3.8.1860 LM–Fredrik Idestam

Vaikutelmaa pitää käyttää niin kauan kuin se vielä on tuore, jos sitä aikoo jotenkin välittää. Periaatteeni on siksi, että koetan vastata kirjeeseen mahdollisimman pian sen jälkeen kun se on saapunut: jos asiaa lykkää muutamalla päivällä, se venyy helposti viikoiksi. Sain kirjeesi 29. kesäkuuta iltapäivällä. Sydämellinen kiitos siitä ja ensiksi siitä hyvästä uutisesta, että seisot kuivalla maalla – vilpittömät onnitteluni siitä! Kunpa se päivä koittaisi (olen tyytyväinen jos se voi tapahtua viiden vuoden odottelun jälkeen) jolloin sinä voit onnitella allekirjoittanutta omilla jaloillaan, tai oikeammin omillaan, seisomisesta ... Tuo mietelmä ei oikeastaan kuulu tähän, mutta jotenkin se juolahti tässä mieleen – – Koko kesää ei vielä ole menetetty, kaunis elokuu satoineen ja iloisine ilmeineen on sinulle tarjolla nautittavaksi. Kunpa sen myötä vahvistuisit ja piristyisit niin että kaikenlainen ”vetisyys” katoaisi – siis ettei ruumiisi sukella veteen eikä sielusi elämän yleisistä aihepiireistä sentimentaalisuuteen!

A propos: miten on meidän asuntosuunnitelmiemme laita syksyksi? Sinä tietenkin asut edelleen, koska äiti niin toivoo, Mellinin-Jägerhornin huoneissa. Mutta miten on, voisinko olla huonetoverisi kuten viime lukukaudellakin? Minä tulen esiintymään hyvin vaatimattomasti, – mitä varoihin tulee – ja minusta on yhtä hauska asua sinun kanssasi kuin aiemminkin. On totta, että meillä oli hiukan ahdasta. Mutta monet asuvat vielä ahtaammin. Ja jos sinä käyttäisit niin usein tarjolla olevaa eteistä, kumpikaan ei kärsisi vääryyttä – minä tietenkin terveenä miehenä pitäisin oman huoneeni, jotta sinä sairas mies voisit olla lämpimämmin. ”Sehän on vain yksi projekti”, kuten Torsten sanoo, mutta siinä on niin monenlaista etua – ja sikäli kuin ymmärrän, molempien kannalta – minä pääsisin asunnon etsimisestä, johon hukkaantuisi ehkä paljonkin aikaa, enkä sitäpaitsi saisi mistään yhtä halvalla – enkä myöskään jäisi vaille sinun seuraasi, jolle sympatian ja tavan voimasta olen oppinut antamaan suuren arvon. Sinä taas voittaisit puolet vuokrasta, etkä joutuisi olemaan yksin pimeinä hetkinä ja mahdollisesti uusiutuvan sairaalloisuuden oloissa. – Kuitenkin, tee niin kuin tahdot. Ahkeria meidän kummankin täytyy kai olla, sillä onhan meillä kummallakin kaikki syyt kiirehtiä omaa tutkintoamme.

On sellainenkin mahdollisuus, että Göös matkustaa syksyllä ulkomaille pedagogisen tuen turvin ja siinä tapauksessa minä saan hänen Leinbergin minulle lupaamat lyseon maantieteen ja aritmetiikan tuntinsa. Jos siinä tapauksessa saisin asunnon läheltä lyseota, voisin ehkä ottaa sen. Tämän aiheen laajan käsittelyn sallit kai tulevalle juristille, jonka toki täytyy totutella pikkutarkkaan täydellisyyteen.

Minun kirjeessäni oli kieltämättä se aukko, että en kertonut enempää Tollin perheestä. Se johtui siitä että minun piti kerta kaikkiaan lopettaa sen kirje, että sain sen lähtemään sinä päivänä. – Mutta enpä voi heistä myöskään paljoa sanoa. Pääasiallisesti on kuten ennenkin. Viipuriin he ovat jotenkin sopeutuneet, vaikkeivat erityisesti viihdy siellä. Jotkut – kuten Daehn – arvelevat, että tytöt ovat menettäneet ulkoisesti jotain, mutta minun silmissäni – jotka tosin eivät ole kovin teräviä arvostelijoita tällä alalla – he ovat yhtä kauniita kuin ennenkin; tyyli ja luonne ovat muuttumattomat. Heidän tuttavistaan miellyttävimpiä ovat heidän sanojensa mukaan Hackmanit (kielet ovat olleet kerkeitä sielläkin, joten minä hämmennyin oikein kunnolla). Ukko Tollin asema virassaan on Boijen typeryyden vuoksi epämukava, siitä saat kuulla suullisesti.

Meidän viihtyisään kesäämme tuli surullinen keskeytys viikko sitten kun isä vilustui. Se on jo paranemaan päin, mutta nyt täytyy tietysti olla hyvin varovainen, ettei se uusiudu. Muuten aika kyllä kuluu nopeaan, luen aika lailla, – ajattelen, kuvittelen – ja jopa murehdin toisinaan. Ja kuunteleln puiden havinaa tuuheissa lehdoissamme. Perheväkeni on sitä mieltä että minun ei pitäisi pitäisi olla niin vakava – ja ajattelen niin itsekin – mutta olen sitä edelleen. Kun 21 vuoden iässä on korviaan myöten veloissa – ja tullut petetyksi ensirakkaudessaan –, eikä ole tulevaisuudensuunnitelmaakaan, jonka eteen voisi täydellä halulla ja innostuksella työskennellä, – niin on ymmärrettävää, että hymy ei enää ole niin tavallinen vieras huulillani. Siihen tarvittiin ylimääräisiä keinoja kuten pilailevien poikien porukka, höyryävä booli, ja juhliva ”antaa mennä” -tyyli, joka ei uhraa hetken iloja huomisen huolien vuoksi. Olen todella ollut ymmälläni, pitäisikö minun suuntautua juridiikkaan – valtiomiesuralle, hienosti sanottuna. Kirjallinen elämä väikkyy aina väliin mielessäni. Mutta sitten tunnen taaskin, etten ole saavuttanut enkä ehkä koskaan saavutakaan sitä stoalaista tilaa kun henki uppoaa kokonaan tieteen syvyyksiin, elää sen tyynessä viileydessä ja imee siitä kaiken autuutensa. Ja sellainen pitää tiedemiehen olla. Minä tarvitsen elämää, kuohuvaa elämää kirjavine käänteineen. Kaipaan loputtomasti rakkautta – onnellisuutta toisten kanssa ja toisten hyväksi – jotakuta toista. Sitä eivät oppineet tutkimukset tyydytä. Mutta jos sitä ei voi täysin tyydyttää, se purkautuu ehkä sitäkin voimakkaammin tekoja toimintaa täynnä olevassa puuhakkaassa elämässä. Ja tunnen sitäpaitsi syvästi, että ihminen voi hyödyttää isänmaataan elämällä sen lakien turvaamisen ja oikeuksien suojelemisen hyväksi. Kunpa jokainen, joka Suomessa suuntautuu tällaiseen, osaisi kivettää itsensä itämaisen korrruption seireenilauluilta. Meidän olemassaolomme riippuu suoranaisesti tästä.

Mutta on keskiyö, minun täytyy tyyntyä ja lopettaa. Hyvää yötä. Toivon että unien henki soisi sinulle iloisempia unia kuin mitä se yleensä antaa ystävällesi