Kansainvälinen vankeinhoitokongressi Tukholmassa
Eri tarkoituksia varten järjestettyjen kansainvälisten kongressien suuri määrä lukeutuu eittämättä kuluvan vuoden erikoisuuksiin. Enimmäkseen näitä kokouksia on järjestetty Pariisissa maailmannäyttelytoimikunnan toimesta tai muutoin kyseisen suurnäyttelyn johdosta. Ajatus tieteen ja valtioelämän aloilla työskentelevien kokoamisesta tahoillaan yhteen käymään mielipiteiden ja kokemusten vaihtoa samalla kun kaikki kansakunnat kilvan esittelevät uutteruutensa tuotoksia on epäilemättä kantanut hedelmää ja muistuttanut samalla siitä, että maailmaa ohjaavat lopulta tietämys ja aatteet, joiden elävöittävä vaikutus on välttämätöntä niin ikään aineellisen tuotannon saralla. Jotkut Pariisin monista kongresseista eivät tiettävästi ole suoriutuneet tehtävistään tyydyttäväksi katsottavalla tavalla; useinhan käy niin, ettei sinänsä hyvää ajatusta saada ensi yrittämällä toteutettua käytännössä tarkoituksenmukaisella tavalla. Runsaslukuisempia lienevät näiden kokoontumisten seassa kuitenkin olleet ne, jotka saivat satoa tulevaisuudessa tuottavia siemeniä kylvetyiksi.
Suunnitelmissa oli raportoida tässä aikakauslehdessä useasta näistä edellä mainituista pariisilaiskongresseista, mutta joudumme tällä kertaa tyytymään lyhyeen uutiseen siitä kongressista, johon otsikossamme viitataan ja joka – vaikka se järjestettiinkin kaukana ihastuttavasta maailmankaupungista ja sen kaikki matkailijat puoleensa vetävästä maailmannäyttelystä – sai iloita runsaslukuisesta osanotosta suurimmasta osasta sivistysmaita. Kongressin jäsenet maittain niiden ranskankielisessä aakkosjärjestyksessä esittävä luettelo sisältää osanottajia Saksasta, Amerikasta, Argentiinan tasavallasta, Itävalta-Unkarista, Baijerista, Belgiasta, Brasiliasta, Tanskasta, Espanjasta, Suomesta, Ranskasta, Isosta-Britanniasta ja Irlannista, Kreikasta, Hampurista, Italiasta, Lyypekistä, Meksikosta, Norjasta, Alankomaista, Portugalista, Venäjältä ja Ruotsista.
Nämä rikosoikeuden ja vankilalaitoksen kehittämistä varten järjestetyt kongressit eivät enää tätä nykyä ole – kuten olemme tässä aikakauslehdessä huomioineet muun muassa tilastotieteellisten kongressien kohdalla – asiasta kiinnostuneiden henkilöiden tilapäiskokouksia, vaan niitä järjestetään säännöllisin aikavälein ja ne työskentelevät tietyn suunnitelman ja järjestyksen mukaisesti. Ne ovat lisäksi virallisluontoisia siitä syystä, että osaa ottavien valtioiden hallitukset nimeävät niihin omat edustajansa, vaikka osallistuminen onkin avointa myös muille asiantuntijoille kuin valtioita edustaville. Kongressien tarkoituksena ei ole vain tietämyksen karttumisen ja kyseisen oikeudenalan käsitteistön selventymisen edistäminen teoreettisen keskustelun kautta; niissä ponnistellaan niin ikään alan valtaamiseksi lainsäädännön ja vankeinhoidon saroilla niille näkemyksille ja esityksille, jotka monipuolisen kokeilun ja seulonnan sekä eri maista saatujen tosiasiallisten tulosten vertailun jälkeen näyttäytyvät oikeilta, kestäviltä ja hyödyllisiltä.
Kongressin ohjelma käsitti kaikkiaan kuusitoista eri keskusteluaihetta jaettuina valmisteltaviksi kolmessa sektiossa tai jaostossa. Haluamme kaikkien näiden merkityksellisten aiheiden joukosta nostaa erityisesti esille seuraavat: kuinka yksityiskohtaisesti rangaistuksen täytäntöönpanosta on syytä säätää laissa ja tulisiko vankilahallinnolle tässä yhteydessä myöntää jonkinmoista harkintavaltaa tietyissä tapauksissa; olisiko aihetta luopua vapausrangaistusten lukuisista eri koventamiskeinoista ja säilyttää eroavuudet ainoastaan vapaudenmenetyksen kestojen sekä vankilasta vapautumisen jälkeisten rangaistusseuraamusten osalta; missä olosuhteissa karkotusrangaistuksesta voisi olla hyötyä rikosoikeudenhoidolle; millaiset kurinpitorangaistukset olisivat sallittavia vankiloissa; vankeusrangaistuksiin tuomittujen henkilöiden ehdonalainen vapauttaminen; tulisiko sellieristyksen kestosta säätää lailla; rangaistuksensa kärsineistä huolehtiminen ja siihen liittyvät järjestäytymiskysymykset; minkä periaatteiden mukaisesti laiminlyötyjen lasten ja nuorisorikollisten kuntoutuksesta vastaavat laitokset tulisi järjestää; paras rikosten uusimisen ennaltaehkäisemisen keino; miten saada aikaan eri valtioiden poliisilaitosten välistä yhteistyötä niin rikosten ennaltaehkäisyn kuin niistä rankaisemisen helpottamisen saroilla.
