Helsingissä 13. huhtikuuta
Muutama oikaisu
Herra A. M. on pyrkinyt uudessa, Morgonbladetissa 6., 9., 10. ja 11. maaliskuuta julkaistussa artikkelisarjassaan esittämään lisää perusteita eräille aiemmin lausumilleen väitteille, jotka olemme kumonneet muutamissa maataloutta ja veroja käsittelevissä kirjoituksissa. Koska emme ajanpuutteen vuoksi ole päässeet aiemmin tarkastelemaan hänen viimeisimpien puheenvuorojensa sisältöä, voimme nyt käsitellä niitä vain hyvin lyhyesti.
Osoitimme, että hra A. M:n väite siitä, että ylivoimaisesti suurin osa valtiopäivämiehistä on virkamiehiä ja kaupunkilaisia, ei tosiasiassa pidä paikkaansa: Nyt hän pyrkii puolustamaan sanomaansa huomauttamalla, että näillä luokilla olisi voinut olla enemmistö 3 säädyssä. Olkoon niin. Mutta kärjistäessään lausetta väittämällä, että ”ylivoimaisesti suurin vaikutusvalta kuuluu virkamiesten ja kaupunkien eduille” hän välittää vääristyneen kuvan valtiopäiviemme pyrkimyksistä ja tarkoitusperistä. Luokkien ja säätyjen edut ovat onneksi nousseet esiin vain vähäisessä määrin. Yksittäiset valtiopäivämiehet, mihin luokkaan he valtiopäivien ulkopuolella sitten kuuluvatkin, ovat pyrkineet esiintymään ennen kaikkea kansalaisina ja kansanedustajina ja yksittäiset säädyt ennen kaikkea edistämään koko maan etuja eivätkä eri säätyjen erivapauksia. Ei pidä paikkaansa, että talonpoikaissäädyn etuja ja maaseudun asioita olisi sivuutettu tai laiminlyöty virkamiesten ja kaupunkilaisten etujen vuoksi.
Mutta hollikyytikysymys sitten – onhan sen käsittely nyt selvä osoitus kyseisten etujen suunnattomasta vaikutuksesta. Hra A. M. on tätä mieltä eikä lakkaa inttämästä asiasta.
On toki mitä suurimmassa määrin valitettavaa, ettei kysymykseen ole saatu ratkaisua. Emme silti näe mitään merkkiä siitä, että edunvalvontapolitiikka olisi noussut tässä talonpoikaissäädyn toiveiden esteeksi. Viime valtiopäivillä, kuten aiemmillakin, vallitsi suuri erimielisyys siitä, mikä olisi paras keino tämän vaikean asian järjestämiseksi. Omalta osaltamme uskomme – sivumennen sanoen – ettei kysymykseen saada ratkaisua, ennen kuin sallitaan kyytilaitoksen järjestäminen eri tavoin eri lääneissä, kulloisienkin olosuhteiden edellyttämällä tavalla. Mutta jos esimerkiksi vaatimuksen ”yrittäjäluokan kasvattamisen välttämättömyydestä” taustalla näkee virkamiesten edun, väite on sitäkin perättömämpi, kun vaatimusta kannattivat erityisesti edustajat, jotka olivat yksinomaan maanviljelijöitä eivätkä suinkaan virkamiehiä.
Mutta vaikka pitäisikin paikkansa, etteivät kaikki säädyt kiinnittäneet asiaankuuluvaa huomiota hollikyytikysymykseen, hra A. M:n väite siitä, kuinka ylivoimaisesti painavammilla eduilla on suurempi vaikutusvalta, on yhtä lailla perusteeton. Ne lukuisat lainsäädäntö- ja muut toimet, joita on säätyjen myötävaikutuksella vuoden 1863 jälkeen tehty juuri maatalouden ja maalaisväestön etujen edistämiseksi, osoittavat paremmin kuin hyvin, ettei niitä ole laiminlyöty. Muistutettakoon vain, että m. m. tilusten rauhoittamista, maanositusta, metsästystä ja kalastusta, vesijohtoja, syytinkilaitoksen keventämistä ja kaikkien säterioikeutta koskevat lait, kansakoululaitoksen järjestäminen, maan kuntalainsäädäntö ja lahjoitustilojen osto painavat kai nekin jonkin verran vaakakupissa. Kaupunkien yksinoikeus kaupankäyntiin ja elinkeinoihin kumottiin ja talonpoikaisalukset asetettiin yhtäläiseen asemaan kaupunkilaislaivojen kanssa, mikä ei varsinaisesti tue käsitystä kaupunkilaisten etujen ylivoimaisesta vaikutusvallasta. Maassamme ei ole pantu täytäntöön ainuttakaan verotustointa, joka kohdistuisi erityisesti maanomistajaan. Viimeksi päinvastoin päätettiin lakkauttaa ruotuvakanssimaksut, joiden paikkaamiseksi muut yhteiskuntaluokat joutuvat pakostakin maksamaan tähänastista enemmän suhteessa maanomistajiin.
Mutta mitäpä nämä kaikki todisteet merkitsevät, kun kerran on ylivoimaisesti suuremmassa viisaudessaan katsonut parhaaksi leimata kansanedustuslaitoksemme virkamiesten ja kaupunkilaisten etujen ajajaksi. Mitäpä merkitsee todellinen mahdollisuus perehtyä määräraha- ja verotuskysymysten käsittelyyn säätyjen keskuudessa sen ilon rinnalla, että pääsee nostattamaan kohua väittämällä, ettei ”tiukempi taloudenpito ole mahdollista, kun ¾ vaatii ja ¾ maksaa.”
