26.1.1860 Lilly Steven-Steinheil–LM
Finsk text
Torstai-ilta. Karhusuo 26. tammikuuta.
Kallis ystäväni!
Saavuin tänne tunti sitten, matkani päätarkoituksena oli että voisin kirjoittaa rauhassa Teille, sillä Nikolai samoin kuin pikkutyttö ovat yhä kaupungissa. En kuitenkaan tiedä, mitä kirjeestäni tulee, sillä en ole ollut viikkoon kunnossa ja olen sen vuoksi hermostunut ja alakuloinen enkä merkillistä kyllä tälläkään kertaa odottanut Teiltä mitään ilahduttavaa, vaan odotin kirjettä levottomana. Valitettavasti en liioin pettynyt aavistuksessani, joskaan Teidän ei pidä pelätä että teette minusta sen johdosta vielä alakuloisemman, oi ei, kirjoitinhan Teille jo kerran ”En usko rauhaan” ja olen kiitollinen, että olette ystäväänne kohtaan vilpitön ja suorapuheinen, sillä ihmiselle tuo helpotusta, kun hän voi avata ajatuksiaan, ja tämä yksin riittää kun hän tietää tehneensä tietämättään palveluksen ystävälleen.
Mutta kuinka minun pitäisi lohduttaa ystäväraukkaani, oi, valitettavasti en pysty siihen sanoin siten kuin Te, mutta kun sydän, joka täyttyy mitä vilpittömimmästä hyvästä tahdosta ystävää kohtaan, anoo joka päivä tälle taivaasta puhtainta, suurinta onnea, jos se riittää, silloin olen itsekin tyytyväinen. Minua lohduttaa myös eräs toive, uskon nimittäin, että olette liian kaino ja luotatte itseenne vähemmän kuin voisitte; ja mikäli ette saavuttaisikaan korkeinta tavoitettanne, kävisi se vähemmän vanhempienne sydämelle kuin se, että heidän poikansa antaisi liian suurten rasitusten turmella terveytensä. Siksi, ystäväni, säästäkää itseänne, kärsittehän muutenkin niin usein rintakivuista.
Koska nyt pääsin moralisoimaan, haluan myös jatkaa sen parissa: yksi asia kirjeessänne ei ole mieleeni; kirjoitatte, että Teistä on liehittelyillä ja imarteluilla tullut naisten suosikki. Sellaista esittämistä en olisi Teistä uskonut, ja täytyy myöntää että tämä tiedonantonne kosketti minua epämiellyttävästi, sillä se ei liity mitenkään siihen käsitykseen, joka minulla on ollut ystävästäni, joten pyydän että lopetatte tällaiset valheellisuudet. Se, että haluaa yhden naisen vuoksi kostaa kaikille, ei ole jaloa – ja mikä tärkeintä: mies menettää siinä itse yleisen arvostuksensa, sillä naisen tarkkanäköisyys (tämän itserakkaudesta huolimatta) huomaa kyllä pian imartelijan, ja se siitä suosiosta sitten. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni ja toteuttakaa pyyntöni rakkaudesta ystävättäreenne. Tällainen huvittelu on aivan viheliäistä, ja Teillä on muitakin keinoja saavuttaa naisten suosio – mikäli Teidän on niin tehtävä.
Nyt minun on toki kirjoitettava jotain meistäkin. Maikon kanssa menee Jumalalle kiitos päivä päivältä paremmin, joskaan häntä ei voi vielä viikkoon viedä ulkoilmaan, joten jäämme kaupunkiin vielä kahdeksi viikoksi. Minulla olisi siis täysi syy olla tyytyväinen, olenhan säästynyt kaikelta, mikä minua piinaa ja on minulle epämiellyttävää, olen rakkaiden vanhempieni luona, jotka kohtelevat minua rakkaudella ja lempeydellä, ja kuitenkin on hetkiä joina koen olevani niin yksin, haluaisin puhua tunnoistani – silloin kaipaan ystävätärtäni, jolta olen niin usein hakenut ja saanut lohtua mutta jonka valitettavasti olen iäksi menettänyt ja jota kukaan muu ei voi koskaan korvata.
