Kansainvälisestä tuomioistuimesta*)Lectio præcursoria väitöstilaisuudessa 17. Syysk. 1873.
Arvoisat kuulijat, hyvät herrat:
Si vis pacem, para bellum on vuosisatainen, edelleenkin pätevä poliittinen viisaus, jota yhä noudatetaan, eikä useimmissa maissa ainoastaan tilanteen mukaan vaan vieläpä ylikorostetusti, vääristyneessä suhteessa omiin voimavaroihin. Mutta jos rauhan säilyttämiseen tähtäävä valtiomiestaito katsoo välttämättömäksi varustautua koko ajan sotaan, sotaan valmistautumiseksi tähtäävät ponnistelut tuskin jäävät ainakaan vähäisemmiksi niissä valtioissa, joiden politiikkaa johdetaan sotaisassa hengessä; ja kun lähtöolettamuksesta: si vis pacem seuraa päätelmä: para bellum, saman päätelmän tulee seurata sitäkin johdonmukaisemmin, kun lähtöolettamus kuuluukin: si vis bellum. Ja tämän tuloksena käytännössä kaikkien valtioiden sotilasorganisaation täydentämiseksi, sotakaluston parantamiseksi, linnoitusten, laivastojen ja asekaluston vahvistamiseksi nähdään mitä tinkimättömämmin vaivaa ja tehdään mitä suurimpia taloudellisia uhrauksia. On laskettu, että Euroopan valtioiden sotabudjetit ovat rauhanaikana tätä nykyä vuosittain 10 miljardin markan luokkaa, ja siihen eivät sisälly sodasta johtuvien valtionlainojen korot. Numerot puhuvat puolestaan.
Jos äskeinen poliittinen maksiimi riisutaan paradoksimuodostaan, sen taustalta paljastuu ajatus, ettei yksikään valtio voi odottaa välttyvänsä toisten valtioiden väkivallalta ja vääryyksiltä; että jokaisen valtion, oli se miten rauhaa rakastava tahansa ja kuinka vakaasti päättänyt välttää kaikkea mikä antaisi pienimmänkin syyn kiistaan muiden valtioiden kanssa, pitää silti valmistautua niiden hyökkäykseen. Tämä pahaenteinen maksiimi ilmaisee näin ollen mitä täydellisintä epäluottamusta siihen, että kansainoikeus merkitsisi käytännössä suojaa oikeuden loukkauksia vastaan. Sillä samalla tavoin kuin valtion sisällä oikeuden tila olisi heikoissa kantimissa, jos yksityishenkilöiden olisi pakko kulkea jatkuvasti aseistettuina suojautuakseen ryöstöiltä tai muulta väkivallalta tai heillä ei olisi mahdollisuutta saada korvausta kärsimästään vahingosta turvautumatta itse voimakeinoihin, yhtä lailla on vaikea välttyä tarkastelemasta kansainvälisen oikeuden tilaa heikkona ja vaivalloisena, niin kauan kuin kansainoikeuden periaatteista ei ole muodostunut sitovaa lakia, jota kaikki valtiot, niin suuret kuin pienetkin, soveltavat keskinäisissä suhteissaan, – ja niin kauan kuin omien oikeuksien puolustamisen välineenä käytetään vain poikkeustapauksissa muuta kuin sotaa.
Tosin eräitä tärkeitä kansainoikeuden periaatteita on itse asiassa vähitellen tunnustettu kansainvälisin sopimuksin päteviksi säännöksiksi, joita valtiot ovat sitoutuneet huomioimaan. Mainitsen esimerkkinä Pariisin rauhankonferenssissa 16. Huhtikuuta 1856 annetun julistuksen, jossa todettiin:
että kaapparitoiminta on kielletty;
että puolueeton lippu suojelee vihollisen tavaraa sotatarvikkeiden salakuljetusta lukuun ottamatta; että puolueetonta tavaraa, sotatarvikkeiden salakuljetusta lukuun ottamatta, ei saa riistää vihollisen lipun alla; sekä
että ollakseen sitova saarron on oltava tehokas, eli se tulee toteuttaa riittävin voimin, niin että se todella estää pääsyn vihollisen rannikolle.
Tämän julistuksen hyväksyivät ja sille antoivat sittemmin kannatuksensa myös useimmat niistä valtioista, jotka eivät olleet edustettuina konferenssissa. Sen ja muiden erityisissä tilanteissa solmittujen, maasodassa noudatettavaa menettelyä koskevien sopimusten myötä on näin vakiinnutettu säädöksiä, joilla jossain määrin kyetään suojaamaan puolueettomia valtioita sekä yksityishenkilöitä ja yksityisomaisuutta kärsimyksiltä ja menetyksiltä sodan aikana. Sopimuksissa kuvastuu pyrkimys tehdä sinänsä auttamattoman epäinhimillisestä sodasta inhimillisempää.
Mutta mitä kansainoikeuden piirissä on tehty itse sotien syttymisen estämiseksi? Onko ylimalkaan mahdollista, että kansainväliset suhteet pystyttäisiin järjestämään siten, että valtioiden väliset kiistat, silloin kuin niitä ei hyväntahtoisesti sovita, soviteltaisiin lain tai kohtuuden mukaisin tuomioin, tai siten, että aseisiin vedottaisiin vain harvinaisissa poikkeustapauksissa?
Ikävä kyllä kansainoikeus, niin käytännössä kuin teoriassakin, yhä tunnustaa ja joutuu tunnustamaan, että sota on valtioille oikeutettu keino puolustaa oikeuksiaan.
Sellainen tunnustus ei kuitenkaan poista oikeutusta työskennellä sellaisten periaatteiden ja toimien puolesta, jotka yhä enemmän rajoittavat sodan oikeutusta, niin että sotaa kenties vähitellen alettaisiin tarkastella vain onnettomana poikkeamana, rikoksena kansainoikeutta vastaan tai myös toimenpiteenä, jolla sellaisesta rikoksesta rangaistaan.
Tuon tuostakin on esitetty puheenvuoroja, joissa korostetaan, kuinka kansainväliset kiistakysymykset pitää ja on mahdollista ratkaista rauhanomaisin keinoin. Esimerkiksi filosofi Michelet esitti ajatuksen diplomaateista kootusta yleisestä maailmantuomioistuimesta, joka ratkaisisi kaikki valtioiden väliset kiistat. Hän esitti ajatuksensa tulevaisuudenihanteena, tavoitteena, joka toteutuisi kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta Euroopan käytännöllisimmän kansan piirissä, jonka parlamenttia ei suinkaan tunneta heittäytymisestä abstraktiin unelmointiin, on virinnyt samankaltainen ajatus, eikä pelkästään teoreettisena vaatimuksena vaan positivistisena ehdotuksena. Jo vuonna 1849 Cobden oli Englannin alahuoneessa tehnyt aloitteen, jossa esitettiin, että Britannian hallituksen tuli ryhtyä neuvotteluihin muiden valtojen kanssa valtioiden välisiä kiistoja ratkaisevan pysyvän välitystuomioistuimen perustamisesta. Palmerston, joka tuolloin oli pääministeri, ilmaisi myötätuntonsa ehdotukselle muttei kuitenkaan ollut valmis tukemaan sitä. Ehdotus kaatui äänestyksessä, mutta vähemmistö ei jäänyt pieneksi. Nyt parlamentin viimeisimmässä istunnossa M:r Richard on tehnyt aloitteen yleisen ja pysyvän kansainvälisen sovittelujärjestelmän perustamisesta”. Ja vaikka Englanti saikin vastikään epäsuotuisan päätöksen välitystuomioistuimessa, ja tarkoitan nyt Alabaman kysymyksen ratkaisua Genevessä; huolimatta siitä, että takaiskun tässä mieliä kuohuttaneessa tapauksessa olisi pitänyt kääntää mielipiteet kompromissijärjestelmää vastaan, huolimatta siitäkin, että Gladstone lausui toiveenaan, että ehdotuksesta, jonka päämääristä hän julisti olevansa yhtä mieltä mutta jonka toteuttaminen olisi mahdollista vain hitaasti ja askel kerrallaan, ei pitäisi tehdä päätöstä, aloitteesta kuitenkin äänestettiin sen tekijän vaatimuksesta, jolloin kävi niin, että ministerin kannattama normaali päiväjärjestys hylättiin 98 äänellä 88:aa vastaan, ja M:r Richardin aloite hyväksyttiin sen jälkeen ilman äänestystä.
