Valtiopäiväkysymyksiä
II
Niin hankalaa kuin lehdistön toiminta maassamme yhä onkin, niin vaatimattomana kuin sen pätevyyttä yhä pidetäänkin, silti maamme kansalaisten tulisi vaatia siltä, että se ottaisi kantaa kaikkiin tärkeisiin ja mieltä askarruttaviin kysymyksiin, olivatpa ne sitten virallisesti tai pelkästään huhupuheiden kautta ajankohtaisia. Tunnustamme tämän vaatimuksen oikeutetuksi; ja hyvä olisikin, jos lehdistöllä olisi käytössään kylliksi voimavaroja – eikä sitä liiaksi estettäisi – jotta se voisi pitää julkisen keskustelun Vestan liekkiä elossa valtiopäivien välisillä pitkillä tauoilla... Maamme lehdistöä vaivaavia puutteita lienee kuitenkin monissa tapauksessa parempi arvioida kärsivällisesti kuin liian ankarasti. Pyydämme lukijaa pitämään etenkin mielessä sen, onko meidän olosuhteissamme ylimalkaan mahdollista olla aina ”au courant des affaires”. Toisinaan tärkeistä asioista saa kuulla niin myöhään, että niistä päästäisiin keskustelemaan vasta post festum. Toisinaan joutuu taas epäilemään, ovatko juoruin ja kuiskutuksin saapuneet tiedot täysin luotettavia. Silti suulliset lähteet ovat joskus ainoat joita on tarjolla. Näin myös tässä tapauksessa. Tällä kertaa meidän kuitenkin täytyy uskoa, että se mitä olemme keskusteluissa kuulleet, edustaa todella lausuttuja näkemyksiä. Ja siinä, mitä sen johdosta nyt sanomme, keskitymme joka tapauksessa tarkastelemaan aihetta vain periaatteen tasolla.
Mutta aluksi meidän täytyy lyhyesti muistuttaa, miten suostuntaverokysymyksen käsittely eteni viime valtiopäivillä.
Armollisessa esityksessä, joka koskee suostuntaveron määräämistä vuodelle 1873 ja sitä seuraaville vuosille, anottiin määrärahoja seuraaviin tarkoituksiin seuraavan suuruisin summin:
| 1) Kansakoululaitokselle sekä sen yhteydessä sokeiden lasten kasvatukseen ja lukkarien ja urkureiden koulutuslaitokseen | 1 580 000: – |
| 2) Kahden majakan rakentamiseen Laatokalle | 166 688: 25. |
| 3) Majoitusrasituksen keventämiseen | 1 000 000: – |
| 4) Mielisairaiden hoitolaitokseen | 937 000: – |
| 5) Mikkelin ja Saimaan välisen kanavan rakennustöihin | 400 122: – |
| 6) Valtiopäivien kustannuksiin | 120 000: – |
| Yhteensä | 4 205 510: 25. |
mistä Bogskärin majakalle varattu määräraha kyseenalaistettiin. Näin hallitus esitti tulosuostuntaveron korotusta siten, että se tuottaisi 840 000 markkaa vuodessa.
