedagogiikka psykologiaan ja logiikkaan, kuin kirurgi anatomiaan ja fysiologiaan tai kuin insinööritiede matematiikkaan ja mekaniikkaan jne.
Politiikan tieteen merkitykseen tässä lyhyessä esitelmässä keskittymiseni taustalla on valistunut olettamukseni kyseisen tieteenalan verrattaisesta vieraudesta arvon herroille, ei suinkaan halu korostaa sitä muiden valtiotieteiden kustannuksella. Sanomastani tulisi niin ikään ilmetä näkemykseni siitä, että politiikan opintojen tulisi käsittää valtiotieteiden koko piiri, eli kaikki ne tieteet, joista on ammennettavissa tehokkaaseen ja hyödylliseen valtiolliseen kehitystyöhön osallistumiseen tarvittavaa tietämystä ja ymmärtämystä, oli kyseessä sitten virkamiehen, kansanedustajan tai sanomalehtimiehen ammatin harjoittamisesta. Mikäli ilmaisujen ”valtiotieteelliset opinnot” ja ”politiikan opinnot” välille halutaan jotain eroa tehdä, tulee viimeksi mainittua ilmaisua siinä tapauksessa käyttää kyseen ollessa nimenomaisesti käytännön toimintaan valmistautumisesta ja ensiksi mainittua silloin, kun opintojen tavoitteena on tietämys sinänsä.
Aina silloin tällöin kuullaan ilmaistavan näkemys siitä, ettei ylioppilasnuorison tulisi sekaantua politiikkaan. En muista, onko tämän sanavalinnan tarkoitusperiä lähemmin selitetty. Kenties siinä on kyse toivomuksesta, että poliittisiksi kysymyksiksi nimitettävät asiat yleisestikin pysyisivät ylioppilaiden keskusteluille vieraana aihepiirinä ja etteivät eritoten ”ylevämieliset hullutukset” saisi heidän keskuudessaan kannatusta. N. k. politikointi voi tosiaankin olla kantamatta hedelmää, mikäli sitä harjoitetaan aikomatta perustaa vakaumustaan mielipiteenvaihtoon ja jollain tavalla varmennettuun tietoon. Jopa helppoheikkien kannunvalantaa luulisi kuitenkin olevan luvallista pitää parempana kuin sitä, että nuoren älymystön suhtautumistavaksi kaikkiin nykyajan ja isänmaan poliittisiin haasteisiin vakiintuisi välinpitämättömyys. Tarkoituksenani oli muutoin omasta puolestani, ei vain varoituksenomaisesti kehottaa, vaan myös lämpimästi suositella jokaista omistautumaan opiskeluaikanaan myös politiikan opinnoille. Oman poliittisen arviointikyvyn kehittäminen, selkeään ja varmaan käsitykseen päätyminen oikeasta ja viisaasta etenemistavasta valtioelämän alituisten muutosten keskellä on, vaikkakin vaikeasti saavutettavaa, kuitenkin myös vaivan väärtiä.
En valtiotieteiden opiskelemisen puolesta näin vedotessani jätä huomiotta siihen liittyviä vaikeuksia. Niiden piiri on laaja ja opiskeluaika puolestaan lyhyt, minkä lisäksi puhtaan oikeustieteelliset opinnot vaativat oman runsaan aikansa niiltäkin, jotka eivät suunnittele tuomariammatin harjoittajiksi ryhtymistä. Se on kuitenkin vain kestettävä, mikäli politiikan opinnot kerran tarpeellisiksi kokee. Tokkopa aivan suotta silloin tällöin kuullaan valitettavan puutteellisesta valtiotieteellisestä ymmärtämyksestä jopa eritoten sen tarpeessa olevien toimihenkilöiden kohdalla. Käytännön kokemuksestakaan ei ole missään oleellisessa mielessä moisen puutteen korvaajaksi, sillä se on ilman teoreettisen tietämyksen johdattavaa vaikutusta hankittuna epävarmalla pohjalla. Ennemmin on opinnoista käytännön kokemuksen korvaajiksi kuin toisinpäin. Tästä vakuuttuakseen on vain muistettava, kuinka valtioelämään on mahdollista perehtyä lukemalla esim. parlamenttien keskustelupöytäkirjoja, valtiomiesten muistelmia, finanssitieteellisiä teoksia yms.