Mitä välittömiä seurauksia tällä parlamentin päätöksellä sitten mahtaakaan olla, vaikka parlamentti ei onnistuisikaan lähitulevaisuudessa kehittämään ehdotusta tarkemmin, niin että se olisi toteutettavissa, ja vaikka Britannian hallitus vieläpä jättäisi koko asian sikseen pyrkimättä mihinkään toimiin sen toteuttamiseksi, jolloin päätös jää toistaiseksi pelkäksi kauniiksi toiveeksi, – silti kansainoikeuden vuosikirjoihin on nyt ja vastakin kirjattu mitä merkittävimpänä tosiseikkana, että Englannin parlamentti 8. Heinäkuuta 1873, tänä suuren sotavarustelun aikakautena, ilmaisi kannattavansa yleisen ja pysyvän järjestelmän perustamista valtioiden välisten kiistojen ratkaisemiseksi rauhanomaisin keinoin.
Ja tiedemiehet ovat kiiruhtaneet ottamaan vaarin tästä tosiseikasta. Monet aikamme etevimmistä oikeusoppineista ovat parhaillaan kokoontuneena Gentiin kongressiin, jossa tutkitaan suuria ja kylläkin vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä, onko kansainoikeuden kodifiointi mahdollista ja miten, ja kuinka kansainvälisiä kiistakysymyksiä ratkaiseva yleinen tuomioistuin olisi mahdollista perustaa.
En voi kuvitella, ettei näitä jaloja pyrkimyksiä sotien sekä niiden kauhujen ja onnettomuuksien estämiseksi seurattaisi meilläkin lämpimän mielenkiinnon vallassa. Ja otan tässä vapauden tuoda lyhyesti esiin muutamia kansainoikeutta koskevia seikkoja, joiden perusteella katson oikeudekseni esittää mielipiteenäni, ettei kyseisiä ehdotuksia ja pyrkimyksiä tule millään muotoa leimata utopioiksi asiaa tarkemmin tutkimatta, ettei näitä asioita voi päinvastoin enää jättää jokapäiväisten pyrkimysten varjoon, vaan niillä on jo tukea historiallisista tosiseikoista, ja näin ollen suuria vaikeuksia, joita kansainvälisen oikeustilanteen lujittamisella vielä on voitettavanaan, ei pitäisi tarkastella aivan ylivoimaisina.
Sodan oikeutuksesta puhuttaessa yleisessä kansainoikeudessa noudatetaan periaatetta, että ennen kuin valtiot päättävät ratkaista kansainvälisen kysymyksen asein, niillä on moraalinen velvoite pyrkiä käyttämään kaikkia tarjolla olevia kunniallisia keinoja ystävällisen ja rauhanomaisen ratkaisun saavuttamiseksi. Tämä ei ole niille ainoastaan ihmisyyden sanelema velvollisuus vaan myös lähes aina paras keino kuunnella järjen ja oikeudenmukaisuuden ääntä. Se valtio, joka tarttuu aseisiin pyrkimättä ensin sovinnolliseen ratkaisuun, antaa näin aihetta olettaa, ettei sen asia ole oikeutettu, tai, jos se onkin oikeutettu, sitä käytetään silti vain tekosyynä muiden tulosten saavuttamiselle*)Vrt. Ch. Calvo, Le Droit international I. p. 785..
Rauhanomainen ratkaisu voidaan saavuttaa eri muodoissa, ja ne ovat seuraavia:
1) Kiistan hyväntahtoinen sopiminen osapuolten suorien neuvottelujen jälkeen, joko niin, että asetetuista vaatimuksista luovutetaan ystävyyden säilyttämiseksi, tai sitten päästään ystävällismieliseen sopimukseen molemminpuolisista myönnytyksistä. Ensiksi mainitusta käytetään diplomatian kielessä yleensä nimitystä arrangement amiable, jälkimmäisestä nimitystä transaction. Esimerkkeinä tästä mainittakoon: vuonna 1842 Yhdysvaltain ja Englannin välillä solmittu traktaatti Englannin vaatimuksesta saada oikeus tarkastaa merellä amerikkalaisaluksia, joiden epäiltiin palvelevan orjakauppaa; samojen valtojen välillä vuosina 1842 ja 1846 solmitut traktaatit, jotka koskivat Mainen ja Oregonin valtioiden rajojen määrittämistä; Ruotsin ja Tanskan hallitusten hiljattain antama julistus Juutinrauman luotsitoiminnasta. Tällaiset sopimukset vaativat onnistuakseen sangen huomattavaa malttia toiselta tai kummaltakin osapuolelta, varsinkin jos kiistakysymys on laaja ja arkaluontoista laatua. Näinhän käy myös silloin, kun kaksi yksityishenkilöä ajautuu vastakkain: harva kiista pystytään ratkaisemaan ilman kolmannen henkilön sovittelua, ellei sitten päädytä oikeudenkäyntiin, kaksintaistelusta puhumattakaan.
2) Toinen rauhanomaisen sovittelun tyyppi on sellainen, jossa ystävällismielinen valta tarjoutuu ratkaisemaan ja järjestelemään kahden tai useamman valtion välille jääneitä kiistakysymyksiä. Tarjosi sovittelija sitten apuaan vapaaehtoisesti tai kiistakumppanien kutsumana, välittäjän tehtävä ei ole helppo. Välittäjävallalla ei nimittäin ole käytössään tuomarin tai sovittelijan arvovaltaa, joten se voi ainoastaan taitavalla ja ylevällä toiminnallaan valmistella maaperää maltilliselle ja sovinnolliselle ajattelutavalle, jolla syntyneeseen kiistaan saadaan rauhanomainen ratkaisu: sen lausunnot eivät kuitenkaan ole sitovia. – Missä määrin puolueettomia valtioita voidaan pitää velvollisina asettumaan välittäjäksi omasta aloitteestaan kaikissa ilmenevissä tapauksissa, tähän kysymykseen on esitetty varsin monia vastauksia. Monet journalistit, kuten Hubner ja Phillimore, katsovat niiden olevan tähän velvollisia, kun taas italialainen Galiani on sitä mieltä, että valtion pitäisi mieluummin välttää sekaantumista kuin pyrkiä sekaantumaan toisten valtioiden ulkoisiin asioihin. Asiasta lieneekin vaikea laatia yleispätevää sääntöä, koska menettely määräytyy niin olennaisilta osin tilanteesta in casu, välittäjävallan asemasta kiistakumppaneihin nähden ja kiistan luonteesta. Kenties pitäisi vakiinnuttaa sellainen periaate, ettei välittäjäkutsusta saa kieltäytyä, kun osapuolet anovat sovittelua, mutta sitä ei saa tarjota eikä tyrkyttää, jos tilanne on sellainen, että tarjousta voidaan pitää loukkaavana tai yrityksenä hankkia vaikutusvaltaa itsekkäisiin tarkoituksiin. Myös tässä vallitsee ilmeinen analogia yksityishenkilöiden välisiin suhteisiin.
