11.8.1859 LM–Torsten Costiander
Finsk text
Karhusuo 11. elokuuta 1859
Rakas Torsten!
Olen jo monta kertaa ollut aikeissa kirjoittaa Sinulle. Se että se on jäänyt on sitäkin merkillisempää kun, kuten molemmat tiedämme, olen melko innokas kirjeenkirjoittaja. Syyn löydänkin yksinomaan mielialastani – se ei aina ole ollut paras mahdollinen, vaan välillä hyvinkin synkkä. Toki olisin silloin mieluusti, niin mieluusti halunnut uskoutua ystävälle, muttei ollut ketään saatavilla – tai silloin tällöin hälventää näkymiä synkentävät pilvet iloisella, sydämellisellä ja sivistyneellä keskustelulla, mutta sekään ei ole täällä mahdollista: ihmiset ovat pitkästyttäviä, kylmiä ja sivistymättömiä. Siitä on seurannut, että olen välillä ollut myös laiska kirjeenkirjoittaja, sillä keskustelu sulkakynällä ja musteella on kovin laimeaa elävään puheeseen verrattuna. Älä toki luule, rakas Torsten, että olisin masentunut ja migreenin piinaama. Ei, onhan minulla kirjoja ja tunnen myös Schillerin jumalaiset sanat:
”Sydämen pyhän hiljaiseen tilaan
pitää sinun paeta elon ahdingoista
Vapaus vain unelmien valtakunnassa vallitsee
ja kauneus vain laulussa kukoistaa”.
Olen sen vuoksi kääntynyt sisäänpäin, olen ympäröivän maailman suhteen sulkeutunut ja välinpitämätön ja luen sen verran kuin silmät sallivat.
Lyhyestä yhdessäolostamme Viipurissa on vierähtänyt jo kuukausi. Enpä vähään aikaan unohda sitä mukavaa hetkeä, jonka isä, Sinä ja minä vietimme rupatellen yön hiljaisuudessa – Torsten, olen aina rakastanut Sinua ja siitä lähtien rakastanut yhä enemmän. Seisoin pitkään sillalla ja näin laivan katoavan aamusumuun. Sitten kuljin kotiin kautta autioiden kujien, yksin, yksin.
Olen huvitellut tänä aikana kahdesti; ensimmäisen kerran Kiiskilässä Krohneilla, toisen kerran Kirjolassa Alfthaneilla. Siellä oli nuorisoa, musiikkia, tanssia, kaunista luontoa, ennen kaikkea ihastuttavia tyttöjä – todellista piristystä siis. Kontrasti vain valitettavasti sitäkin tuntuvampi.
Parin viikon kuluttua saamme sentään taas kreivittäremme tänne, silloin tulee hiukan enemmän päivänpaistetta. Entä Sinä, otat ilmeisesti kohta vastaan äidin ja Adun? Kunpa kaikki vain menisi hyvin!
Olisit kai mieluusti mennyt mukaan Tukholmaan? Vahinko ettei se käynyt. Voit varmaan kuvitella kuinka iloinen olen Alban kuulumisista. Lähetän Boismanin mukana, joka oli täällä muutaman päivän visiitillä, nämä 5 paria hansikkaita ja pyydän Sinua antamaan ne Staroskille ja lähettämään sitten kreivittären mukana. Hän saapuu sinne todennäköisesti 27. päivä. Älä kokonaan unohda omaa
Leoasi.
Original (transkription)
|1|
Karhusuo d. 11 Aug. 1859.
Lieber Torsten!
Schon mehrmals habe ich
mir vorgenommen Dir zu schreiben,
– daß es unterblieben, ist um so
merkwürdiger, da ich, wie Du weißt,
ein ziemlich passionirter Brief-
schreiber bin. Ich finde die Ur-
sache nur in meiner Stimmung –
sie ist nicht immer die beste ge-
wesen, – manchmal sogar sehr dumpf.
Wohl hätte ich da gern, so gern mich
einem Freunde mittheilen wollen
– es war aber Keiner da; – oder
dann und wann bei heiterem,
|2|
herzlichen, gebildetem Gespräche die
Wolken verscheuchen, die die Aussicht
trüben; – aber auch dies ist hier
unmöglich: die Menschen sind lang-
weilig, kalt und ungebildet. – Daher
ist’s gekommen daß ich die Zeit
über auch ein fauler Briefschreiber
gewesen, – denn das Conversiren
per Feder und Dinte ist doch so
matt gegen das lebendige Wort.
Glaube doch nicht lieber Torsten,
daß ich muthlos sei und von migraine
geplagt. Nein – ich habe ja Bücher;
und kenne auch Schillers göttliche
Worte:
”In des Herzens heilig stille Räume
Mußt Du fliehen aus des Lebens Drang
Freiheit ist nur in dem Reich der Träume
Und das Schöne blüht nur im Gesang.”