Olisi virhe katsoa kyseiset tiedot tarpeellisiksi yksinomaan valtiomiehiksi tai yleisesti ottaen johtaviin valtiollisiin asemiin pyrkiville. Suurin piirtein yhtä järkevää olisi esittää, ettei muiden kuin tulevien taitureiden tulisi hankkia itselleen musiikillista koulutusta. Mikäli musiikin harrastaminen olisi taitureiden yksinoikeus, koituisi se epäilemättä taituruuden itsensä rappioksi niin myötämielisen yleisön kuin rakentavan arvostelun kadon vuoksi. Sama pätee valtioelämään: mikäli poliittinen asiantuntemus rajautuisi vain pieneen piiriin, jäisivät nämä harvat ja valitut vaille niin mahdollisesti tarvitsemaansa ja ansaitsemaansa valistuneen kansanosan myötävaikutusta ja rohkaisevaa kannustusta kuin itseensä mahdollisesti aiheestakin kohdistuvaa valvontaa ja vastustusta. Poliittisen sivistyksen mahdollisimman laaja levinneisyys on äärimmäisen tärkeää etenkin edustuksellisen valtiomuodon maissa.
Juuri tästä syystä on valtiotieteiden tuntemukselle olemassa kiistaton tarve ja niiden uupuminen niin henkilölle itselleen kuin yleiselle edulle haitaksi – riippumatta siitä, onko kulloisellakin henkilöllä kunnianhimoa tavoitella valtiollisten johtopaikkojen tarjoamien vastuunalaisten tehtävien hoitamista, katsooko hän soveltuvansa valtion palvelukseen yksinomaan vaatimattomampia tehtäviä hoitamaan vai haluaako hän vain yksityishenkilönä suorittaa kansalaisvelvollisuuksiaan.
Herättäkööt politiikan opinnot tiedekunnassamme siis alati kasvavaa kiinnostusta! Tämän eläväisen toiveeni lausumisella olen halunnut saattaa alkuun nyt alkaneen lukuvuoden yhteiset aherruksemme.
Om de politiska studierna.
(Inledande föreläsning höstterminen 1875.)
Men innan jag vidtager med de sålunda angifna kurserna önskade jag för i dag taga H. H.Herrararnes uppmärksamhet i anspråk för några betraktelser rörande de politiska studierna i allmänhet och rörande den krets af vetenskaper dessa böra omfatta.
Med politiska vetenskaper förstår man vanligen detsamma som med statsvetenskaper. Någon begreppsåtskilnad torde icke åsyftas genom dessa olika uttryck. Det kan dock iakttagas huruledes ordet politik under tidernas lopp egt olika betydelse; ännu i våra dagar är det icke till sitt begrepp noga begränsadt. Såsom H. H.Herrararne känna benämnde Aristoteles sin statslära Politik. Detta för alla tider betydelsefulla verk är förnämligast filosofisk statslära och allmän statsrätt; teorier för statskonsten ingå deri endast såsom bisaker. Men det blef efterhand brukligt att med politik förstå detsamma som statskonst eller ock i allmänhet den praktiska statsverksamheten i dess högre uppgifter; och man upphörde att såsom politik rubricera|193| den vetenskapliga undersökningen af statens väsende och statsmaktens organisation, statsförvaltningen, statens hushållning m. m. I stället trädde namnet statsvetenskap. Men detta befanns snart för trångt. Ty det utbildade sig särskilda vetenskaper för de olika grenarne af kunskapen om staten. Och derföre är det numera namnet statsvetenskaper, äfven politiska vetenskaper, (fransmännen säga: ”sciences morales et politiques”) man begagnar såsom generel beteckning af hela den krets af vetenskaper, för hvilkas undersökning staten är medelpunkten.
Antydda krets omfattar förnämligast följande vetenskaper:
1:o) Den filosofiska statsläran, som utreder staters väsende eller idé samt de kännetecken och rättsgestaltningar, som öfverallt vid organiserad mensklig sammanlefnad göra sig gällande.