Huippuasiantuntijat eri maista olivat vuoden 1872 Lontoon kongressin asettaman toimikunnan kannustamina saaneet merkittävän osan valmistelevasta työstä tehtyä Roomassa 184 sivun niteeksi painettujen ja kongressiin kutsutuille sekä sinne ilmoittautuneille etukäteen lähetettyjen mietintöjen muodossa. Nämä mietinnöt toimivat pohjustuksina ja lähtökohtina keskusteluille sektioissa, joissa suoritettiin kongressityön laadukkain osa. Sektiot valitsivat lisäksi erilliset esittelijät alustamaan keskusteluja jokaisesta kongressiaiheesta sekä kirjoittamaan niiden pohjalta selvitykset kongressin yleisistunnossa esiteltäviksi.
Palstatila ei tällä kertaa riitä selostamaan, millaisia vastauksia kongressissa eri kysymyksiin päädyttiin esittämään. Halusimme kysymyksistä tärkeimmät edellä luetellessamme kiinnittää huomiota käsittelyssä olleiden ongelmien merkittävyyteen. Mikäli taas tulisi luonnehtia kongressin aikaansaamien päätöslauselmien yleistä luonnetta tai suuntausta, voidaan niiden empirian eli kokemusperäisyyden pohjalle rakentuvina ja tieteellisistä periaatteista tästä huolimatta kuitenkaan loitontumattomina todeta ylipäänsä pyrkivän rangaistusmenetelmien yksinkertaistamiseen sekä vapausrangaistusten täytäntöönpanoon siten, että tuomittujen parannukseen ja kuntoutukseen jää mahdollisimman suuri tilaisuus. Aina silloin tällöin tuodaan julki pelkoja siitä, että nykyaikainen rangaistuslaitos menisi ihmisystävällisyydessään liiallisuuksiin. Liiallisesti tähän suuntaan mentäisiinkin, mikäli rikoksesta rankaiseminen muuttuisi ainoastaan sivuseikaksi ja ruumiillinen ja henkinen huolenpito rikollisparasta tämän saattamiseksi takaisin kaidalle tielle puolestaan pääasiaksi. Moista ei tässä kongressissa ole vaadittukaan, joskin sen keskusteluista ja päätöksistä käy kuitenkin selvästi ilmi, ettei pelkän yksisilmäisen rankaisemisen, pahanteon kostamisen pahaa tekemällä, katsota enää missään sivistyneen maailman kolkassa olevan riittävä käsittämään rikosoikeuden koko tehtäväkentän; sen lisäksi, että rangaistuksen tulee vastata oikeustajua, tulee se nykyisin vallitsevan näkökannan mukaisesti myös, niin yhteiskunnan kuin rikollisen yksilön edun nimissä panna toimeen siten, että se saattaisi vaikuttaa viimeksi mainittuun siveellistävästi. Huomiota kiinnitetään alati kasvavissa määrin niin ikään tarpeeseen kitkeä paha pois juuriaan myöten, huolenpitoon sellaisesta ongelmaisesta nuorisosta, jonka yhteiskuntaelämän epäkohdat ja kurjuudet muutoin ajaisivat rikollisuuteen. Moisten tavoitteiden ymmärtäminen ja hyväksyminen lienee yleisellä tasolla varsin helppoa, joskin niiden toteuttamisen keinot ovat monenlaiset. Se, että eri maiden asiantuntijat avittavat tässä asiassa toinen toisiaan kokemusten ja havaintojen vaihdolla on vain ja ainoastaan hyödyllistä.
Yleisön huomio saattoi kongressin kulun aikana kiinnittyä sen työn sijaan enemmänkin ruotsalaisen vieraanvaraisuuden osoituksina kongressin osanottajille järjestettyihin kauniisiin juhlatilaisuuksiin. Paljon useammin kysyttiin kotiin palanneelta, oliko Tukholmassa hauskaa kuin tivattiin sen perään, saatiinko siellä mitään aikaiseksi. Lieneekin siksi paikallaan lainata muutama sana kongressin kunniapuheenjohtajan, amerikkalaisen tohtori Winesin Timesille lähettämään kirjeeseen sisältyvästä arviosta.
