10.8.1864 LM–Adolf Mechelin

On parasta, että aloitan esittämällä syyn siihen, miksi kirjoitan juuri tänään: esittelen sedälle tämän kirjeen tuojan, pianisti Filip Jakobssonin, jonka on nyt määrä matkustaa Osloon. Se mies on kokenut kohtalon kovia iskuja: hänen rakastettava nuori vaimonsa, josta oli tulossa erinomainen laulajatar, kuoli viime vuonna opiskellessaan Pariisissa. – Jakobsson on hyvä pianisti, mutta nykyään lähinnä laulunopettaja, mihin hän on kouluttautunut Pariisissa Massetin johdolla. Mili on ottanut häneltä menestyksellisesti tunteja ja sitä kautta hän on tullut tutuksi perheemme kanssa.

Palatessani tänne sain lukea Sedän sisällyksekkään kirjeen äidille, joka siihen lienee vastannutkin. Minä, myös minä, pyydän nyt myöskin saada kiittää siitä. Tuntuu hyvältä tietää, että on olemassa lämpimiä ystäviä; mitä enemmän rivit harvenevat, sitä enemmän on tarvetta liittyä yhteen. – Sedän kirjeessään käsittelemien asioiden joukossa oli yksi, joka on erityisesti pannut minut ajattelemaan, nimittäin ne huolet, joita Setä esitti lasten ja erityisesti Oskarin tulevaisuudesta. Sikäli kuin minä osaan asiaa arvioida, niin tahtoisin melkeinpä sanoa mielipiteenäni, ettei Oskarille sen paremmin kuin hänen sisaruksilleenkaan olisi mikään onnettomuus tulla ”norjalaistetuiksi”. Sillä kun vertaa näiden kahden maan tilannetta – meidän ja Norjan – niin ei liene epäilystä siitä, kumpaa on pidettävä onnellisempana. Mies haluaa tietenkin elää ja toimia ensi sijassa siinä maassa, jossa hänen juurensa ovat, jossa hänen kehtonsa keinui ja jossa hänen kehityksensä on tapahtunut – siksi hänen ei tarvitse epäröidä kodin ja isänmaan valitsemisessa. Mutta Sedän lapsethan ovat syntyneet ja kasvaneet Norjassa, he puhuvat sitä kieltä ja ovat tottuneet sen tapoihin ja he tuskin tuntevat muita elämän olosuhteita kuin ne, jotka heitä siellä ympäröivät – eikö heistä täytyisi tuntua melkeinpä kuin maastamuutolta, jos heidän täytyisi muutaman vuoden päästä tulla tänne ja koettaa tulla suomalaisiksi? Ymmärrän hyvin, kuinka Setä itse kaipaa kotimaahan takaisin ja täytyy olla raskasta, kun näkee omien lastensa kuuluvan johonkin muuhun kuin Suomen kansaan. Mutta eivätköhän he olisi onnellisempia Norjassa kuin täällä? – Me emme todellakaan tässä maassa tanssi ruusuilla. Meidän asemamme ei helposti lakkaa olemasta epävarma ja nurinkurinen – eikä pelkästään kansakunnalta sinänsä vaan myös yksityisiltä kansalaisilta puuttuu kansallisylpeyden ja itsenäisyyden tunteen tarjoama voimakas kiihoke toimintaan ja etenemiseen kohti tulevaisuutta. Ilma tuntuu usein niin raskaalta, että toivo lamautuu ja voimat herpaantuvat. … ja melkeinpä valittaa sitä, ettei ole syntynyt jonkin toisen kansan keskuuteen… mutta jos aikoo olla Suomen kansalainen, niin silloin kyllä pitäisi vasta viimeisimpänä keinona valita sotilasura täällä. Setä tietänee, millainen sotaväen asema on – poliittisessa mielessä nurinkurinen, sotilaallisessa mielessä jokseenkin hajanainen, puolinainen, huonosti hoidettu. Ehkä se muuttuu paremmaksi, mutta koska? – – Minä toivon yhä, että Oskarin toiveet sotilasurasta haihtuisivat; kuinka moni poika onkin jonkin aikaa haaveillut elävissä mielikuvissaan siitä, kuinka ihanaa olisikaan olla sotilas – ja jälkeenpäin pitänyt onnekkaana, että se haave ei toteutunut.

Kuinka minä kaipaisinkaan päästä sinne Teidän luoksenne ja nähdä pienet serkkuni! – Mutta se ei käy vielä kovin pian päinsä – huolimatta siitä, että joensi viikolla tulen merkittävästi lähemmäksi Osloa. Tarkoitukseni on nimittäin, ellei mitään odottamattomia esteitä tule väliin, matkustaa ensi viikolla, 18. päivä Tukholmaan, jossa kuukauden ajan tutkin arkistoissa ja kerään materiaalia dosentinväitöskirjaani varten ja hankin myös tietoja Ruotsin tilastotoimiston työskentelystä ja järjestelystä. Samalla on tarkoitukseni hieman hälventää sitä synkkää mielialaa, jonka vallassa nyt olen. Syy siihen on onnettomuus, vakavin minua kohdannut sitten 28. marraskuuta viime vuonna… Sain nimittäin yllättäen, täysin odottamatta kuulla, että neiti Augusta Ramsay on kihlautunut kapteeniluutanantti Jägerskiöldin kanssa... Tiesin kyllä, että miehellä oli pyrkimyksiä hänen suhteensa. Mutta vielä pari kuukautta aiemmin minulle oli kerrottu, että voisin olla rauhallinen ja että Augusta on täysin järkkymätön. – Ei tarvitse selityksiä. On itsestään selvää, miten katkeralta tuntuu, kun on kaksi pitkää vuotta elänyt suloisessa toivossa ja työskennellyt sen toteutumisen eteen, niin yhtäkkiä tuo toivo riistetään juuri kun luulee olevansa vihdoinkin jo lähellä päämäärää. – Motiivit tuomitsee Jumala. – Minä suon hänelle siksi anteeksiantoni. Sillä kuka tietää, mitkä vaikeat taistelut hän kävi ennen kuin jäi viekkaan ja kopean isänsä nujertamaksi? – Mutta ei ole elämässä nyt iloa eikä valoa! –

Työ on parasta lääkettä – ja suunnittelemani matka tekee oikein hyvää, niin luulisin, kipeälle mielelleni.

Täällä kotona kaikki käy omaa hiljaista kulkuaan. Daamit hoitavat terveyttään, kylpevät ja kävelevät ahkerasti Ullanlinnanmäellä. Adu kertaa täyttä päätä pian olevia lukion kokeitaan tutkintoaan varten. Robertilla ja Torstenilla on leirillä sujunut hyvin: heidän pataljoonsa ovat, 1a:n lisäksi, luokiteltu kaikkein parhaimmiksi. Leiri päättyy muutaman päivän päästä. Rokassowskyn lomaillessa ulkomailla liverrellään hänen mahdollisesta kaatumisestaan. Mutta se saattaa olla vain tyhjää puhetta…

Kesä on ollut oikein kaunis ja on toiveita, että köyhä maamme lopultakin saa hyvän vuoden. Suokoon Jumala, että mitään halloja ei tulisi hävittämään niin kauan kuin ne vielä voivat olla vaaraksi.

Sydämellisimmät terveiset meiltä kaikilta Sedälle ja Fanny-täidille sekä lapsille esittää Sedän