28.5.1859 LM–Torsten Costiander
Finsk text
Karhusuo 28. toukokuuta 1859
Rakas Torsten!
Jo neljä viikkoa on vierähtänyt siitä kun minulla oli ilo saada Sinulta pitkä, kiintoisa kirje. On siis jo korkea aika osoittaa, kuinka vähän tarkoituksenani saattoi olla jättää vastaamatta sellaiseen kirjeeseen.
Olit viime kirjeestäni huomaavinasi rivien välistä – muun ohella – kovin paljon melankoliaa; tuolloin asianlaita ei kai ollut kovinkaan sellainen, nyt pikemminkin voisi olla. Täällä ei ole aurinko valaissut mitään onnellisia keväänjuhlijoita. Se synkkä pilvi, joka täällä tavallisestikin synkistää perheen ilmapiiriä ja vain toisinaan päästää lävitseen jonkin valonsäteen, on nyt taas entistä raskaampi ja mustempi: kreivitär on sairaana, hyvin sairaana, eivätkä lääkärit pysty parantamaan häntä. Nyt ajatellaan taas vakavasti – sen jälkeen kun hanke oli jo työnnetty mielestä – jotain matkaa, ellei kauemmas niin edes Haapsaluun. Toivoa sopii ettei se jää pelkän hankkeen tasolle, vaikka egoistiselta kannalta minulle luonnollisesti olisi miellyttävämpää, jos ainoa runollinen sielu ei jättäisi Karhusuota autioksi koko kesäksi. Toivottavasti nämä sanat eivät oikeuta Sinua uskomaan sitä järjettömintä kahdesta tunteitani koskevasta epäilystäsi.
Mitä siihen toiseen epäilykseen tulee, niin en halua nyt kirjeessä kiistää sitä – sanotaanhan, ettei sellaisia kiistämisiä voi koskaan laittaa totuuden tiliin. Sanon Sinulle vain – kun et sitä ehkä tiedä – että luonto ei ole suonut minulle sitä ”herttaista kepeämielisyyttä” (joksi Goethe sitä kutsuu), joka saa ihmisen edes ajoittain unohtamaan harmaan elonsa, ylevät elämäntavoitteensa, ja tekee hänestä kykenevän nauttimaan täysin hetkestä. Minulla on ikuinen itsekritiikki aavemaisen valppaana, se surkastuttaa nautintoni – eikä kuitenkaan ole aina suojellut minua harkitsemattomuuksista. Oiva finanssiministeri se ei myöskään ole ollut.
Kaupungin huvitukset ovat myös kaikki kuihtuneet pois talven viime henkäyksen myötä – useimmat perheet muuttavat maalle, ja autioiksi jäävät talot joiden suojissa vielä vastikään oli nuorison iloisia, onnellisia kokoontumisia. Ja kun ensi syksynä kaikki taas ovat saapuvilla, kuinkahan monta muistoa on pyyhkiytynyt pois, kuinkahan monta illuusiota on repinyt rikki kehotus järjenkäyttöön?
Toll on jo täällä – kuten tiedätkin – mutten ole vielä tavannut häntä. Hänen vuokraamallaan talolla on mainio sijainti: siitä on näkymä sillalle. Milillä on toivottavasti oikein hauskaa Helsingissä Tollien ja Sinun seurassasi. En tosiaankaan valehtele kun sanon, että toisinaan toivon kiihkeästi olevani siellä teidän luonanne, vapaana herrana kuten silloin ennen.
Äiti kirjoitti minulle, että Robert antaa Alban matkustaa Tukholmaan – miten ja milloin? Ja mitä olet päättänyt sen Pietarin-matkasi osalta? Sydämelliset terveiset Robertin väelle, Tolleille ja Milille. Muistuta häntä että hän on minulle kirjeen velkaa, joka olisi sitäkin tervetulleempi nykyisissä surullisissa olosuhteissani. Nyt voi hyvin äläkä unohda
veljeäsi Leoa.
Mikset saanutkaan ylennystä? Terveisiä myös kaartilaisille.
Kreivi ja kreivitär lähettävät terveisiä.
Original (transkription)
|1|
Karhusuo d. 28 Maj 59.
Lieber Torsten!
Es sind schon vier Wochen
verfloßen seit mir die Freude
ward einen langen intereßanten
Brief von Dir zu erhalten. Also
schon hohe Zeit für mich, zu beweisen,
wie wenig es meine Absicht sein
konnte, einen solchen Brief unbe-
antwortet zu laßen.
Du wolltest durch die Zeilen
meines letzten Briefes – außer An-
derem – sehr viel Melankolie
erblickt haben; – damals war es
wohl nicht so sehr der Fall, – nun
könnte es sich eher so verhalten.
|2|
Die Sonne hat hier keine glückliche
Frühlingsfeierer beschienen. Die trübe
Wolke, die hier gewöhnlich die Fa-
milienluft verfinstert und nur dann
und wann einen Lichtstrahl durch-
dringen läßt, sie ist jetzt wieder
schwerer und schwarzer als sonst. Die
Gräfin ist krank, sehr krank und
die Ärzte können sie nicht kuriren.