Ich habe mich drum in mich selbst
gekehrt, – bin verschoßen und gleich-
gültig gegen was mich umgiebt
– und lese soviel die Augen er-
lauben.
Es ist schon ein Monat verfloßen
seit unserem kurzen Zusammensein
in Wiburg. Ich vergeße nicht bald
die angenehme Stunde die Papa,
Du und ich in nächtlicher Stille
da verplauderten – Torsten, ich
bin immer in Dich verliebt gewe-
sen, – ich bin’s seitdem noch mehr.
– Noch lange stand ich auf der
Brücke und sah das Schiff ver-
schwinden im Morgennebel. Dann
ging ich durch die öden Gaßen
heim, allein, allein.
Zweimal habe ich mich während
|4|
dieser Zeit amüsirt; das einemal in
Kiiskilä bei Krohns, da andere in
Kirjola bei Alfthans. Da war
Jugend, Musik, Tanz, schöne Natur,
vor Allem liebenswürdige Mädchen,
– also wirkliche Erheiterung. Nur
leider der Contrast um so fühlbarer.
Nach paar Wochen haben wir wohl
unsere Gräfin wieder hier, – da wird’s
etwas mehr Sonnenschein. –
Und Du, Du empfängst wohl bald
Mama und Adu? Möge nur Alles
gut ablaufen!
Wärest wohl doch gern nach Stock-
holm mitgefahren? Schade daß es
sich nicht so machte. – – Wie ich
mich über die Nachrichten von Alba
gefreut, kannst Du dir wohl den-
ken. – Mit Boisman, der hier ei-
nige Tage visitirt hat, schicke ich diese 5
Paar Handschuhe und bitte Dich, sie dem
Starosky abzugeben und dann mit der
Gräfin herzusenden. Sie
wird wahrscheinlich am 27ten
dort eintreffen. Ver-
giß nicht ganz deinen
Leo.
Karhusuo den 11 augusti 1859.
Käre Torsten!
Flera gånger har jag tänkt skriva till Dig, – att det uteblivit är desto märkvärdigare då jag, som Du vet, är en ganska passionerad brevskrivare. Orsaken till detta kan jag bara finna i mitt humör som inte alltid har varit det bästa, – ibland till och med mycket dovt. Gärna, mycket gärna skulle jag meddelat mig med en vän – men det fanns ingen; – eller då och då skingrat molnen, som förmörkar utsikten, med glada, hjärtliga och bildade samtal; – men det är också omöjligt här: människorna är tråkiga, kalla och obildade. – Därför kom det sig att jag under tiden varit en lat brevskrivare, – eftersom att konversera per fjäderpenna och bläck är så matt i jämförelse med det levande ordet.
Tro dock inte, käre Torsten, att jag är modfälld och plågad av migrän. Nej – jag har ju böcker; jag känner också till Schillers gudomliga ord:
”In des Herzens heilig stille Räume
Mußt Du fliehen aus des Lebens Drang
Freiheit ist nur in dem Reich der Träume
Und das Schöne blüht nur im Gesang.”
Jag har därför vänt mig inåt, – är tillsluten och likgiltig gentemot allt som omger mig – och läser så mycket som ögonen tillåter.
En månad har redan förflutit sedan vårt korta möte i Viborg. Så snart glömmer jag inte den angenäma stunden som Pappa, Du och jag pratade bort i nattens tystnad. – Torsten, Dig har jag alltid haft kär, – och sedan dess ännu mer. – Ännu länge stod jag på bron och såg på fartyget som försvann i morgondimman. Sedan gick jag genom de öde gränderna hem, ensam, ensam.
Under tiden har jag roat mig två gånger; ena gången i Kiiskilä hos Krohns, andra gången i Kirjola hos Alfthans. Där var det ungdom, musik, dans, vacker natur, framför allt älskvärda flickor, – alltså en verklig glädje. Bara att kontrasten är desto mer kännbar. Om några veckor får vi nog vår grevinna tillbaka hit, – då blir det lite mer solsken. – Och Du, Du får väl snart besök av Mamma och Adu? Måtte bara allting gå bra!
Du hade väl gärna farit med till Stockholm? Synd att det inte gick. – Hur mycket jag har glatt mig över Albas meddelande kan Du säkert föreställa dig. – Med Boisman, som vistats här i några dagar, skickar jag dessa fem par handskar och jag ber Dig att lämna dem till Starosky och sedan att skicka dem hit med grevinnan. Hon infinner sig förmodligen där den 27. Glöm inte helt bort din
Leo.