Perjantaiaamuna
Voitteko kuvitella, millainen harmi minua juuri kohtasi: olin juuri kirjoittanut täyteen kirjearkin toisen puolen ja nousin ylös hakeakseni kirjekuoren, kun osuin mustetolppoon ja – töherrettyjen rivien sijaan edessäni on musta tahra. Voi perhana! oli lohtuni – ja nyt taas työn touhuun ennen kuin tulee liian myöhä, sillä iltapäivällä minun pitää taas mennä kaupunkiin Maikoni luo.
Eilisiltana kirjeenkirjoittamiseni estyi aivan odottamatta, kun Nikolai tuli, ja jatkoin sen parissa tänä aamuna, kun hän, omien sanojensa mukaan, lähti Ladojen luo liikeasioissa. Olen myös aivan rauhallisin mielin, sillä sieltä ei ole pelättävissä mitään houkutuksia. Hän on myös viime aikoina ollut melko kiltisti, kun hänellä oli niin paljon puuhaa monissa kirjoitustöissään eikä hän saanut laiminlyödä niitä. Hän vaikutti olevan tyytyväinen viime kirjeeseenne (jota minun oli pakko salassa nauraa) ja on halunnut jo monesti vastata siihen, kuten muihinkin, mutta Tehän tunnette hänet, miten hän ottaa itselleen paljon tekemistä mutta harvoin toteuttaa mitään – sitä paitsi tiedätte hyvin, että hän on laiska kirjoittaja. Älkää siis olko hänelle vihainen, vaan kirjoittakaa edelleen hänelle silloin tällöin, minun vuokseni se on välttämätöntäkin, ja olen vakuuttunut että ystäväni tekee sen siinä tapauksessa mielellään.
Sillä aikaa kun huvittelitte Helsingissä, olemme mekin samaten huvitelleet täällä, sillä serkkuni ja hänen veljensä (madame Engmanin sisarukset) tulon seurauksena perheessämme on ollut vuorotellen tanssiaisia, iltamia ja päivällisiä. Kirjoitin ”huvitelleet”, itse omasta puolestani en ole kokenut mitään hupia, pelkään että olen tulossa vanhaksi tai myös yksioikoiseksi, mutta minua eivät enää kiinnosta nuorten leikkisät keskustelut, saan nykyään enemmän mielihyvää havainnoinnista, mikä näyttää kiusaavan tiettyjä henkilöitä. Hän väistää paitsi minun persoonaani myös katsettani, kun muuten hänen katseensa hymyili minun katseelleni, sen aiheuttaa varmaankin huono omatunto, enkä siksi enää pidä hänestä. Hän tuntuu kuitenkin olevan yhtä iloinen kuin ennenkin eikä jätä väliin yksiäkään tanssiaisia. Eilen hän matkusti kahdeksi viikoksi Pietariin Gromméjen kanssa, jotka olivat täällä vierailulla. Itse en ole tähän mennessä vielä käynyt siellä, sillä en ole vielä onnistunut pääsemään siihen mielenmalttiin, jota haluan kasvotusten hänen kanssaan ylläpitää. Sen sain kokea sinä aamuna kun kävin hänen luonaan.
Kirjoitatte: ”Ehkäpä nyt ohikiitävä ajatus kaukaiselle ystävälle”, voi, siinä ette vielä tunne minua; jos olen johonkuhun kiintynyt, niin olen sitä koko sielustani enkä hetkellisesti, vaan ajatukseni viipyvät jatkuvasti hänen luonaan, etenkin kun tiedän että hän tuntee itsensä onnettomaksi ja tarvitsee lohtua, en tiedä mitä antaisin siitä, että voisin surullisina hetkinä viipyä luonanne, kallis ystäväni; kokonaan en voisi niitä häätää mutta lyhentää kyllä ja lieventää ystävällisellä ja sisarellisella osanotolla, siihen luullakseni kykenisin. Mutta koska tämä ei valitettavasti ole toteutettavissa, on meidän tyydyttävä kirjalliseen lohtuun, sekin voi tehdä ihmisen onnelliseksi kun tietää sulostuttaneensa toistensa päivää, sitä emme halua jättää tekemättä, vaan iloita toisistamme niin usein kuin se meille on mahdollista, eikö niin, uskollinen ystäväni? Pyydän vain, että ette minun vuokseni rasittaisi rintaanne ja silmiänne, sillä onhan Teillä niin paljon puuhaa nytkin. Sitä suuremmalla ilolla vastaanotan sen pitkään odotetun kirjeen.