Kun näitä valtiopäiväkysymyksiä oli erikseen käsitelty toisaalta Valtiovarainvaliokunnassa ja toisaalta yhdistetyssä Valtiovarain- ja talousvaliokunnassa ja lisäksi oli päätetty maksaa suostuntaverovaroista viinaveroon anottu vankilalaitoksen määräraha, ensiksi mainitussa valiokunnassa suostuntaverovarojen määrärahojen menoeristä laadittiin seuraava yhteenveto:
| 1) Määräraha kansakoululaitokselle y. m. | 1 350 000: – |
| 2) Vankilalaitoksen järjestämiseen | 1 000 000: – |
| 3) Mielisairaiden hoitolaitoksiin | 400 000: – |
| 5) Valtiopäivien kustannuksiin | 120 000: – |
| Yhteensä | 3 170 000: – |
mikä vastaa 634 000 markkaa vuodessa. Ellei tulosuostuntaveroa koroteta, sen vuotuista tuottoa ei tähänastisten kokemusten perusteella voi arvioida 515 000 markkaa korkeammaksi. Säädyt olivat kuitenkin yleisesti samaa mieltä Valtiovarainvaliokunnan kanssa siitä, että monestakin pätevästä syystä tulisi mieluiten välttää korottamasta tulosuostuntaveron perusteena tähän saakka käytettyä prosenttiosuutta. Siksi hyväksyttiinkin valiokunnan ehdotus paikata edellä osoitettu alijäämä välillisellä suostuntaverolla, ja samalla voitaisiin koota varoja säätytalon rakentamiseen, josta Talonpoikaissääty oli tehnyt ehdotuksen. Mitä tämän välillisen suostuntaveron tyyppiin tulee, Valtiovarainvaliokunta omaksui Ritariston ja Aatelissäädyn aiemmin valtiopäivillä tekemän ehdotuksen, jota yksikään hallituksen jäsen ei tuolloin vastustanut, että Säädyt, eräissä kaupungeissa vallitsevan majoitusrasituksen helpottamiseksi, ottaisivat käyttöön ”tuontimaksuna toteutettavan epäsuoran suostuntaveron korvaamaan määrältään vastaavaan suuruisena merenkulkumaksua, jota 22. tammikuuta 1859 annetun Keisarillisen tiedoksiannon nojalla on kannettu valtiolle korvaamaan Suomen osuutta Juutinrauman tullin lunastusmaksusta ja jota tästä vuodesta lukien ei enää tarvita kyseiseen tarkoitukseen.” Valiokunta totesi lausunnossaan myös: ”Kyseistä merenkulkumaksua on peritty jo yli 12 vuoden ajan ongelmitta, ja siksi veronmaksajien voi otaksua olevan halukkaampia jatkamaan tämän maksun suorittamista kuin hyväksymään tuntuvia korotuksia aiempiin veroihin tai kokonaan uusien verojen määräämisen. Näiden syiden lisäksi kyseisen maksun säilyttämistä suositellaan siitäkin syystä, että välillisistä veroista koituu monessakin mielessä käytännön etua ja ylimalkaan niiden kantaminen on osoittautunut helpoimmaksi, ja siksi tätä maksua ei pitäisi vaihtaa välittömään suostuntaveroon, ennen kuin väestö on laajemmin tunnustanut kyseisen verotyypin taloudelliset edut. Samalla valiokunta on halunnut tuoda esiin yhteyden merenkululle langetetun maksun ja määrärahan välillä, joka majakoiden rakentamiseen osoitettiin yhdistetyn Valtionvarain- ja talousvaliokunnan vahvistettua majakoille osoitetut määrärahat asiaa koskevassa erityisessä mietinnössään.”
Myös siitä syystä, että osa suostuntaverovaroilla katettavista määrärahoista olisi ”luonteeltaan täysin tilapäisiä”, valiokunta piti aiheellisena esittää tulosuostuntaveron korotuksen tai laajentamisen sijaan aiemmin mainittua merenkulkusuostuntaveroa, jonka arvioidaan valtion tilinpäätöksen perusteella tuottavan noin 175 000 markkaa vuodelta vuosina 1873–1877 sekä kuluvalta vuodelta 160 000 markkaa, koska vuoden tulo- ja menoarvion perusteella merenkulkumaksua peritään enää 15 000 markkaa.
Kaikki säädyt hyväksyivät ehdotuksen, ja suostuntaverolautakunnan oletettiin lisäävän suostuntaverosäädökseen tarvittavat määräykset koskien tätä suostuntaveron lajia. Valiokunta laati sille seuraavan, Säätyjen vahvistaman sanamuodon:
§ 9 (yleinen suostuntaverosäädös).
”Kaikille Suomeen tuotaville tullimaksun alaisille tavaroille määrätään suostuntavero, jonka suuruus on kolme prosenttia määritetystä tullimaksusta, ja se kannetaan merenkulkusuostuntaveron nimellä tullimaksujen yhteydessä; ja tämä maksu peritään myös sellaisista voimassa olevassa tullitaksassa mainituista ja tullimaksun alaisista nimikkeistä, joita erivapauden tai erityisluvan nojalla saa tuoda tullivapaasti.” Ja § 35. ”Kohdassa § 9 säädetyn merenkulkusuostuntaveron perimisestä vastaavat asianomaiset tullikamarit tullimaksujen ohella, ja ne toimitetaan lääninrahastoille kirjattavaksi muiden suostuntaverovarojen yhteyteen; ja Senaatin tehtävänä on tältä osin ilmoittaa tarvittavista tarkemmista määräyksistä”.
