Pariisilaiselämää
I
Boulognen metsä on kieltämättä miellyttävä puisto ja sen järvet, joita monet ovat ivallisesti haukkuneet keinotekoisiksi lammiksi, eivät ole sen enempää pieniä kuin rumia. Niistä suurinta, jota pääasiallisesti kutsutaan nimellä le lac, kohti suuntaavat myös kävelijät. Tulipa paikalle sitten minä päivänä hyvänsä kello kahden ja viiden välillä, on kulkuneuvojen määrä niin suuri, että niiden on vahtivuorossa olevien sergents de ville -poliisien avulla järjestäydyttävä useisiin riveihin ja edettävä askel kerrallaan. Paikalla näkee kaikenlaisia hevosia ja vaunuja: raskaita, katettuja ja vaakunoin koristeltuja valjakkovaunuja ylväinä kuljettamassa joitakuita vanhoja ylimyksiä Faubourg Saint Germainista, pian niiden jälkeen kevyet avovaunut, joiden vilkkaita ravureita ohjailee silkkiin verhoutunut jalokivin koristeltu Cora Pearl tai muu puolimaailman julkimo kitukasvuisen laukkaratsastajan tai ilveilevän neekerin avustamana, korkeita char-à-bancs -penkkivaunuja, joilla jokin keikari osoittaa ajotaitonsa tai -taidottomuutensa, pahaisia fiakkereita, joista säyseät muukalaiset tuijottavat uteliain kasvoin ulos, englantilaisia neitejä karakoloimassa mainioilla orilla varakkaiden isien ostamilla pienillä poneilla ratsastavien pikkupoikien kanssa rinnakkain – lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna: kirjavampaa taulua ei aiheesta ”ulkoileminen” voisi kukaan kuvitella ja se muuttuu entistä monipuolisemmaksi, kun katseen suuntaa suosikkijärvessä edestakaisin uiskenteleviin kauniisiin joutseniin ja suloisiin pikkuveneisiin. Talvi ei valitettavasti ole kyennyt peittämään le lacia kimmeltävään jääpeitteeseen, vaan lämpötila on korkea ja suurin osa kävelee ilman päällysvaatteita. Oli miten oli, ”la compagnie des patineurs”, eli pikaluisteluyhtiö on turhaan tuhlannut suuria summia mitä taidokkaimpaan satulinnaan luistelusankareiden ja -sankarittarien pohjoismaisia rientoja varten. Jäätä ei ole tulossa, eivätkä arvon herrat pysty sitä tyhjästä taikomaan, vaikka kuuluvatkin laukkaratsastajien Jockey-klubin rahakkaiden ja jalosukuisten eliittiin.
Ennen vanhaan sai Boulognen metsässä jopa käydä kaksintaisteluita. Nyttemmin moisissa puuhissa tavataan Belgian rajalla ja esimerkiksi Saint Germainin metsässä, jossa muutama päivä sitten käytiin kaksintaistelu ruhtinas Achille Muratin ja kreivi Henri de Rochefortin välillä. Rochefort oli kronikassaan Figarossa, jossa työskentelee, syyllistynyt jonkinlaiseen tahdittomuuteen liittyen ensin Murat’n ja sittemmin edellä mainitun jokseenkin kevytmielisen ja kaikkein eleganteimpien liehittelijöiden tämänhetkisen mielitietyn, neiti Cora Pearlin omistaman ratsuhevosen tapaukseen. Kaksintaistelu oli myös varsin verinen, sillä ”prinssi Akilleelta” meni toisesta hihansuusta julmasti lävitse ja Rochefort sai pienen haavan toiseen lonkkaansa. Ruhtinas Murat lähetettiin tämän loisteliaan taistelutahdon osoituksen myötä rykmenttiin Meksikoon, jossa moisen täytäntöönpanoon on paremmat mahdollisuudet kuin ”rauhan keisarikunnassa”.