Enebergistä en olekaan vielä maininnut mitään. Hän tuli tänne lauantaina iltapäivällä, ja veljeni meni häntä vastaan ja vei hänet vanhempieni luo. Hän oli herkkä ja ujo, mutta pidin hänen olemuksestaan, siitä ilmenee paljon hyvää. Hän matkasi samana iltana Saarelaan, jossa en olekaan sen jälkeen käynyt, huomenna ajattelin mennä sinne ja olen hyvin utelias, mitä mieltä äiti on hänestä. Olen suutuksissani hänelle, sillä hän vaati meiltä kirjakaapin ja kirjoituspöydän opettajalle, kumpikin huonekalu minulle kovin rakas, mutta mitä tehdä, siihen on tyytyminen. Eneberg näyttää olevan N:n mieleen, ja Pockus on kuulemma hänen kanssaan jo hyvä ystävä. Nyt paperi käskee minua ajattelemaan lopettamista. Ennen muuta toivon Teille nyt terveyttä ja parhainta menestystä tentteihinne. Omaisiltani samoin kuin Nikolailta mitä sydämellisimmät terveiset, toki se lämpimin ja parhain tervehdys uskolliselta
ystävättäreltänne L ....
Kun Eneberg saapui, Maikolle sanottiin että Leo-setä tuli, hän lehahti tulipunaiseksi ja taputti ilosta pikku käsiään ja huusi kovaan ääneen Leo-setä tule tänne, mutta saadessaan mainitun sedän silmiinsä hän perääntyi kiireesti. Omaa setäänsä Maiko kuitenkin pyytää pussaamaan monet kerrat. Teidän ei pidä ihmetellä, jos seuraavaksi saatte tahriutuneita kirjeitä, sillä kirjeeni alustana oli vihkoja ja jokaiseen arkkiin on osunut jotain. Paljon terveisiä rakkaille vanhemmillenne ja sisaruksillenne.
Original (transkription)
|1|
Donrstg Abend. Karhusuo Den 26ten Januar.
Theurer Freund!
Vor einer Stunde bin ich hier an-
gelangt, der HauptZweck meiner
Fahrt war um in Ruhe Ihnen
schreiben zu können, denn Nicolay
als die Kleine sind noch in der
Stadt; wie aber mein Brief aus-
fallen wird weiß ich nicht denn
ich bin schon seid einer Woche nicht
wohl und daher nerveus und ver-
stimmt, und sonderbahrer Weise, er-
wartete ich auch dies mal nichts
Erfreuliches von Ihnen sondern
sah mit Unruhe dem Briefe entgegen
leider bin ich in meiner Ahnung
auch nicht getäuscht worden, doch
sollen Sie nicht befürchten mich
dadurch noch mehr zu verstimmen
ach nein, ich schrieb Ihnen ja schon
einmal ”ich traue dem Frieden nicht”
und bin ich Ihnen danckbahr daß Sie
|2|
wahr und aufrichtig gegen die Freun-
din sind, denn es gewährt einem einer
Erleichterung wenn man sich ausspre-
chen kann, und allein dieses genügt
wenn sie weiß daß sie dem Freunde
unbewußter Weise gedient hat.
Wie soll ich Sie aber nun trösten
mein armer Freund, ach, leider kann
ich es nicht mit Worten so wie Sie –
wenn aber ein Herz – welches
mit dem aufrichtigsten Wohl-
wollen für den Freund erfüllt, täglich
daß reinste höchste Glück ihn vom
Himmel erfleht, wenn das genügt –
dann bin auch ich zufrieden.
Eine Hoffnuntillagtg tröstet mich auch, ich
glaube nähmlich daß Sie zu zag-
haft sind und sich weniger zutrau-
en als Sie leisten können;
und sollten Sie daß höchste Ziel auch
nicht erreichen so wird es Ihren
Eltern weniger zu Herzen gehen,
als die durch zu große Anstren-
gung zerrüttete Gesundheit ihres
Sohnes. Daher mein Freund schonen
Sie sich, da Sie ohne dem so oft
an Ihrer Brust leiden.