Mainitsen tässä vain yhden esimerkin välitysyrityksistä ja -toimista. Marokko oli useamman vuoden ajan ottanut vapauden ryhtyä oikeudenvastaisiin toimiin Espanjaa vastaan. Vuonna 1844 maiden väliset jännitteet olivat kiristyneet siinä määrin, että sodan syttyminen näytti väistämättömältä. Silloin Ranskan ja Englannin hallitukset tarjoutuivat ratkaisemaan välitystuomareina erimielisyyttä synnyttäneet kohdat. Espanja hylkäsi tämän kompromissiehdotuksen sillä perusteella, ettei kyse ollut kyseenalaisen periaatekysymyksen selvittämisestä vaan tilanne oli selvä ja ilmeinen, sillä Espanja ei voinut antaa vieraiden valtioiden tuomittaviksi sen arvokkuuteen ja kunniaan kohdistuneita hyökkäyksiä. Lontoon ja Pariisin hallitukset, jotka pelkäsivät kaupankäyntinsä vaarantuvan sodan syttyessä, muuttivat ehdotustaan siten, että tarjoutuivat välittäjiksi kiistassa; ja samalla niiden myös onnistui, ainakin joksikin aikaa, palauttaa terve järki Espanjan ja Marokon välisiin suhteisiin.
3) Merkittävämpi ja tehokkaampi keino on antaa kansainväliset riidat välitystuomioistuimen ratkaistavaksi.
Lähtökohdiltaan ja periaatteiltaan kansainvälinen arbitratio, kuten sitä kutsutaan, vastaa yksityisten oikeuskiistojen välitystuomiota. Ero on vain siinä, että viimeksi mainittu on ehdottomasti pakollinen ja sen täytäntöönpanoon on olemassa valtuudet, kun taas valtioiden välistä välitystuomiota on ainakin tähän asti pidetty enemmänkin moraalisena kuin oikeudellisesti sitovana, lukuun ottamatta niitä tapauksia, joissa kiistan osapuolina olleet valtiot ovat yhteisellä sopimuksella ennalta määrittäneet välitystuomioistuimelle annetun kysymyksen tai kysymysten laajuuden ja sisällön ja sitoutuneet molemminpuolisesti noudattamaan ratkaisua näiden rajojen puitteissa. Oikeudellisesti eikä vain moraalisesti tuomio velvoittaa myös, kertakaikkisesti, keskenään liittoutuneita valtioita, joiden liiton perustuslaissa määrätään ennalta myös foorumi, jossa kaikkia niiden välisiä kiistoja sovitellaan.
Välitystuomariksi on valittu niin hallitsijoita tai hallituksia kuin yksityishenkilöitäkin, jotka siinä tapauksessa ovat yleensä huomattavia oikeusoppineita tai virkamiehiä. Käytännön mukaan sellaista korkeaa luottamustehtävää ei voi luovuttaa toiselle, mutta hallitsevilla ruhtinailla ei ole estettä käyttää tässäkin ominaisuudessa apuna neuvonantajiaan, joskaan neuvonantajilla ei ole päätös- eikä allekirjoitusoikeutta. Käytäntöön kuuluu niin ikään, että mikäli osapuolet eivät ole ennalta sopineet, mitä käytäntöjä päätösvaltaisuudesta ja enemmistöstä sovelletaan, sovittelijat itse päättävät näistä kysymyksistä yksityisoikeuden periaatteiden mukaisesti. Lisäksi voimassa olevan säännön mukaan, kun kyse on valtion alueesta ja rajoista, jus in re on aina ehdottomasti vallitsevana ja siitä aina ja kaikissa tapauksissa seuraa jus ad rem; ja siksi välitystuomareiden ei tarvitse kiinnittää huomiota aineelliseen hallussapitoon.
Arbitratiota on eri muodoissaan tavattu kautta aikojen. Kreikkalaisilla kaksi kiistelevää valtiota kääntyi yleensä kolmannen, puolueettoman ja ystävällismielisen kaupungin puoleen. Roomalaisilla sovittelun muotona sovellettiin varhaisempina aikoina n. s. reciperatiota, josta sanotaan: ”Reciperatio est, cum inter populum et reges, nationesque et civitates peregrinas lex convenit, quomodo per reciperatorem reddantur res reciperenturque, resque privatas inter se persequantur”*)Teoksessa Heffter, Das Europäische Völkerrecht der Gegenwart, p. 200..
Grotius ja moni muu siteeravat roomalaista lakimiestä Gallus Æliusta. Sitaatti käsittelee sitä, miten valtiot palauttavat toistensa omaisuutta sodan jälkeen ja miten eri valtioissa asuvien yksityishenkilöiden riidat ratkaistaan.
Meitä kiinnostavat enemmän uudemman ajan kansainväliset sovittelutapaukset, joista rohkenen esittää muutaman erityisen esimerkin.
Ranskan hallituksen toimet Portendikin rannikolla Senegalissa vuosina 1834 ja 1835 synnyttivät useita valituksia englantilaiskauppiailta, jotka kävivät rannikolla kumikauppaa, minkä jälkeen Ranskan ja Englannin hallitukset, käytyään vuosien ajan tuloksetonta kirjeenvaihtoa ja keskusteluja aiheesta, päätyivät yksissä tuumin antamaan kysymyksen Preussin kuninkaan soviteltavaksi ja ratkaistavaksi. Kuningas antoi vuonna 1843 välitystuomion, jossa Ranska velvoitettiin maksamaan vahingonkorvausta englantilaiskauppiaille sillä perusteella, ettei Englannin hallitukselle ollut ilmoitettu Ranskan mainitulla rannikolla järjestämästä saarrosta. Ranska kiirehti noudattamaan tuomiota; korvaussumman määrittämiseksi nimitettiin sekakomitea, ja Ranskan kamarit äänestivät sitten vaaditun summan maksamisen puolesta.
Kun Ranska ja Meksiko solmivat vuonna 1839 Veracruzin rauhan, rauhansopimuksessa todettiin, että eräät selvittämättömät periaatekysymykset, joista ei päästy yksimielisyyteen, annettaisiin kolmannen vallan ratkaistavaksi. Sovittelijaksi nimitettiin Englannin kuningatar, ja kumpikin osapuoli noudatti hänen tuomiotaan.
Kun Ranskan armeija sekaantui Espanjan tapahtumiin maan restauraation aikana vuosina 1823 ja 1824, maiden laivastot joutuivat taistelukosketuksiin, mistä seurasi molemminpuolisia takavarikkoja ja kustannuksia. Kyseisten valtojen sittemmin tekemässä sopimuksessa ei päästy yksimielisyyteen, millä perusteilla molemminpuoliset korvaukset määrättäisiin edellä mainituista takavarikoista ja kustannuksista. Asiasta neuvoteltiin vuoteen 1851 saakka, jolloin vähitellen päätettiin yksimielisesti vedota Alankomaiden kuninkaaseen, jotta tämä ratkaisisi erimielisyydet välitystuomiolla, jonka perusteella keskinäiset korvaukset sittemmin maksettiin.
Vuonna 1862 Belgian kuningas nimitettiin välitystuomariksi Englannin ja Brasilian hallitusten välisessä kiistassa, joka puhkesi Rio de Janeiron poliisin aiheutettua konfliktin ryhtyessään toimiin muutamaa yleistä järjestystä rikkonutta Englannin laivaston upseeria vastaan. S:t Jamesin hallituksen mielestä tapaus loukkasi pahasti Britannian laivastoa, ja se vaati asian oikaisua; mutta sovittelija julisti, ettei syytteen kohteena olleessa tilanteessa ollut havaittavissa tahallista eikä tahatonta loukkausta Britannian laivastoa kohtaan.