Oikein sievän osoituksen sanomalehtipolitiikan manöövereistä ja silmänkääntötempuista hra A. M. esittää lausuessaan tässä luvussa: ”Saattaa näyttää eriskummalliselta, että lehti, joka on ottanut ohjelmakseen ”kehittää instituutioitamme liberaalissa hengessä”, ottaa asiakseen puolustaa niinkin järjetöntä seikkaa kuin sitä, että maan virkamiesten hallussa on ¾ kansanedustuslaitoksen äänivallasta; onhan toki niinkin, että yleiset ohjelmat voivat olla hyvästä, mutta ennen kaikkea tulee huolehtia niiden eduista, joiden äänenkannattajana lehti toimii. Dagbladetin muutoin noudattamien liberaalien sapluunoiden mukaan pitäisi kyseenalaistaa, onko mitään järkeä siinä, että virkamiehillä ylimalkaan on äänioikeutta kansanedustuslaitoksessa.”
Artikkeleissamme ei kuitenkaan ole ollut kyse lainkaan siitä, onko Suomen kansanedustuslaitos rationaalisesti järjestetty ja kuinka sitä pitäisi uudistaa. Olemme silloin vain, kuten nytkin, osoittaneet, että hra A. M:n tapa luonnehtia nykyistä kansanedustuslaitostamme on vain säätyjen viime kokoontumisessaan edustaman kannan ja suuntauksen pinnallista ja yksipuolista vääristelyä. Siksi hra A. M:n olisikin parempi ”ihmetellä” sitä että oli niin huonosti lukenut sanojamme, – ellei väärinkäsitys sitten ollut tahallinen. Kun hän ylpeänä kekseliäisyydestään on niin kärkäs havaitsemaan, kuinka toisten lausunnot kertovat ”tylsyneestä” kynästä, hänen pitäisi itsekin välttää käyttämästä niin äärimmäisen kuluneita ja tylsiä aseita, kuin tyhjiä vihjailuja lehtemme edustamaa liberaalia ohjelmaa vastaan.
Perusteettoman sivalluksen torjumiseksi ottamamme pienen sivuaskeleen jälkeen palataan taas kysymyksiin, joita tässä pyrimme oikaisemaan.
”Siviilihallinto nielee valtion kaikki tulot, millaista ei tapahdu missään muualla maailmassa, ja samaan tarkoitukseen annetaan vielä suostuntaveroja,” – näin väittää hra A. M.
Luultavasti hän käyttää tässä siviilihallinnon käsitettä niin laajassa merkityksessä, että siihen on tarkoitus sisällyttää kaikki muut kuin sotilaalliset menot laatuun katsomatta, samoin myös koulutuslaitoksista, kulkulaitoksista, maanviljelystä ja valtion velasta y. m. syntyvät menot. Näitä budjettikohteita ei tosin yleisesti nimitetä siviilihallinnoksi, mutta emme nyt halua olla turhantarkkoja käytetyistä ilmauksista. Meidän täytyy kuitenkin huomauttaa tähän sisältyvästä liioittelusta, sillä noin 10 prosenttia valtion tuloista on tätä ennenkin käytetty tai varattu sotilasmenoihin. – Verrattaessa muiden maiden tilanteeseen ei ole aiheellista tehdä eroa vakinaisten tulojen ja suostuntaverojen välille, koska tämä erottelu on Suomen ja Ruotsin erityispiirre, joka johtuu enemmänkin valtio-oikeudellisista kuin taloudellisista syistä.
Hra A. M. väittää edelleen muun muassa: ”Täällä (Suomessa) yksin maatalous kykenee kannattelemaan siviilihallintoa, jota vastaavaa tuskin lienee missään muussa maassa, kun verrataan kustannuksia väestömäärään.”
Katsaus valtion tulo- ja menoarvioon vuodelta 1880 tai joltakin sitä edeltäneeltä vuodelta olisi kylläkin riittänyt osoittamaan hra A. M:lle, että maaverojen osuus valtion kokonaistuloista oli vain 15–16 %, ja näin ollen hänen lempi-ilmauksensa ”yksin maatalous” näyttää hieman yliampuvalta. Mutta hra A. M. ei olekaan tilastojen ystävä eikä pidä fraaseista.
Meidän täytyy kuitenkin, – koska mehän emme kirjoita hra A. M:n puolesta vaan auttaaksemme selvittämään asioiden tilaa, – tutkia numeroita tarkemmin ottaaksemme selvää hallintokustannuksiamme koskevasta väitteestä. Jos tarkastellaan eri valtioiden budjetteja, Euroopasta ei löydy montakaan valtiota, joissa siviilihallinnoksi kuvailtavat valtion menot eivät olisi väkilukuun nähden korkeammat kuin Suomessa. Vertailkaamme esimerkiksi Norjan kyseisiä menoja Suomeen. Norjahan on maa, jossa kansanedustuslaitos päättää budjetista; siellä maaseudun edustajilla on määrällinen enemmistö, suuri osa kansanedustajista kuuluu tilallisten luokkaan. Suurkäräjien ei voisi odottaa tuhlailevan virkamiehiin ja hallintoon. Ja siitä huolimatta Norjassa, jonka väkiluku on Suomea pienempi, hallituksen, oikeudenhoidon sekä siviili-, finanssi- ja taloushallinnon kustannukset ovat huomattavasti suuremmat kuin meillä, mikä selviää tarkemmin seuraavasta taulukosta*)Koska käytettävissä ei ole Norjan kuluvan vuoden budjettia, taulukossa ei käytetä Suomen tulo- ja menoarviota vuodelle 1880.:
| Osa valtionmenoista, lähteenä | |||
|---|---|---|---|
| Suomen budjetti vuodelle 1879 | Norjan budjetti 1. Heinäk. 1878–1. Heinäk. 1879. | ||
| I. | I. | ||
| Hallintolaitokset: (Kenraalikuvernööri, Senaatti, Valtiosihteeristö, Suomen asiain komitea, Kenraalikuvernöörin kanslia) | 1 393 755: 40. | Valtioneuvosto ja hallitus sekä valtakunnan- ja keskusarkisto | 1 504 498: 80. |
| II. | II. | ||
| Oikeusvirkamiehistön virkakunta | 657 293: 67. | Tuomioistuimet | 1 041 387: 20. |