2:o) Statsrätten, som framställer statsmaktens organisation och förhållande till statsmedborgaren, vare sig att detta, på grundvalen af jemförelse mellan bestående stater, sker med hänsigt till det förnuftiga och allmänt tillämpliga, – i hvilket fall den kallas allmän statsrätt, – eller i ändamål att utlägga blott någon viss stats faktiskt gällande institutioner, – då den är positiv statsrätt.
3:o) Förvaltningsrätten, som redogör dels för organisationen af de myndigheter, hvilka det åligger att|194| utföra hvad statsmakten för de olika statsändamålens förverkligande faststält, – dels för de lagar och föreskrifter, sagde myndigheter hafva att i sin verksamhet tillämpa.
4:o) Folkrätten, läran om normerna för staternas inbördes relationer och angelägenheter.
5:o) Nationalekonomien, (jemväl kallad politisk ekonomi) som utreder de principer och förhållanden, hvilka betinga frambringandet, förbrukningen och fördelningen af materiella värden eller egendom i de såsom stat organiserade samhällen.
6:o) Finansvetenskapen, som undersöker utvägarne för bestridandet af statsbehofven och principerna för förvaltningen af statens tillgångar. Slutligen:
7:o) Politiken, som framställer teorierna rörande sättet och medlen för statsändamålens förverkligande – principerna för statskonsten.
Såsom hjelpvetenskaper behöfver den anförda gruppen af kunskapsgrenar isynnerhet anlita historien och statistiken. För öfrigt äro naturligtvis de skilda statsvetenskaperna jemväl hvarandras hjelpvetenskaper inbördes: isolerade från hvarandra skulle de enhvar sakna nödiga förutsättningar; ingen af dem ger ensam för sig fullständig kunskap om staten.
I en del länder har man inrättat skilda fakulteter eller lärdomsanstalter för statsvetenskaperna. Så har t. ex. i Paris, under inseende af framstående|195| vetenskapsmän och politici, nyligen grundats en ”école libre de politique”. Ett sådant de politiska studiernas särskiljande från de rättsvetenskapliga är dock föga att förordas, blott det eljes ställes så, att de förra icke få stå tillbaka för de senare. Vissa discipliner – stats-, förvaltnings- och folkrätten – äro ju ock för båda grupperna gemensamma; de öfriga höra deremot icke till den rent juridiska bildningen. – Hvad vårt universitet angår, synes det vara ett faktum att inom dess juridiska fakultet, som dock äfven omfattar statsvetenskaper, dessa nog mycket fått träda i bakgrunden för de juridiska studierna. Men är väl detta som sig bör?
Om vi betrakta statsvetenskaperna från praktisk ståndpunkt d. ä.det är med särskild hänsyn till deras behöflighet och nytta vid utöfvandet af offentliga värf, så finna vi att ur dem inhemtas kunskap dels om de positiva lagar, som angående statsmaktens och dess organers uppgift och befogenhet äro gällande, dels om de allmänna principer eller så att säga naturlagar, som kunna skönjas ligga till grund för statens olikartade funktioner och genom hvilka kriterium öfver det bestående vinnes, dels ock om hvad uti statsverksamheten, i den politiska handlingen, bör anses ändamålsenligt, klokt eller behöfligt.
Är väl det ena mindre vigtigt än det andra? Kan det väl med fog påstås att en nations intressen, i|196| hvad på statsorganerna ankommer, äro tillräckligen tillgodosedda dermed att de bestående lagarne behörigen tillämpas och uppfyllas? Att jakande besvara siststälda fråga, vore att förklara, det inga andra anspråk behöfva på staten ställas, än att domstolarne skola fullgöra sitt lagskipningsvärf och förvaltningen verkställa de för densamma gifna föreskrifter. Det vore att från statslifvet utesluta arbetet för framåtskridande och utveckling.
