Palokuntajuhla
Jos joku ennustaja olisi vielä kymmenkunta vuotta sitten halunnut lausua profetian, että omassa Helsingissämme, jossa yhteiskunnan kerrokset olivat yhä kovin etäällä toisissaan, hyvin läheisessä tulevaisuudessa nähtäisiin juhlatilaisuus, jonka yleisö edustaisi kumpaakin sukupuolta ja kaikkia yhteiskuntaluokkia kokoontuneena yhteiselle alueelle juhlatilaisuuteen, ja että he kaikki liikkuisivat täysin vapaana kaikesta pakosta, korkea virkamies vaatimattoman työmiehen rinnalla ja tämän vaimo tai sisaret n.s. seurapiireihin kuuluvan daamin vierellä, joukossaan kaikki luokat siltä väliltä, – jos joku olisi ennustanut tällaista, hän olisi saanut osakseen vähintäänkin epäuskoisen hymyn. – Ja silti se ei ole tänä päivänä ainoastaan todellisuutta vaan mitä luonnollisimpana pidetty asia. – On koittamassa uusi aika, joka nostaa ihmisarvon yhä voimakkaammin esiin syntyperän, yhteiskunnallisen aseman ja korkeamman sivistyksen rinnalla. Nämä ovat ensimmäisiä merkkejä solidaarisuudesta, jota esiintyy erityisesti vapaaehtoisen palokunnan juhlissa, ja koko yhteiskunnan kohoavaa sivistystasoa kuvastaa hyvin se, että kansan eri kerrokset voivat nyt turvallisesti ja iloiten kokoontua rinta rinnan. Enää he eivät kaihda toisiaan, ja kaikista tuntuu, että he voivat vastavuoroisesti tehdä toisilleen hyvää, toiset sivistävänä esikuvana ja läsnäolollaan, toiset saattaessaan hälventää parempiosaisten luokkien keskuudessa ehkä liiaksikin vallitsevaa ennakkoluuloa niiden ihmisten raakuudesta, matalamielisyydestä ja alhaisista tavoista, joille kohtalo on suonut ankaran osan kamppailla päivittäisen leipänsä eteen raskaassa ruumiillisessa työssä. Kotiemme suojelulle koituvan todellisen hyödyn lisäksi meidän tulee kiittää näitä maamme ensimmäisiä kansanyhdistyksiä – vapaapalokuntia, – myös tästä yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta. Ja se on hyvä ja ilahduttava asia, jonka isänmaan ystävän tulee vain toivoa kehittyvän edelleen. Vain siten voidaan päästä eteenpäin.
Varsinkin tässä juhlassa, jota pääkaupunki toissapäivänä vietti kunnioittaakseen kansanmiehiä, jotka vailla korvausta ja muuta iloa kuin hyvä mieli ovat järjestäytyneet kurinalaiseksi joukoksi ja tarjoutuneet uhraamaan aikansa ja oman mukavuutensa kunnan parhaaksi, osallistujia oli luonnollisesti tavallista enemmän. Tämän joukon tunteita oli loukattu ilman syytä, ja kun se arvokasta harkintaa osoittaen peruutti kesäharjoitustensa päätteeksi pidettävän tavanomaisen juhlansa, koko yhteiskunta kiiruhti antamaan juhlavan tunnustuksensa sen asennoitumiselle kutsumalla palokunnan illan kunniavieraaksi. Ilmoittautumislistoille merkittiin joka taholta huomattavia rahasummia, ja kun siihen vielä lisättiin juhlan osallistujille asetettu sisäänpääsymaksu, summa nousi liki kolminkertaiseksi kustannuksiin nähden. Suurempaa myötätuntoa palokunnan tunteille – ja jyrkempää vastalausetta palokunnan vastustajille – ei juuri olisi voinut osoittaa.