Boulognen metsästä puheen ollen: kyseisessä muodikkaassa ajanvietteen paratiisissa voi sattua myös ikävyyksiä. Viime maanantain, eli tammikuun 22. päivän maanantaina ratsasti nuori napolilainen markiisi tunnettuihin La Cascaden lähellä pidettäviin kilpa-ajoihin vastikään ostetulla nuorella ratsuhevosellaan, joka arkaili, vauhkoontui ja heitti tavattoman taitavana ratsastajana tunnetun nuoren jalon markiisin maahan. Pudotus oli niin raju, että hänet muutama tunti myöhemmin kannettiin kuolleena kotiin äitinsä luokse.
Satuin mainitsemaan tammikuun 22. päivän. Kukapa ei olisi silloin kello kahdentoista aikoihin kiirehtinyt Place du Carousselille seuraamaan lakia säätävän elimen istunnon avajaisten mahtipontisia menoja? Väkeä oli varsin paljon. Sadat vaunut hakivat eri yhteiskuntapiirien edustajat ynnä muut kutsuilla ilahdutetut herrat ja rouvat la salle des Étatsiin. Puoli yhteen mennessä olivat kaikki paikalla. Hetki sen jälkeen jylisivät Hôtel des Invalidesin kanuunat ja keisarillinen kulkue lähti liikkeelle Tuileries’n palatsista ja kulki kansalliskaartilaisten ja keisarillisen kaartin muodostaman rivistön lävitse. Keisarinnan saavuttua seurueineen määränpäähän lipui paikalle keisarin vaunu, jota sekä edelsivät että seurasivat loisteliaasti puetut centgarde-ratsusotilaat. Kansan parista huudahdeltiin ”l’Empereur” ja hattuja heiluteltiin sinne tänne, mutta merkityksellinen ”vive” jäi huudahduksien alusta uupumaan. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun keisari esiintyi moisessa tilaisuudessa poikansa vierellään. Valtaistuinta ympäröivien keisarillisten ylimysten joukossa nähtiin eräs henkilö, jota ei aikaisemmin ollut moisessa paikassa havaittu. Kyseessä oli Caninon ruhtinas, eräs Lucien Bonaparten lukuisista pojanpojista, joka oli vastikään ylennetty ”keisarillisen korkeuden” arvoon. Hän oli tehnyt vaikutuksen mahtipontisella ja älyllisellä olemuksellaan sekä huomattavan yksinkertaisella pukeutumisellaan. Valtaistuinpuheen olette jo lukeneet tämän saapuessa. Se levitettiin ympäri Ranskaa ja muuta maailmaa suorastaan uskomattoman nopeasti. Syy saatavuuteen seuraa tässä.
Ensinnäkin keisarillisen painon työntekijät on määrätty koko valtaistuinpuhetta edeltäväksi vuorokaudeksi töihin. Kukaan ei pääse sisään eikä ulos, jotta tärkeitä salaisuuksia ei pääse vuotamaan etuajassa. Keisari alkoi puhua kello yhdeltä ja kello kahdelta oli puhe kokonaisuudessaan saapunut lennättimen välityksellä jokaiseen Ranskan pienimmistäkin alaprefektuureista, sekä useimpiin Euroopan pääkaupunkeihin. Ensimmäisenä se ennätti Lontooseen. Puhe oli näin ollen jo puoli kolmelta luettavissa johtavista lontoolaislehdistä, kuten myös kaikista pariisilaislehdistä, jotka ilmestyivät kyseisenä päivänä kello kahdesta neljään, kun ne tavanomaisesti ilmestyvät neljän ja viiden maissa.