Hvad jag syftar på, torde tydligare framstå genom en erinran om följande förhållande: Alla lagar, på den offentliga rättens såväl som på privaträttens gebit, innehålla antingen förbud, eller påbud, eller tillåtelse, bemyndigande. Med afseende särskildt å statsförfattningen och förvaltningslagarne visar det sig jemväl, att regeringen och embetsmännen genom dessa lagar
antingen finna sin befogenhet begränsad medelst förbud, t. ex. mot extra domstolars tillsättande, ingrepp i valfriheten, uppbörd af högre eller andra skatter än de faststälda;
eller hafva vissa åtgärder och skyldigheter sig förelagda, såsom t. ex. att ständerna skola inom viss tid sammankallas, att för vissa tjensters besättande skall uppgöras förslag, att årsberättelser skola af embetsverken, redovisningar af uppbördsmännen afgifvas;
eller ock finna sig bemyndigade att efter sin egen|197| öfvertygelse verka och vidtaga åtgärder för befrämjandet af statens intressen, t. ex. förbättra postväsendet, anlägga kommunikationsanstalter, utveckla sundhetsvården, förenkla den officiella skriftvexlingen m. m.
Det är här, under denna tredje kategori, som ej mindre den politiska verksamheten, än det insigtsfulla initiativet öfverhufvud, äfven inom lägre förvaltningssferer, finner sitt fält. Det är sannt: bemyndigandet, rättigheten, innebär tillika äfven här skyldighet, pligt. Men icke i betydelsen af specielt påbud att strikte verkställas, utan i den mening att den offentliga uppgift, som det gäller att motsvara, för sin lösning gör anspråk på omtanke, håg och insigt att arbeta för utvecklingen af det bestående. – Det är icke politisk verksamhet, att uppfylla lagens bud, att efterlefva gällande reglementen; men väl är det politisk verksamhet, att taga initiativ eller samverka till nya åtgärder för allmänt väl, till lagarnes och statshushållningens reformerande, liksom ock att vaksamt skydda och stärka vunna rättigheter och fördelar.
Men det gäller ju icke här för oss att närmare skärskåda den politiska verksamheten såsom sådan; jag ville endast korteligen erinra om dess karakter och bestämmelse, hvaraf beror, hvilka vetandets grenar äro för densamma behöfliga. Nåväl, härvid bör utan tvifvel medgifvas, att kännedomen af gällande lagar är den hörnsten, hvarpå allt utöfvande af statsvärf|198| bör stödja sig. Men på det gebit, hvarom nu är fråga, är lagkunskapen ensam påtagligen icke tillräcklig, ja icke ens rättsvetenskapliga insigter i vidsträcktare mening. Man kan ega omfattande vetande i civil- och kriminal- ja äfven i stats- och förvaltningsrätt och likväl, när det gäller politisk verksamhet, finna sig i saknad af dertill erforderliga kunskaper. Att under de oroliga strömningarne på den politiska arenan, att gentemot de ständigt vexlande anspråken och behofven, framgångarne och motgångarne i statslifvet, bilda sig ett säkert omdöme och finna den rätta åtgärden, det verksamma botemedlet, måste vara oändligen svårt derest icke omdömet och erfarenheten äro vägledda af just sådant vetande, som hänför sig till och utreder de så att säga naturliga lagarne, de allmängiltiga reglerna för statslifvet.
Här är det nu, som, äfven i praktiskt hänseende, de icke-juridiska disciplinerna bland statsvetenskaperna till sin betydelse framstå.
Såsom en särskild vetenskap ibland dem nämnde jag äfven politiken. Den är ej upptagen inom vår juridiska fakultets program. Deraf följer dock icke att den vore enkom utesluten derur. Orsaken torde enkelt vara den, att politiken först i senaste tider blifvit bearbetad och begynt erkännas såsom en vetenskap för sig. Väl har man länge och allmänt med politik förstått detsamma som statskonst, men snarare|199| dennas utöfning, än teorierna derför, snarare den praktiska skickligheten i statslifvet, än ett system af vetenskapliga principer för densamma. Dock kan det numera anses såsom godkändt, att statskonstens teori bör utgöra föremål för en egen vetenskapsgren, om ock ett godt stycke arbete återstår innan den erhållit säker begränsning till sitt föremål, full stadga i sin uppställning och metod.