| Tuomarien käräjäkestitys | 327 360: – | Poliisivoimat | 153 501: 60. |
| Yhteensä | 984 653: 67. | Vankilalaitos sekä sekalaiset oikeudenhoidon menot | 1 551 774: – |
| Määräraha poliisikamarille | 122 360: – | ||
| Vankilat, vankeinhoito, oikeuslääketieteelliset tarkastukset | 1 021 972: 95. | ||
| – 2 128 986: 62. – | – 2 746 662: 80. – | ||
| (mukaan lukien 206 053: 75 vaivais- ja työhuonerahastosta ojennus- ja kehruuhuoneille.) | |||
| III. | III. | ||
| Siviili- ja valtiovarainhallinto. | Siviili- ja valtiovarainhallinto. | ||
| Läänien virkakunta | 1 148 823: 70. | Lääninhallitukset | 280 840: – |
| Valtionkonttori | 70 000: – | Kaupunkien virkamiehet | 51:321: – |
| Viljavarastojen virkakunta | 36 600: – | Voudit | 417 651: 60. |
| Leimapaperikonttori | 30 000: – | Nimismiehet | 170 534: – |
| Suostuntavero- ja tutkintakomitea | 40 000: – | Pääkassat | 23 279: 20. |
| Tullin virkakunta | 829 052: 82. | Tullilaitos | 2 625 728: – |
| Viinantarkastus | 200 000: – | Viinan- ja maltaantarkastus | 189 000: – |
| Rahapaja | 32 000: – | Rahalaitos | 44 604: – |
| Tilastovirasto | 25 100: – | Tilastollinen keskustoimisto | 89, 740: – |
| Sensuuri | 61 000: – | Sensuuri | 0: – |
| – 2 472 637: 52 – | – 3 892 697: 80. – | ||
| IV. | IV. | ||
| Sekalaiset hallintoalat: | Sekalaiset hallintoalat: | ||
| Lääkintövirkakunta, palkat | 343 986: – | Lääkintövirkakunta, palkat | 444 768: 80. |
| Yht., sairaalat y. m. | 1 162 974: 24. | Yht., sairaalat y. m. | 1 197 823: – |
| Kaivosalan virkakunta | 46 500: – | Kaivosalan valvonta | 25 900: – |
| Maanmittauslaitos | 194 564: – | Maanmittaustyöt | 231 860: – |
| Esittely- ja verotuskustannukset, netto | 129 900: – | Maanjakolaitos | 201 880: – |
| Yhteensä | 324 464: – | Yhteensä | 768 900: – |
| Tie- ja vesiliikenteen ylihallitus ja insinöörikunta | 167 830: – | Tielaitos, palkat, noin | 170 000: – |
| Rakennusten ylihallitus | 82 360: – | Majakka-, merimerkki- ja luotsilaitos (ilman rakennuskustannuksia) | 624 731: – |
| Luotsi- ja majakkalaitos (ilman uusia rakennuksia) | 405 661: 79. | Satamalaitos | 281 306: – |
| Postin virkakunta | 643 872: 98. | Postilaitos | 2 240 000: – |
| Metsänhoito | 573 646: 71 | Metsänhoito | 280 392: – |
| Maatalousopistot sekä määrärahat maatalouden edistämiseen | 337 500 – | Maanviljelyn ja karjanhoidon hyväksi | 240 226: – |
| Manuf.johtokunta, tekniset opistot ja käsityötaidon edistäminen | 160 730: – | Teknisille opistoille ja muihin teollisiin tarkoituksiin | 129 780: – |
| Hangon ja Ruotsin väliseen höyrylaivaliikenteeseen | 60 000: – | Yksityisen höyrylaivaliikenteen tuki ja valvonta | 1 065 120: – |
| – 4 309 525: 72. – | – 7 468 946: 80. – | ||
| Yht. 10 304 905: 26 | Yht. 15 612 806:20. |
Näistä menoista jokainen Suomen 2 miljoonasta asukkaasta maksaa 5 markkaa 15 penniä, ja Norjassa jokainen maan 1 900 000:sta asukkaasta maksaa 8 markkaa 22 penniä.*)Suomen vuoden 1880 budjetin mukaan, – jota ei edellisessä viitteessä mainitun syyn vuoksi ole sovellettu taulukossa, jotta eri vuosien budjetteja ei verrattaisi keskenään, – summa asukasta kohti olisi suunnilleen 5 markkaa 75 penniä.
Kun verrataan budjettimme viidettä pääosastoa: papiston, oppilaitosten ja tieteiden menosääntöä, johon pitää lisätä kansakoulujen suostuntaveromääräraha, vertailua vaikeuttaa se, että Norjan budjetissa huomattava osa vastaavista menoista maksetaan ”valistuslaitoksen rahastosta”. Kokonaissumma ei kuitenkaan näytä olevan pienempi kuin meillä. Esimerkkeinä mainittakoon, että Norjan yliopiston budjetti oli 689 616 markkaa ja Suomen 572 687 markkaa, tieteen ja taiteen määrärahat Norjassa 156 000 ja Suomessa 98 500 markkaa.
Tarkoituksemme ei ole suinkaan se, että vertailtaessa Norjaan tai siihen, että useimpien muiden maiden hallinto on Suomea kalliimpi, pitäisi päätellä, että maamme valtionhallinto tulee niin halvaksi kuin suinkin on mahdollista. Halusimme vain osoittaa, ettei hra A. M:n edellä esittämä vertaileva väite pidä paikkaansa.
Vertailtaessa eri maiden verorasitusta ja valtion menoja ei muuten riitä, että ne esitetään suhteessa väkilukuun, vaan samalla tulee ottaa huomioon myös kansallisomaisuus. Vain harvoista maista siitä on kuitenkin saatavilla luotettavaa tilastotietoa. Viennin ja tuonnin yhteismäärän voi kutakuinkin samanlaisessa taloudellisessa tilanteessa katsoa kuvastavan suhteellista hyvinvointia. Kun tämä summa oli viime vuosina Suomessa keskimäärin noin 240 miljoonaa ja Norjassa noin 360 miljoonaa Smk, käy ilmi, että edellä julkaistussa taulukossa julkaistut tiedot vastaavat suunnilleen yhtä suurta prosenttiosuutta maiden ulkomaankaupan liikevaihdosta; mistä voidaan tehdä likiarvoinen päätelmä, että Suomen valtionhallinto, joka on väkilukuun nähden halvempi, tulee kansallisomaisuuteen nähden yhtä kalliiksi kuin Norjassa.
