8.3.1862 Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
Karhusuo 8. maaliskuuta 1862
Kallis ystävä!
Emme voi mitenkään selittää pitkää vaitioloanne, sillä sairaus ei voi olla syynä, koska Alexis olisi kertonut siitä – toki olkoon miten on – kirjoitan Teille kuitenkin, sillä kuka tietää, onko tämä viimeinen kerta kun voin rauhassa uskoutua ystävälleni, joten asiaan: voitteko kuvitella, millainen surullinen muutos meillä on edessä: meidän on viikon kuluessa muutettava Saarelaan, ja siis pysyvästi – näin kuuluu anoppini käsky, jota emme voi uhmata, koska mehän emme valitettavasti itse omista mitään, sillä kaikki on hänen omaisuuttaan.
Syytä tähän äkilliseen päätökseen en halua kirjeessä avata, vain sen verran että äiti toivoo pelastavansa poikansa täydelliseltä tuholta, kun hänellä on tämä silmiensä alla. Hän saattaa tarkoittaa hyvää, mutta pelkkä uhkaus olisi ehkä ollut hyödyksi, sen sijaan pelkään että toteutuksesta tulee vain vahinkoa. Anoppi näet haluaa, että Nikolain on kuitenkin vastattava Karhusuosta, minkä vuoksi tämän on käytävä siellä joka toinen päivä, ja juuri se yksinolohan on N:lle pahinta! Mutta anoppi, itsevaltainen kun on, ei halua kuulla mitään vastaväitteitä, ja minun on siksi pitänyt kärsiä häneltä mitä törkeimpiä loukkauksia, kuten myös syyllistämistä että vain minä yksin olisin pojan onnettomuuden aiheuttaja! Tämä johti riitaan, ja minun piti kestää voimakas kamppailu – ja kaiken tämän jälkeen ei kuitenkaan mitään muuta ulospääsyä kuin täytyä muuttaa hänen luokseen! Tästä voitte varmaan päätellä, millainen mielialani on! Niin paljon huolta ja murhetta kuin olen kärsinytkin niin voin kyllä sanoa, ettei mikään ole vienyt minua sellaisen epätoivoon kuin tämä isku. Täällä olen sentään pystynyt hallitsemaan ja vallitsemaan mieleni mukaan, pystynyt rauhassa ajattelemaan ja itkemään! Rakkaat kukkaseni, nämä viihtyisät huoneet jotka herättävät muiston niin monista mukavista hetkistä – kaikki, kaikki pitää minun jättää ja taas laittaa ne kahleet, jotka luulin viisi vuotta sitten iäksi viskanneeni pois!
Voi! Tämä on kovaa – ja epätoivossani mietin, miksi minulle on sälytetty niin hirvittävän paljon kurjuutta ja eikö tämä surkea elämä jo lopultakin päättyisi! Poloiset vanhemmat ovat aivan murheissaan, ja minua surettaa kaksin verroin että heidän pitää vielä vanhoilla päivillään kantaa niin paljon huolta minun tähteni! Nikolai oli aluksi aivan masentunut, mutta näyttää tavanomaisella kepeämielisyydellään nytkin ottavan asian paljon kevyemmin ja on sitä mieltä, että ellei hän jaksa äitinsä luona, niin hän hakee Venäjältä jotain paikkaa, sillä Suomeen hän ei sitten halua jäädä, vaikka neuvoin häntä vuokraamaan jostain maatilan, mikä nähdäkseni olisi hänelle parasta, sillä moisella luonteettomuudellaan hänellä tuskin on odotettavissa mitään virkaa, ja silloin ei oltaisi liioin kokonaan erossa Alexisista, mikä toki myös on tärkeä peruste! N. ei kuitenkaan ole kanssani samaa mieltä, sillä hänen mukaansa Alexisista tulee huolehtimaan äiti, ja pikku Hugon voi yhtä hyvin kasvattaa Venäjällä sitten kun niin pitkällä ollaan. Tällaiset ovat nyt hänen suunnitelmansa, ja minulle jää vain valinta: joko jäädä anopin luo tai seurata N:a Venäjälle, kumpikin yhtä surullisia – ja mikäli siihen päädytään, niin minulla tulee olemaan raskas taistelu itseni kanssa, sillä vaikka sydämeni käskee jäämään Pockus-raukan luokse, jotta tälle jäisi äiti, niin toisaalta omatunto kehottaa olemaan jättämättä onnetonta isää, jotta olisin voimieni mukaan hänen rinnallaan neuvomassa!