”Kongressi oli mitä uutterin kokous. En ole 70-vuotisen elämäni aikana koskaan nähnyt niin paljon hyvää työtä suoritettuna niin lyhyessä ajassa.”
Kongressissa raskaimpia työtaakkoja kantaneiksi, vaikkakin tehtäviensä laadun johdosta itse keskusteluihin vähemmän osallistuneiksi rohkenemme nimetä erityisesti kongressin pääsihteerinä toimineen sveitsiläisen tohtori Guillaumen sekä kongressin uutiskirjeen laatineen Uppsalan yliopiston etevän rikosoikeuden professorin, Hagströmerin.
Lopuksi emme voi vielä olla valittaen mainitsematta, että Suomen hallitus löi virallisen edustajan lähettämisen kongressiin täysin suotta laimin.
L. Mechelin
Internationela penitentiär-kongressen i Stockholm.
Till märkliga företeelser under innevarande år hör onekligen det stora antal internationela kongresser som för olika ändamål egt rum. Till största delen hafva dessa sammanträden försiggått i Paris, på föranstaltande af bestyrelsen för verldsutställningen eller med anledning af denna stora exposition. Det var utan tvifvel en fruktbar tanke, att vid de tillfällen, då alla nationer täflande uppvisa alstren af sin industri, äfven sammanföra arbetarne på vetenskapens och statslifvets fält till utbyte af åsigter och erfarenheter, dermed påminnande att det dock är vetandet och idéerna, som styra verlden och hvilkas lifgifvande medverkan äfven på den materiela produktionens område är oumbärlig. Det torde visserligen vara fallet att några af de många kongresserna i Paris icke löst sin uppgift på ett sätt som kunde anses tillfredsställande; det är ju ofta så, att en i sig sjelf rigtig tanke icke alltid vid sin första tillämpning ändamålsenligt förverkligas. Men flera till antalet torde dock de bland dessa sammankomster varit, hvilka lyckats utså nyttigt frö för kommande skördar.
Det låge icke utom denna tidskrifts plan, att lemna en redogörelse för en del af de nämnda pariserkongresserna. Vi måste dock för denna gång inskränka oss till en kort notis om den kongress, vår rubrik upptager, och hvilken, ehuru den hölls långt ifrån den tjusande verldsstaden, hvars exposition vill draga alla resande till sig, dock hade att fägna sig åt talrikt deltagande från de flesta civiliserade stater. Förteckningen öfver kongressens medlemmar, uppställande länderna i alfabetisk ordningsföljd efter deras franska namn, upptager deltagare från: Tyskland, Amerika, Argentinska republiken,|242| Österrike-Ungern, Bayern, Belgien, Brasilien, Danmark, Spanien, Finland, Frankrike, Storbritanien och Irland, Grekland, Hamburg, Italien, Lübeck, Mexiko, Norge, Nederländerna, Portugal, Ryssland och Sverige.
Dessa kongresser för straffrättens och fängelseväsendets utveckling äro – i likhet med hvad vi i denna tidskrift förut framhållit beträffande, bland annat, de statistiska kongresserna – icke numera blott tillfälliga möten af för saken intresserade personer, de äro periodiskt återkommande och arbeta enligt en bestämd plan och organisation. De hafva dessutom en officiel karakter, ithy att de resp. staternas regeringar utse ombud till desamma, om ock tillträdet står öppet äfven för andra fackmän än staternas delegerade. Man vill icke endast genom teoretisk diskussion bidraga till vetandets riktande, till begreppens utredning på detta rättsgebit; man sträfvar att bereda insteg i lagstiftningen och fångvården åt de åsigter och förslag, hvilka, efter mångsidig pröfning och siktning samt jämförelse af de faktiska resultaten i olika länder, framstå såsom rigtiga, hållbara och nyttiga.