Da ich ins moralisiren gekommen
bin so will ich damit auch fort-
fahren; eins in Ihrem Briefe ge-
fällt mir nicht: Sie schreiben daß
Sie durchs Kurtisiren und Schmei-
cheleien der Günstling der Damen
geworden, solch eine Verstellung
hätte ich Ihnen nicht zugetraut
und muß ich gestehn daß Ihre
Erklärung mich unangenehm berühr-
te denn sie vereinigt sich gar nicht
mit dem Gedancken den ich von
meinem Freunde gehabt daher bitt
ich Sie hören Sie mit diesen
Unwahrheiten auf. Wegen Einer
sich an Allen rächen zu wollen
ist nicht edel – und was die
Hauptsache ist:tillagt man verliert selbst
dabei die allgemeine Achtung
denn nur zu bald endeckt der weib-
liche Scharfsinn (trotz seiner Eigenliebe)
den Schmeichler und dann ist
es aus mit der Gunst.
Verzeihen Sie mir meine Aufrich-
tigkeit und erfüllen Sie der
Freundin zur Liebe die Bitte.–.
Dieses Vergnügen ist zu armselig
und Ihnen stehen andere Mittel
zu Gebothe die Gunst der Damen
zu erlangen.–. Wenn Ihnen
darum zu thun wäre.
Jetzt muß ich Ihnen doch auch
etwas von uns schreiben.
Mit Maiko geht es Gott lob alle
Tage beßer, doch kann sie vor einer
Woche noch nicht an die Luft
gebracht werden daher wir wohl
noch ein vierzehn Tage in der
Stadt bleiben. Ich hätte also alle
Ursache zufrieden zu sein, denn
ich bin ja verschohnt von Allem
was mich peinigt und mir unan-
genehm ist, bin bei meinen gu-
ten Eltern die mich mit Liebe
und Nachsicht behandeln und
dennoch, giebt es Stunden wo ich
mich so allein fühle, ich möchte
mich aussprechen – da fehlt mir
aber die Freundin bei der ich
so oft Trost gesucht und gefunden,
die mir aber leider für immer entschwunden
und nie von einer Andern ersetzt kann.
Freitag Morgen
Können Sie sich dencken welch ein
Pech ich eben gehabt: ich hatte eben
die zweite Hälfte des PostBogens
vollgeschrieben und stand auf um
mir ein Couvert zu holen da stoß
ich aus Dinten Faß und – ”Hast Du
mir gesehn” statt der gekritzelten
Zeilen liegt ein schwarzer Fleck vor
mir. Voj Pertsana! war mein Trost –
und nun wieder frisch ans Werck,
bevor es zu spät wird denn den
Nachmittag muß ich wieder zur
Stadt zu meiner Maiko.
Gestern Abend wurde ich ganz uner-
wartet durch Nicolay seine Ankunft
in der Fortsetzung meines Briefes
verhindert und setzte ich heute Mor-
gen damit forttillagt indem er wie er sagt
zu Lados in Geschäften fuhr, ich
bin auch ganz ruhig denn von dort
hat man keine Versuchung zu befürch-
ten. Er ist diese Zeit über auch ziem-
lich gutstruket gut gewesen, indem er
mit den vielen Schreibereien so
beschäftigt war wobei er sich nicht
vergeßen durfte. Ihr letzter Brief
|6|
an ihm (über den ich im Verborge-
nen lachen mußte) schien ihn
zu befriedigen, und hat er ihn
so wie die Andern schon oft-
mahls beantworten wollen,
doch Sie kennen ihn ja wie er
sich vieles vornimmt selten aber
etwas ausführt – außerdem
ist er Ihnen als fauler Schreiber
hinlänglich bekannt. Sein Sie ihm
daher nicht böse sondern setzen
Sie damit fort ihm hin und
wieder zu schreiben, meinetwe-
gen ist es ja nothwendig, und
hab ich die Überzeugung daß mein
Freund es in dem Falle gerne thut.