Voisinko olla hänelle siten hyödyksi, Luoja tietää, ja sitten jää myös kysymys, kumpi velvollisuus on suurempi – aviomiestä vai lapsia kohtaan? Toki ennen kuin ollaan siellä asti voi moni asia vielä muuttua, minulla on jo kylliksi murheita, joten miksi piinata itseään sellaisella mikä ei ole vielä ajankohtaista! Täten lopetan murheellisen epistolani.
Original (transkription)
Karhusuo den 8ten März. 1862.
Theurer Freund!
Ihr langes Stillschweigen können wir
uns gar nicht erklären, denn Kranck-
heit kann nicht die Ursache davon
sein indem Alexis es uns dann mit-
getheilt hätte – doch dem sei nun wie
es wolle – ich schreibe Ihnen dennoch –
denn wer weiß ist es das letzte mal,
daß ich mich dem Freunde ungestört
mittheilen kann – also zur Sache: dencken
Sie sich, welch eine traurige Verände-
rung uns bevorsteth: wir sollen binnen
einer Woche wieder nach Saarela ziehen –
und zwar für immer – so lautet der
Befehl meiner Schwiegermutter, dem
wir uns nicht wiedersetzen können,
indem wir ja leider nichts selbst besit-
zen, da Alles ihr Eigenthum ist.
Der Grund dieses plötzlichen Entschlußes
mag ich nicht einem Briefe anvertrauen
nur so viel, daß die Mutter hofft, den
Sohn vom gänzlichen Untergange zu retten
|2|
wenn sie ihn unter ihrer Augen hatt.
Ihr Wille mag gut sein, doch wäre
die Drohung allein, vielleicht von Nutzen
gewesen, statt deßen die Ausführung
fürchte ich nur schaden wird; denn sie
will, daß er Karhusuo doch bewirthschaften
soll, weshalb er all ander Tag hinfahren soll,
und gerade das Alleinsein ist ja für ihn das
schlimmste! doch herrschsüchtig wie sie ist,
will sie auf keine Vorstellungen hören,
und hab ich deshalb von ihr die gröbsten
Beleidigungen erleiden müßen – so wie
auch die Beschuldigung, daß nur ich allein
die Stifterin seines Unglücks wäre!
Dieses führte zu Erörterungen wo ich ei-
nen heftigen Kampf auszustehen hatte –
und nach allem diesem dennoch kein
andrer Ausweg als zu ihr hinziehen zu
müßen! nach allem diesemstruket hieraustillagt können
sie wohl schließen wie mir zu Muthe ist!
hab ich auch viel Kummer und Sorge erlitten
so kann ich wohl sagen daß keines mich
so zur Verzweiflung gebracht als dieser Schlag.
Hier konnte ich doch nach Gutdünken
schalten und walten, konnte ungestört den-
cken und weinen! Meine lieben Blumen
diese gemüthlichen Zimmern welche mir
|3|
so manche angenehme Stunde ins Gedächt-
niß rufen – Alles – Alles soll ich verlaßen
und wieder die Feßeln anlegen die ich
vor fünv Jahren für immer abgestreift glaubte!
Oh! es ist hart – und in meiner Ver-
zweiflung dencke ich – warum denn mir
so entsetzlich viel Jammer zu gemeßen
worden und ob dieses elende Leben nicht
endlich einmal ein Ende nimmt! Meine
armen Eltern sind sehr betrübt und
mich grämt es doppelt daß sie auf
ihre alten Tage meinetwegen noch so
viel Kummer erleben sollen!
Nicolay war anfänglich ganz muthlos,
doch mit seinem gewöhnlichen Leichsinn
scheint er auch jetzt die Sache viel
leichter zu nehmen, und meint, wenn
er es nicht bei ihr aushält, so wird
er sich im Rußland um eine Stelle
suchenstruket umsehen, denn in Finnland
will er dann nicht bleiben obgleich
ich ihm rieth irgend wo ein Gut zu
arrendiren, welches nach meiner Ansicht das
Beste für ihn wäre, denn mit seiner
Charackterlosigkeit kann er schwerlich einem
Dienste bevorstehen, und dann würde man
ja auch nicht ganz getrennt von Alexis sein
|4|
welches ja doch auch ein wichtiger Grund
ist! Er ist aber nicht meiner Meinung,
denn für Alexis, findet er, wird die
Mutter schon sorgen, und der kleine
Hugo kann eben so gut in Rußland er-
zogen werden wenn er einmal so weit
kommt. Dieses sind nun seine Projecte,
und mir bleibt nur die Wahl: ent-
weder bei ihr zu bleiben, oder ihm
nach Rußland zu folgen, das eine
so traurig wie das Andre – und sollte
es dazu kommen – so werde ich einen
schweren Kampf mit mir selbst zu be-
stehen haben – denn spricht auch das Herz
dafür bei meinem armen Pockus zu
bleiben damit ihm doch die Mutter bliebe,
so ermahnt anderseits das Gewißen den
unglücklichen Vater nicht zu verlaßen
um ihm wenigstens so viel es in mein-
nen Kräften steth warnend zur Seite zu stehen!