Juhlapäivää oli siunattu mitä upeimmalla säällä: kirkasta auringonpaistetta ja leppeä kesäpäivä. Uupumaton juhlatoimikunta oli parissa päivässä loihtinut kaikki valmistelut ja rakentanut Kaisaniemestä valitusta avoimesta paikasta mitä upeimman juhlatilan luonnon helmassa, puiston lehtipuiden ympäröimänä ja upeasti koristeltuna tilaisuuden kunniaksi. Juhlapaikan keskellä kohosi upea, kuudentoista sylen korkuinen juhannussalko kukkakoristeisine latvoineen ja lukuisine viireineen; heti sen edessä oli musiikkilava, jolta kuultiin ensin Suomen kaartin ja sitten venäläisten sotilassoittajien säveliä, ja lavan eteen oli pystytetty kaunis, punaisella kankaalla verhottu ja kukkasin somistettu puhujankoroke. Sen molemmin puolin oli rakennettu lipuilla koristellut vihreänsävyiset lavat naisia varten, ja sitä vastapäätä valtavan kokoinen, niin ikään koristein somistettu noutopöytä houkutteli virvokkeineen. Joukko naisia ja herroja oli edellisten päivien aikana huolehtinut juhlapaikan pikaisesta pystyttämisestä pääasiassa arkkitehti Branderin johdolla. Juhlista puuttui ainoastaan Helsingin naisten vapaapalokunnalle lahjoittama ja nyt yhtäkkiä yhteiskunnalle turmiollisena pidetty kunniastandaari – ”odottamattomien seikkojen johdosta”, niin kuin sensuurista johtuvista onnettomuuksista on tapana sanoa. – Jo kauan ennen määräaikaa puisto ja juhlapaikka alkoivat täyttyä eri säädyistä ja lähtökohdista ponnistavasta, kauniisti sekoittuneesta yleisöstä, ja juhlien alkaessa ripeät vapaapalokuntalaiset marssivat paikalle Collanin Vaasan marssin säestyksellä. Heidän järjestäydyttyään riviin puhujankorokkeen eteen heitä tervehti Helsingin kunnan puolesta raatimies, oikeustieteiden kandidaatti E. Bergh suunnilleen seuraavin, palokuntalaisiin silminnähden vetoavin sanoin:
Minua on kehotettu kohottamaan tervetuliaismalja tälle ansiokkaalle joukolle, jonka kunniaksi tänne on tänään kokoontunut niin runsaasti Suomen pääkaupungin kaikkien yhteiskuntaluokkien jäseniä, – Helsingin kaupungin Vapaapalokunnalle. Olosuhteet, joiden ylle tänä juhlahetkenä heittäisin mieluiten unohduksen harson, ovat kehottaneet meitä ilmaisemaan tällä kertaa tavallista juhlallisemmin sen myötätunnon, jota Vapaapalokunta on heti perustamisestaan alkaen kaupungin kaikissa asukkaissa herättänyt. Tämä myötätunto, tämä kunnassamme enemmän kuin epätavallinen kiinnostus, olisi täysin perusteltua jo sen yleishyödyllisen tarkoituksen vuoksi, johon palokunta on perustettu, onhan sen jalona päämääränä ojentaa auttava kätensä lähimmäisille hengen ja omaisuuden pelastamiseksi. Silti myötätuntomme Vapaapalokuntaa kohtaan ei johdu yksinomaan tästä sinänsä varsin kouriintuntuvasta syystä. Tunnemme aiheellista kiitollisuutta – ja joskus vieläpä ihailua – siitä ripeydestä, rohkeudesta ja tarmosta, jota palokunta osoittaa vaaran hetkellä kiiruhtaessaan avuksemme, ja kauniista, usein hämmästyttävistäkin tuloksista, joita se on väliintulollaan saanut aikaan. Onneksi vaaran hetkiä ei kohdata joka päivä, eikä palokunnan apua ole viime vuosina kovinkaan usein toden teolla tarvittu, mutta Vapaapalokunnassa huomiomme on aina eikä vain vaaran hetkellä kiinnittynyt sen herkeämättömään valppauteen, sen väsymättömään harjoitteluintoon mahdollisesti uhkaavan vaaran varalle, järjestykseen, tahdikkuuteen ja ryhtiin, joka sen esiintymisessä on aina näkynyt, sen erinomaiseen toverihenkeen, jonka vuoksi sitä juuri ansaitsee kutsua ryhmäksi ja jonka ansiosta sen jokaisen jäsenen mieltä ylevöittää ajatus, että hän elää ja toimii jonkin itseään korkeamman, jonkin yleisesti hyödyllisen puolesta. Juuri tämä ylevä ryhmähenki takaa Vapaapalokunnalle ainiaan Helsingin kaupungin asukkaiden kunnioituksen, ja tätä kunnioitusta pyydän nyt osoittamaan äänekkäällä hurraa-huudolla Helsingin kaupungin Vapaapalokunnalle.
