Pariisilaiselämää
I
Tammikuun 30. päivänä 1866
Matka Kölnistä Pariisiin ei totisesti ole mukava. Vaunuosastoihin päästään istumaan iltakymmeneltä. Pikajuna kolistelee eteenpäin riskaabelilla nopeudella ja yön pimeys peittää ohi kiitävät maisemat ääriviivoja myöten alleen. Ainoastaan Belgiassa näkyvät silloin tällöin vallonien ahjojen lepattavat lieskat. Nukkuminen on hyvin vaikeaa, sillä kovassa käytössä oleva rautatie on varsin epätasainen ja juna nykii ja heittelehtii sinne tänne kilisten ja kolisten. Lopulta pimeys väistyy päivänvalon tieltä – ainakin sen verran kuin marraskuinen aamu antaa myötä. Ranskan lakeudet tulevat näkyviin kauniine kirkkoineen, komeine maatiloineen, suorine kujineen, siisteine lehtoineen, koreine ja vielä varsin vehreine niittyineen. Kello kymmenen maissa alkaa rakennuksia näkyä entistä enemmän ja pian sen jälkeen haahuillaan rautatievaihteiden muodostamassa mitä monimutkaisimmassa kiskolabyrintissa, kunnes junan pilli lopulta kaikuu ”Gare du Nordin” valtavissa halleissa.
Olemme siis saapuneet Pariisiin! Hetken päästä teemme näyttävän sisääntulon maailmankaupunkiin verkkaisen löntystellen kulkevalla fiakkerilla mahtipontisia bulevardeja pitkin.
Kukapa ei olisi tätä hetkeä odottanut ja kokenut sydämensä pamppailevan ihastuksesta pelkästä ajatuksesta!
Todellisuus ei kuitenkaan aina pysty vastaamaan mielikuvien viehätykseen, eikä Pariisi marraskuun sateessa nyt niin ylitsevuotavaisen ihastuttava ole. Aloittaessa täällä sateenvarjon kanssa tutkimusmatkansa macadamiasörsseliä muistuttavan asfaltin päällä liukastellen, vaihtuu uutuuden viehätys nopeasti ankeaksi arkisuudeksi. Niin paljon kuin Pariisista luuleekin etukäteen tietävänsä sanomalehtien, kirjojen, kirjeiden ja turistien kertomusten pohjalta, ei aluksi voi olla tuntematta oloaan epämukavaksi hulinan ja outojen uusien ilmiöiden keskellä – erityisesti jos, kuten jo mainitsinkin, joka matkaajaa seuraava koiranilma vielä asettuu joka suhteessa vastahankaan.
Tylsänharmaa mieliala ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä pian koitti päivä, jolloin taivas oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat kuivia. Oli ikään kuin maailmankaupunki kylpisi ilossa ja mielihyvässä. Nyt saattoi alkaa nauttimaan pariisilaiselämästä ja ulottaa tutkimusretkensä joka kolkkaan mitä kutkuttavimman uteliaisuuden vallitessa.
Vaikka Pariisin reissulle olisikin mitä erityisin tarkoitusperä, on ensimmäiset päivät tai viikot siitä huolimatta vietettävä vain käyskennellen. Tiedättehän toki, mitä käyskentelyllä tarkoitetaan? Kyse on kuljeskelemisesta ”suu ammollaan” ihmetellen sinne tänne, vierailuista niin merkittävissä kuin merkityksettömissä, niin uusissa kuin vanhoissa kohteissa sen kummemmin märehtimättä. Antaa vain jalkojen viedä samalla kuin alati vaihtuvat nähtävyydet joko iskevät tai eivät iske silmään. Paussia käyskentelystä pitäessä huomaa sitten epäilemättä, että mieleen on jäänyt monenmoisia muistikuvia ja aiheita nautinnon kera pohdittaviksi.
Käyskentely on pariisilaisten suosikkiharrastus, eikä sitä ole mahdollista harjoittaa muissa kaupungissa yhtä tyylikkäästi kuin täällä. Jokainen vieras oppii täällä ensitöikseen käyskentelemään saattaakseen perehdytyksensä alulle. Perehdytystä taas tarvitaan ennen kuin on mahdollista elää täällä asianmukaisesti, eli pariisilaisten enemmistön tavoin työtä tehden.