Maamme hallintokustannusten pienentäminen ei liene mahdotonta, osaksi laajentamalla eräiden keskusvirastojen itsenäistä päätösvaltaa siten, että monet Senaatille lähetettävät pyynnöt ja kyselyt asiaankuuluvine kirjelmineen jäisivät tarpeettomiksi, osaksi yksinkertaistamalla kirjeenvaihdon muotoja ja osaksi keskittämällä joillekin toimijoille enemmän töitä, jolloin henkilökuntaa voitaisiin hieman supistaa joissakin virastoissa. Mitään tämänsuuntaisia toimia ei pitäisi laiminlyödä, vaikka niillä ei pystyttäisikään saavuttamaan merkittäviä säästöjä. On niin paljon tärkeämpää saada hallinnon rattaat pyörimään niin yksinkertaisesti ja halvalla kuin oikeusturva ja järjestys suinkin sallivat, samalla kun ei kuitenkaan voi välttyä siltä, että niin meidän maassamme kuin kaikkialla muuallakin valtion budjetti kasvaa vähä vähältä maan kehittyessä. Ei pidä kuitenkaan uskoa, että budjetti pienenisi, kunhan Bismarckin ajatukset, joita Morgonbladin puolue ihailee, tai kateederisosialismin opit, jotka näyttävät tehneen suuren vaikutuksen samaiseen puolueeseen, otettaisiin valtiontaloutemme esikuvaksi.
Valtion menoja ei muuten pitäisi leikata muitta mutkitta vain sen perusteella, kuinka ne vaikuttavat veronmaksajiin. Osa niistä on tarpeen sellaisiin toimiin, jotka parantavat tuottavan työn edellytyksiä maassamme. Silloin ne vähitellen kasvattavat valtion tuloja kuormittamatta vastaavassa määrin verovelvollisia. Maanviljelys ei ole totisesti kärsinyt maatalous- ja meijerikouluista aiheutuneista menoista, vaikka yksi jos toinenkin konservatiivinen maanomistaja on suvainnut pitää sellaisia turhuutena.
Entä palkankorotusmiljoonat sitten! – Niin, se on toki heikko ja haavoittuva kohta, varsinkin ottaen huomioon niiden säätämisajankohdan tilanteen. Mutta myös tässä kysymyksessä jyrkkä tuomitseminen kohteeseen katsomatta on väärä tapa arvioida asiaa. Merkittävä osa palkankorotuksista oli sellaisia, että niiden tarpeellisuutta voi tuskin kiistää. Esimerkiksi nimismiesten palkkojen parantaminen, josta säädyt olivat talonpoikais- ja pappissäädyn ehdotuksesta tehneet yksimielisesti anomuksen. Tämä menoerä muodostaa jo yksinään 1 – ¼ koko miljoonasta. Tiettävästi hra A. M. ei yrittänyt pysäyttää kyseistä anomusta. Varmaan hän ajatteli sen olevan palkankorotusten joukossa unum necessarium, muistuttamatta enää koko asiasta.
Hra A. M. on ”mitä suurimmassa määrin hämmästynyt” siitä, että yliopiston konsistori, täysin piittaamatta säätyjen vaatimuksesta noudattaa säästäväisyyttä, ”heti valtiopäivien jälkeen keskustelee vailla mitään harkintaa useiden uusien virkanimitysten tarpeesta.”Monet tiedekunnat olivat lähettäneet vuoden 1877 ehdotuksia oppituolien lisäämiseksi. Jo niiden käsittelytapa osoittaa, ettei tarkoituksena ollut kiirehtiä eikä vaatia budjetin välitöntä kasvattamista. Konsistorin pyyntöä ei ole vieläkään lähetetty. Asian tarkempi selvittäminen vaatii varmasti myös oman aikansa. Nyt kukaan ei voi varmasti sanoa, onko kysymyksen pysyvän ratkaisun hetkellä taloudellinen tilanne tosiaankin sellainen, että ehdotukset joudutaan hylkäämään, vaikka niiden osoitettaisiinkin korjaavan tuntuvia ja vahingollisia puutteita. On kuitenkin ilmeistä, ettei yliopisto toimisi velvollisuutensa mukaan, jos se jättäisi ilmoittamatta hallitukselle tarpeista, joiden täyttäminen olisi välttämätöntä, jotta korkeakoulu pystyisi täyttämään tehtävänsä asiaankuuluvasti. Emme liioin usko, että maatamme hyödyttäisi, jos sotilasmenojen vuoksi päätettäisiin katkaista pitkäksi aikaa jatkuva kehitys, jota yliopistomme on muiden korkeakoulujen tavoin osoittanut tarvitsevansa. Mutta jos taloudelliset syyt nyt ja vielä muutaman vuoden ajan pakottavat hylkäämään ehdotukset tai lykkäämään niitä, – tai sitten hallitus tai säädyt arvioivat asian taloudellisen puolen ja sen merkityksen muihin tarpeisiin verrattuna, – ei kuitenkaan ole perustuslain periaatteiden vastaista, että konsistori esittää siitä huolimatta näkemyksiään siitä mitä korkeakoulun edut vaativat.
On täysin perusteetonta luonnehtia valtiovarainvaliokunnan määrärahamietintöä pelkäksi ”hyvin kauniiksi kaunokirjalliseksi kirjoitusnäytteeksi” tai ”erinomaiseksi harjoitelmaksi”. Sillä 1) sen perusteella säädyt havaitsivat, että niillä on mahdollisuus ja velvollisuus kieltäytyä osasta vaadituista määrärahoihin tarkoitetuista suostuntaveroista, 2) se on poistanut vahingollisen kahtiajaon ”hallituksen rahoihin” ja ”säätyjen rahoihin”, jota on syystäkin moitittu niin vuoden 1872 kuin vuoden 1877 valtiopäivillä sekä nyt hra A. M:n toimesta, 3) se on ensimmäinen askel kohti kokonaisbudjetin laatimista, 4) hallitus on jo vuoden 1880 tulo- ja menoarviossa ryhtynyt soveltamaan valtiovarainvaliokunnan kyseisessä mietinnössään aloittamaa menetelmää budjettierien kirjaamisessa.