Mitä sitten vuoden 1872 merenkulkusuostuntaveroon tulee, katsottiin, ettei siitä voinut antaa säädöstä vuosien 1873–77 suostuntaveroa koskevaan asetukseen, ja siksi Säädyt päättivät erikseen anoa alamaisesti H. K. M:lta ”että, kun korvaus Juutinrauman tullin lakkauttamisesta on täysin katettu nyt perityillä merenkulkumaksuilla, kyseinen maksu voitaisiin kantaa kuluvan vuoden loppuun asti suostuntaverorahaston käyttöön.”
Nyt osan hallituksen jäsenistä väitetään olevan sillä kannalla, ettei tätä Säätyjen esittämää merenkulkusuostuntamaksua tulisi sopia H. K. M:lle esiteltäväksi.
Kun kuluneen kesäkuun lopulla annettiin käsky, että merenkulkumaksun periminen oli viipymättä lopetettava, – ja tämä käsky lähetettiin sähkeenä ainakin osalle tullikamareista, – toimi herätti pakostakin huomiota ja myös hämmennystä. Sillä vaikka Säätyjen esitys suostuntaverokysymykseen ei olisi silloin vielä saapunutkaan hallitukselle, hallituksen täytyi kuitenkin olla selvillä sen sisällöstä. Haluttiin kuitenkin mieluiten uskoa kyseisen käskyn merkitsevän ainoastaan sitä, että Säätyjen edellä mainittu erityinen pyyntö merenkulkusuostuntaveron perimisestä myös kuluvan vuoden aikana olisi hylätty. Ja kun kyseinen pyyntö ei ollut kiinteä osa itse suostuntaverosäädöstä, tämän osan à priori tapahtunut hylkääminen ei olisi estänyt antamasta suostuntaverosäädöstä vuosisataisen käytännön ja perustuslain sisällön mukaisesti Säätyjen päättämässä ja vahvistamassa muodossa. Ei voi liioin olla huomauttamatta, että tämä horjuttaa ja vahingoittaa kaikissa verokysymyksissä hyvin tärkeää jatkuvuutta, jonka Säädyt tällä vuoden 1872 merenkulkusuostuntaveroa koskevalla erillisellä ehdotuksellaan juuri pyrkivät säilyttämään, ja että päätös merenkulkumaksun äkillisestä lakkauttamisesta synnyttää mielikuvan, että Säätyjen kyseinen päätös pyritään esittämään täysin alkuperäisestä poikkeavassa valossa eli pyrkimyksenä perustaa kokonaan uusi maksu.
Mutta sittemmin on ilmennyt, että se mitä merenkulkusuostumusveron kohtalosta ei osattu odottaa eikä haluttu uskoa, onkin totisinta totta. Uskottavalta taholta on ilmoitettu, että osa hallituksen jäsenistä on kallistunut vahvasti sille kannalle, että Säätyjen päätöstä ei tässä kysymyksessä vahvisteta. Tästä nousee esiin kaksi eri tulkintaa. Toisen mukaan Säätyjen hyväksymä suostuntaverosäädös pitäisi antaa siinä muodossa, että siitä on poistettu merenkulkusuostuntaveroa koskevat kappaleet. Toisen tulkinnan mukaan merenkulkusuostuntaveroa koskevat säädökset ovat kiinteä osa suostuntaverosäädöstä, ja sen saa antaa vain muuttamattomana tai sitten ei lainkaan, ja jos hallitus ei suostu hyväksymään merenkulkusuostuntaveroa, sen pitäisi näin ollen selvitä kokonaan ilman suostuntaveroja. Molemmat näkemykset ovat siis samalla kannalla siitä, että niiden mukaan merenkulkusuostuntaveroa ei tulisi vahvistaa. Minkä takia? Koska se, hallituksen katsantokannan mukaan, loukkaisi Hänen Majesteettinsa etuoikeutta päättää yksin, ilman säätyjä, maan tullitaksoista; seuraavan päätelmän mukaan: merenkulkusuostuntavero on verrattavissa tuontitulleihin; jos nämä jäävät nyt enintään 3 prosenttia alhaisemmaksi kuin enimmäismäärä siitä, mitä vallitsevissa olosuhteissa on mahdollista periä, siinä tapauksessa, jos hallitus haluaisi korottaa maksut tähän enimmäismäärään, merenkulkusuostuntavero joko estäisi sen, tai sitten tuontimaksut kohoavat 3 % kalliimmiksi kuin niiden enimmillään pitäisi. Näin merenkulkusuostuntaveron vahvistaminen kaventaisi ainakin jossain määrin hallituksen vapautta määrätä tullimaksuista.
