Pariisilaiselämää
III
Maaliskuun 16svårtytt. päivänä 1866
Lehdistön suuresta merkityksestä niin julkisessa kuin yksityisessä elämässä nykypäivänä kertoo muun muassa se, että Pariisissa ilmestyy kuluvana vuonna jopa 817 sanomalehteä, aikakauslehteä, vuosikirjaa, akateemista julkaisua ja arvostelua jne. Ranskan painolain monessa mielessä paineita ja esteitä aiheuttavista säädöksistä huolimatta.
Poliittisia sanomalehtiä on lehtien kokonaismäärään nähden varsin vähän. Lehtien suuri määrä selittyy sillä, että lehdistössä on yksi tai useampi julkaisu kaikilta mahdollisilta ihmiselämän osa-alueilta.
Voimassa oleva painolainsäädäntö on peräisin toisen keisarikunnan perustamisvuodelta. Sen pääasiakirja on helmikuun 17.–23.1852 perustava asetus.
Kyseisen lainsäädännön perustavanlaatuisempi läpikäynti ei kuulu tämän kirjoituksen kaltaisten pintaraapaisujen formaattiin. Haluan ainoastaan nostaa esille pari niistä lainkohdista, joiden täällä katsotaan eniten jarruttavan Ranskan lehdistön kehittymistä niin henkisessä kuin taloudellisessa mielessä.
Yhdenkään poliittisia tai kansantaloudellisia aiheita käsittelevän sanoma- tai aikakauslehden – oli sitten kyse säännöllisin aikavälein tai epäsäännöllisesti eräänlaisissa ”livraison-vihkosissa” ilmestyvistä – julkaiseminen ei ole sallittua ilman hallituksen, jota tässä tapauksessa edustaa sisäasiainministeri, ennakolta myöntämää lupaa. Tämä lupa on mahdollista jättää myöntämättä ilman perusteluja. Näin ollen, mikäli ”mustalla listalla” oleva henkilö, esim. kirjailija, joka on liiankin suurella taidokkuudella ja terävyydellä taistellut hallituksen näkemyksistä poikkeavan vakaumuksen puolesta, haluaa perustaa lehden ja hakee siihen lupaa, lienee nopeasti luvassa kielteinen päätös. Luulisi, että kirjailijan olisi mahdollista välttää tämä riski piiloutumalla jonkun tuntemattoman myötäilijän selän taakse tai hän voisi alentua menemään mukaan johonkin olemassa olevaan lehteen. Hänen ei kuitenkaan ole kummassakaan skenaariossa mahdollista saavuttaa täysimittaisesti päämääräänsä, sillä lehden osakseen saama arvostus ja sen levikin koko riippuu ensinnäkin valitettavan usein juuri päätoimittajan nimestä ja, toiseksi, edellä mainittu asetus edellyttää hallituksen hyväksyntää kaikille lehtien johtohenkilövaihdoksille päätoimittajista hallinnollisiin tehtäviin. Näiden olosuhteiden seurauksena on se, että monen erinomaisen lehtimiehen on mahdotonta vaikuttaa poliittisessa lehdistössä yhtä vahvasti kuin heillä kykyä ja halua olisi. Pariisissa ei lehtien perustamista kielletä kovin usein, mikä johtuu osin siitä, että se nostattaisi täällä aivan liian suuren porun ja osin siitä, ettei kielloilla saavutettaisi täällä sitä, mihin niillä pyritään. Pariisissa on nimittäin monia maineikkaita sanomalehtiä, jotka voivat avata palstansa valtiovallan vainoamille lehtimiehille. Maaseutudepartementtien virkaintoiset prefektit puolestaan ovat hyvinkin hanakoita vaatimaan lehtilupahakemusten hylkäämisiä ja saavat tahtonsa läpi niin helposti, että jopa lakia säätävän kokouksen äärimaltillisimman siiven edustajien taholta on kuultu vastalauseita. Maaseutulehdistö ei vallan keskittymisestä huolimatta kuitenkaan ole lähimainkaan merkityksetön: Le Phare de la Loire, Le Progrès (Lyonissa), La France centrale, Le courrier de la Gironde, Le Sémaphore (Marseillessa) yms. ovat kaikki taitavasti toimitettuja, itsenäisiä lehtiä. Mitä enemmän sellaisia maaseudulle perustetaan, sitä enemmän vaaleihin ja yleiseen hallintoon liittyvät väärinkäytökset luonnollisesti tulevat päivänvaloon. Siltä halutaankin mielellään välttyä. Sananvapautta näytetään pitävän suurempana uhkana kuin tiukkojen tukahdutuskeinojen lietsomaa tyytymättömyyttä, vaikka sananvapauden väärinkäytöstä on aina mahdollista rangaista ankarastikin. Vallanpitäjät eivät ymmärrä, että aiheetonkin tyytymättömyys tuppaa vain lisääntymään, jos sitä ei ole mahdollista purkaa avoimesti – tai sitten he ovat tyystin luottavaisia kykyynsä pitää se aisoissa myös vastaisuudessa.