Tervehdys otettiin vastain kiivain eläköön-huudoin, minkä jälkeen soitettiin Porilaisten marssi, ja sitten yksi vapaapalokunnan johtajista, maisteri V. Öhberg vastasi palokunnan puolesta.
Maist. Öhberg kiitti palokunnalle kohdistetusta onnentoivotuksesta; sanoi, että puhujan ylistämän toverihengen vuoksi olisi tärkeää, että palokunta pääsisi toisinaan kokoontumaan juhlien merkeissä, miksi, kun palokunta nyt vailla omaa syytään oli estynyt viettämästä vuosijuhliaan tavanomaiseen tapaan, sille oli erityisen rakastettavaa ja rohkaisevaa, että se oli kutsuttu H:gin asukkaiden järjestämään juhlaan. Tämä ei liioin ollut ensimmäinen kerta, kun palokunta oli saanut nauttia H:gin kaupungin hyväntahtoisuudesta. Yhdistyksen perustamisesta lähtien kaupunki oli tukenut sitä monin tavoin, eikä koko palokuntaa olisi olemassakaan ilman tätä tukea. On kuitenkin luonnollista, että sitä tuetaan tällä tavoin, koska sen lisäksi, että palokunta pyrkii toimimaan kaupungin parhaaksi, sen turvallisuuden ja viihtyisyyden lisäämiseksi, Helsinki on aina ollut valmis rohkaisemaan kaikkia yhteiseen hyvään tähtääviä pyrkimyksiä osoittaen näin olevansa Suomen pääkaupungille suodun kunnian arvoinen. Ja puhuja uskoi kaikkien olevan varmoja siitä, että kaupunki ansaitsee jatkossakin kaiken tämän kunnian; ja siksi myös palokunta kohotti riemuiten eläköön-huudon H:gin tulevaisuudelle ja sen tehtävälle toimia koko maallemme esikuvana kaikessa hyvässä.
Sen jälkeen juhlapuheet päätettiin ”eläköön-huudolla maamme muille palokunnille”, jonka oikeustieteen kandidaatti L. Mechelin esitti suunnilleen seuraavin sanankääntein:
Tässä tilaisuudessa, kun kansalaiset, niin naiset kuin herratkin, ovat monilukuisina kokoontuneet tunnustuksen ja kunnioituksen eleenä H:gin vapaapalokunnalle, mielestäni meillä pitäisi olla kaksin verroin aihetta iloon ja tyytyväisyyteen, koska tiedämme, että tämä tulelta ja paloilta suojautumiseksi vapaaehtoisvoimin perustettu yhdistys ei ole maassamme ainoa lajissaan vaan myös monissa muissa maamme kaupungeissa on muodostunut samankaltaisia vapaaehtoisyhdistyksiä, – joita kaikkia innoittaa mitä parhain henki ja jotka kaikki astuvat vaaran hetkellä riviin täynnä tarmoa ja rohkeutta, ja siksi yleinen myötätunto on niiden kaikkien puolella. Se, että näin on tapahtunut, että sama ajatus on saanut vastakaikua niin monella taholla ja otettu kaikkialla vastaan lämpimästi ja vakavasti, se osoittaa selvästi, että harvaan asutussa, köyhässä maassamme esiintyy kuitenkin orastavaa yhteisöllisyyttä, joka kehittyy aina vain enemmän ja auttaa isänmaata kohoamaan yhä korkeammalle. Iloitkaamme