Edellisen päätelmän taustalla piilevä logiikka on vain näennäistä. Se kaatuu heti kun todellista tilannetta tarkastellaan lähemmin.
Ensinnäkin merenkulkusuostuntaverosta tehdyn päätöksen tukena on muodollisesti 22. tammikuuta 1859 annettu armollinen tiedoksianto koskien sen edeltäjää, merenkulkumaksua, josta nimenomaisesti sanotaan että ”väliaikaisena ja määrättyyn tarkoitukseen osoitettuna tätä maksua ei lueta tulliverotukseksi.” Täysin yhdenmukaisesti tämän maksun kanssa hallituksen ei tulisi johdonmukaisuuden nimissä pitää merenkulkusuostuntaveroakaan ”tulliverotuksena” eikä siksi liioin puuttua oikeuteen määrätä maksusta.
Lisäksi. Onko merenkulkumaksu kertaakaan niiden yli kahdentoista vuoden aikana, kun sitä on peritty, rajoittanut tullilainsäädäntöä millään tavoin? Virallisten asiakirjojen perusteella vastaus on ei. Hallitus on koko tämän ajan liikkunut sangen vapaasti tullilainsäädännön alueella. 30. huhtikuuta 1859 säädettiin uusi tullitaksa. 4. helmikuuta 1863 siihen tehtiin uudella asetuksella monia muutoksia. Muita, joskin suppeampia muutoksia tehtiin 14. joulukuuta 1864. Ja 29. heinäkuuta 1869 annettiin puolestaan kokonaan uusi tullitaksa. Sitä paitsi joihinkin tullimaksuihin on tehty lähes vuosittain osittaisia muutoksia; ks. esim. asetukset 13. helmik. ja 10. huhtik. 1861, 14. huhtik. 1864, 10. huhtik. 1867. Merenkulkumaksua perittiin koko tämän ajan, eikä ole tiedossa, että se olisi ollut vähimmässäkään määrin esteenä tulliverotuksen piirissä tapahtuneelle vilkkaalle toiminnalle. Samalla pantakoon merkille, ettei merenkulkumaksua, josta eivät tosin päättäneet Säädyt vaan yksin hallitus, kuitenkaan käytetty miltään osin valtion yleisiin tarpeisiin, vaan se määrättiin kokonaisuudessaan erityiseen, valtion tavallisten tarpeiden ulkopuoliseen tarkoitukseen, Juutinrauman tullin lunastamiseen.
Näin ollen on ilmeistä, ettei merenkulkumaksu niiden kahdentoista vuoden aikana, joina sitä on peritty, ole vähimmässäkään määrin estänyt hallitusta säätämästä tullilakeja. Siksi on yhtä ilmeistä, ettei tästä veromuodosta, jos se pysyy näiden kahdentoista vuoden jälkeen voimassa vielä viisi vuotta muuttumattomin perustein ja ehdoin, koituu jatkossakin yhtä vähän haittaa tullilainsäädännölle; sillä eihän pelkkä nimenmuutos ”maksusta” ”suostuntaveroksi” voi mullistaa itse asiaa.