Englannin ja Perun välille oli syntynyt kiista siitä syystä, että erästä Perun presidentin murhayrityksestä epäiltyä Ison-Britannian alamaista oli pidetty pitkään tutkintavankeudessa ja, kun mies oli viimein vapautettu todisteiden puutteessa, hänet määrättiin poistumaan maasta viipymättä. Englannin hallitus ryhtyi ajamaan hänen asiaansa ja vaati huomattavaa vahingonkorvausta. Perun hallitus piti vaatimusta perusteettomana. Asia annettiin silloin Hampurin kaupungin senaatin ratkaistavaksi, ja vuonna 1864 antamassaan tuomiossa se hylkäsi mainitseminsa syin englantilaisten väitteet.
Lopuksi haluan muistuttaa Genevessä hiljattain päätökseen saatetusta suuresta kansainvälisestä oikleudenkäynnistä. Yhdysvaltain ja Englannin 8. Toukokuuta 1871 solmiman sopimuksen mukaan n.s. Alabaman kysymys eli ensiksi mainitun korvausvaatimus Englannille siitä, että kyseinen valtio oli luopunut velvollisuuksistaan puolueettomana valtana Pohjois- ja Etelävaltioiden välisessä taistelussa, oli annettu ratkaistavaksi välitystuomioistuimelle, jonka viidestä jäsenestä kiistan osapuolet nimittivät kumpikin yhden ja kolme jäävitöntä henkilöä, eli Italian kuningas, Brasilian keisari ja Sveitsin valaliiton presidentti, puolestaan kukin yhden jäsenen. Onkin tiedossa, että Englanti on jo noudattanut tuomiota, joka tässä tapauksessa lankesi sitä vastaan.
Näissä esimerkeissä mainituissa tapauksissa osapuolet ovat alistuneet ja täyttäneet sovittelutuomion. On kuitenkin ollut sellaisiakin tapauksia, joissa osapuolet ovat tuomion hylänneet. Myös kansainoikeudessa on laadittu joitakin perusteita, jotka oikeuttavat välitystuomion hylkäämisen. Niitä ovat: sovittelija on ylittänyt valtuutensa ylittämällä kiistakysymykselle määrätyt rajat tai ottanut mukaan ja ratkaissut kysymyksiä, jotka eivät kuulu asiaan; joku tai jotkut välitystuomareista ovat osoittautuneet jääviksi tai syyllistyneet petolliseen menettelyyn; jompaakumpaa osapuolista ei ole kuunneltu tai se ei ole saanut tilaisuutta esitellä todisteita vaatimustensa tueksi; tuomio on siinä määrin oikeudenvastainen, että sitä on mahdotonta soveltaa. – Esimerkiksi Alankomaiden kuningas, joka oli kutsuttu välitystuomariksi selvittämään Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen välistä rajakiistaa vuonna 1831, antoi tuomion, jossa oikeuskysymys jäi ratkaisematta ja uudesta rajajärjestelystä päätettiin ottamatta huomioon kiistan synnyttäneitä tosiseikkoja. Kumpikin osapuoli julisti tuomion soveltamiskelvottomaksi, minkä jälkeen ne jatkoivat suoria neuvotteluja, jotka viimein johtivat ystävällismieliseen sopimukseen.
Olen halunnut näillä lyhyillä muistutuksilla vain kiinnittää huomiota siihen, että useinkin on osoittautunut mahdolliseksi saattaa valtioiden väliset kiistat toivottuun lopputulokseen antamatta kanuunoiden puhua; että rauhanomaisille sopimuksille on jo muodostunut joitakin muotoja ja periaatteita, eikä enää katsota suvereenien valtioiden arvolle sopimattomaksi astua yksityisoikeudellisten osapuolten tavoin tuomioistuimen eteen ja alistua noudattamaan sen määräystä.
Tästä tapauskohtaisesta käytännöstä on kuitenkin pitkä askel siihen, että kansainvälisestä arbitraatiosta tulisi kaikkia valtioita koskeva ja sitova, pysyvä järjestelmä.
Eikä voi sivuuttaa sitäkään, että tähän saakka valtioiden välisiä kiistoja on kyetty selvittämään välitystuomioin vain sellaisissa tapauksissa, joissa kumpikin valtio on halunnut välttää sotaa ja siksi on päätetty yksimielisesti vedota välitystuomioistuimeen. – Tämä järjestelmä, jolle Britannian parlamentti nyt ilmaisi tukensa hyväksyessään M:r Richardin aloitteen, edellyttää sen sijaan, ettei yleiseen kansainväliseen välitystuomioistuimeen vetoaminen edellytä sitä, että osapuolet olisivat sopineet asiasta ennalta molemminpuolisesti ja vapaaehtoisesti, vaan tästä kiistojen ratkaisukeinosta tulisi pakollinen, elleivät osapuolet kykene itse ratkaisemaan sitä yhteisellä hyväntahtoisella sopimuksella; toisin sanoen, jos valtio haluaa esittää toiselle valtiolle jonkinlaisen vaatimuksen, se pitää esittää haastamalla jälkimmäinen kansainoikeudelliseen tuomioistuimeen, jolloin haastettu valtio on velvoitettu ostamaan haaste vastaan.
Järjestelmä edellyttää lisäksi, että tuomio tulee panna täytäntöön silloinkin, kun hävinnyt valtio ei itse halunnut kiistan ratkaisemista kansainvälisessä tuomioistuimessa; eli toimeenpanovaltaa, jolla tuomio voidaan panna täytäntöön pakolla.
Se puolestaan edellyttää, ettei tuomioistuin voi tuomioissaan soveltaa ja käyttää perusteena ainoastaan kohtuullisuussyitä tai enemmän tai vähemmän horjuvia käytänteitä ja periaatteita, vaan mieluummin ja ennen kaikkea täsmällistä ja kirjattua, kaikkien valtioiden hyväksymää ja tunnustamaa kansainvälistä lakia.
Mainitsinkin jo, että parhaillaan Gentissä kokoontunut kongressi keskustelee juuri kyseisen järjestelmän toteuttamiskelpoisuudesta. Minun ei pitäisi tässä rohjeta ennalta esittämään olettamuksia kongressin työn tuloksista. Ne saataneen yleiseen tietoon ennen pitkää. Varmasti voidaan kuitenkin ennakoida, että tämän tieteellisen kokouksen ehdotukset ja vaatimukset saavat monin paikoin osakseen epäuskoa ja vastaväitteitä. Niitä kohdistui myös Richardin aloitteeseen. Niiden tarkoituksena ei ole kiistää, että olisi toivottavaa estää sotia mahdollisuuksien mukaan, mutta väitetään, ettei se tule suinkaan onnistumaan perustamalla kansainvälinen välitystuomioistuin, koska kansallinen itsetunto ja poliittinen turhamaisuus eivät milloinkaan alistuisi turvautumaan säännöllisesti tuomioistuimeen sen sijaan että armeijat komennettaisiin taistelukentälle, – eivätkä milloinkaan tunnustaisi kansainvälisellä lainsäädännöllä olevan yhtäläistä kykyä edistää valtaintressejä ja sotilaskunniaa tai kykyä yhtä lailla tyydyttää mahdollista kostonhimoa kuin onnistuneella ja menestyksekkäällä sodalla, j. n. e.
Vaatii epäilemättä lujaa uskoa ihmissuvun kehityskykyyn kuvitella, että kaikkien sivistyneiden valtioiden välillä vallitsisi pysyvästi ehdoton rauha. Mutta niidenkin, jotka eivät usko sellaiseen, pitäisi kuitenkin tunnustaa nämä M:r Richardin viimeisimpänä tulkitsemat pyrkimykset oikeutetuiksi ja tarpeellisiksi. Ellei sotia voi kokonaan estää, tulee kuitenkin tehdä kaikki mahdollisuuksien rajoissa oleva kansainoikeuden kehittämiseksi siihen suuntaan, että sotien välttämättömyys vähenee yhä enemmän, että niiden oikeutus rajoitetaan samalle tasolle kuin väkivaltaisten toimien yleensäkin: äärimmäiseksi hätätoimeksi, kun jäljellä ei ole enää muuta keinoa hankkia itselleen oikeutta, eikä sovintoa voi enää ajatellakaan.