Tämä koskee lähes kaikkea näissä hra A. M:n täydentävissä artikkeleissa. Liioittelun ”kuonaa” on aivan liian runsaasti harvojen ”metallijyvien” ympärillä. Toki usein käy niin, että radikaali tusinatyö tekee hetkellisesti suuremman vaikutuksen kuin yleisten kysymysten maltillinen ja huolellinen arviointi. Omalta osaltamme uskomme kuitenkin, ettei eksentrisillä kuvauksilla nostatettu mielipide jää pitkäaikaiseksi.
Ei ole häpeä tunnustaa virheitään. Kun hra A. M. toimi näin maan arvon arvioinnin osalta, hän olisi voinut myös tärkeässä periaatteellisessa kysymyksessä nyt tarvittavista uusista veroista tai veronkorotuksista lakata vaatimasta pysyvää maaveroa suostuntaveron asemesta. Hän ei kylläkään ole enää toistanut järjetöntä ajatusta kasvattaa nykyistä maaveroa, jonka epätasa-arvoisuden vuoksi sitä ei missään nimessä voi korottaa voimassa olevan veroluvun mukaan. Mutta pysyvän maaveron käyttöön ottaminen uusien perusteiden mukaan ei sekään käy päinsä. Sillä jotta verolle saataisiin edes jossain määrin kestävät perusteet, koko maa olisi kartoitettava perin pohjin – työhön kuluisi vuosikymmeniä ja miljoonia markkoja. Siksi ainoa keino onkin määrätä vero kiinteistön arvioidun arvon mukaan. Ja koska se ei pysy aina samana, myös verotusta on säännöllisesti uusittava, jotta verosta ei tulisi epätasainen ja kohtuuton. Ja poliittisesti katsoen säätyjen päätöksellä joka valtiopäivillä uusittu suostuntavero on asetettu etusijalle kertakaikkisesti määrättyyn pysyvään veroon nähden.
Kysymyksessä siitä, kenelle kuuluu oikeus määrätä epäsuoria veroja, hra A. M. ei tahdo kuunnella järkipuhetta. Nyt käy ilmi, ettei hän tiedä, mitä eroa on oikeudella määrätä vero ja oikeudella päättää verotulojen käytöstä. Hallitus ei ole määrännyt maaveroa, henkirahaa y. m. siksi, että näiden välittömien verojen tulot päätyvät yleiseen valtiorahastoon ja käytetään hallituksen päätöksen mukaisesti. Tulli on ainoa välillinen vero, jonka hallitus on vanhaan käytäntöön perustuvan tulkinnan vuoksi määrännyt säädyistä riippumatta. Jos säädyt ovat luopuneet osasta viinaveron ja leimapaperisuostuntaveron tuloista yleisen valtiorahaston hyväksi, se ei millään muotoa todista, että säädyt, jotka ovat nämä verot määränneet, eivät määräisi niiden muodostumisesta.
Meidän on nyt keskeytettävä nämä oikaisut, vaikka käsiteltävänä olisi vielä paljonkin asiaa. Loppuhuomautuksena voimmekin mainiosti lainata seuraavia sanoja hra J. V. S:n (Morgonbl. n:o 76) samassa asiassa hra A. M:ää vastaan suunnatusta artikkelista:
”A. M:n pyrkimys uskotella maata omistaville talonpojille, että he ovat hirvittävän raskautettu ja kaltoin kohdeltu yhteiskuntaluokka, on paitsi liioiteltua myös joka mielessä perusteetonta ja vahingollista maamme tulevaisuudelle.”
L. M.
Viitteet
*)Koska käytettävissä ei ole Norjan kuluvan vuoden budjettia, taulukossa ei käytetä Suomen tulo- ja menoarviota vuodelle 1880.
*)Suomen vuoden 1880 budjetin mukaan, – jota ei edellisessä viitteessä mainitun syyn vuoksi ole sovellettu taulukossa, jotta eri vuosien budjetteja ei verrattaisi keskenään, – summa asukasta kohti olisi suunnilleen 5 markkaa 75 penniä.
Helsingfors den 13 April.
Några rättelser.
Herr A. M.Agathon Meurman har i en ny artikelserie i Morgonbladet för den 6, 9, 10 och 11 mars sökt gifva ytterligare skäl för åtskilliga af honom förut uttalade påståenden, hvilka vi i ett antal uppsatser om jordbruket och skatterna hade vederlagt. Af brist på tid hindrade att tidigare till granskning upptaga halten af hans senaste anföranden, kunna vi äfven nu blott i största korthet yttra oss derom.
Vi hade visat den faktiska oriktigheten af hr A. M:s utsago att det omätligt öfvervägande flertalet af landtdagsmännen är tjenstemän och stadsboer. Han söker nu försvara det dermed, att dessa kategorier kunnat ha pluralitet i 3 stånd. Låt vara. Men då han tillspetsar satsen derhän ”att det omätligt öfvervägande inflytandet tillhör tjenstemanna- och stadsintresset,” så ger han en förvrängd bild af våra landtdagars sträfvanden och syftemål. Klass- och ståndsintressen hafva lyckligtvis blott i ganska ringa grad gjort sig gällande. De enskilde landtdagsmännen, hvad kategori de utom landtdagen än må tillböra, hafva framför allt sökt uppträda såsom medborgare och folkrepresentanter, de särskilda stånden framför allt sökt främja landets intressen, icke partikulära ståndsfördelar. Att bondeståndets intressen, landsbygdens angelägenheter, skulle blifvit åsidosatta eller försummade för tjenstemanna- och stadsintressenas skuld, är icke sannt.