Lehdistöä rasittaa suuresti niin ikään leimamaksua koskeva säädös. Sekin on ainoastaan poliittisille sanomalehdille. Ne maksavat korkeintaan 72 neliödesimetrin kokoisesta lehtiformaatista Pariisissa 6 centimeä ja maaseudulla kolme centimeä jokaista painosta lähtenyttä kappaletta kohden. Kilpailu on nyttemmin laskenut suurten poliittisten lehtien irtonumeroiden myyntihinnan 15 centimeen ja tilausmaksu on sitäkin alhaisempi. Paperin maksaessa tavallisesti kolme centimeä, painamisen yhden centimen ja lehden myyntipalkkion taas neljä centimeä, saamme leimamaksun mukaan ynnätessämme yhteensä 14 centimen kulut, mikä merkitsee yhden lehtikappaleen tuottavan voittoa vain yhden centimen verran. Sillä pitäisikin sitten kattaa hallinnon ja toimituksen kulut, sekä pohjapääoman korkomaksu. Helppoa on todeta, ettei mikään sanomalehti osoittaudu nykymenolla kannattavaksi, kun pieniä voittoja kutistaa entisestään leimamaksu, joka on suoritettava etukäteen kaikkien painokappaleiden osalta ilman, että myymättömiksi jääneistä olisi mahdollista saada vähennystä. Sanomalehtien on näin ollen ripustauduttava lehti-ilmoitusten varaan, joskin niitä ei ole pienilevikkiseen lehteen saatavissa montaa, saatikka paljoa tuottavia. Suuren levikin saavuttaminen ei sekään käy käden käänteessä: parhaitenkin toimitettu lehti saattaa joutua odottamaan sitä kuukausi- tai vuositolkulla. Tulot eivät sillä välin kata menoja, mistä syystä jokaisen suuren sanomalehtiyrityksen taustalla on oltava huomattavaa pääomaa, usein miljoonaomaisuuksia. Lehtimiehet ovat harvakseltaan miljonäärejä. Miljonääreillä puolestaan ei ole taipumusta uhrata aarteitaan pelkän aatteen vuoksi. He nostavat rahoistaan korkoa, mistä syystä heillä on varsin suuri vaikutusvalta lehtien toimituksissa, joita he valitettavan usein pakottavat alentumaan kaiken maailman uutisankkojen ja maksettujen arvioiden tasolle houkutellakseen lisää lukijoita yms. Tästä poliittisten lehtien riippuvuudesta pörssiaristokratiasta olen monesti kuullut täällä valitettavan. On kuitenkin huomioitava se tosiasia, että monet lehdet ovat onnistuneet pyristelemään irti tästä riippuvuudesta. Kun julkaisijoiden lahjakkuus on onnistunut takaamaan lehdelle laajan levikin ja siten myös hyvät osingot osakkeenomistajille, on toimituksen helppo omaksua itsenäisempi linja. Kaikki edellä mainitut taloudelliset vaikeudet ovat kuitenkin seurausta korkeasta leimamaksusta. Lienee todella vaikeaa löytää toista teollisuudenalaa, jonka tuotteiden oletetulle bruttotuotolle määrätään 40 prosentin vero! Kun laki suorastaan työntää sanomalehdet kapitalistien syliin, tulisi lehtien vihaajienkin miettiä ennen kuin päätään pudistellen koppavasti sanovat lehtimiesten olevan ostettavissa.