Lainaan tähän muutaman sanan ranskalaiselta juristilta Giraud’lta: ”Ne, hän sanoo, jotka ovat uneksineet ikuisesta rauhasta, eivät tunne ihmisyyttä. Maailma on laaja toimintojen ja tapahtumien kenttä. Yhden vapaus loukkaa toisen vapautta; siitä syntyvät kaikki konfliktit mutta myös oikeuden tunne, joka ei ole muuta kuin vapauden järjestys. Pysyvän rauhan saavuttanut yhteiskunta saattaa kenties hajota; mutta sodan tulisi syttyessään olla oikeudenmukainen, perusteltu ja rajattu. Sellaisilla ehdoilla sota voi jopa vahvistaa yleistä siveellisyyttä ja kohottaa kansakuntien luonnetta”. Michel Chevalier, joka on lausunut samankaltaisia näkemyksiä sodasta, myöntää niin ikään, että välitystuomion käyttöön ottaminen yleisenä kansainoikeudellisena sääntönä olisi ihmissuvulle suunnaton palvelus, ja hänen mielestään on todennäköistä, että, kuten amerikkalainen senaattori Charles Summer ennakoi Saksan ja Ranskan viimeisimmän sodan johdosta laatimassaan kirjoituksessa, että varsin pian Euroopassa tai maailmanlaajuisesti viriää mielipide, joka saa jalansijaa hallituksissa, ja kirjattuaan kansainoikeuteen uusia säädöksiä ne myös pitävät huolen näiden säädösten noudattamisesta.
Richardin aloitteen hyväksymistä ja pian sen jälkeen päätettyä yritystä valmistella maaperää kyseisille kansainvälisten oikeussuhteiden uudistuksille tieteellisin keskusteluin voidaan jo pitää hyvänä alkuna näiden ennusteiden toteuttamiselle. Useampia valtioita koskeva yhteinen tuomioistuin ja yhteinen laki ovat itse asiassa jo totisinta totta valtioliitoissa, ja tämän tiedon pitäisi omalta osaltaan auttaa vahvistamaan vakaumusta, että valtiot pystyvät noudattamaan kokonaista lakia aivan kuten jälkeenpäin lisättyjä sopimussäädöksiä, ja että valtiot voivat yhtä lailla omaksi edukseen kuin kunniakseenkin alistua kiistoissaan annetun, pysyvän tuomioistuimen päätöksiin siinä missä väliaikaisen, tarkoitusta varten muodostetun sovitteluoikeudenkin ratkaisuihin.
Mitä vahvemmin tällainen vakaumus valtaa alaa, sitä selvemmin nousee esiin mahdollisuus perustaa yleisessä kansainvälisessä kongressissa organisaatio lujittamaan kansainvälisen oikeuden asemaa. Ja suotakoon lausua julki se toive, että valtiomiehet ja oikeustieteen johtohahmot katsovat tarpeelliseksi työskennellä tarmokkaasti ja herkeämättä tämän päämäärän puolesta.
L. Mechelin.
Viitteet
Om en internationel domstol.*)Lectio pracursoria vid disputationsakten d. 17 Sept. 1873.
MM. HH.Mina Herrar:
Si vis pacem, para bellum
lat. om du vill ha fred, förbered dig för krig, har i sekler gällt och gäller ännu såsom en politisk klokhetsregel, den de flesta stater icke blott efter råd och lägenhet, utan tillochmed med en öfveransträngning, som står i skeft förhållande till deras tillgångar, söka att efterkomma. Men om den statskonst, som åsyftar fredens bevarande, anser sig nödsakad att ständigt arbeta på krigsrustningar, så torde väl ansträngningarna för att hålla sig krigsfärdig än mindre kunna uteblifva i de stater, hvilkas politik ledes i krigisk anda; då på premissen: si vis pacem, skall följa slutsatsen: para bellum, så måste väl med starkare följdriktighet samma slutsats ega rum när premissen lyder: si vis bellum. Och resultatet är, att snart sagdt i alla stater militärorganisationens förfullkomnande, krigsmaterielens förbättrande, befästningars, flottors och arsenalers förstärkande, utgöra föremål för den oaflåtligaste omtanke och de största finansiella uppoffringar. Det har beräknats, att krigsbudgeterna i Europas stater under fredstid numera uppgå till inemot 10 milliarder mark om året, räntorna på de af krig föranledda statslån deri icke inbegripna. Siffrorna tala.
Afklär man nyssnämnda politiska maxim dess paradoxala form, så finner man deri den tanke, att ingen stat må räkna på att undgå våld och orätt från andra staters sida; att hvarje stat, huru fredälskande han än må vara och huru fast besluten att undvika allt, som kan gifva någon anledning till tvist med andra stater, likväl måste vara beredd på anfall från dem. Denna olycksdigra maxim innebär således den fullständigaste misströstan derom, att folkrätten|202| skulle ega den praktiska betydelsen att erbjuda skydd emot rättskränkningar. Ty liksom det inom staten vore klent bestäldt med rättstillståndet, om den enskilda personen skulle nödgas ständigt gå beväpnad, för att värja sig emot rån och annat öfverväld, eller om hon icke annorlunda än genom egna kraftåtgärder kunde förskaffa sig ersättning för liden skada, likaså kan man svårligen undgå att betrakta det internationella rättstillståndet såsom svagt och vanskligt, sålänge de folkrättsliga grundsatserna icke blifvit bindande och tillämpad lag för alla stater, stora som små, i deras inbördes förhållanden, – sålänge medlet, att göra sin rätt gällande, blott undantagsvis är ett annat, än kriget.
Faktiskt är visserligen, att åtskilliga vigtiga folkrättsliga principer efterhand blifvit genom internationella fördrag erkända såsom gällande reglor, hvilka staterna förbundit sig att iakttaga. Jag vill exempelvis påminna om den deklaration, som den 16 April 1856 utfärdades af fredskonferensen i Paris, och som fastställde:
att kaperiet är afskaffadt;
att neutral flagga skyddar fiendtlig vara med undantag af krigskontraband; att neutral vara, med undantag af krigskontraband, icke får borttagas under fiendtlig flagga; samt
att slutligen blokad, för att vara förbindande, skall vara effektiv, det är utöfvas med så tillräcklig styrka, att den faktiskt förhindrar tillträdet till den fiendtliga kusten.
Denna deklaration godkändes och biträddes efterhand äfven af de flesta af de stater, som icke varit i konferensen representerade. Derigenom, och genom andra vid särskilda tillfällen träffade aftal rörande förfarandet under landtkrig, hafva sålunda bestämningar etablerats, som till en viss grad kunna skydda neutrala stater samt privata personer och privategendom emot lidanden och förluster under krig. Det röjer sig i dem ett bemödande att humanisera det i sig sjelf ohjelpligen inhumana kriget.
Men hvad har i folkrättsligt hänseende tillgjorts för att förekomma sjelfva krigens utbrott? Är det öfverhufvud tänkbart, att de internationella förhållandena kunde gestaltas|203| så, att tvisterna mellan stater komme att, der de ej godvilligt biläggas, slitas genom dom enligt lag eller billighet, eller att vädjandet till vapen åtminstone blefve reduceradt till sällsynta undantagsfall?
Det är tyvärr så, att folkrätten, såväl i praktiken som i teorien, ännu erkänner och måste erkänna kriget såsom en legitim utväg för staterna att göra sina rättigheter gällande.