Men hållskjutsningsfrågan – dess behandling är väl ett tydligt bevis på de nämnde intressenas omätliga inflytande. Så menar hr A. M.Agathon Meurman, och han framhåller detta idkeligen.
Uteblifvandet af denna frågas lösning är visst högeligen beklagansvärdt. Men vi kunna omöjligen finna, att här någon intressepolitik skulle ha drifvit sitt spel för att korsa bondeståndets önskningar. Det rådde vid senaste landtdag, likasom vid tidigare, stor meningsolikhet angående bästa sättet att ordna denna svåra angelägenhet. Och för vår del tro vi – vare detta sagdt i förbigående – att den icke vinner sin lösning innan man låter skjutsningsväsendet få olika gestaltning i de skilda länen, allt efter som de olika förhållandena kräfva. Men att t. ex. i yrkandet på ”nödvändigheten att uppfostra en entreprenörsklass” spåra ett tjenstemannaintresse är så mycket mera obefogadt, som detta yrkande särskildt förfäktades af representanter som endast voro jordbrukare, allsicke tjenstemän.
Men äfven om det vore faktiskt, att hållskjutsningsfrågan icke blef i alla stånd tillbörligen beaktad, så vore hr A. M:sAgathon Meurmans påstående om arten af de omätligt öfvervägande intressenas inflytande likafullt oberättigadt. Det stora antal lagstiftnings- och andra åtgärder, som med ständernas medverkan sedan 1863 tillkommit just för främjandet af jordbrukets och landtbefolkningens intressen, vittnar alltför tydligt derom, att dessa icke varit åsidosatta. Vi påminna blott om lagarna angående egofred, jordstyckning, fiske och jagt, vattenledningar, sytningsväsendets minskande, allas rätt att ega säterier, m. fl. Folkskoleväsendets ordnande, kommunalförfattningen för landet, donationsgodsens inköp etc. väga väl ock något i vågskålen. Upphäfvandet af städernas exklusiva rätt till handel och näringar, landtmannafartygens likställande med stadsfartyg, äro väl icke heller alster af stadsbointressets omätliga inflytande. Ingen enda beskattningsåtgärd har vidtagits, som skulle särskildt drabba jordegaren. Tvärtom har nu senast rotevakansafgifternas upphörande beslutits, genom hvilkas ersättande öfriga samhällsklasser nödvändigtvis skola i proportion till jordegarena betala mer än här intills.
Men hvad betyda väl alla dessa vittnesbörd när man i sin omätligt öfvervägande vishet funnit för godt att stämpla vår folkrepresentation såsom en bärare af tjenstemanna- och stadsintressen. Hvad betyder väl den faktiska tillgången vid anslags- och beskattningsfrågornas behandling hos ständerna emot nöjet att få göra effekt med påståendet att ”någon sträng hushållning icke är möjlig der ¾ reqvirerar och ¾ betalar.”
Ett rätt vackert bevis på ”manöver och taskspeleri” i tidningspolemik presterar hr A. M.Agathon Meurman då han i detta kapitel säger: ”Förunderligt kan det synes, att ett blad, hvilket stält som sitt program ”våra institutioners utveckling i liberal anda”, åtager sig att försvara ett så orimligt förhållande, som det, att tjenstemännen i ett land med ¾ rösta i folkrepresentationen; det är dock nu engång så, att allmänna programmer kunna vara bra, men främst måste dock de intressen, hvilkas organ en tidning är, skötas. De liberala schabloner, Dagbladet eljest följer, borde sätta i fråga, huruvida det är rationelt, att tjenstemännen alls hafva en rösträtt i folkrepresentationen.”
Det har dock i våra artiklar alldeles icke varit fråga derom, huruvida representationen i Finland är rationelt ordnad och huru den borde reformeras. Vi ha endast då, liksom nu, visat, att hr A. M:s sätt att karakterisera vår nuvarande representation är ett ytligt och ensidigt förvrängande af de senaste ständermötenas hållning och tendens. Må hr A. M.Agathon Meurman derför hellre ”förundra sig” öfver att han så dåligt läst våra ord, – derest misstydningen ej var afsigtlig. Då han, stolt öfver sin fyndighet, är så färdig att finna andras yttranden bevisa en ”utsliten” penna, borde han ock undvika att operera med så ytterligt utslitna och slöa vapen, som de toma insinuationerna emot det liberala program, denna tidning följer.
Efter detta lilla afsteg för att parera ett obefogadt sidohugg återgå vi till de frågor våra rättelser förafse.
”Statens alla inkomster uppslukas af den civila administrationen, något som ingenstädes i verlden ger rum, och dertill gifves bevillningar till samma ändamål,” – så säger hr A. M.Agathon Meurman
Förmodligen använder han här uttrycket den civila administrationen i så vidsträckt mening, att dermed skulle förstås alla icke militära utgifter, af hvad slag de vara må, således äfven utgifterna för undervisningsväsendet, kommunikationerna, jordbruket, statsskulden m. m. Dessa statsändamål pläga nu visserligen icke betecknas såsom civil administration, men vi vilja icke räkna så noga med uttrycken. Dock måste vi anmärka öfverdriften häri, ty cirka 10 procent af statsinkomsterna hafva äfven härförinnan användts eller reserverats för militära utgifter. – Vid jemförelse med förhållandena andra länder är det intet skäl att skilja mellan ordinarie inkomster och bevillningar, en åtskilnad, som är egendomlig för Finland och Sverige, beroende på statsrättsliga snarare än finansiella orsaker.
Hr A. M.Agathon Meurman säger vidare bland annat: ”Här (i Finland) är det jordbruket ensamt, som förmår uppbära en civil administration, som i förhållande till folkmängden föga lär ha sin motsvarighet hvad kostnaderna beträffar i något land.”
En blick i statsförslagen för 1880 eller något föregående år hade visserligen kunnat upplysa hr A. M.Agathon Meurman derom att jordskatterna utgöra blott, 15 à 16 % af summa statsinkomster och att således favorituttrycket ”jordbruket ensamt” är någorlunda svulstigt. Men hr A. M.Agathon Meurman är icke någon vän af statistiken, som är så obeqväm för fraserna.