Ja lopuksi: vaikka oletettaisiinkin, että hallitus olisi jo vuodesta 1859 katsonut merenkulkumaksun puuttuneen häiritsevästi tullilainsäädäntöön (emme kuitenkaan tiedä että niin olisi käynyt), siinä tapauksessa 22. tammikuuta 1859 annetun säädöksen olisi pitänyt jo kauan sitten tunnustaa olevan en faute. Siinä tapauksessa olisi pitänyt jo vuoden 1863 valtiopäivillä vaatia suostuntaveromäärärahaa Juutinrauman tullin lunastamista varten, niin että merenkulkumaksusta olisi näin voitu luopua. Tai sitten viimeisimpään tullitaksaan olisi pitänyt kirjata jonkinlainen viittaus siihen, että kaikkia tullimaksuja korotettaisiin 3 prosentilla heti kun merenkulkumaksu ei enää ole tarpeen. Mutta sellaisesta ei mainita kyseisessä taksassa yhtään mitään. Ei kai liioin voi olettaa, että tämä tullitaksa, joka vasta hiljattain astui voimaan, aiottaisiin korvata jo uudella. Niidenkin, jotka eivät täysin hyväksy voimassa olevia tullimaksuja, täytyy toivoa, ettei niitä heti jouduta muuttamaan, sillä yritystoiminnalle on hyvin tärkeää, että tulliolot pysyvät jossain määrin vakaina. Siksi on perusteltua olettaa, etteivät olennaiset muutokset nykyiseen tullitaksaan voi tulla kysymykseenkään ennen vuoden 1877 loppua, jolloin merenkulkusuostuntaveron olisi määrä lakata. Tässä pitää myös muistaa, että kaikissa maissa tullimaksuja pyritään pikemminkin laskemaan kuin korottamaan, ja maksuja laskemalla pyritään myös lisäämään tullin kokonaistuottoa; jos tätä suuntausta ryhdytään noudattamaan, edellä mainituilla perusteluilla merenkulkumaksun tai -suostuntaveron tullilainsäädäntöä rajoittavasta vaikutuksesta ei enää ole merkitystä.
Tämä osoittanee kyllin selvästi, että kummankin edellä mainitun näkemyksen edustama käsitys merenkulkusuostuntaverosta on täysin perusteeton ja kestämätön. Siirrymme nyt siihen kohtaan, jossa kyseiset näkemykset eroavat toisiinsa eli tapaan, jolla Säätyjen päätös merenkulkusuostuntaverosta pyritään estämään.
Landtdagsfrågor.
II.
Så vansklig pressens verksamhet än är i detta land, så anspråkslöst dess kompetens än blifvit tillmätt, så torde landets medborgare ändå fordra af densamma att den skall uttala sig i alla vigtigare frågor som vare sig officielt eller ryktesvis stå på dagordningen och sysselsätta sinnena. Vi erkänna denna fordrans rättmätighet; och väl vore om pressen kunde disponera nog krafter – samt icke för mycket hindras – att hålla den offentliga diskussionens vestaliska låga vid lif under landtdagarnes långa mellantider ... De brister, som vidlåda pressen i vårt land, torde dock i många fall böra heldre med öfverseende än med stränghet bedömas. Vi bedja läsaren särskildt besinna huruvida det i våra förhållanden ens är möjligt att alltid vara ”au courant des affaires”. Stundom erfar man vigtiga saker så sent, att deras diskuterande skulle komma post festum. Stundom åter måste man tveka huruvida de meddelanden, man genom rykten och hviskningar erhåller, äro fullt tillförlitliga. Den muntliga källan är emellertid stundom den enda tillgängliga. Så äfven i förevarande fall. Men vi måste denna gång tro, att hvad vi samtalsvis förnummit, åter gifver verkligen yttrade opinioner. Och hvad vi deraf föranledas uttala, gäller i alla fall endast ett principielt skärskådande af ämnet.
Men först måste vi i korthet erinra om förloppet af bevillningsfrågans behandling vid senaste landtdag.
I nådiga propositionen, angående utgörande af bevillning för 1873 och påföljande år, äskades anslag till följande ändamål och belopp:
hvarutom anslag för en fyrbåk på Bogskär eventuelt ifrågasattes. Regeringen föreslog derföre inkomstbevillningens höjande till sådant belopp att den skulle inbringa 840 000 mark om året.