siitä koko sydämestämme ja pitäkäämme aina mielessä, että paljon hyviä ja suuria asioita on mahdollista saavuttaa, kun ihmiset kokoavat voimansa yhteiseen työhön, kun jokainen ei vain omalla tahollaan uurasta ja ponnistele menestyäkseen elämässä vaan kaikki osallistuvat myös aktiivisesti kansalaiselämään eivätkä emmi uhrata hieman aikaa ja vaivaa sellaisiinkin pyrintöihin, jotka edistävät yhteiskunnan parasta. Saattaahan tämä vaiva toisinaan tuntua hyödyttömältä, eikä siitä aina saa edes kiitosta osakseen, varsinaisesta palkkiosta tai voitosta puhumattakaan. On kuitenkin palkkio, josta ei koskaan jää paitsi, ja se on sisäisen tyydytyksen tunne siitä että on epäitsekkäästi osallistunut hyvään ja jaloon hankkeeseen. Tämä tunne leviää rintaan kuin lämmittävä auringonpaiste, ja elämän hienoimpia juhlahetkiä on se, kun se saa sydämen lyömään kiivaammin.
Kas niin, edetköön kansalaisten yhteisöllisyys maassamme ripein askelin! Syntyköön täällä monia samankaltaisia vapaaehtoisyhdistyksiä, jotka toimivat yleishyödyllisessä tarkoituksessa, järjestyksen ja turvallisuuden, sivistyksen ja vapauden puolesta. Ja ansaitkoot nämä uudet yhdistykset sitten samanlaista yleistä ja jakamatonta kunnioitusta kuin vapaapalokunnat ovat tänään saaneet osakseen! – Nämä toiveet mielessä – ja toivon että Te kaikki jaatte ne kanssani – pyydän nyt H:gin kaupungin vapaapalokuntalaisia ja kaikkia muita läsnäolijoita yhtymään sydämelliseen eläköön-huutoon kaikille muiden kaupunkien vapaapalokunnille!
Kun puheen jälkeen oli esitetty ”Maamme-laulu”, paikalle kokoontunut yleisö levittäytyi varsin avaralle juhlapaikalle, missä palokunta kohotti tuttuun tapaan riemuhuutojen säestyksellä päällikkönsä käsivarsilleen ja lennätti heidät iloiten korkealle ilmaan. Sen jälkeen alkoivat tanssit luonnon helmassa, ja ne jatkuivat, kunnes pimeän tultua palokunta soitettiin koolle, minkä jälkeen se poistui marssien hyvässä järjestyksessä tästä iloisesta ja onnistuneesta juhlasta. Illan kuluessa saapui suosionosoituksin vastaanotettu sähkösanoma maamme vanhimmalta palokunnalta, Turusta, ja se kuului näin:
Toverit!
Samoin tuntein, joiden johdosta jouduitte perumaan vuosijuhlanne, lähetämme teille lämpimät onnentoivotukset tänä päivänä kun Helsingin yhteiskunta osoittaa teille tunnustuksensa.
Kuten jo eilen ilmoitimme, juhlapaikalla oli noin 3 000 henkilöä – osanottajaa ja vierasta – aitauksen ympärillä olleiden noin 4 000 henkilön lisäksi.
Selontekomme lopuksi lainaamme erään palomiehen lausahdusta, että ”juhla tuntui palokuntalaisista yhtä piristävältä kuin – kunnon tulipalo!”
Brandkårsfesten.