Men ett sådant erkännande utesluter dock icke berättigandet att arbeta för principer och åtgärder, genom hvilka krigets legitimitet blefve mer och mer inskränkt, så att det omsider måhända komme att betraktas endast såsom en olycklig abnormitet, såsom ett brott mot folkrätten eller ock såsom en exekutiv åtgärd för bestraffande af sådant brott.
Tid efter annan hafva röster höjts för att framhålla huru internationella tvistefrågor borde och kunde på fredlig väg lösas. Så t. ex. uppkastade filosofen Michelet tanken på en af diplomater sammansatt allmän verldsdomstol, för afdömande af alla stridigheter mellan stater. Han framställde denna tanke såsom ett framtidsideal, ett mål hvars uppnående låge i ett aflägset fjerran. Men hos Europas mest praktiska folk, hvars parlament ingalunda är kändt för att hängifva sig åt abstrakta svärmerier, har enahanda idé framträdt, icke blott såsom ett teoretiskt yrkande, utan såsom positivt förslag. Redan 1849 hade Cobden i engelska underhuset framställt en motion derom, att britiska styrelsen borde träda i underhandling med andra makter rörande åstadkommandet af en permanent skiljedomstol för staternas tvister. Palmerston, som den tiden var premierminister, uttalade sina sympatier för förslaget, men var dock icke så förberedd derpå, att han skulle kunnat understödja detsamma. Det föll vid voteringen, dock var minoriteten icke ringa. Nu har i senaste parlamentssession M:r Richard väckt motion om ”införandet af ett allmänt och permanent system för internationel arbitration”. Och oaktadt England så nyligen rönt en ogynsam dom af en skiljedomstol, jag syftar på Alabama frågans afgörande i Genève; oaktadt denna motgång i en sak, som lifligt intresserade sinnena, borde hafva stämt opinionen emot kompromiss-systemet, oaktadt dessutom Glad|204|stone uttalade den önskan, att förslaget, med hvars tendens han förklarade sig ense, men hvars förverkligande blott långsamt och steg för steg vore möjligt, icke måtte föranleda till något beslut, blef likväl, då på motionärens yrkande votering egde rum, den af ministern förordade enkla dagordningen förkastad med 98 röster mot 88 och M:r Richards motion derefter godkänd utan omröstning.
Hvilka nu än de närmaste följderna af detta parlamentsbeslut må blifva, äfven om det icke skulle lyckas att i en snar framtid gifva förslaget, den närmare utveckling som gjorde det utförbart, ja äfven om den britiska styrelsen lemnade saken derhän, utan att försöka några åtgärder för dess förverkligande, så att detta beslut tills vidare komme att förblifva endast ett vackert önskningsmål, – det är och förblir dock ett faktum af största betydelse i folkrättens annaler, att det engelska parlamentet den 8 Juli 1873, på denna de stora krigsrustningarnas tid, uttalat sig för införandet af ett allmänt och permanent system för fredlig lösning af tvister mellan stater.
Och vetenskapsmännen hafva skyndat att taga vara på detta faktum. Flera af samtidens förnämste rättslärde äro för närvarande församlade i Gand till en kongress, som sysselsätter sig med undersökningen af de stora och visserligen svårlösta frågorna, om och huru en kodifikation af folkrätten är möjlig, om och huru ett allmänt tribunal för internationella tvistefrågors afdömande må kunna åstadkommas.
Jag kan ej tänka mig, att dessa ädla bemödanden till förekommande af krigen med deras fasor och olyckor icke skulle, äfven hos oss, följas med varmt intresse. Och jag tillåter mig derföre här i korthet anföra några folkrättsliga data, hvilka synas mig berättiga till den åsigt, att ifrågavarande förslag och bemödanden ingalunda böra utan vidare pröfning rubriceras såsom utopier, att tvärtom dessa frågor för dagen icke mera kunna bland dagens äflan försvinna, utan allaredan hafva stöd i historiska fakta, och att således de stora svårigheter, som för det internationella rättstillståndets befästande ännu återstå att besegras, dock icke borde betraktas såsom alldeles oöfvervinnerliga.
|205|I fråga om krigets legitimitet gäller det såsom en allmän folkrättslig grundsats, att staterna, innan de anförtro en internationel frågas lösning åt vapenskiftet, äro moraliskt förbundna att försöka alla tillbudsstående hederliga medel, för att komma till en vänskaplig och fredlig uppgörelse. Detta är för dem icke blott en af humaniteten förestafvad pligt, det är nästan alltid tillika det bästa medel att få förnuft och rättvisa att gälla. Den nation, som griper till vapen utan att först försöka en försonlig uppgörelse, föranleder derigenom till den uppfattning, att dess sak icke är rättvis, eller att, om den är rättvis, den dock begagnas blott såsom förevändning för vinnande af andra resultater*)Jfr Ch. Calvo, Le Droit international I. p. 785..
De skilda former, i hvilka den fredliga uppgörelsen plär ega rum, äro följande:
1) Tvistens godvilliga biläggande efter direkta underhandlingar emellan båda parterna, vare sig då att de höjda anspråken nedläggas, för vänskapens bibehållande, eller att man lyckas träffa en vänskaplig öfverenskommelse om ömsesidiga eftergifter. Det förra benämnes på diplomatiens språk vanligen arrangement amiable
fra. vänskaplig förlikning, det senare transaction
eng. uppgörelse. Såsom exempel härpå må anföras: traktaten af 1842 mellan de Förenade Staterna och England rörande Englands anspråk att få visitera på hafvet amerikanska fartyg, som misstänktes att begagnas för slafhandeln; traktaterna mellan samma makter 1842 och 1846 rörande regleringen af staterna Maine’s och Oregons gränser; den nyligen af svenska och danska kabinetten aflåtna deklaration angående lotsningen i Öresund. Utan en ganska hög grad af moderation hos endera eller båda parterna kunna sådana uppgörelser svårligen lyckas, allraminst om tvistefrågan är af omfattande och ömtålig beskaffenhet. Det vill ju så vara fallet äfven när enskilda personer råka i delo: sällan slites en tvist utan förmedling af tredje man, eller ock rättegång, att icke tala om duell.
2) Den andra arten af fredlig uppgörelse är den, då en vänskaplig makt lånar sin tjenst för att lösa och reglera|206| de mellan tvenne eller flera stater sväfvande tvistefrågor. Vare sig att sådana tjenster sjelfmant erbjudas eller att de af de tvistande påkallas, är detta medlarekall dock ingen lätt uppgift. Ty det är ej med auktoriteten af en domare eller kompromissarie, den medlande makten uppträder, det är endast genom att på ett skickligt och upphöjdt sätt bereda insteg för moderata och försonliga tänkesätt, han kan lyckas åstadkomma en fredlig lösning af den uppkomna differensen: obligatoriska äro hans uttalanden ej. – Huruvida det bör anses vara en skyldighet för neutrala stater, att sjelfmant och i alla förekommande fall erbjuda sin bemedling, detta är en fråga, som blifvit ganska olika besvarad. En del publicister, såsom t. ex. Hubner och Phillimore, anse sådan skyldighet förefinnas, italienaren Galiani åter förmenar, att en stat heldre bör undvika, än uppsöka, sådan inblandning i andra staters yttre förhållanden. Svårt torde vara att uppställa en generel regel, der förfarandet så väsentligen måste bero af förhållandena in casu, af den medlande maktens ställning till de tvistande, af tvistefrågans beskaffenhet. Måhända borde såsom princip etableras, att medlarekallet icke bör afböjas, när parterna anhålla om bemedling, men att det icke bör erbjudas eller påtrugas, om förhållandena äro sådana, att offerten kunde kännas sårande eller betraktas såsom ett försök att åtkomma inflytande för egennyttiga ändamål. Äfven här ligger analogien från privatlifvets område nära till hands.