Valtaistuinpuheesta on luonnollisesti jäänyt eri tahoille erilaiset vaikutelmat. Ne lukuisat – eikä kyse ole suinkaan pienestä joukosta – jotka kunnialegioonan himoitun arvomerkin saamisen toivossa laskelmoiden heittäytyvät keisarivallan varauksettomiksi tukijoiksi, näkevät tunnollisesti kaiken hallitsijan sanoman jumalaisen kaitselmuksen siunaamana viisautena. Sen sijaan vapauden jumalattarelle kansakunnan alttarille tilaa toivovien koko puolue, kaikki ne lukuisat, jotka lähes uskalsivat toivoa Napoleonin tällä kertaa antavan kamareille esitykset lehdistönvapaudesta, kokoontumisvapaudesta ym., koko tämä osapuoli koki jälleen odotustensa tulleen petetyiksi. Yksikään ostamattomista lehdistä ei jättänyt kommentoimatta valtaistuinpuhetta kriittiseen sävyyn ja lakia säätävän elimen oppositiossa ilmenee jo tietty käymistila, joka on näkynyt ennen kaikkea Walewskin puhemieheksi nimittämisen lainmukaisuuden kyseenalaistamisena, kun tämä Les Landesin departementin edustajaksi valituksi tullessaan istui vielä senaatissa. Vastalauseet kaikuvat luonnollisesti kuuroille korville, kuten käynee myös useimmille opposition valituksille. Kuitenkin istunnon pöytäkirjaan kirjataan edeltävän istunnon tavoin suuri määrä Ranskan kohtalonkysymyksiin liittyviä energisiä ja arvokkaita vaatimuksia, jotka todistavat juuri tämän valtapuolueen uhkaaman opposition muodostaman vähemmistön parissa olevan jaloja, korkealla älyllä, varmalla valtiomiestaidolla ja lämminhenkisellä isänmaallisella sydämellä varustettuja miehiä.
Pariserlif.
I.
(Forts. och slut från n:o 34.)
Boulognerskogen är onekligen en treflig park, och dessa sjöar, som mången försmädligt kallat små konstgräfda dammar, äro hvarken små eller fula. Också är det kring den största af dem, den som företrädesvis kallas le lac, som hvimlet af åkande rör sig. Hvilken dag man än må komma dit, emellan kl. 2 och 5, alltid är åkdonens mängd så stor, att de under uppsigt af vaktgörande sergents de ville måste rangera sig i flerdubbla rader och framskrida endast fot för fot. Der ser man då hästar och ekipager af alla slag. Tunga, täckta, vapenmärkta karosser med fyrspann, stolt dragande någon gammal ”nåd” från Faubourg S:t Germain, straxt derefter en lätt phaëton, hvars ystra trafvare tyglas af en sidenhöljd, juvelsmyckad Cora Pearl eller annan celebritet från le demi monde, assisterad af en vanskapligt liten jockey eller en illa grinande neger, – höga char-à-bancs, der en dandy visar sin skicklighet eller oskicklighet i körkonsten, – eländiga fiakrer, ur hvilka beskedliga fremlingar sticka ut sina nyfiket undrande ansigten, – engelska misser, korakollerande på präktiga hingstar i bredd med små gaminer, som af sina rika pappor erhållit diminutiva öländningar att rida, – kort om godt, en den brokigaste tafla af ”utåkning”, man gerna kan tänka sig, och som blir ännu mångsidigare om man kastar blicken på de vackra svanor och de näpna båtar som simma fram och åter på favoritsjön. Vintern har gunås ej kunnat hölja ”le lac” i glittrande istäcke, temperaturen är hög, de flesta promenera utan öfverplagg, alltnog ”la compagnie des patineurs”, skridskolöparebolaget, har depenserat förgäfves sina runda summor på ett det aldra subtilaste féslott för skridskohjeltars och hjeltinnors nordiska nöjen. Isen kommer icke och det står icke i de värde herrarnes makt att framtrolla den, oaktadt de utgöra den utsöktaste élite af Jockeyklubbens börs- och bördsaristokrati.
Förr i verlden kunde man äfven duellera i le bois de Boulogne, – numera ger man hvarandra rendez-vous på belgiska gränsen eller ock t. ex. i S:t Germainskogen, der bland annat för några dagar sedan en duell egde rum emellan prins Achilles Murat och grefve Henri de Rochefort, hvilken uti en krönika i Figaro, der han är medarbetere, begått någon indiskretion angående förhållandet med en ridhäst, som först hade egts af Murat och sedan af förenämnda något lättsinniga demoiselle Cora Pearl, för närvarande drottning i den elegantaste delen af galanteriverlden. Duellen var också ganska blodig, ity att prins Achilles fick sin ena manchett obarmhertigt genomborrad, och Rochefort erhöll en rispa i ena höften. Efter detta lysande prof på stridslust har emellertid unge Murat blifvit expedierad till ett regemente i Mexiko, ett land der densamma bättre kan tillämpas än uti ”l’empire de la paix”.