Leimamaksun mukanaan tuomiin haittoihin kuuluu niin ikään se, ettei ainakaan Pariisissa ilmesty pienempiä tai halvempia poliittisia lehtiä. Vero on nimittäin yhtä korkea myös yllä annettua pienemmille lehtiformaateille. Mikäli joku siis haluaisi julkaista pientä poliittista lehteä, jota olisi luonnollisesti myytävä pienempään hintaan kuin isompia, esim. 10 centimeä per numero, kattaisi vero 60 prosenttia bruttotuloista, jolloin jäljelle jäävät tulot eivät likimainkaan riittäisi kattamaan muita kuluja. Kaikki Pariisin poliittiset lehdet ovat näin ollen pakotettuja ilmestymään samassa, suuressa ja kalliissa formaatissa ja vaikka ne myydäänkin lähes pilkkahintaan, ovat ne silti liian kalliita suuren yleisön pienille kukkaroille, jotka eivät pysty maksamaan lehdestään 54 frangia vuodessa – puhumattakaan 70–80 frangista vuodessa, mikäli mukaan lasketaan postimaksut. Kaiken tämän lopputulemana on, että kaikki Pariisissa ilmestyvät suuret sanomalehdet ovat lähes yksinomaan yhden lukijakunnan, eli varakkaiden varassa samalla kun varattomien suuri enemmistö on poliittista lehteä vailla, kun laadukkaammat maaseutulehdetkin kallistuvat nekin huomattavasti postitse tilattuina. Moisten olosuhteiden ei voida sanoa olevan täydessä sopusoinnussa virallisten demokraattisuuden julistuksien kanssa. Joku saattaisi melkein olla siinä uskossa, että yleisen äänioikeuden käyttöön ottaneessa maassa lainsäädäntö ei vaikeuttaisi maailmanmenon ja paikallisista, poliittisista ja taloudellista aiheista käytävän lehdistökeskustelun seuraamista kenties 90 prosentille äänestäjäkunnasta – mutta kenties tällaisellekin järjestelylle on löydettävissä perusteet tässä ihmeellisessä maailmassa!
Kappas vain, melkein jo unohdin erään asiaan. On Ranskassa sentään yksi poliittinen lehti ”à la portée de tout le monde”, joka on kaikkien saatavilla. Kyseessä on suuren Moniteur-lehden pieni iltapainos. Sitä myydään alle viiden centimen tai pennin alihintaan, vaikka lehden painamisesta leimamaksusääntöjen perusteella maksetaankin ennakolta edellä kuvatut 6 centimen verot kappaleelta. Muut sanomalehdet ovat rohjenneet kyseenalaistaa, millä ihmekonstilla pienen Moniteur-painoksen oikein onnistuu olla kannattava. Lehti on kuitenkin varonut paljastamasta salaisuuttaan. Tämän edullisen lehden avulla on kaikkien halukkaiden, säyseästä maalaisväestä kaupunkien levottomiin työläisiin joka tapauksessa mahdollista perehtyä poliittisiin kysymyksiin, jotka esitetään lehdessä tervehenkisiksi jalostetussa muodossa. Lehteä lukemalla voi myös seurata lakia säätävän kokouksen keskusteluja, sillä Le Moniteur du soir käy läpi istuntojen pöytäkirjat yhtä huolellisesti kuin suuret lehdet, joskin sillä erotuksella, että se yleisen edun vuoksi jättää pois ne istunnot, joissa keskustelu on käynyt liian kuumana ja joissa arvon herrat kansanedustajat ovat tulleet sanoneeksi asioita, jotka horjuttaisivat heidän äänestäjiensä luottamusta ja jotka siksi on pidettävä yleisöltä salassa.
Pariserlif.
III.
Den 16svårtytt Mars 1866.
Hvilken vigtig roll den periodiska pressen i våra dagar spelar såväl i det offentliga som enskilda lifvet, bevisas bland annat deraf, att, oaktadt den franska presslagens i många afseenden tryckande och hämmande bestämningar, innevarande år i Paris utkomma ej mindre än 817 tidningar, tidskrifter, annaler, arkiver, revyer m. m.
De politiska tidningarnes antal är, i förhållande till det hela, ganska litet. Men alla tänkbara brancher af mensklig verksamhet hafva någon eller några speciella organer i den periodiska pressen. Deraf den stora totalsumman.
Den nu gällande presslagstiftningen är årsbarn med det andra kejsaredömet. Hufvuddokumentet i densamma är organiska dekretet af den 17–23 Februari 1852.