Om någon spåman ännu för ett tiotal år sedan hade velat framkomma med en profetia att i detta Helsingfors, der samhällslagren ännu höllo sig så fjerran åtskilda från hvarandra, man inom en mycket snar framtid skulle få se alla klasser af begge könen samlade inom ett gemensamt område till ett festligt lag och att de der enhvar skulle röra sig fullkomligt fritt från allt tvång, den höga embetsmannen bredvid den simple arbetaren, hans hustru eller systrar bredvid damen från den s. k. societeten, samt alla gradationer deremellan, – om någon hade förutspått detta, så hade han åtminstone varit utsatt för ett tviflande leende. – Och dock är det i dag icke blott en verklighet utan en såsom högst naturlig ansedd sak. – Det är den nya tiden som vaknar, som alltmera gör menniskovärdet gällande äfven bredvid börd, samhällsställning eller högre bildning. Det är de första yttringarne af en solidaritet, som framträdt, isynnerhet vid den frivilliga brandkårens fester, och det är ett godt tecken för en stigande bildnigsnivå hos hela samhället, att de olika lagren tryggt och med nöje sämjas sida vid sida. De sky icke mera hvarandra, och de hafva en känsla af att ömsesides verka godt, de ena genom bildande föredöme och närvaro, de andra genom att inom de bättre lottade klasserna skingra en kanske alltför mycket rålande fördom om råhet och låghet i sinnelag och seder hos dem, för hvilka ödet utstakat den hårdare lotten att med träget dagligt kroppsarbete kämpa för brödet. Utom den effektiva nyttan i afseende å skydd för hem och härd, hafva vi äfven att tacka de första folkassociationer i vårt land – de frivilliga brandkårerne, – för denna nivellering af samhället. Och det är någonting godt och glädjande, åt hvilket fosterlandsvännen endast bör önska än vidare utveckling. Endast så kan det gå framåt.
Särskildt vid den fest, som hufvudstaden i förrgår firade för att ära männen af folket, hvilka utan ersättning och utan annan fröjd än det egna medvetandets, disciplinerat sig såsom kår och ställt sig redobogne att offra tid och beqvämlighet för kommunens bästa, särskildt nu var deltagandet naturligtvis större än vanligt. Utan anledning hade man sårat denna kårs känslor, och då den med värdig besinning inställde sin sedvanliga fest efter slutade sommaröfningar, skyndade sig hela samhället att gifva ett festligt erkännande åt dess hållning genom att inbjuda kåren såsom dess hedersgäster för aftonen. På anteckningslistorna inströmmade rikliga bidrag från alla håll, och sammanräknadt med den fartställda antréafgiften för deltagarne i festen, uppgick beloppet till i det närmaste tre gånger hvad kostnaderna erfordrade. En större sympati för kårens känslor – och en större dementi mot kårens vederdelomän – kunde icke gerna gifvas.
Festdagen hade det herrligaste väder till sitt förfogande: en klar sol och en mild sommardag. Den outröttliga festbestyrelsen hade inom ett par dagar framtrollat alla förberedelser och gjort den i Kajsaniemi utvalda öppna platsen till en den mest inbjudande festlokal i det gröna, omgifven af parkens lunder och ståtligt prydd för tillfället. I midten reste sig en präktig, sexton famnar hög majstång, med sin blomsterprydda krona och sina talrika vimplar; rätt framför stod musikestraden, från hvilken först finska gardets och sednare en rysk militärmusiks toner ljödo, och framför estraden var den vackra, rödbeklädda och blomstersirade talaretribunen anbragt. På begge sidorna voro iordningsställda flaggbeprydda och i grönt dekorerade estrader för damerna och midtemot vinkade med inbjudande förfriskningar en väldig, likaledes utsirad bufett. Med ihärdighet hade en mängd damer och herrar de föregående dagarne under arkitekten Branders hufvudsakliga ledning arbetat på festplatsens hastiga iordningsställande. Endast frivilliga brandkårens af Helsingfors damer förärade och nu plötsligen såsom samhällsvådligt ansedda hedersstandar saknades vid festen – ”af oförutsedda omständigheter”, som det heter vid censurmissöden. – Redan långt före den utsatta tiden började parken och festplatsen att fyllas af den så vackert sammanblandade menigheten af olika stånd och vilkor, och vid festtidens inbrott intågade den hurtiga frivilliga brandkåren på platsen under tonerna af Collans Wasamarsch. Sedan den bildat front framför talaretribunen, helsades den på Helsingfors kommuns vägnar af rådmannen, juriskandidaten E. Bergh med ungefär följande på kåren synbarligen anslående ord:
Jag har blifvit uppmanad att utbringa en välkomstskål för den aktningsvärda kår, till heder för hvilken så talrika medlemmar af alla samhällsklasser i Finlands hufvudstad i dag här sammankommit, – för Helsingfors stads Frivilliga Brandkår. Omständigheter, öfver hvilka jag i denna festliga stund helst kastar glömskans slöja, hafva manat oss att denna gång gifva ett högtidligare uttryck än vanligt åt de sympathier, hvarmed den Frivilliga Brandkåren ända ifrån dess första stiftelse blifvit omfattad af alla stadens innevånare. Dessa sympatier, detta i vår kommun mer än ovanliga intresse skulle hafva sitt fulla berättigande ensamt i det allmänt nyttiga ändamål, för hvilket kåren bildat sig, uti dess ädla syfte att räcka hjelpsam hand åt medmenniskor till räddande af lif och egendom. Men det är likvisst icke på denna, ehuru ganska reella, grund ensamt som våra sympatier för den Frivilliga Brandkåren bero. Vi egna en skyldig tacksamhet – någon gång tillochmed beundran – åt den snabbhet, det mod, den energi, hvarmed kåren i farans stund skyndar till vår hjelp, och åt de vackra, ofta förvånande resultater, som genom dess mellankomst åstadkommits. Lyckligtvis äro dock farans ögonblick icke dagliga, och på de sednare åren har kårens biträde ej så särdeles ofta blifvit allvarsamt påkalladt, men hvad som städse, icke blott i farans stund, hållit vår uppmärksamhet fästad vid den frivilliga Brandkåren har varit dess oaflåtliga vaksamhet, dess oförtröttade flit uti öfningar, för att möta en möjligen hotande fara, den ordning, takt och hållning hvarmed den alltid uppträdt, dess utmärkta kamratanda, hvilken just gör en förtjent af benämningen kår och som gifver hvarje medlem af densamma det upphöjda medvetandet, att han lefver och verkar för något högre än sig sjelf, för något allmänt nyttigt. Det är denna upphöjda kåranda, som alltid skall försäkra den Frivilliga Brandkåren om Helsingfors stads innevånares aktning, en aktning som jag blifvit anmodad att betyga kåren medelst ett högt hurra för Helsingfors stads Frivilliga Brandkår.
Efter lifliga lefverop, hvarmed denna helsning emottogs, uppspelades Björneborgarnes marsch, hvarefter å frivilliga brandkårens vägnar en af cheferne, magister V. Öhberg svarade.
Mag. Öhberg tackade för den välönskning, som utbragts för kåren; sade, att det för den kamratskap, talaren hos kåren lofordat, vore godt, att den någon gång finge sammankomma till ett festligt lag, hvarföre, då kåren nu utan sitt förvållande blifvit hindrad att på öfligt sätt fira den vanliga årsfesten, det var för densamma särdeles kärt och uppmuntrande, att blifvit inbjuden till en fest af H:fors invånare. Det var också icke första gången kåren erfor ett välvilligt bemötande af H:fors stad. Allt ifrån det föreningen stiftades, har den på mångfaldigt sätt understödts af staden, ja, kåren skulle ej kunnat ega bestånd, om den ej varit i åtnjutande af detta understöd. Men det är naturligt, att ett sådant understöd kommit den till del, ty utom det, att brandkårens verksamhet afser stadens bästa, dess säkerhet och trefnad, har Helsingfors städse varit redoboget att uppmuntra allt, som åsyftat allmänt väl, deri visande sig vara värdigt äran att vara Finlands hufvudstad. Och att det framgent skall vara värdigt denna ära, derom trodde talaren alla öfvertygade; hvarföre också brandkåren med glädje höjde ett lefve för H:fors framtid, för dess uppgift att vara en förebild i allt godt för hela vårt land.