Baedekerin maailmankuulut oppaat ovat erinomaisia kirjoja, mutta piinkovan pedanttinen tai suorastaan sairaalloisen utelias englantilainen turisti saa olla halutakseen ja kyetäkseen tarkastella maailmaa oppaan ohjeiden mukaisesti luku luvulta, kuin Eukleideen geometriaa pänttäävät koulupojat konsanaan. Systemaattisesta ”turismista” on tullut ammatti, jota emme halua kokeilla. Ehei, Pariisi sentään on nähtävä ja tutkisteltava sillä vapautuneella tyylillä, joka niin kuvaa itse kaupungin elämää. Antakaamme sattuman toimia oppaanamme Baedekerin sijasta. Sattuma sopii hyvin niille, joilla on hieman enemmän aikaa kulutettavanaan ja jotka eivät halua vain nähdä, vaan myös kuulla. Se sopii heille, jotka eivät halua vain hahmottaa pintapuolisesti tai – kuten tavataan sanoa – ”pelkkiä ulkokuoria”, vaan haluavat päästä pintaa syvemmälle käsiksi niihin mielipiteisiin, aatteisiin, tunteisiin ja kiistoihin, jotka ovat tämän levottoman ajan vaihtelevien käänteiden takana. Näiden yhteiskuntaelämän pulssilyöntien paikantamisesta on kiinni myös perehdytyksen valmistuminen. Ilman sitä on vain itseään viihdyttävä turisti, joka vie kotiinsa kuvia rakennuksista, kaduista, bulevardeista, näyttelyistä, kahviloista ja hienoista asuista – muttei paljoa muuta.
Harmikseni huomaan, etten ole tähän asti kirjoittamassani sanonut oikeastaan mitään. Pitäkäämme edeltävää tekstiä eräänlaisen pienen, pariisilaiselämästä kertovien lyhyiden kirjoitusten sarjan johdantona. Tekstistä selviää samalla, miksi kirjoitussarja alkaa vasta tammikuun lopussa, vaikka kirjoittaja saapui Pariisiin jo marraskuussa.
Älkää vain missään nimessä odottako näiltä kirjoituksilta mitään järjestelmällistä etenemistapaa. Aloittakaamme ja jatkakaamme juuri niin kuin meille nyt sattuu sopimaan ja mikäli kirjoituksista sen seurauksena tulee jokseenkin toisistaan irrallisia, antakaamme moinen anteeksi – se vasta pariisilaista onkin. Täältä löytyy joka sanomalehdestä ”pakinoiksi” kutsuttuja tekstejä, jotka sisältävät kertomuksia ja pohdintoja, jotka eivät sen kummemmin liity toisiinsa, mutta ovat siitä huolimatta mukavia ja henkeviä. Viimeksi mainittua ominaisuutta en voi luvata omien kirjoitusteni kuvastavan, mutta tajunnanvirta sentään on taattua, mistä pääseekin jo vähän pariisilaispakinan makuun.
”Näitkö sinä Napoleonin?” kysytään usein ystäviltä heidän palatessaan matkalta Pariisiin. Kaikki eivät kykene vastaamaan myönteisesti. Itselleni on käynyt tuuri, sillä olen nähnyt ranskalaisten keisarin jo useampaan otteeseen. Eräänä päivänä joulukuun puolivälissä kävellessämme muutaman maanmiehemme kanssa Louvren puutarhoissa näimme suuren ihmisjoukon katselemassa Tuileries’n palatsin edustalla sijaitsevaa aukiota. Vaunu toisensa perään kiisi sisään kiihtyvällä tahdilla. Kyseessä olivat keisarilliset matkatavarat ja palvelusväki. ”L’Empereur va venir” kuului ihmisten suista. Tavallinen liikenne pysähtyi Rivolinkadulla muutamaksi minuutiksi poliisin määräyksestä ja sitten saapuikin keisarillinen kulkue alkaen santarmeista ja cent-garde-ratsusotilaista ja jatkuen muutamilla yksinkertaisilla, mutta kauniilla avovaunuilla. Ensimmäisessä vaunussa istuivat Napoleon ja Eugenie ja toisessa nuori prinssi kotiopettajansa kanssa. Keisariperhe oli palaamassa Compiègnen palatsista, jossa keisari oli muutaman viikon ajan pitänyt taukoa raskaista työtehtävistään ja omistautunut metsästyksen jalolle taidolle sellaisella menestyksellä, että useampi tuhat suurpetoa – osittain lintuja – oli kaatunut keisarin ja tämän ”kutsuvieraiden” urhoollisiin laukauksiin. Mitä Napoleonin ulkonäköön tulee, oletetaan hänen kiehtovista kasvoistaan paistavan tietty tunnekylmyys ja varautuneisuus. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita, ainakaan tällä kertaa. Rautaisesta tahdostaan ja salamyhkäisistä suunnitelmistaan tunnettu keisari vaikutti päinvastoin hyväntuulisen joviaalilta. Hänen puolisonsa on yhä neljänkymmenen vuoden iässäkin tavattoman kaunis nainen ja kymmenvuotias poikakin näytti oikein vilkkaalta ja mukavalta tapaukselta nyökytellessään seisten vaunustaan ulos. Jos kuvittelee, että Rivolinkadulla raikuivat tuona hetkenä hurraahuudot, erehdytte. Kadulla vallitsi sen sijaan ”kunnioittava” hiljaisuus. Useimmat herrasmiehet vastasivat keisarin kohteliaisiin tervehdyksiin nostamalla hattujaan, mutta siinä kaikki. Kulkueen kuljettua ohi palasi liikenne kadulla silmänräpäyksessä tavanomaiseen tilaansa. Olen sittemmin nähnyt Napoleonin suurella oopperatalolla, jossa hän osoitti suosiotaan eräälle varsin keskinkertaiselle baletille nimeltä ”Le Roi d’Yvetot”, jonka oli säveltänyt Massan markiisi, eräs hovin nuorista leijonista. Keisari näytti tälläkin kertaa varsin näyttävältä. Keisarinnan tapasimme eräänä päivänä toistamiseen Boulognen metsässä. Hän istui hienossa vaunussa, jossa oli koristeellinen neljän hevosen valjakko. Ajurit ja lakeijatkin komeilivat hienoissa asuissa. Keisarinnalla oli yllään musta asu belgialaisten kuningas Leopold I:n kuoleman johdosta, mikä korosti entisestään hänen elegantteja, kalpeita piirteitään.