En fullständigare redogörelse för denna lagstiftning låge utom programmet för dessa flyktiga skizzer. Jag vill blott anföra ett par af de bestämningar, hvilka här allmännast anses såsom hämmskor för den franska pressens utveckling såväl i andligt som materielt hänseende.
Ingen tidning eller tidskrift, som befattar sig med politiska eller nationalekonomiska ämnen, vare sig att den utkommer regelbundet på bestämda tider eller oregelbundet uti vissa häften, ”livraisons”, får utgifvas utan föregången tillåtelse af regeringen, representerad härvid af inrikesministern. Denna tillåtelse kan vägras, utan någon motivering. Om således en ”illa anskrifven” person, t. ex. någon författare, som med öfverlägsen förmåga och insigt kämpat för en öfvertygelse hvilken icke öfverensstämmer med regeringens åsigter, vill grundlägga en tidning och anhåller om auktorisation dertill, riskerar han ett afslag, kort om godt. Man kunde väl tycka, att han kan undvika denna risk genom att skjuta framför sig någon beskedlig obetydlighet, eller att han kunde, i vidrigt fall, ingå såsom medarbetare i ett redan existerande blad. Men i hvardera fallet vinner han ej fullt sitt ändamål. Ty för det första beror här ett blads anseende samt dess större eller mindre spridning ofta nog just på hufvudredaktörens namn, och för det andra stadgar förenämnda dekret att äfven hvarje ombyte gérant, hufvudredaktör eller administratör för en tidning bör af regeringen auktoriseras. Resultatet af dessa förhållanden är att mången utmärkt publicist hindras att i den politiska pressen verka på ett så framståede sätt som han det kunde och ville. I Paris förekomma sådana afslag ej så ofta, dels emedan de här skulle väcka alltför stor sensation, dels emedan de ej skulle fullt uppnå hvad med dem åsyftas, enär så många tidningar med redan häfdadt anseende här kunna öppna sina spalter för de förföljda. Men i landsorten, i departementen äro prefekterna mycket nitiska att hemställa om afslag å ansökningar om tidningsprivilegier, – och deras hemställningar bifallas så lätt, att tillochmed högst moderata deputerade gjort reklamationer deremot lagstiftande korpsen. Oaktadt centralisationen är nemligen landsortspressen ingalunda utan betydenhet: Le Phare de la Loire, Le Progres (i Lyon), La France centrale, Le courrier de la Gironde, Le Sémaphore (i Marseille) m. fl, äro med talang redigerade, sjelfständigaoriginal: sjelständiga blad. Och det är naturligt att, ju flera sådana i provinsorterna uppstå, desto mera komma missbruken vid valagitationerna och den öfriga administrationen i dagen; hvilket obehag man helst vill undvika. Man tyckes mera frukta den fria yttranderätten, oaktadt dess missbruk alltid kunna strängt straffas, än det missnöje de repressiva åtgärderna alstra; man besinnar ej att missnöjet alltid blir större, samt tillochmed ofta orättvist, när det ej får gifva sig luft, – eller ock anser man sig fullt säker att kunna, äfven framgent, hålla det i schack.