Sedan dessa landtdagsfrågor, hvar för sig, behandlats dels i Statsutskottet dels i sammansatt Stats- och ekonomiutskott, samt beslut jemväl fattats att med bevillningsmedel bestrida det på bränvinsskatten äskade anslaget för fängelseväsendet, blefve i förstnämnda utskott anslagsposterna på bevillningsmedlen sammanställde på följande sätt:
motsvarande 634 000 mark om året. Om inkomstbevillningen icke förhöjdes, kunde dess årliga proveny, med ledning af hittills vunnen erfarenhet, icke anslås högre än 515 000 mark. Men Ständerne delade allmänt Statsutskottets åsigt, att det, af många giltiga skäl, helst ännu borde undvikas att höja det procentbelopp hvarmed inkomstbevillningen hittills utgått. Man godkände derföre utskottets förslag att genom en indirekt bevillning fylla ofvanpåpekade brist jemte det derigenom medel kunde beredas för uppförande af ett ständerhus, hvarom förslag hade väckts uti Bondeståndet. Beträffande arten af denna indirekta bevillning, så adopterade Statsutskottet ett tidigare under landtdagen inom Ridderskapet och Adeln väckt, och då icke af någon regeringsmedlem motsagdt, förslag, att Ständerne, för lindrande af inqvarteringstungan i särskilda städer, skulle åtaga sig ”en indirekt bevillning i form af en afgift på importen, hvilken komme att utgöra en fortsättning af och utgå till lika belopp, som den sjöfartsafgift, hvilken på grund af Kejserliga kungörelsen den 22 Januari 1859 uppburits till statsverkets ersättande för Finlands andel i lösen för Öresunds tull, samt innevarande år ej vidare för detta ändamål är behöflig.” Utskottet yttrade vidare: ”Nämnda sjöfartsafgift har redan under mer än 12 år utan olägenhet utgått, hvarföre man hos de skattdragande torde kunna förutsätta en större benägenhet, att låta denna pålaga fortfara, än för medgifvandet af en kännbar förhöjning i en äldre eller för åtagandet af någon fullkomligt ny skatt. Förutom af detta skäl förordas ifrågavarande afgifts bibehållande deraf, att de indirekta skatterna i många afseenden erbjuda praktiska fördelar samt öfver hufvud visat sig vara de lättast burna hvarföre änsagde afgift icke borde utbytas emot direkt bevillning, innan befolkningen allmännare erkänner de finansiella fördelarne af denna skatteart. Derjemte har utskottet velat påpeka det sammanhang, som eger rum emellan en på sjöfarten lagd afgift och anvisande af anslag till uppförande af fyrbåkar, på sätt jemväl sammansatta Stats- och ekonomiutskottet uti dess särskilda betänkande angående anslag till förenämnde fyrinrättningar tillstyrkt.”
Äfven i den omständigheten, att en del af de anslag som skulle af bevillningsmedlen bestridas vore ”af fullkomligt temporär natur”, fann utskottet skäl, att i stället för en förhöjning i eller utsträckning af inkomstbevillningen föreslå den omförmälda sjöfartsbevillningen, som med ledning af statsverkets räkenskaper beräknades skola inbringa omkring 175 000 mark om året för åren 1873–1877 samt dessutom för innevarande år 160 000 mark, enär enligt årets statsförslag endast 15 000 mark sjöfartsafgift mera skulle uppbäras.
Samtliga stånden godkände detta förslag och bevillningsutskottet anmodades att i bevillningsstadgan införa erforderliga föreskrifter angående denna branche af bevillningen. Dessa erhöllo enligt sagde utskotts redaktion som af Ständerne fastställdes, följande lydelse:
§ 9 (i den allmänna bevillningsstadgan).
”För alla till Finland inkommande och med tull belagda varor erläggas bevillning, motsvarande tre procent af den fastställda tullafgiften, att under benämning af sjöfartsbevillning tillika med tullafgifterna uppbäras; och skall denna pålaga utgå äfven för sådana i gällande tulltaxa upptagna och tullafgift underkastade artiklar, hvilka i grund af privilegier eller särskild tillåtelse få tullfritt införas.” Och § 35. ”Den under § 9 stadgade sjöfartsbevillning uppbäres af vederbörande tullkamrar tillika med tullafgifterna och inlevereras till landtränterierna, för att i sammanhang med öfriga bevillningsmedel redovisas; och eger Senaten i afseende härå meddela de närmare föreskrifter, som kunna finnas ändamälsenliga”.