Pariserlif.
I.
Den 30 Januari 1866.
Färden från Cöln till Paris är ej synnerligen angenäm. Man sätter sig i kupén kl. 10 på qvällen, kurirtåget rasslar fram med oförvägen snabbhet, det nattliga tåget hindrar oss att uppfånga den minsta bild af nejderna som passeras, endast i Belgien ser man då och då de flammande lågorna från Wallonernas smideshärdar. Att sofva är nästan omöjligt, den strängt anlitade vägen är ganska ojemn; det stöter och slänger och gnisslar och knakar. Omsider viker mörkret för dagens ljusning, så mycket en novembermorgon kan ljusna. De franska slätterna skymta fram, nätta kyrkor, täcka landtgårdar, raka alléer, putsade skogsdungar, prydliga ängar, ännu ganska gröna och friska. Kl. 10 vidpass tilltager mängden af byggnader, snart derpå söker man sig fram genom irrgångar af skenläggningar för de mest komplicerade spårvexlingar, och så ljuder hvisselpipan i de enorma banhallar som höra till ”la gare du Nord.”
Vi äro således i Paris! Änu en stund, och man gör sitt intåg i verldsstaden i en sakta lunkande fiaker, långsmed de präktiga bulevarderna.
Hvem har ej längtat efter den stunden, och vid blotta tanken derpå redan haft en smula hjertklappning af förtjusning.
Verkligheten är dock ej alltid så hänförande som drömmen – och Paris i novemberregn är ej så öfverdrifvet förtjusande. När man begynner sina upptäcktsresor här under paraply på den slippriga asfalten eller genom upplöst macadamsörja, så medtager man mot sin vilja som ballast en god portion prosaik. Och huru mycket man än må tro sig veta om Paris redan på förhand genom tidningar, böcker, bref och turisters berättelse, i början är man dock för mycket förlorad i hvimlet, för mycket omgifven af fremmande och obekanta företeelser, än att man skulle känna sig riktigt à son aise, åtminstone när, som jag nämnde, hvarje vandrares fullkomligt inseparabla följeslagare, väderleken, behagar sätta sig komplett på tvären.
Den gråa sinnesstämningen kunde dock ej länge råda. Det hände sig snart nog en morgon att himlen blifvit klar, solen åter synlig, gator och trottoirer torra. Då var liksom ett skimmer af glädje och trefnad gjutet öfver verldsstaden – och nu kunde man börja njuta af pariserlifvet, nu sträcka sina exkursioner åt alla håll, lifvad af det angenämaste slag af nyfikenhet.
Man må hafva än så speciela ändamål med sin vistelse i Paris, de första dagarne eller veckorna torde enhvar dock egna åt flanerandet. Ni vet väl hvad det vill säga att flanera? Det är att gå och ”gapa” – promenera än hit, än dit, – än med, än mot strömmen, besöka det märkvärdiga och det omärkvärdiga, nytt och gammalt, pikant och trivialt, icke tänka, icke grubbla – låta benen röra sig framåt allt medan de ständigt vexlande föremålen frappera eller icke frappera ögat, hvilket dock utan tvifvel, efter det en paus inträdt i flanerandet, meddelat hjernan månget intryck som ej förgår, månget ämne till eftertanke och förnöjelse.
Flanerandet är en pariserkonst par préférence; den kan icke heller utöfvas annorstädes med så stort intryck som här. Det är det första fremlingen här har att lära sig för att bli någorlunda orienterad. Och det måste man bli, innan man kan börja lefva här som sig bör och såsom flertalet parisare göra – ett arbetsamt lif.