Vi måste dock, – då vi ju icke skrifva för hr A. M:s räkning utan för att bidraga till utredning af sakförhållanden, – ytterligare rådfråga siffrorna, beträffande påståendet om kostnaderna för vår administration. Granskar man de skilda staternas budgeter, skall man ej finna mången europeisk stat, der de statsutgifter, hvilka kunna såsom civil administration betecknas, ej vore i förhållande till folkmängden högre än i Finland. Må man t. ex. jemföra Norges ifrågavarande utgifter med Finlands. Norge är ju ett land, der budgeten bestämmes af representationen; i denna hafva landsbygdens ombud den numerära öfvervigten, ett stort antal deputerade är af gårdsbrukarenas klass. Slöseri på tjenstemän och administration bör ej kunna hos stortinget förutsättas. Och likväl äro i Norge, hvars folkmängd är mindre än Finlands, utgifterna för regering, rättsvård, civil-, finans- och ekonomisk förvaltning, betydligt drygare än här, på sätt närmare framgår af följande tablå*)I saknad af Norges budget för innevarande budgetår hafva vi icke kunnat i tablån följa Finlands statsförslag för 1880.:
Af dessa utgifter belöper sig i Finland på enhvar af dess 2 millioner invånare 5 mark 15 penni, i Norge på enhvar af dess 1 900 000 invånare 8 mark 22 penni.*)Enligt Finlands budget för 1880, – hvilket af det i föregående not anförda skäl ej kunnat i tablån tillämpas för att ej jemföra olika budget än med hvarandra, – skulle beloppet per invånare ställa sig ungefär på 5 mark 75 penni.
Jemförelsen mellan 5:te hufvudtiteln i vår budget: kleresistaten, läroverken och vetenskaperna, hvartill bör läggas bevillningsanslaget för folkskolorna, med motsvarande i den norska budgeten försvåras deraf att en betydlig del hithörande utgifter i Norge bestridas ur ”upplysningsväsendets fond”. Totalsumman synes dock icke vara lägre än här. Exempelvis må anföras att staten för det norska universitetet var 689 616 mark, för det finska 572 687, anslagen för vetenskap och konst i Norge 156 000, i Finland 98 500 mark.
Vår mening är ingalunda att man af denna jemförelse med Norge, eller deraf att de flesta andra stater äro dyrare administrerade än Finland, bör draga den slutsats, att statsförvaltningen här är så billig, som den möjligen kan vara. Vi ha blott velat visa att hr A. M:s ofvananförda komparativa påstående är oriktigt.
Det är för öfrigt vid jemförelse af skattetunga och statsutgifter i skilda länder icke nog med att proportionera dem till folkmängden, man borde äfven taga nationalförmögenheten i betraktande. Men derom lemnar statistiken endast för få länder tillförlitliga uppgifter. Summan af export och import kan, vid någorlunda likartade ekonomiska förhållanden, anses för ett uttryck af det relativa välståndet. Då denna summa de senare åren utgjort för Finland i medeltal omkring 240 millioner, för Norge omkr. 360 millioner Fms.Finska mark silver, finner man att de i ofvanstående tablå upptagna utgifter utgöra ungefär lika procent af de summor, hvardera landet omsatt i sin utrikeshandel; hvaraf approximativt kan slutas att statsförvaltningen i Finland, om ock billigare i förhållande till folkmängden, är i proportion till nationalförmögenheten lika dyr som i Norge.
Det torde icke vara omöjligt att minska utgifterna för administrationen i vårt land, dels genom att utvidga en del centrala embetsverks egen beslutanderätt derhän, att en mängd hemställningar och förfrågningar till Senaten, med motsvarande skrifveri, blefve öfverflödiga, dels genom förenkling i formerna för skriftvexlingen, dels genom att på vissa funktionärer koncentrera mera arbete och sålunda kunna i en del verk något minska personalen. Och hvad i sådant syfte kan göras, borde icke underlåtas, om ock de deraf resulterande besparingarne icke kunna blifva betydande. Att få de administrativa kugghjulen att operera så enkelt och billigt, som rättssäkerhet och ordning någonsin medgifva, är så mycket vigtigare, som det dock icke kan förekommas att ju i vårt land såsom öfverallt statsbudgeten likväl skall successivt stiga i den mån landets utveckling fortskridit. Men icke må man tro att budgeten blefve reducerad, om Bismarcks idéer, som Morgonbladspartiet beundrar, eller katedersocialisternes läror, som synas ha gjort mycket intryck på samma parti, tagas till föredöme i vår statshushållning.
För öfrigt böra statsutgifterna icke skäras öfver en bank, hvad deras inverkan på de skattdragande vidkommer. En del af dem betingas af sådana åtgärder, som förbättra vilkoren för det produktiva arbetet i landet. Då medföra de ock efterhand en förhöjning i statsinkomst utan motsvarande belastning af de skattskyldige. Jordbruket har sannerligen icke blifvit betryckt genom utgifterna för landtbruks- och mejeriskolor, om ock en eller annan konservativ jordegare behagat anse dem för fåfänglighet.
Men löneförhöjningsmillionen! – Ja, den är visserligen en svag och sårbar punkt, särdeles med afseenende å tidsförhållandena under hvilka den framträdde. Men också i denna fråga är det radikala fördömandet i klump icke det rätta sättet att bedöma saken. En icke ringa del af förhöjningarne voro sådana, att deras behöflighet knappt kan bestridas. Så t. ex. förbättringen af länsmännens löner, hvarom ständerna, på grund af förslag hos bonde- och prestestånden, hade enhälligt petitionerat. Denna post representerar emellertid ensam 1 à ¼ af hela millionen. Det är icke veterligt att hr A. M.Agathon Meurman skulle ha sökt hindra berörda petition. Han ansåg den väl, bland löneförhöjningarne, vara unum necessarium, utan att dock nu mera derom erinra.