Festtalen afslötos härefter med ett ”lefve, för landets öfriga brandkårer”tillagt av utgivaren, utbragt af juris kandidaten L. Mechelin i ungefär så affattade ordalag:
Vid detta tillfälle, då medborgare och medborgarinnor talrikt samlats för att egna en gärd af erkänsla och aktning åt frivilliga brandkåren i H:fors, synes det mig att vi borde känna dubbel anledning till glädje och tillfredsställelse genom medveta det af denna frivilligt ingångna förening till skydd emot eld och brand icke är den enda i landet, utan att tvertom äfven i många andra städer enahanda frivilliga föreningar bildat sig, – alla lifvade af den bästa anda, alla med kraft och mod trädande i ledet när farans stund är inne, alla derföre uppburna af allmänhetens sympathier. Att så har skett, att samma idé vunnit genklang på så många håll och öfverallt omfattats med värme och allvar, det bevisar klarligen att i vårt glest befolkade, fattiga land dock finnes en gryende samfundsanda, som mer och mer skall utveckla sig och bidraga till fosterlandets höjande. Må vi af hjertat glädjas häröfver och må vi städse besinna att mycket godt och mycket stort kan uträttas, när menniskorna förena sina krafter till gemensamt arbete, när icke blott enhvar på sitt håll sträfvar och äflar för sin egen fortkomst i lifvet, utan när alla äfven verksamt deltaga i det medborgerliga lifvet och icke sky att offra någon tid och någon möda äfven för sådana ändamål genom hvilka samhällets väl befrämjas. Väl kan det stundom synes som vore denna möda lönlös, ja kanske har man ej alltid ens tack derför, än mindre någon direkt belöning eller vinst. Men det finnes en belöning som icke uteblir, och det är känslan af inre tillfredsställelse deröfver att man oegennyttigt medverkat till ett godt och ädelt företag. Denna känsla, den går som ett värmande solsken genom bröstet, och det hör till lifvets bästa högtidsstunder när den bringar hjertat att klappa med lifligare slag.
Välan, måtte den medborgerliga samfundsandan i vårt land raskt gå framåt! Måtte här uppstå många sådana frivilliga föreningar som arbeta för allmännyttiga ändamål, för ordning och säkerhet, för bildning och frihet. Och måtte dessa nya föreningar sedan göra sig förtjenta af lika allmän och odelad aktning som de frivilliga brandkårerna det gjort! – Det är med dessa önskningar i sinnet – och jag hoppas att I alla delen dem – som jag nu ber H:fors stads frivilliga brandkår och samtliga öfriga här närvarande instämma i ett hjertligt lefve för alla de frivilliga brandkårerna i andra städer!
Sedan ”Wårt land” utförts efter detta tal, skingrade sig den församlade menigheten kring den ganska rymliga festplatsen, der sedan på öfligt sätt brandkåren under jubel lyftade sina chefer på armarne och i glädjen svingade dem högt i luften. Dansen i det gröna vidtog härefter och fortgick intill dess vid mörkrets inbrott brandkåren sammanblåstes och i god ordning aftågade från den lifvade och lyckade festen. Under aftonens lopp anlände ett med bifall helsadt telegram från den äldsta brandkåren i vårt land, den i Åbo, så lydande:
Kamrater!
Delande den känsla som föranledade Eder inställa årsfesten sända wi wår varma lyckönskan på denna dag då Helsingfors samhälle visar Eder sin erkänsla.
Som vi redan i går nämnt, voro omkring 3 000 personer – deltagare och gäster – tillstädes på festplatsen, förutom de omkring 4 000 personer, hvilka omgåfvo inhägnaden.
Vi sluta redogörelsen med att citera en brandkårsmans yttrande, ”att festen på kåren verkat lika lifvande som – en dugtig eldsvåda!”