Während Sie sich in Helsingfors amü-
sirten, haben wir uns hier ebenfalls
amüsirt, denn in Folge der Ankunft
meiner Kusine und ihres Bruders
(Madame Engman ihren Geschwistern)
haben in unserer Familie Bälle, Soirées,
als Mittage einander abgewechselt.
Ich schrieb ”amüsirt” ich, für meine
Persohn hab kein amusement empfun-
den, ich fürchte ich werde alt oder
|7|
auch einseitig, mich intereßiren
aber nicht mehr die scherzhaften
Unterhaltungen der Jünger, ich
finde jetzt mehr Gefallen am
Beobachten, welches gewiße Leute
zu genieren scheint. Sie weicht
nicht nur meiner Person sondern
auch meinen ausstruket Blicken aus
wo doch sonst ihr Blick den
Meinigen entgegen lächelte, es
macht wohl das böse Gewißen
und ich mag sie desselb nicht mehr.
Dennoch scheint sie eben so heiter zu
sein als früher und versäumt keinen
Ball, gestern fuhr sie mit Grommés
die hier zum Besuch waren, auf 14 Tage
nach Petersburg. Ich bin bis jetzt noch
nicht da gewesen denn noch bin
ich nicht zu der Beherschung gelangt
die ich visavis ihr behaupten will,
daß fühlte ich den Morgen wo ich
bei ihr war.–.
Sie schreiben ”Vielleicht eilt jetzt ein
flüchtiger Gedancke zum fernen Freunde
oh, da kennen Sie mich noch nicht,
bin ich jemanden zugethan, so ist
es mit ganzer Seele und nicht augen-
|8|
blicklich, sondern beständig weilen
meine Gedancken bei ihm besonders
wenn ich weiß daß er unglücklich
sich fühlt und des Trostes bedarf,
ich weiß nicht was ich drum gebe
wenn ich in den traurigen
Stunden bei Ihnen mein theurer
Freund weilen könnte, gänzlich
sie verscheuchen – könnte ich nicht –
doch sie verkürzen und mildern
durch freundschaftliche schwesterliche
Theilnahme das wäre ich glaub ich
im Stande. Da daß sich aber leider
nicht bewerkstelligen läßt, so müßen
wir uns schon mit dem schrift-
lichen Troste begnügen, auch dieses
kann einen beglücken wenn man
sich bewußt ist einander dadurch
einen frohen Tag verschaft zu
haben, daß wollen wir denn auch
nicht unterlaßen sondern so oft
einander erfreuen als es uns mög-
lich ist, nicht mehr? mein treuer Freund.
Nur bitt ich Sie meinetwegen Ihre
Brust als Augen nicht anzustrengen
denn Sie werden ja jetzt so sehr beschäftigt
sein. Ich werde mit um so größerer Freude
den lange erwarteten Brief empfangen.–.
Ich habe noch nichts von Eneberg
erwähnt. Sonnabend Nachmittag kam
er hier an worauf mein Bruder
zu ihm ging und ihn zu den El-
tern brachte. Blöd und schüchtern war
er doch gefiel mir sein Äußeres
es drückt sich darin viel Gutes aus
er fuhr denselben Abend nach Saare-
la wo ich seid dem noch nicht gewesen,
morgen denk ich hinzufahren und
bin ich sehr neugierig wie er Mama
gefällt. Ich bin ärgerlich über sie denn
sie ließ von uns den Bücher Schrank
als den Schreibtisch für den Lehrer
fordern beides Möbeln die mir so lieb sind
doch que faire man muß sich darin finden.
Eneberg scheint N: zu gefallen und Pockus
soll schon gut Freund mit ihm sein.
Nun gebietet mir das Papier ans
Ende zu dencken. Fürs Gegenwärtige
wünsche ich Ihnen am meisten Gesundheit
und den besten Erfolg Ihrer Tentamen.
Von den Meinigen als Nicolay die herzlich-
sten Grüße doch den wärmsten besten
Gruß von Ihrer treuen
Freundin L....
Als Eneberg ankam sagte man an Maiko
onkel Lejo tull sie werd ganz roth klatschte vor
Freude in ihre Händchen und rief überlaut oncel Lejo tule tän doch
als sie den bewußten oncel zu Gesicht bekam
so reterirte sie par extra post. Ihren oma oncel
aber läßt Maiko vielmals pussama.–.