Ett annat högeligen betungande stadgande är det om stämpelafgiften. Äfven detta gäller endast de politiska tidningarne. De betala, för ett format af högst 72 qvadrat decimeter i Paris 6 centimer, i landsorterna tre centimer för hvarje exemplar som lemnar pressen. Nu har konkurrensen neddrifit försäljningspriset till 15 cent. för lösnumrorna af de stora politiska bladen, och prenumerationspriset går ännu lägre. Då nu pappret vanligen kostar 3 cent. och trycket 1 cent. samt då försäljningsarvodet utgör 4 cent., få vi, inberäknadt stämpelafgiften, en summa af 14 centimer, hvilken utvisar ett öfverskott af endast 1 centime per exemplar, hvarmed administrations- och redaktions kostnad samt räntan på grundläggningskapitalet skall bestridas. Att inga tidningar sålunda skulle bära sig, inses lätt, isynnerhet som denna ringa vinst ytterligare reduceras derigenom att stämpelafgiften måste erläggas förskottsvis för alla exemplar som tryckas, utan afdrag för dem som blifva osålda. Tidningarne måste derföre bygga sin existens på annonser. Men dessa äro hvarken talrika eller högt betalda i ett blad med ringa spridning. En stor spridning kan åter ej erhållas genast; äfven det bäst redigerade blad kan få vänta derpå månader och år. Under denna tid äro inkomsterna uti intet förhållande till utgifterna. Och derföre måste hvarje större tidningsföretag grundas på ansenliga kapitaler, stundom miljoner. Publicister ha just ej för vana att vara miljonärer. Och miljonärerna pläga ej tycka om att uppoffra sina skatter för en idée. De vilja ha ränta på sina penningar. Och derföre förbehålla de sig ett ganska stort inflytande på redaktionen, de tvinga den ofta nog att nedlåta sig till allehanda ankor och puffar för att locka publiken, m. m. dyl. Detta de politiska tidningarnes beroende af börsaristokratien är ett faktum som jag ofta här hört beklagas. Men ett faktum är det ock, att ett stort antal blad emanciperat sig från detta beroende. Ty der utgifvarenas talang lyckats garantera en stor spridning och således äfven goda dividender åt aktionärerna, intager redaktionen lätteligen en sjelfständigare hållning. Men alla de omnämnda finansiella svårigheterna äro en följd af den höga stämpelafgiften: i sanning, svårt torde det vara att uppvisa en annan industri å hvars produkter man skulle prelevera en skatt af 40 proc. på den förmodade bruttoinkomsten! Sedan lagen sålunda kastat tidningarne i armarne på kapitalisterna, borde vederbörande tidningshatare åtminstone besinna sig innan de med en förnäm axelryckning säga: ”publicisterna äro fala”.
Till de olägenheter, stämpelafgiften medför, hör äfven den att inga mindre och billigare politiska blad kunna uppkomma, åtminstone i Paris. Skatten är nemligen lika hög äfven för de format som understiga det ofvanangifna. Ville man då utgifva en liten politisk tidning, hvilken naturligtvis skulle måsta säljas billigare än de stora, t. ex. för 10 cent. nummern, så skulle skatten utgöra 60 procent å bruttoinkomsten, och återstoden kunde på långt när ej betäcka utgifterna. Alla de politiska bladen i Paris äro derföre dömda till samma stora och dyra format, och oaktadt de säljas nästan sagdt för rampris, äro de ändå för dyra för den stora mängdens små börsar, som icke orka betala 54 francs om året för sin tidning, eller 70 à 80 francs inberäknadt postportot. Resultatet häraf är att de i Paris utkommande stora tidningarne alla lefva på ungefär samma publik, de förmögna klasserna, – medan den stora mängden ickeförmögna måste vara utan politiska tidningar, ty de bättre landsortsbladen blifva, äfven de, ganska dyra när de försändas med posten. Detta förhållande synes väl ej vara fullt öfverensstämmande med de officielt proklamerade demokratiska principerna. Ty man skulle nästan tycka att i ett land, der allmänna rösträttigheten är införd, lagstiftningen ej borde för kanske 90 procent af elektorerna försvåra möjligheten att följa med de allmänna ärendernas gång och pressens diskussioner i kommunala, politiska och ekonomiska ämnen. Men – det finnes så många sätt att se sakerna här i verlden!
Dock – det hade jag så när glömt. En politisk tidning eger Frankrike dock, som är ”à la portée de tout le monde”. Det är den lilla aftonupplagan af den stora Moniteuren. Den säljes för en sous = 5 centimer eller penni, ehuru den, om man får döma af den påtryckta stämpeln, betalar den föreskrifna skatten af 6 centimer. Andra tidningar ha begått den indiskretionen att fråga genom hvilket underverk den lilla Moniteuren sålunda kan få plus och minus att gå ihop. Men den har aktat sig att förråda hemligheten. Nåväl, ur detta billiga blad kunna nu alla de som det vilja, det beskedliga landtfolket och de oroliga stadsarbetarena, inhemta politiskt vett, stöpt i helsosam form. De kunna till och med följa med lagstiftande kårens debatter, ty le Moniteur du soir meddelar protokollen lika väl som de stora bladen, endast med den skillnad, att den, för det allmänna bästa, utelemnar de sessioner der det gått för hett till, der hrrherrar deputerade yttrat saker som kunde rubba deras kommittenters tro och tillförsigt och som dessa derföre ej böra få känna.