Af exemplen på bemedlingsförsök och bemedlingsåtgärder vill jag blott anföra ett. Under en följd af år hade Marocko tillåtit sig rättskränkande handlingar mot Spanien. 1844 hade spänningen mellan dessa makter uppnått en sådan höjd, att krigsutbrott syntes oundvikligt. Då erbjödo franska och engelska regeringarna sig att såsom skiljedomare uppgöra differenspunkterna. Spanien förkastade detta kompromissförslag, anförande, att då det icke gällde att utreda en tvifvelaktig principfråga, utan klara och uppenbara omständigheter förelågo, Spanien icke kunde underlägga fremmande staters dom de angrepp, som skett mot dess värdighet och heder. Kabinetten i London och Paris, som befa|207|rade skador för sina länders handel, om krig utbröte, ändrade då sitt förslag derhän, att de erbjödo sin bemedling; hvilken det ock lyckades att, åtminstone för en tid, återställa det goda förståndet mellan Spanien och Marocko.
3) Af större betydelse och verkan är utvägen att åt skiljedomare hänskjuta afgörandet af internationella stridigheter.
Till sitt upphof och sina principer är den internationella arbitratio, såsom den kallas, analog med kompromissdomen i privata rättstvister. Skilnaden ligger blott deri, att då den sistnämnda är absolut obligatorisk och har exekutiv kraft, skiljedomen mellan stater åtminstone hittills ansetts snarare moraliskt, än rättsligt förbindande, om man undantager de fall, då de tvistande staterna genom ett inbördes fördrag på förhand fixerat omfånget och beskaffenheten af den eller de frågor, skiljedomaren har att afgöra, och ömsesides förpligtat sig att efterlefva afgörandet inom dessa gränser. Rättsligt och icke blott moraliskt förpligtade att följa domen äro ock, engång för alla, förbundna stater, hvilkas förbundsförfattning inrättat ett gifvet forum för alla tvister mellan dem.
Skiljedomare hafva valts såväl bland regenter eller regeringar som bland enskilda personer, då vanligen framstående rättslärde eller embetsmän. Praxis är, att ett sådant högt förtroendeuppdrag icke kan på annan öfverlåtas, dock att regerande furstar anses oförhindrade att äfven i sådan funktion begagna sig af sina rådgifvare, ehuru utan afgörande- och signeringsrätt för dessa. Praxis är ock, att om ej förberedande aftal mellan parterna bestämmer hvad i afseende å beslutförhet och pluralitet iakttagas skall, kompromissarierna sjelfva reglera dessa frågor enligt privaträttsliga grunder. Gällande regel är vidare, att, när fråga är om statsområde och gränser, jus in re absolut dominerar samt alltid och i alla fall medför jus ad rem; hvarföre skiljedomarene icke hafva att fästa sig vid det materiella innehafvandet.
Arbitratio har i olika former förekommit i alla tider. Hos Grekerna plägade två tvistande städer vända sig till en|208| tredje, neutral och vänskapligt sinnad stad. Hos Romarena var formen i äldre tid den s. k. reciperatio, om hvilken det säges: ”Reciperatio est, cum inter populum et reges, nationesque et civitates peregrinas lex convenit, quomodo per reciperatorem reddantur res reciperenturque, resque privatas inter se persequantur”*)Hos Heffter, Das Europäische Völkerrecht der Gegenwart, p. 200..
Grotius och många andra citerar den romerske juristen Gallus Ælius. Citatet handlar om hur man återställde egendom mellan stater efter krig och reglerade privata tvister mellan enskilda i skilda stater.
Af närmare intresse äro de internationella kompromissmålen i nyare tid, och torde jag derföre få anföra särskilda exempel på sådana.
Då åtgärder af franska regeringen på kusten af Portendik i Senegal åren 1834 och 1835 framkallat talrika reklamationer af engelska köpmän, som handlade med gummi på denna kust, blefvo franska och engelska styrelserna, efter att i flera års tid hafva utan resultat brefvexlat och diskuterat om detta ämne, slutligen ense om att hänskjuta frågan till konungens af Preussen kompromissariska afgörande. Denne afgaf 1843 en abitral dom, enligt hvilken Frankrike ålåg att betala en skadeersättning till de engelska köpmännen, på den grund att engelska regeringen icke hade erhållit notifikation om den af Frankrike vid nämnda kust upprättade blokad. Frankrike skyndade att fullgöra domen; en blandad kommission utsågs att fastställa ersättningens belopp, för hvars gäldande franska kamrarna derefter voterade erforderligt anslag.
Då Frankrike och Mexiko 1839 slöto freden i Veracruz, blef det i fredsfördraget faststäldt, att några sväfvande principfrågor, om hvilka man icke kunnat blifva ense, skulle till en tredje makts afgörande öfverlemnas. Drottningen af England utsågs till kompromissarie, och hennes domslut efterkoms af de nämnda parterna.
Medan en fransk armé under den spanska restaurationstiden, åren 1823 och 1824, intervenerade i Spanien, förekommo fiendtliga beröringar mellan de båda staternas flottor, med påföljd af ömsesidiga seqvestrar och priser. Vid den uppgörelse, som sedermera träffades mellan ifrågavavarande makter, kunde man icke förena sig om grunderna för|209| de ömsesidiga ersättningar, hvarpå nyssnämnda seqvestrar och priser framkallat anspråk. Underhandlingarna härom varade ända till år 1851, då man omsider öfverenskom att vädja till konungen af Nederländerna, för differensernas afgörande genom skiljedom, i enlighet med hvilken inbördes liqvidation sedermera egde rum.
År 1862 blef konungen af Belgien utsedd till skiljedomare af Englands och Brasiliens regeringar, med anledning af en konflikt framkallad genom polisåtgärder i Rio Janeiro emot några engelska marinofficerare, hvilka förgått sig emot ordningen. Kabinettet i S:t James hade häri sett en svår förolämpning emot den britanniska marinen och fordrade upprättelse derför; men kompromissarien förklarade, att hvarken en afsigtlig eller en oafsigtlig förolämpning emot den britiska marinen var att skönjas i de öfverklagade omständigheterna.
Emellan England och Peru hade tvist uppkommit med anledning deraf, att en storbritannisk undersåte, misstänkt för ett mordattentat på presidenten i Peru, länge hållits i ransakningshäkte och, då han slutligen tillföljd af bristande bevis frigafs, ålades att oförtöfvadt lemna landet. Engelska regeringen antog sig hans sak och yrkade på en icke ringa skadeersättning. Peruvianska regeringen ansåg detta anspråk obefogadt. Sakens afgörande hänskjöts då till staden Hamburgs Senat, som i dom, gifven 1864, på anförda skäl underkände det engelska påståendet.
Jag vill slutligen erinra om den nyligen i Geneve slutförda stora internationella rättegången. Enligt öfverenskommelse mellan de Förenade staterna och England, af den 8 Maj 1871, öfverlemnades lösningen af den s. k. Alabamafrågan, eller förstnämnda makts anspråk på ersättning af England med anledning af denna stats åsidosättande af sina skyldigheter såsom neutral makt under striden mellan Nord- och Sydstaterna, till en skiljedomstol bestående af fem medlemmar, af hvilka hvardera tvistande parten utsåg en, medan tre ojäfviga personer, nämligen konungen af Italien, kejsaren af Brasilien och schveiziska edsförbundets president, enhvar valde en medlem. Kändt är, huruledes domen i detta|210| mål, hvilken gick England emot, allaredan blifvit af denna stat åtlydd.