Sie sollen sich nicht wundern wenn Sie nächstens
bekleckste Briefe erhalten denn die Hefte waren
als Unterlage meines Briefes und da hat jeder Bogen etwas abgekriegt.
Viele Grüße Ihren lieben Eltern als
Geschwistern.–.
Torsdag kväll. Karhusuo den 26 januari.
Dyre vän!
För en timme sedan anlände jag. Huvudsyftet med min resa var att i lugn och ro kunna skriva till Er. Nikolai och Lillan är nämligen ännu i staden. Hur mitt brev kommer att utfalla det vet jag inte då jag inte känt mig bra sedan en vecka tillbaka. Jag är nervös och förstämd och, konstigt nog, förväntade jag mig ingenting glädjande av Er utan väntade med oro på brevet. Tyvärr har min aning inte bedragit mig. Ni skall dock inte befara att jag på grund därav blev ännu mer förstämd. Ack nej, jag skrev ju en gång förr att ”jag anar oråd”, och jag är tacksam för att Ni är sannfärdig och uppriktig gentemot väninnan. Det är en lättnad när man kan tala ut. Och det allena räcker då hon vet att hon på ett omedvetet sätt hjälpt vännen.
Men hur skall jag trösta min arme vän, ack, tyvärr kan jag inte göra det med ord till skillnad från Er – men om ett hjärta, som är fyllt med välvilja mot vännen, dagligen bönfaller himlen om den renaste och högsta lyckan för honom, om detta räcker – då är jag nöjd. En förhoppning tröstar mig också. Jag tror nämligen att Ni är för blyg och att Ni är kapabel till mer än Ni tror; och om Ni inte når det högsta målet så går det Era föräldrar mindre till hjärtat än om sonens hälsa skulle rubbas genom en för stor ansträngning. Skona Er min vän. Ni lider redan tillräckligt ofta av bröstvärk.
Då jag börjat moralisera vill jag fortsätta med det; en sak i Ert brev tycker jag inte om: Ni skriver att Ni blivit damernas gunstling genom att kurtisera och smickra. En sådan förställning – det hade jag inte trott om Er och jag måste erkänna att Er förklaring känns obehaglig för mig. Den förenar sig inte alls med tanken jag haft om min vän. Därför ber jag Er att sluta med dessa osanningar. Att hämnas på Alla på grund av En, det är inte ädelt – och vad som är huvudsaken: man själv förlorar den allmänna aktningen då det kvinnliga skarpsinnet (trots dess egenkärlek) alltför snart upptäcker smickraren och då är det förbi med gunsten. Ursäkta min uppriktighet, och uppfyll önskan för min skull. Detta nöje är för erbarmligt och Ni har andra medel för att vinna damernas gunst. – Om det handlar om det.
Nu måste jag också skriva något om oss. Maiko känner sig gudskelov bättre för varje dag men först om en vecka får hon vara ute i friska luften igen. Därför kommer vi väl att stanna i staden i fjorton dagar till. Jag skulle alltså ha all anledning att vara nöjd då jag är förskonad från allt som pinar mig och som är oangenämt. Jag är hos mina goda föräldrar som behandlar mig med kärlek och överseende, men ändå finns det stunder då jag känner mig så ensam. Jag vill tala ut – då saknas väninnan, hos henne har jag ofta sökt tröst och funnit den. Hon är tyvärr försvunnen för alltid och hon kan aldrig ersättas av någon annan.
Fredag morgon
Kan Ni tänka Er vilken otur jag just haft: jag hade nyss skrivit fullt andra halvan av postarket, jag steg upp för att hämta ett kuvert och stötte omkull bläckhornet och – ”Har du sett på maken”, istället för de nedskrivna raderna ligger det en svart fläck framför mig. Voj fanken!fi blev min tröst – nu måste jag skrida till verket igen, innan det blir för sent då jag måste åka till staden och till min Maiko igen.