Ob ich ihm dabei nützlich sein könnte, daß
weiß Gott und dann bleibt auch die Frage
welche der Pflichten die größere ist – für den
Mann oder die Kinder? Doch bis es so
weit kommt kann sich ja noch vieles ver-
ändern ich hab ja schon genug der Sorgen
wozu mit dem sich zu quälen was noch nicht da
ist! Hiermit endige ich meine traurige Epistel.
Karhusuo den 8 mars 1862.
Dyre vän!
Er långa tystnad har vi ingen förklaring för då sjukdom inte kan vara anledningen. Alexis skulle i så fall meddelat oss – men det får vara som det är – jag skriver i vilket fall som helst – vem vet, kanske är det sista gången att jag ostört kan berätta för vännen – alltså till saken: tänk vilken sorglig förändring som väntar oss: vi skall flytta till Saarela inom en vecka – och det för alltid – så lyder min svärmors befallning som vi inte kan motsätta oss då vi ju tyvärr inte äger någonting. Allt är i hennes ägo.
Orsaken till detta plötsliga beslut vill jag inte anförtro ett brev. Endast så mycket: Modern hoppas att hon kan rädda sonen från en fullständig undergång när hon håller uppsikt över honom. Hennes vilja må vara god men bara hotet hade kanske varit av nytta. Jag befarar att utförandet bara skadar. Hon vill nämligen att han ändå förvaltar Karhusuo och därför skall han åka dit varannan dag. Men just ensamheten är ju värst för honom! Men härsklysten som hon är vill hon inte höra invändningar och därför har jag måst lida de grövsta förolämpningar från hennes sida – liksom förebråelsen att jag ensam skulle vara upphovet till hans olycka!
Detta ledde till en diskussion och jag hade att utstå en häftig kamp – och efter allt detta fanns det ändå igen annan utväg än att måste flytta till henne! Av detta kan Ni nog sluta er till hur jag kände mig till mods! Även om jag lidit mycket bekymmer och sorg så kan jag nog säga att ingenting bragt mig mer till förtvivlan än detta slag. Här kunde jag styra och ställa som jag fann för gott, jag kunde tänka och gråta ostört! Mina kära blommor, dessa trevliga rum som får mig att minnas en eller annan trevlig stund – allt – allt skall jag lämna och jag skall sätta mig i bojor igen. Bojor som jag trodde att jag för alltid hade kastat av för fem år sedan! Åh! Det är tungt – och i min förtvivlan funderar jag varför jag har tilldelats så oändligt mycket jämmer och om detta eländiga liv inte äntligen vill ta slut! Mina arma föräldrar är mycket bedrövade och det grämer mig dubbelt att de på gamla dagar ännu skall ha så mycket bekymmer på grund av mig!
Nikolai var helt modfälld i början. Men med sitt vanliga lättsinne verkar han ta det mycket lättare nu och han tycker att om han inte står ut med det så kommer han att leta efter ett ställe i Ryssland. I Finland vill han nämligen inte stanna då, fastän jag rådde honom att arrendera ett gods någonstans. Enligt min åsikt vore det bäst för honom då han med sin karaktärslöshet svårligen kan förestå en tjänst. Dessutom skulle man inte vara helt skild från Alexis, vilket ju också är en viktig anledning! Han håller dock inte med då han tycker att hans moder nog kommer att ta hand om Alexis. Och den lille Hugo kan uppfostras lika bra i Ryssland sedan när han har kommit så långt. Det är hans projekt och jag kan bara välja mellan: antingen stannar jag hos henne, eller så följer jag honom till Ryssland. Det ena är lika sorgligt som det andra – om det händer – så kommer jag att måste utstå en svår kamp med mig själv – fastän hjärtat talar för att stanna hos min stackars Pockus så att han har kvar modern, så manar å andra sidan samvetet att inte lämna den olycklige fadern för att, åtminstone i den mån det står i min makt, stå vid hans sida och förmana honom! Om jag kan vara nyttig för honom, det vete Gud. Och frågan finns kvar vilken av plikterna är den större – mot mannen eller barnen? Men tills det har gått så långt kan ännu mycket ändras. Jag har ju tillräckligt med bekymmer så varför skall jag pina mig med saker som inte ännu är aktuella! Med detta slutar jag min sorgliga epistel.