Kongressens program upptog 16 öfverläggningsämnen, fördelade till förberedande handläggning af tre sektioner eller afdelningar. Af dessa frågor, alla af vigt och betydelse, vilja vi särskildt framhålla följande: huru långt straffens verkställighet bör vara reglerad genom lagen, och om fängelseförvaltningen i detta hänseende bör tillerkännas någon diskretionär magt för vissa fall; – om det ej vore skäl att afskaffa alla olika qvalifikationer af frihetsstraffen och icke bibehålla annan åtskilnad än i afseende å tidsmåttet för frihetsförlusten samt straffpåföljderna efter frigifvandet; – under hvilka vilkor deportationsstraffen kunde göra nyttig tjenst åt straffrättsvården; – hvilka disciplinära straff må kunna tillåtas inom fängelserna; – om de till fängelsestraff dömda personers vilkorliga frigifvande; – huruvida tiden för isoleringen i cell bör vara faststäld genom lagen; – om patronaget för dem som undergått sitt straff och dermed sammanhängande organisationsfrågor; – efter hvilka principer inrättningar för vanvårdade barns och ungdomliga brottslingars upprättande böra ordnas; – om det bästa medlet att förekomma återfall i brott; – huru man kunde åstadkomma samverkan mellan de skilda staternas poliser såväl för att förekomma brott som för att underlätta deras bestraffande.
Ett godt stycke förberedande arbete var undangjordt genom de betänkanden som, på uppmaning af den utaf 1872 års Londoner-kongress nedsatta kommission, utarbetats af framstående fackmän i olika länder och hvilka, tryckta i Rom i en volym om 184 sidor, på förhand tillsändts de till kongressen inbjudna eller anmälda personerna. Dessa betänkanden bildade underlag och utgångspunkt för öfverläggningen inom sektionerna, der kongressens förnämsta arbete utfördes. De ytterligare af sektionerna för hvarje fråga valda rapportörerna hade att inleda diskussionen samt med ledning af denna författa en rapport till föredragning vid kongressens allmänna sammanträde.
Utrymmet medger ej att här redogöra för huru kongressens svar på de olika frågorna utföllo. Då vi uppräknat de vigtigaste frågorna, har det|243| skett för att påpeka betydelsen af de problem med hvilka man sysselsatte sig. Gäller det åter att angifva den allmänna karaktären eller rigtningen af de resolutioner, om hvilka kongressen förenade sig, så kan man säga att de öfverhufvudtaget, byggande på empirisk grund utan att derför aflägsna sig från de af vetenskapen uppstälda principer, åsyfta förenkling af straffarterna och sådan verkställighet af frihetsstraffen, som lemnar största möjlighet för de dömdes förbättrande och återupprättande. – Det har stundom yttrats farhågan att det moderna straffväsendet vore för mycket filantropiskt. En öfverdrift åt detta håll skulle ega rum derest brottets bestraffande blefve endast bisak, den fysiska och psykiska omvårdnaden om den olyckliga brottslingen, för att återföra honom på bättre väg, hufvudsak. Sådant har icke yrkats af denna kongress. Men väl framgår af dess öfverläggningar och beslut att det blott ensidiga straffandet, vedergällandet af ondt med ondt, ingenstädes mera erkännes såsom tillfyllesgörande uppgift för straffjusticen; den nuvarande ståndpunkten är den att straffet, jämte det att det skall motsvara rättvisans kraf, bör såväl i samhällets som i den brottslige individens intresse inrättas så att det på honom må verka med moraliskt uppfostrande kraft. Och tillika rigtar man allt mera sin uppmärksamhet på nödvändigheten att angripa det onda vid roten, att vårda sig om sådan vanartig ungdom, som missförhållandena och misererna i samhällslifvet eljes skulle drifva på brottets väg. Det må vara temligen lätt att fatta och godkänna sådana syftemål i deras allmänhet: medlen för deras förverkligande äro dock mångahanda; och att fackmännen från skilda länder häri hjelpas åt genom utbyte af erfarenhet och iakttagelser, kan icke lända till annat än gagn för saken.
Under pågående kongress fästes allmänhetens uppmärksamhet måhända mera på de vackra fester, som af den svenska gästfriheten tillstälts för kongressens medlemmar, än på dess arbete. Frågan: ”var det roligt i Stockholm?” mötte den hemkomne vida oftare än den, om der något uträttats. Det kan derför vara på sin plats att anföra några ord ur det omdöme som i ett bref till Times uttalats af hederspresidenten i kongressen, amerikanaren d:r Wines:
”Kongressen var i hög grad en arbetsam församling. Under ett 70-årigt lif har jag aldrig sett så mycket godt arbete utfördt på så kort tid”.
Såsom de hvilka buro den drygaste arbetstungan vid kongressen, ehuru till följd af sitt uppdrags beskaffenhet mindre deltagande i sjelfva debatterna, tillåta vi oss särskildt nämna schveizaren der Guillaume, kongressens generalsekreterare, samt den framstående professorn i straffrätt vid Upsala universitet, Hagströmer, som redigerade kongressens bulletin.
Vi kunna slutligen icke underlåta att med beklagande omnämna finska styrelsens i allo omotiverade försummelse att sända en officiel delegerad till kongressen.
L. Mechelin.