Jag anförde redan en kort definition af politiken såsom vetenskap. För jemförelsens skuld må ännu några andra definitioner meddelas: ”Politiken betyder teorien för det statliga lifvet och för dess förändringar; i motsats till rättsvetenskapen såsom teorien för de beståndande normerna i staten. Det rätta förhåller sig till politiken såsom den lugna bestämdheten i förhållandena till den lefvande rörelsen i desamma, såsom kroppen till den deri verkande anden. Politiken såsom vetenskap betraktar företrädesvis strömningarne och vexlingarne i statens lif” (Bluntschli). – ”Politik betyder: vetenskapen om de medel genom hvilka staternas ändamål så fullständigt som möjligt uppnås i verkligheten” (v. Mohl). – ”Politikens föremål och innehåll är det riktiga användandet och verkningarne af de medel som, utom rättsvården, faktiskt stå till buds för statsändamålens förverkligande” (v. Holtzendorff). – Såsom synes, skilja sig dessa definitioner icke väsendtligen från hvarandra.
|200|Politiken utgår från förutsättningen af handlingar, åtgärder på statens vägnar för dess ändamål och intressen.
Den har således att utreda: huru långt statsorganernas fria handling kan sträcka sig; hvilket förhållande skall antagas ega rum mellan den menskliga friheten och det gifna faktiska underlaget i staten, när det gäller befrämjandet af dennas ändamål; huru vidt bestående sociala förhållanden skola anses oföränderliga eller kapabla af omgestaltning. (v. Holtzendorff). – Populärare uttryckt: genom den politiska teorien bör man komma till uppfattning af de grundsatser och synpunkter, enligt hvilka det låter sig bedömas om ifrågakomna reformer i lagstiftning och statsinrättningar, eller nya åtgärder i statslifvet öfverhufvud, hafva mark för sig, hafva utsigt att kunna genomföras, och hvilka medel säkrast må leda till det förelagda målet.
Om, såsom redan antyddes, statsvetenskaperna i allmänhet inbördes äro hvarandras hjelpvetenskaper, så är det ock naturligt att politiken icke minst behöfver bygga på de andra vetenskaperna inom denna krets, liksom hon jemväl behöfver för sina undersökningar historiens lärdomar och den komparativa finans-, närings- och befolkningsstatistiken.
Politiska system ha visserligen konstruerats utan tagen hänsyn till det verkliga och möjliga. Men dessa|201| fantasirika anvisningar till idealstaters åstadkommande – t. ex. Thomas Morus’ ”Utopia”, Campanellas ”Civitas Solis”, en del socialistiska och kommunistiska system – hafva med skäl rubricerats såsom statsromaner eller såsom en ”idealpolitik”, hvilken för den vetenskapliga politiken blott kan hafva ett historiskt eller kuriositets-intresse.
Utan betydelse i denna vetenskap är ock numera den litteratur, som utgick från uppfattningen att allt uti samhället, väl och ve, framsteg och missbruk, fattigdom och rikedom, ja tillochmed naturfenomenen, berodde på regeringens tillgöranden. Det var ett sådant åskådningssätt, som i 17:de och 18:de seklen dikterade en mängd skrifter, i hvilka man bemödade sig att beskrifva hvilka egenskaper regenterna böra hafva och huru således prinsarne borde uppfostras för att kunna blifva verldsförbättrare.
Insigten att det fordras en mångsidig samverkan af olikartade krafter, för att befordra det menskliga samhällets utveckling, har medfört emancipation från antydda åskådningssätt; liksom den politiska teorien i våra dagar icke heller förvexlar fantasiens skapelser med realiteten, samt, äfven om det gäller att eftersträfva höga ideella mål, icke förbiser att sträfvandet har till underlag och bör utgå från kunskapen om det faktiskt bestående. – Ju säkrare kännedomen om förhållandet emellan orsak och verkan i|202| statslifvets olika brancher gestaltar sig, desto säkrare skola ock målet och sättet och gränserna för politisk verksamhet bedömas.