Igår kväll, då jag ville fortsätta med brevet, blev jag avbruten genom Nikolais oförväntade ankomst. Idag på morgonen fortsätter jag då han åkt till Lados i affärsangelägenheter. Jag är också helt lugn då man inte måste befara någon frestelse därifrån. Han har också varit ganska god mot oss på sistone, då han är sysselsatt med de många skrivelserna och han får inte försumma det. Ert senaste brev till honom (i smyg måste jag skratta åt brevet) verkade tillfredsställa honom och redan många gånger har han velat besvara brevet, precis som med alla andra. Men Ni vet ju hur han är. Han föresätter sig mycket men sällan gör han något – dessutom vet Ni alltför väl att han är en lat brevskrivare. Ta därför inte illa upp utan fortsätt med att då och då skriva till honom. Det är ju nödvändigt för min skull, och då så är fallet är jag övertygad om att min vän gör det gärna.
Medan Ni roade Er i Helsingfors, roade vi oss här också. I samband med min kusins och hennes brors (madam Engmans syskon) ankomst har baler, soaréer och middagar avlöst varandra i vår familj. Jag skrev ”roade”, jag för min del hade inget nöje. Jag befarar att jag blir gammal eller också ensidig. Jag är inte längre intresserad av de ungas skämtsamma samtal. Jag tycker bättre om att observera vilket verkar generera vissa personer. Hon undviker inte bara mig, alltså min person, utan hon undviker också att möta min blick. Annars log hennes blick alltid mot mig. Det är säkert det dåliga samvetet och därför tycker jag inte längre om henne. Hon verkar ändå vara lika glad som tidigare och hon missar ingen bal. Igår åkte hon med Grommés, som var på besök här, till Petersburg och hon skall stanna där i två veckor. Hittills har jag inte varit där då jag inte ännu nått till den behärskning som jag vill hävda gentemot henne. Detta kände jag den där morgonen jag var hos henne. –
Ni skriver ”Nu ilar kanske en flyktig tanke till vännen i fjärran”. Åh, då känner Ni mig ännu bra litet. Om jag är någon tillgiven så är det med hela själen. Och inte bara för ögonblicket utan ständigt finns mina tankar hos den. Framför allt då jag vet att han känner sig olycklig och behöver tröst. Jag vet inte vad jag skulle ge för att i de sorgsna stunderna kunna vara hos min dyre vän. Jag kunde inte jaga bort dem helt – men jag kunde förkorta och mildra dem genom ett vänskapligt och systerligt deltagande. Detta vore jag i stånd till tror jag. Men då det inte låter sig verkställas måste vi nöja oss med den skriftliga trösten. Även detta kan glädja en om man är medveten om att man förljuvar varandras dag. Det skall vi inte underlåta att göra, utan istället skall vi glädja varandra så ofta som möjligt, inte sant? min dyre vän. Men jag ber Er att inte överanstränga Ert bröst och Era ögon för min skull, då Ni ju säkert är mycket upptagen nu. Med desto större glädje kommer jag att emotta det länge efterlängtade brevet. –
Jag har inte ännu sagt något om Eneberg. I lördags eftermiddag anlände han varpå min bror gick till honom för att föra honom till föräldrarna. Slö och blyg var han men ändå tyckte jag om hans yttre. Det uttryckte mycket gott. Samma kväll åkte han till Saarela där jag inte varit sedan dess. I morgon tänker jag åka dit och jag är mycket nyfiken på vad Mamma tycker om honom. Jag är arg på henne då hon lät begära av oss bokskåpet och skrivbordet för läraren. Bägge möblerna håller jag kärt, men vad skall man görafr, man måste finna sig i det. N. verkar gilla Eneberg, och Pockus och han skall redan vara goda vänner. Nu kräver pappret att jag tänker på slutet. Först och främst önskar jag Er nu hälsa och lycka till med Er examen. Från mina nära och kära samt Nikolai de hjärtligaste hälsningarna, men den varmaste och bästa hälsningen från Er trogna
väninna Lilly.
Då Eneberg anlände sade man till Maiko att onkel Lejo kommit. Hon blev helt röd och klappade sina små händer av glädje och ropade högljutt att onkel Lejo kommit hit, men då hon fick syn på den nämnda onkeln retirerade hon mycket snabbt. Men till sin egen onkel sänder hon många kyssar. –
Ni skall inte bli förvånad om Ni framöver får nedfläckade brev då häftena användes som underlag och varje ark blev bläckstänkt.
Många hälsningar till Era kära föräldrar och syskon. –