Beträffande slutligen sjöfartsbevillningen för år 1872, ansågs något stadgande härom icke kunna införas i förordningen rörande bevillning för åren 1873–77, hvarför Ständerne beslöto särskildt i underdåninghet anhålla hos H. K. M:t ”att, sedan ersättningen för Sundstullens indragning blifvit genom den nu utgående sjöfartsafgiften till fullo betäckt, ifrågavarande pålaga finge till innevarande års utgång uppbäras för bevillningsfondens räkning.”
Det är nu om denna af Ständerne åtagna sjöfartsbevillning som en del regeringsmedlemmar sägas hysa den åsigt, att densamma icke borde af H. K. M:t till utgörande fastställas.
Då i slutet af förlidne Juni månad ett påbud emanerade derom, att sjöfartsafgiftens uppbärande omedelbart skulle upphöra, – hvilket påbud delgafs åtminstone en del tullkamrar på telegrafisk väg, – så kunde denna åtgärd icke undgå att väcka uppmärksamhet, och äfven förvåning. Ty om ock Ständernes framställning i bevillningsfrågan då ännu icke hade till styrelsen inkommit, kunde dess innehåll dock icke vara för henne obekant. Men man ville dock helst tro, att berörda påbud endast innebar att Ständernes ofvananförda särskilda anhållan rörande sjöfartsbevillnings uppbärande äfven under innevarande år komme att afslås. Och då änsagde anhållan icke utgjorde en integrerande del af sjelfva bevillningsstadgan, behöfde det à priori gifna afslaget i denna del icke utgöra hinder för, att enligt seklers häfd och grundlagarnes innehåll utfärda bevillningsstadgan sådan den af Ständerne beslutits och fastställts. Det kunde likväl icke lemnas obemärkt, att den för alla skattefrågor så vigtiga kontinuitet, som Ständerne just genom sitt särskilda förslag angående sjöfartsbevillningen för 1872 åsyftat att bevara, nu hade blifvit rubbad och uppoffrad, och att man genom sjöfartsafgiftens plötsliga aflysande syntes vilja gifva ifrågavarande ständerbeslut en annan karakter än det hade, nemligen likställa det med införandet af en alldeles ny pålaga.
Men hvad man icke kunnat vänta och icke velat tro i fråga om denna sjöfartsbevillning, har emellertid sedermera förnummits. Det har från trovärdiga håll uppgifvits, att en del styrelsemedlemmar starkt luta åt att afstyrka nödig sanktion i Ständernes beslut i denna fråga. Tvenne olika meningar skulle härvid söka göra sig gällande. Den ena vore, att den af Ständerne antagna bevillningsstadgan borde utfärdas med uteslutande af de paragrafer som angå sjöfartsbevillningen. Den andra, att då stadgandena om sjöfartsbevillningen äro en integrerande del af bevillningsstadgan och denna endast oförändrad får utfärdas, eller ock alldeles icke, styrelsen borde hjelpa sig fram utan all bevillning för att sålunda undgå godkännandet af sjöfartsbevillningen. Desse begge opinioner öfverensstämma således deri, att de anse sjöfartsbevillningen icke böra sanktioneras. Och hvarföre? Emedan den, enligt deras betraktelsesätt, skulle utgöra ett ingrepp i H. M:tsHans Majestäts prerogativ att ensam, utan ständerna, bestämma tulltaxan för landet; hvilket deduceras sålunda: sjöfartsbevillningen är analog med import-tullafgifterna; om nu dessa vore högst 3 procent lägre än det maximum hvartill de, under rådande förhållanden, kunna tåla att uppbringas, så skulle, derest regeringen önskade höja dem till detta maximum, sjöfartsbevillningen antingen utgöra ett hinder härför, eller ock göra importafgifterne 3 % dyrare än de högst borde vara. Ergo bindes regeringen, åtminstone till en viss grad, uti sin frihet att bestämma om tullsatserna derest sjöfartsbevillningen fastställes.
Den logik, som synes ligga i anförda deduktion, är endast skenbar. Den ramlar vid första närmare granskning af de faktiska förhållandena.
För det första har beslutet om sjöfartsbevillningen för sig, i formelt hänseende, stödet af nådiga kungörelsen af 22 januari 1859 angående dess förebild, sjöfartsafgiften, hvari det uttryckligen säges att ”denna pålaga såsom temporär och af särskild anledning uppkommen, icke utgör någon tullbeskattning.” Fullkomligt analog med denna pålaga, borde således äfven sjöfartsbevillningen, för konseqvensens skuld, af styrelsen icke anses för någon ”tullbeskattning” och derföre icke heller för något ingrepp i rättigheten att om om denna förordna.
