30.3.1873 LM–Alexandra Mechelin

Tässä minä taas olen, en voi vastustaa halua jutustella kanssasi tänä alakuloisena auringonlaskun hetkenä.

Minulla on ollut hieman epäonnea pyrkimyksissäni. Eilinen kallis ajomatka Charlottenburgiin oli turha: professori Holtzendorff on matkoilla ja palaa vasta kymmenen päivän kuluttua! Minun olisi kuitenkin ollut hyvin tärkeää saada häneltä erinäisiä tietoja. Asia saa nyt odottaa, kunnes hän palaa.

Päätin kuitenkin tänään hakeutua kuulun vanhan professori Gneistin puheille ja yrittää saada häneltä tarpeellisia neuvoja. Hänen osoitekalenteriin merkitty vastaanottoaikansa on 3–4. Ravasin sinne koko pitkän matkan, hän nimittäin asuu Potsdamin aseman lähistöllä, mutta kun saavuin sinne kello 3 ¼, palvelija kertoi, että herrasväki istui jo pöydässä vieraineen. Näin ollen olin jälleen sonnustautunut frakkiin ja kävellyt aivan turhan päiten. Aion huomenna yrittää uudelleen, mutta varmaan silloinkin jotain tulee väliin.

Ei ole totisesti kovin helppoa päästä käsiksi täkäläisiin tiedon aarteisiin. Kirjastossa on tehtävä kirjallinen anomus joka ikisestä kirjasta, jonka haluaa lukea. Ja silloin kirjan saa lukuhuoneeseen hakemusta seuraavana päivänä. Saadakseen kirjoja mukaansa tarvitsee taas takaajakseen jonkun professorin. Ei liioin tule kysymykseenkään, että itse kirjastossa voisi ottaa selvää, mitä kaikkia teoksia siellä on tarjolla opiskelemaltaan alalta. – Mitä sitten yliopiston luentoihin tulee, lähes kaikki niistä ovat yksityisiä, eli on ilmoittauduttava asianosaiselle professorille ja suoritettava maksu päästäkseen kuulemaan niitä! – Sen lisäksi yliopistossa alkaa nyt viikon kuluttua kahden viikon pääsiäisloma.

Näin ollen huomaat, että minulla riittää syitä tyytymättömyyteen. Totta kai yritän parhaani mukaan pitää huolen siitä, ettei kallis oleskelu Berliinissä jäisi tuloksettomaksi. Alkuvaikeudet ovat silti tosiaankin olleet suurempia kuin odotin.

Sen lisäksi vielä tämä masentava yksinäisyyden tunne, joka valtaa minut erityisesti iltaisin. – Mutta, kaikki on varmaan lopulta voitettavissa!

Päiväjärjestykseni on aika yksinkertainen. Nautin kahvin kotona pienen pullan ja voin kanssa. Kello 10–11 lähden kirjastoon, jossa työskentelen kello 2–3 saakka. Sen jälkeen käyn kävelyllä Thiergartenissa tai muualla ja nautin päivällistä kello ½ 4–4. Kokeiltuani eri ravintoloita olen oppinut kokemuksesta, ettei täältä saa halpaa päivällistä, joka olisi samalla siististi ja mukavasti tarjoiltu. Huonommat ravintolat ovat niin rähjäisiä, että niissä on suorastaan vastenmielistä syödä mitään. Siksi menen tavallisesti Unter den Lindenillä toimivaan kellariin, josta saa todella hyvän päivällisen 1 taalerilla. Se on suorastaan ylenpalttinen, 7–8 ruokalajia, mutta valittavana ei ole keskitietä. Myös pienempien katujen varrella sijaitsevat pienet hotellit mainostavat tarjoavansa useita ruokalajeja ja veloittavansa 1 taalerin. ½ pulloa punaviiniä sen kanssa maksaa ½ taaleria. Näin ollen jokainen päivällinen maksaa 5 ½–6 markkaa! Se on kylläkin hirvittävän kallista, mutta sille ei mahda mitään, ellei halua asettua alttiiksi sille, että ”käy huonosti”. Päivällinen on näin ollen ainoa ateriani, sillä se on niin tukeva, ettei iltapala ole tarpeen. Kotona saan kupin teetä tai 1 tuopin olutta.

Useimmat illat olen viettänyt kotona kirjojen ääressä, – joita olen jo ostanut melkoisen pinon. Teatterit ovat tosin sekä varsin hyviä että hyvin vaihtelevia, mutta minua ei ole erityisemmin huvittanut käydä niissä. Ei saksalainen eikä italialainen ooppera ovat vielä houkutelleet minua. Mutta kävin suuressa matineassa, jonka molempien oopperoiden henkilökunta järjesti oopperatalossa, ja se oli todellakin vaivan arvoinen. Sekä laulu- että orkesteriosuudet olivat erinomaisia. Odottamatta huomasin myös yhden tutun isossa, tupaten täydessä salissa, nimittäin neiti Gusseffin. Tervehdimme toisiamme – hän istui parvekkeella ja minä permannolla, mutta en nähnyt häntä uloskäynnillä, kunnes näin hänet kaukana poistumassa vaunuilla toisten daamien kanssa.

Tänään tulee viikko siitä kun saavuin tänne... Tekisi kovasti mieli pakata saman tien tavarani ja lähteä muualle, – mutta täytyy kestää. Toivon vielä, että saan täällä lopulta selvän kaikesta mitä tarvitsen. – Mutta on tämä silti aivan toisenlaista kuin työskennellä Puotilan kirjoituspöydän ääressä.

Tämä on nyt neljäs kirjeeni sinulle Berliinistä. Näin ollen täältä ei ehkä kannata enää kirjoittaa. – Cely saa oman erillisen kirjeensä. – Hyvästi, rakas, herttainen, oma kaivattu tyttöseni!