Hr A. M.Agathon Meurman är ”i högsta grad förvånad” deröfvor att universitetets konsistorium, utan allt afseende på ständernas yrkande på sparsamhet, ”strax efter landtdagen utan allt betänkande diskuterar behofvet af ett antal nya processioner.” Förslagen till lärostolarnes ökning hade från en del fakulteter inkommit i början af 1877. Redan sättet att behandla desamma visar att man hvarken velat förhasta sig eller begära ögonblicklig ökning af budgeten. Ännu i denna stund har konsistorii hemställan icke afgått. Den vidare pröfningen skall säkerligen ock erfordra rundelig tid. Med visshet kan ingen f. n. säga, om, vid tiden för frågans slutliga afgörande, finansläget verkligen är sådant att förslagen måste afböjas äfven om de pröfvats åsyfta afhjelpandet af känbara och skadliga brister. Men uppenbart är, att universitetet icke skulle handla pligtenligt, om det underläte att hos regeringen anmäla de behof, hvilkas tillgodoseende befunnits af nöden för att högskolan tillbörligen må kunna fylla sin uppgift. Och vi tro icke att det för landet vore gagneligt, om man beslöte att för de militära utgifternas skull för någon längre period afbryta den successiva utveckling, vårt universitet i likhet med andra högskolor visat sig behöfva. Men om finansiela skäl nu och ännu efter några år nödgade till förslagens afböjande eller uppskof dermed, – vare sig att det då är regeringen eller ständerna som bedöma den finansiela sidan af saken och dess vigt jemförelse med andra behof, – så strider det icke mot några konstitutionela principer att konsistorium emellertid framlägger sina åsigter om hvad högskolans intressen kräfva.
Att beteckna statsutskottets anslagsbetänkande vid senaste landtdag såsom endast ”ett mycket vackert litterärt skrifprof”, ett ”förträffligt exercitieprof”, är alldele obefogadt. Ty 1:o) var det på grund deraf, som ständerna funno sig kunna och böra vägra en del af de begärda anslagsbevillningarna, 2:o) har det brutit med den skadliga dualism mellan ”regeringens pengar” och ”ständernas pengar”, hvilken med rätta varit föremål för klander såväl vid 1872 som 1877 års landtdag och äfven nu af hr A. M.Agathon Meurman 3:o) är derigenom första steget gjordt till en totalbudgets uppställning, 4:o) har regeringen i 1880 års statsförslag redan begynt tillämpa det af statsutskottet i nämnde betänkande införda sätt för budgetsposternas uppställning.
Så är det nästan alltigenom i dessa hr A. M:s tilläggsartiklar. Öfverdrifternas ”slagg” är alltför rikligt utströdt öfver de sparsamma ”metallkornen”. Visserligen händer det ej sällan, att radikalismens dussinarbete gör mera intryck för stunden, än en sansad och noggrann uppskattning af de offentliga frågorna. Men för vår del tro vi att den opinion man framkallar genom excentriska skildringar icke blir af lång varaktighet.
Att erkänna misstag är ingen skam. Då hr A. M.Agathon Meurman gjort det i fråga om beräkningen af jordvärdet, hade han ock i den vigtiga principfrågan beträffande arten af den nya eller ökade beskattning, som nu blir af nöden, skäligen bort frångå yrkandet på permanent jordskatt i st. f.stället för bevillning. Han har visserligen icke mera upprepat den absurda idén om ökning af nuvarande grundskatt, hvars ojemnhet absolut hindrar dess förhöjande enligt gällande skattetal. Men äfven införandet af en permanent jordskatt enligt nya grunder är ogörligt. Ty för att få sådana grunder, som blefve helst något hållbara, vore en fullständig kadrastrering af landet erforderlig – ett arbete som skulle kosta decennier och millioner. Det finnes derför ej annan utväg, än att påföra skatten enligt taxering af fastighetsvärdet. Och som detta är föränderligt; bör äfven taxeringen periodiskt förnyas, för att skatten ej må bliva ojemn och obillig. Och i politiskt afseende har en af ständernas förnyade beslut vid hvarje landtdag beroende bevillningsskatt påtagligen företräde framför en permanent, en gång för alla voterad.
Angående frågan om hvem rättigheten att pålägga de indirekta skatterna tillkommer, vill hr A. M.Agathon Meurman icke taga reson. Det visar sig nu, att han icke vet att skilja mellan rättigheten att pålägga en skatt och rättigheten att bestämma öfver dess användning. Icke har regeringen pålagt grundskatt, mantalspengar m. m. derför att inkomsten af dessa direkta skatter flyter till allmänna statsfonden och användes enligt regeringens beslut. Tullen är den ende indirekta skatt, som regeringen, enligt den tolkning gammal praxis skapat, pålägger oberoende af ständerna. Om ständerna till allmänna statsfonden afstått en del af bränvinsskattens och stämpelbevillningens proveny, så bevisar detta ingalunda att det icke är ständerna som pålagt dessa skatter, beslutit deras utgörande.
Vi nödgas afbryta dessa rättelser ehuru mycket stoff ännu funnes att behandla. Såsom slutanmärkning kunna vi lämpligen citera följande ord i en nyligen af hr J. V. S.Johan Vilhelm Snellman (Morgonbl. n:o 76) mot hr A. M.Agathon Meurman rigtad artikel i enahanda ämne:
”Att, såsom A. M.Agathon Meurman gör, intala de jordegande bönderna, att de utgöra en förskräckligt betungad och misshandlad samhällsklass, är icke blott öfverdrifvet, utan i alla afseenden oberättigadt och för landets framtid vådligt.”
L. M.
Noter
*)I saknad af Norges budget för innevarande budgetår hafva vi icke kunnat i tablån följa Finlands statsförslag för 1880.
*)Enligt Finlands budget för 1880, – hvilket af det i föregående not anförda skäl ej kunnat i tablån tillämpas för att ej jemföra olika budget än med hvarandra, – skulle beloppet per invånare ställa sig ungefär på 5 mark 75 penni.