Det har blifvit sagdt att den praktiska statsklokheten, förmågan af välberäknad politisk handling, icke kan vinnas genom kunskapen om de politiska teorierna eller kännedomen af statsvetenskaperna öfverhufvud. Häri ligger utan tvifvel en sanning. Statsmännen äro icke blotta tillämpare af en doktrin. De behöfva, förutom den i lifvets skola vunna erfarenheten, dessa personliga egenskaper, – skarpsinne, sjelfbeherskning, kombinationsförmåga, uthållighet, smidighet, hängifvenhet för sin sak, – hvilka icke kunna genom studier ensamt vinnas, der anlagen saknas. Men visst är tillika, att äfven den största politiska talang kan gå förlorad eller fara vilse utan stödet af det vetande som upplyser och stärker omdömet. I vår tid, med dess omfattande och komplicerade politiska uppgifter, skulle en statsman, för hvilken statsvetenskapernas hela fält vore en terra incognita, blifva en karrikatyr och vådlig för sitt land. En liknelse ligger här nära till hands. Ingen vill väl påstå att förvärfvandet af noggranna kunskaper i taktiken och strategien med säkerhet danar en utmärkt härförare. Dertill erfordras ju en speciel begåfning, en genialitet som teorierna icke kunna förläna. Ja väl, men om den talangfulle härföraren icke skulle vid uppgörandet af fälttågsplanen och i de kri|203|tiska ögonblick då segern beror af hans dispositioner, ega till sitt förfogande den inblick som genom nämnda vetenskaper inhemtas, så skulle han handla och förordna slumpvis i stället för med insigt, osäkert i stället för säkert. Så ock med statsmannen och med enhvar som skall uti statslifvets gång verksamt ingripa. Det politiska vetandet lemnar icke regeln för hvarje tänkbart tillfälle, för hvarje specielt fall; det kan icke ersätta skarpsinnet och energien. Men det bildar den säkra fond mot hvilken man kan stöda sig, det gifver de faktorer med hvilka sannolikhet och möjlighet kunna beräknas. Den som underskattar detta vetandes betydelse, han förstår icke hvad makt vetandet är.
Då jag här framstält politiken såsom en jemförelsevis ny vetenskapsgren, bör deraf icke dragas den slutsats att de undersökningar, med hvilka den sig befattar, först i de senaste tider skulle blifvit föremål för vetenskapligt arbete. Så är icke fallet. Problemen rörande ändamålsenlighet och förhållande mellan orsak och verkan i statsverksamheten, rörande statsmaktens konflikter med den individnella frihetens sfer m. m. hafva nödvändigtvis utgjort föremål för begrundande inom de särskilda statsvetenskapliga disciplinerna. Också har man ju, om ock mest i praktisk mening, begagnat uttrycken lagstiftningspolitik, förvaltningspolitik, handels- och finanspolitik m. m. Men att|204| afskilja, sammanföra, undersöka och ordna de teorier och grundsatser rörande statskonsten, som mer eller mindre implicite följt de öfriga statsvetenskaperna åt har blifvit en uppgift för den ifrågavarande nya vetenskapen. Till belysande af dess ställning till sagda öfriga discipliner, må jag ännu liknelsevis antyda, att den förhåller sig till dem ungefär såsom pedagogiken till psykologien och logiken, eller såsom kirurgien till anatomien och fysiologien, eller ingeniörvetenskapen till matematiken och mekaniken o. s. v.
Och om jag i denna korta exposé särskildt uppehållit mig vid betydelsen af vetenskapen politik, så har detta skett af orsak att jag kunde antaga densamma vara för H. H.Herrarne jemförelsevis främmande, men icke för att upphöja den framför de öfriga statsvetenskaperna. Det bör ock, af hvad jag anfört, framgå, att jag anser de politiska studierna böra omfatta statsvetenskapernas hela krets, alla de vetenskaper ur hvilka den kunskap och insigt vinnes, som för verksamt och gagneligt deltagande i statens utvecklingsarbete är af nöden, vare sig att det gäller att utöfva embetsmannens eller folkrepresentantens eller publicistens kall. – Vill man göra någon skilnad mellan uttrycken statsvetenskapliga studier och politiska studier, så må man då använda det sistnämnda uttrycket när det specielt är fråga om beredelse för praktisk verksamhet och det förra när vetandet såsom sådant är studiernas mål.