Bedæckers verldsbekanta guider äro förträffliga böcker, men man skall vara en förhärdad pedant eller en alltbekikande, öfveralltlöpande, anglomanisk turist, för att vilja och kunna se verlden efter guidens anvisningar, kapitel för kapitel, liksom skolgossarne bråka genom Euklides geometri. Den systematiska ”turismen” har blifvit ett yrke, äfven den, och i det yrket vilja vi ej försöka oss. Nej, Paris åtminstone vill blifva sedt och studeradt med den abandon som karakteriserar sjelfva lifvet derinom. Låt tillfälligheten emellanåt spela guidens roll i stället för Bedæcker, den gör sin sak rätt bra, isynnerhet för dem som ha litet mera tid på sig och som vilja icke blott se, utan äfven höra, icke blott uppfånga konturerna, ”den yttre exteriöra”, som förra frun sade, – utan äfven komma litet underfund med de opinioner, idéer, känslor, sträfvanden, som utgöra driffjedrarne för de vexlande faserna af detta rastlösa lif. Innan man börjat uppfatta dem, innan man lyckats uppfånga ljuden af dessa lifliga pulsslag, är man icke orienterad här, man är då endast en sig roande turist, som med för till hemmet bilder af byggnader, gator bulevarder, galerier, kaféer, kostymer, men föga mer.
Jag märker att hvad jag hittills skrifvit egentligen innehåller ingenting. Tag det som ett slags inledning till en liten serie små skizzer ur Pariserlifvet. Det kan tillikaoriginal: tilllika förklara hvarföre försändningen af desamma begynner först i slutet af Januari, oaktadt tecknarens ankomst, såsom ofvan händelsevis antyddes, egde rum redan i november.
Framförallt, fordra ej någon systematisk ordning. Låt oss börja och fortsätta huru det just faller oss in. Blifva skizzerna der igenom något osammanhängande, så bör vi förlåta det. Sådant är äkta parisiskt. I hvarje tidning finner man ”causerier” och detta är rubriken på berättelser och reflexioner utan något egentligt sammanhang, – men icke dessmindre trefliga och spirituela. Den sistnämnda egenskapen kan jag ej utlofva, men brist på sammanhang skolen åtminstone finna – och då smakar det ju ändå litet åt pariser-causerie.
Såg du Napoleon? frågar man ofta sina vänner när de återvända från en utflygt till Paris. Icke alla kunna svara ja. Jag har redan mer än en gång haft den turen att skåda fransmännens kejsare. En dag i medlet af december, då vi, några landsmän, vandrade genom Louvrens gårdar, sågo vi en större menniskomängd rikta sina blickar åt platsen utanför Tuilerierna. Den ena vagnen efter den andra körde in med ilande fart. Det var kejserligt bagage och betjening. ”L’empereur va venir” hette det. På Rivoligatan stannade några minuter den vanliga rörelsen, på polisens uppmaning. Och så kom det kejserliga tåget, först gensdarmer och centgarder, sedan några enkla men vackra öppna vagnar. I den första sutto Napoleon och Eugenie, derpå kom den unga prinsen med sin guvernör. Det var återkomsten från Compiègne der kejsaren under några veckor, hvilande från arbetets mödor, egnat sig åt det ädla jagtnöjet, med den framgång att mångtusende dels högdjur dels fågel, fallit för hans och ”de inviterades” modiga skott. Hvad Napoleons utseende vidkommer, så föreställer man sig vanligen att det hvilar ett kallt och inbundet uttryck öfver detta intressanta ansigte. Men sådant var åtminstone ej fallet nu. Tvertom såg han godmodig och fryntlig ut, mannen med jernviljan och de stora gåtlika planerna. Hans gemål är ännu, trots sitt fyrationde år, en ovanligt vacker qvinna; och den tioåriga pojken såg riktigt hurtig och treflig ut, der han stod och nickade ut från vagnen. Om ni föreställer er att Rivoligatan vid detta tillfälle genljöd af hurrarop, så misstar ni er. Det rådde en ”respektfull” tystnad. De flesta herrar besvarade kejsarens artiga helsningar genom att lyfta på hattarne – det var allt. Och ögonblicket derpå var rörelsen på gatan i sitt nor mala skick. – Jag har sedermera sett Napoleon på stora operan, der han applåderade en ganska underhaltig ballett, ”Le roi d’Yvetot”, komponerad af en af hofvets unga lejon, markisen de Massa, – och jag fann äfven nu hans utseende behagligt. Kejsarinnan åter mötte vi en dag i Boulognerskogen. Hon åkte i en praktfull vagn med dekoreradt fyrspann och vackra jockeyer och lakejer, och den svarta drägt bon bar med anledning af Leopold I:s död gaf ännu mera relief åt de fina, bleka dragen.
Forts.