Apropos Boulognerskogen: i denna det fashionabla tidsfördrifvets lustgård kunna äfven sorgliga händelser tima. Förliden måndag den 22 januari red en ung neapolitansk markis ut på morgonen för att öfvervara en notabel kappköring invid ”la Cascade”. Han begagnade för första gången en nyssinköpt ung ridhäst. Denne skyggade, vardt skengalen och kastade till marken den ädle markisen, oaktadt han skall varit ovanligt skicklig ryttare. Fallet var så våldsamt att han några timmar derpå bars hem till sin moder såsom lik.
Jag råkade nämna den 22 januari. Huru skulle man ej då hafva hastat till Place du Caroussel, vid tolftiden, för att åse ståten vid öppnandet af lagstiftande kårens session. Folkmassan var ganska talrik. Hundrade vagnar hemtade till la salle des États medlemmarne af de olika staterna samt de öfriga herrar och damer som hugnats med inbjudning. Kl. half 1 voro alla dessa församlade. En stund derpå dånade kanonerna från Invalidhotellet, och det kejserliga tåget satte sig i rörelse från Tuilerierna, passerade genom en haie af nationalgardister och kejserligt garde. Sedan kejsarinnan med sin svite anländt till målet, framskred kejsarens vagn, föregången och efterföljd af de praktfullt klädda centgardes. Bland folket ljödo ropen l’Empereur, – och hattar svängdes här och der, – men det betydelsefulla ”vive” föregick icke sagde utrop. – Det var första gången kejsaren vid sådant tillfälle uppträdde med sin son vid handen. Bland de kejserlige högheter, som omgåfvo thronen syntes en personlighet, som förut ej skådats på sådan plats. Det var prins Canino, en af Lucien Bonapartes talrika sonsöner, nyligen upphöjd till rang och värdighet af ”altesse impériale.” Han hade frapperat genom sitt imposanta och intelligenta yttre samt sin synnerligen enkla drägt. – Throntalet har ni redan läst när detta anländer. Hastigheten hvarmed det sprides kring Frankrike och hela verlden är nästan otrolig. Se här tillgången dervid.
Till en början äro arbetarene vid kejserliga tryckeriet hela det sista dygnet före throntalets hållande konsignerade å tryckeriet. Ingen slipper ut eller in, på det den vigtiga hemligheten ej må röjas i förtid. Kl. 1 hade kejsaren tagit till orden. Kl. 2 hade talet i sin helhet prper telegraf anländt till hvarje den minsta sous-préfecture i Frankrike, äfvensom de flesta hufvudstäder i Europa. Tidigast till London. Ty redan kl. half 3 stod talet att läsas i de förnämsta londonerblad, liksom i samtliga parisertidningar, hvilken den dagen utkommo kl. 2 till 4, istället för kl. 4–5, som är det vanliga.
Intrycket af throntalet har naturligtvis varit olika i olika läger. Hela den legion – och den är minsann ej liten – som räknar för en heder att, mot erhållande af hederslegionens efterlängtade dekoration, vara imperialist utan reservation, anser pligtskyldigst allt som herrskaren säger, bära den högsta vishetens gudaprägel. Men hela det parti, som önskar och längtar efter att äfven åt frihetens gudinna måtte beredas ett rum på det franska folkets altare, alla de många, som redan nästan hoppades att Napoleon denna gång skulle förelägga kamrarne lagförslag om pressfrihet, församlingsfrihet m. m. – hela detta parti såg sig åter sviket i sina förhoppningar. Intet enda af de oköpta bladen underlät att uttala sig i kritisk ton emot throntalet – och bland oppositionen i lagstiftande kåren röjes redan en viss gäsning, hvilken främst observerades uti protesterna mot lagenligheten af Walewskis utseende till president, enär han, då ”les Landes” valde honom till deputerad, ännu qvarstod i Senaten. Protesterna voro naturligtvis fåfänga, – och så skola väl flertalet af oppositionens reklamationer blifva. Men denna sessions protokoll skola väl ändå, liksom de föregåendes, inregistrera månget energiskt och haltfullt yrkande i Frankrikes lifsfrågor, vittnande om att just bland denna minoritet, som bildar den af styrelsepartiet hotade oppositionen, främst finnas män med ädel, upphöjd intelligens, säker statsmannablick och varmt, fosterländskt hjerta.
L. M.