|205|Det har stundom uttalats den åsigt, att den studerande ungdomen icke borde befatta sig med politiken. Jag erinrar mig ej, om härvid närmare förklarats hvad man menat med detta ord. Måhända önskade man att i allmänhet sådant, som benämnes politiska frågor, skulle förblifva främmande för de studerandes öfverläggningar och att särskildt inga ”idealpolitiska svärmerier” måtte bland dem vinna insteg. Det s. k. politicerandet kan visserligen blifva ofruktbart nog, om det bedrifves utan motivet att genom meningsutbyte stadga sin öfvertygelse och utan något underlag af positivt vetande. Dock torde till och med det lösa kannstöperiet få anses bättre, än om det blefve regel och sed att den intelligenta ungdomen förhåller sig likgiltigt gentemot alla samtidens och fäderneslandets politiska problem. – För min del ville jag, för öfrigt, icke blott icke varna för, utan tvärtom varmt tillstyrka enhvar att under sin studietid sysselsätta sig äfven med politiska studier. Att utbilda sitt omdöme i politiska frågor, att vinna klarhet och säkerhet i uppfattningen af hvad i det politiska lifvets vexlingar är det sanna och rätta och kloka, det är, om ock svårt att komma till, dock väl värdt att eftersträfvas.
I det jag sålunda pläderar för statsvetenskapernas studium, förbiser jag ej, att svårigheter dermed äro förenade. Fältet är vidsträckt, studietiden är kort, de rent juridiska studierna fordra sitt dryga tids|205|mått äfven af dem som icke erna egna sig åt domarekallet. Men om det ena bör göras, bör det andra icke derföre underlåtas. Det torde icke vara så utan skäl man nu och då hör klagas öfver brist på statsvetenskapliga insigter äfven hos sådana funktionärer, som särskildt vore i behof deraf. Och det är icke så, att praktiken skulle kunna i någon väsendtlig mån supplera sådan brist. Den praktiska erfarenheten blir osäker, om den ej förvärfvas under ledning af teoretiskt vetande. Snarare kunna studierna supplera praktiken. Man må blott erinra sig hvilken inblick i statslifvet kan vinnas genom sådan läsning, som t. ex. parlamentsförhandlingar, statsmäns memoirer, finansiella monografier m. m.
Ett misstag vore det, att anse de ifrågavarande kunskaperna behöfliga endast för dem, som eftersträfva statsmannakallet eller i allmänhet ledande roller inom staten. Att yrka detta vore ungefär lika obefogadt, som att påstå det inga andra böra förvärfva sig musikalisk bildning, än de hvilka skola blifva virtuoser. Virtuositeten skulle utan tvifvel urarta och förfalla både af brist på sympatisk publik och af brist på kritik, om uppfattning af musiken och intresse derför vore virtuosernas monopol. Så ock inom statslifvet. Vore de politiska insigterna begränsade till ett fåtal, så skulle dessa få hvarken finna den upplysta medverkan och den lifvande uppmuntran som de kunna|207| behöfva och förtjena, eller den granskning och det motstånd som gentemot dem kunde vara af nöden. Isynnerhet är det i länder med representativ statsform af högsta vigt, att politisk bildning inom möjligast vida kretsar må förefinnas.
Och derföre, vare sig att man känner inom sig den ärelystnad, som sträfvar efter den ansvarsfulla verksamhet, de ledande platserna i staten erbjuda, eller att man tror sig böra omfatta endast anspråkslösare värf i statens tjenst, eller att man såsom privatman vill utöfva medborgerliga uppgifter, – behofvet af statsvetenskapliga kunskaper gör sig otvifvelaktigt gällande, saknaden deraf skall varda menlig både för en sjelf och för det allmänna.
Måtte de politiska studierna tillvinna sig allt större intresse inom vår fakultet! Det är med uttalandet af denna min lifliga önskan jag velat inleda våra gemensamma arbeten för det nu påbörjade läseåret.