Vidare. Har sjöfartsafgiften under den tid af mer än tolf år, hvarunder den uppburits, utöfvat någon hämmande inverkan på tullagstiftningen? Officiella handlingar besvara denna fråga nekande. Regeringen har under hela denna tid rört sig ganska fritt på tullagstiftningens område. Den 30 april 1859 utfärdades en ny tulltaxa. Den 4 februari 1863 underkastades denna genom en ny förordning mångfaldiga ändringar. Ytterligare, ehuru mindre omfattande förändringar emanerade den 14 december 1864. Och under den 29 juli 1869 utfärdades åter en fullkomligt ny tulltaxa. Dessutom hafva nästan årligen partiella ändringar i vissa tullsatser påbjudits; se t. ex. förordningarne den 13 febr. och 10 april 1861, den 14 april 1864, den 10 april 1867. Under hela denna tid fortfor sjöfartsafgiften att uppbäras, och det är icke kändt att den skulle hafva varit det ringaste i vägen för den lifliga verksamheten inom tullbeskattningens gebit. Det bör derhos observeras, att sjöfartsafgiften, ehuruväl icke af Ständerne, utan endast af styrelsen påbjuden, likväl till ingen del kommit statsverkets allmänna behof tillgodo, utan helt och hållet varit anslagen för ett särskildt, utanför de vanliga statsbehofven stående ändamål, Sundstullens inlösen.
Det är således uppenbart att sjöfartsafgiften under de tolf år den utgått icke det ringaste varit hinderlig för regeringen såsom tullagstiftare. Lika uppenbart är det derföre ock, att denna skattetitel, om den efter de tolf åren fortfar fem år till, på oförändrade grunder och vilkor, måste bibehålla samma oskadliga förhållande till tullagstiftningen; ty blotta ändringen af namnet från ”afgift” till ”bevillning” kan väl icke utgöra en omstörtning i sjelfva saken.
Och slutligen: förutsatt äfven, att regeringen skulle alltsedan 1859 funnit sjöfartsafgiften hafva utgjort ett generande ingrepp i tullagstiftningsgebitet (hvilket vi dock veta att icke egt rum) så skulle författningen af 22 januari 1859 bordt långt från detta erkännas såsom en faute. Man hade då bordt redan af 1863 års landtdag begära ett bevillningsanslag för fullföljande af Sundstullens inlösen, för att dymedelst kunna aflysa sjöfartsafgiften. Eller ock hade väl i den senaste tulltaxan någon antydning bordt ingå derom att samtliga tullsatser skola förhöjas med 3 % såsnart sjöfartsafgiften upphör att behöfvas. Men derom finnes i sagde taxa ingen antydning. Det kan väl ej heller antagas att denna tulltaxa, som först så nyligen trädt i kraft, vore ämnad att redan snart ersättas med en ny. Äfven de, som icke i allo godkänna de gällande tullsatserna, måste önska att de icke snart må ändras, enär någon stabilitet i tullförhållandena är för affärsverksamheten af stor vigt. Man är derföre berättigad antaga, att någon väsendtligare förändring i gällande tulltaxa föga borde ifrågakomma så snart som före utgången af 1877 med hvilket år sjöfartsbevillningen skulle upphöra. Och härvid bör ännu ihågkommas att man i alla länder snarare sträfvar till nedsättning än till förhöjning i tullsatser, ja, att nedsättning äfven anlitas för att öka tullinkomsternas belopp; om denna rigtning adopteras, är den ofvan anförda argumentationen, om sjöfartsafgiftens eller bevillningens egenskap att ingripa i tullagstiftningen, än mindre tillämplig.
Att det åskådningssätt, som är gemensamt för de begge ofvanomförmälda opinionerna angående sjöfartsbevillningen, är fullkomligen grundlöst och ohållbart, torde sålunda vara tillräckligt ådagalagdt. Vi öfvergå nu till den punkt hvari de ifrågavarande meningarne skilja sig, eller sättet hvarpå Ständernes beslut om sjöfartsbevillning borde paralyseras.