I de nu exempelvis anförda fallen hafva parterna underkastat sig och uppfyllt kompromissdomen. Fall hafva dock förekommit, då sådan dom blifvit af parterna förkastad. Man har ock i folkrätten uppställt vissa grunder för berättigandet att underkänna skiljedom. De äro: om kompromissarie öfverskridit sin befogenhet genom att gå utöfver de gränser, inom hvilka tvistefrågan ligger, eller genom att indraga och afgöra frågor, som icke höra till saken; om det visar sig att jäf förefunnits hos någon eller några bland skiljedomarena, eller att de tillåtit sig svekfullt förfarande; om någon af parterna icke blifvit hörd eller icke erhållit tillfälle att prestera bevisen för sina yrkanden; om domen så strider mot rättvisa, att dess tillämpning är ogörlig. – Det inträffade t. ex. att konungen af Nederländerna, kallad till skiljedomare i en gränsetvist emellan Storbritannien och Förenta staterna, år 1831, gaf en dom i hvilken rättsfrågan lemnades oafgjord, och utan afseende på de fakta, som föranledt tvisten, en alldeles ny gränsereglering bestämdes. Denna dom förklarades af båda parterna otillämplig, och de fortsatte derpå sina direkta underhandlingar, som slutligen ledde till en vänskaplig uppgörelse.
Jag har med dessa korta erinringar blott velat fästa uppmärksamheten derpå, att det icke så sällan visat sig möjligt att bringa stridigheter mellan stater till önskadt slut utan att låta kanonerna tala; att vissa former och principer för sådana fredliga uppgörelser allaredan utbildat sig och att det icke mera anses vara suveräna stater ovärdigt, att likt enskilda parter uppträda inför domstol och underkasta sig dess föreskrift.
Men stort är dock steget från denna casuella praxis till införandet af den internationella arbitrationen såsom ett alla stater omfattande och bindande, beständigt system.
Det kan ej förbises, att härintills tvister mellan stater kunnat skiljas genom kompromissdom endast i sådana fall, då båda staterna önskat undvika krig och derföre blifvit ense om vädjandet till skiljedomstol. – Det af britiska par|211|lamentet genom godkännandet af M:r Richards motion nu förordade system förutsätter deremot att vädjandet till den allmänna internationella skiljedomstolen icke blefve beroende af parternas föregående ömsesidiga och frivilliga aftal derom, men att detta sätt för tvistens slitande blefve obligatoriskt, såsnart den ej kunnat genom godvillig inbördes uppgörelse biläggas; kort sagdt, att när en stat vill göra anspråk af ett eller annat slag gällande emot en annan stat, detta skall ske genom den senares instemmande för det folkrättsliga tribunalet och att den instemda staten skall vara förpligtad att hörsamma sådan stemning.
Det förutsätter vidare, detta system, att domen skall fullgöras, äfven då den förlorande staten icke sjelf önskat tvistens afgörande genom den internationella domstolen; således en exekutiv makt för att genom tvång kunna bereda domen efterlefnad.
Och det förutsätter slutligen, att domstolen icke blott må hafva billighetsskäl, och mer eller mindre vacklande usanser och principer att i sina domslut tillämpa och åberopa, utan heldre och framförallt en bestämd och beskrifven, af alla stater antagen och erkänd, internationel lag.
Jag nämnde redan, att den nu i Gand församlade kongressen är sysselsatt med öfverläggningar rörande utförbarheten af ifrågavarande system. Jag bör ej fördrista mig att här i förväg söka uppställa suppositioner rörande resultaten af kongressens arbeten. Det torde väl icke töfva länge innan de blifva kända. Hvad man med säkerhet kan förutspå är, att denna vetenskapliga församlings förslag och yrkanden mångenstädes skola emottagas med tvifvel och invändningar. Sådana hafva ock framkastats emot den Richardska motionen. Man vill icke bestrida önskvärdheten deraf att krigen må i möjligaste måtto förebyggas, men man förmenar att detta ingalunda skall lyckas genom en internationel skiljedomstols införande, enär den nationella sjelfkänslan och den politiska fåfängan eller stoltheten aldrig skola underkasta sig det regelbundna anlitandet af en domstol, i stället att framföra arméer på valplatsen, – aldrig skola tillerkänna den internationella lagskipningen förmågan att i lika|212| grad befordra maktintressena och gloire’n, eller i lika grad tillfredsställa hämndlystnaden, om sådan finnes, som ett lyckligt och framgångsrikt krig, o. s. v.
Utan tvifvel fordras det en fast tro på menniskoslägtets perfektibilitet för att tänka sig den absoluta freden beständigt rådande mellan alla civiliserade stater. Men äfven de, som icke hysa en sådan tro, borde dock medgifva det berättigade och behöfliga i sådana sträfvanden som de, för hvilka M:r Richard senast gjort sig till tolk. Kunna krigen ej fullständigt förekommas, så må dock allt, som inom möjlighetens gränser ligger, göras för folkrättens utvecklande derhän, att nödvändigheten af krigen alltmera må förminskas, att deras befogenhet må reduceras till enahanda som den våldsamma åtgärdens i allmänhet: att vara en yttersta nödfallsåtgärd sedan ingen annan utväg att förskaffa sig rätt återstår, ingen försoning mera är tänkbar.
Jag vill anföra några ord härom af den franska juristen Giraud: ”De, säger han, som hafva drömt om en evig fred, känna icke menskligheten. Verlden är ett vidsträckt fält för handlingar och händelser. Den enas frihet stöter den andras frihet; deraf alla konflikter, men ock känslan af rätt, som icke är annat än frihetens ordning. Ett samhälle, som vunnit beständig fred, skulle måhända falla i upplösning; men kriget bör, när det utbryter, vara rättvist, motiveradt och begränsadt. Det är legitimt endast så vidt som det är nödvändigt. Under sådana vilkor kan kriget tillochmed stärka den offentliga sedligheten och höja nationernas karakter”. Michel Chevalier, som uttalat enahanda åsigter rörande kriget, medgifver tillika att införandet af kompromissdom såsom allmän folkrättslig regel vore att göra menniskoslägtet en omätlig tjenst, och han anser det sannolikt att, på sätt den amerikanska senatorn Charles Summer förutspått i sin skrift med anledning af det senaste kriget mellan Tyskland och Frankrike, det snart nog skall utbilda sig en europeisk eller universal opinion, som skall veta att göra sig gällande hos styrelserna och som, efter att hafva infört nya bestämningar i folkrätten, jemväl skall hålla på deras iakttagande.
|213|I den Richardska motionens godkännande och det kort derpå beslutna försöket att genom vetenskaplig diskussion bereda vägen för ifrågavarande reformer i de internationella rättsförhållandena, kan man redan skönja en god början till förverkligandet af anförda förutsägelser. Kännedomen om, att gemensam domstol och gemensam lag för flera stater faktiskt existerar i statsförbunden, borde i sin mon kunna bidraga till utbildandet af den öfvertygelse, att stater kunna följa fullständig lag likaväl som efterhand tillkommande fördragsbestämningar, att stater med lika fördel och lika ära kunna underkasta sig en gifven, permanent domstols utslag i deras tvister, som en tillfällig, för gången utsedd kompromissrätts.
Ju mera en sådan öfvertygelse vinner insteg, desto tydligare skall ock möjligheten framträda, att genom allmän internationel kongress få införd en organisation, som befäster det internationella rättstillståndet. Och väl må den önskan få uttalas, att statsmännen och rättsvetenskapens koryfeer må låta det sig angeläget vara, att oförtrutet och energiskt arbeta för detta mål.
L. Mechelin.
Noter
*)Lectio pracursoria vid disputationsakten d. 17 Sept. 1873.
*)Jfr Ch. Calvo, Le Droit international I. p. 785.
*)Hos Heffter, Das Europäische Völkerrecht der Gegenwart, p. 200.