Es wird jetzt, – nachdem das Projekt
schon aus dem Sinn geschlagen war,
– wieder ernstlich an eine Reise,
wenn nicht weiter, so doch bis nach
Hapsal, gedacht. Ich muss wünschen
daß es nicht nur beim Projekte
bleibt, obgleich estillagt natürlicherweise von
egoistischem Standpunkte mir angeneh-
mer wäre, wenn nicht die einzige
Seele und Poesie für den ganzen
Sommer das öde Karhusuo verließe.
|3|
Diese Worte berechtigen Dich hoffent-
lich nicht an die unsinnigere Deiner
beiden Errathungen vis-à-vis meine
Gefühle zu glauben. Was die andere
betrifft so will ich sie nicht jetzt
brieflich widerlegen, – man sagt
daß solche Widerlegungen doch nie
für banko-Wahrheit genommen
werden. Nur das sage ich Dir, indem
Du es vielleicht nicht weißt, daß
die Natur mir nicht den ”holden
Leichtsinn” (wie Goethe ihn nennt) ver-
liehen, welcher den Menschen den
grauen Lebensernst, das hehre Lebens-
ziehl, wenigstens auf Zeiten ver-
geßen läßt und ihn fähig macht
sich ganz dem Vollgenuße des Au-
genblickes zu überlaßen. Bei mir
steht gespenstergleich eine ewige Selbst-
|4|
kritik auf Wache, verkümmert mir
meine Genüße – und hat mich doch
nicht immer vor Übereilungen be-
wahrt, namentlich ist sie nie guter
Finanzminister gewesen. – Die A-
müsements in der Stadt sind auch
alle mit den letzten Seufzern des
Winters zerstoben, – die meisten
Familien ziehen auf’s Land und öde
bleiben die Häuser, die noch neulich
fröhliche, glückliche Jugendversammlun-
gen beschützten. Und wenn im näch-
sten Herbste Alles sich wiedereinfindet,
– wer weiß wie viele Erinnerung
verwischt, wie viele Illusion von
mahnender Vernünftigkeit zerrissen
worden?
Toll ist schon hier – wie Du ja weißt,
– doch habe ich ihn noch nicht getroffen.
Das Haus was er gemiethet ist wohl-
|5|
gelegen, mit Aussicht auf die Brücke.
Mili amüsirt sich wohl hoffentlich
recht gut in HforsHelsingfors mit Tolls und
Dir. Es ist wahrlich nicht Lüge, wenn
ich sage, daß ich manchmal heftig
wünsche dort bei Euch zu sein, ein
Freiherr wie früher.
Mama schrieb mir daß Robert
Alba nach Hfstruket Stockholm reisen
läßt; – wie und wann? Und was
hast Du wegen deiner Tour nach
PburgPetersburg beschloßen?
Grüße Roberts herzlich und Tolls
und Mili. Erinnere sie daran daß
Sie mir einen Brief schuldet, wel-
cher unter meinen jetzigen tristen
Verhältnißen um so willkommener
wäre. Nun lebe wohl und vergiß
nicht ganz deinen Bruder
Leo.
Warum wurdest Du nicht befördert? Grüße auch
die Gardisten.
Karhusuo den 28 maj 1859.
Käre Torsten!
Fyra veckor har redan förflutit sedan jag hade glädjen att få ett långt och intressant brev av Dig. Alltså dags för mig att bevisa att det inte varit min avsikt att låta ett sådant brev förbli obesvarat.
Bland raderna av mitt senaste brev tror Du dig ha hittat bland annat väldigt mycket melankoli; – så var nog inte riktigt fallet då, – snarare kunde det vara så nu. Här sken solen inte på lyckliga vårfirare. Det grå molnet som vanligtvis förmörkar familjeluften och som bara då och då låter en ljusstråle sila genom, har nu blivit tyngre och svartare än annars. Grevinnan är sjuk, väldigt sjuk och läkarna kan inte kurera henne. Nu funderar man allvarligt på en resa igen. Ett projekt som redan hade förkastats. Om det inte blir en lång resa så åtminstone till Hapsal. Jag vill hoppas att det inte stannar på projektstadiet. Fastän det naturligtvis från en egoistisk synvinkel vore skönt om den enda själen och poesin för hela sommaren inte skulle lämna det öde Karhusuo. Dessa ord berättigar Dig förhoppningsvis inte att tro på den mer absurda av dina två gissningar angående mina känslor. När det gäller den andra gissningen vill jag inte skriftligt vederlägga den, – man säger att sådana vederlägganden aldrig godtas som hela sanningen. Jag säger Dig bara, eftersom Du kanske inte vet det, att naturen inte har skänkt mig det hulda lättsinnet (den ”holden Leichtsinn” som det kallas av Goethe) som låter människan glömma det grå livsallvaret, det ambitiösa livsmålet, åtminstone tillfälligt. Lättsinnet ger henne färdigheten att fullständigt hänge sig ögonblickets njutning. För min del står en spöklik och evig självkritik på vakt, och den minskar mina njutningar – dock har den inte alltid skyddat mig från överilningar, framför allt har den aldrig varit en bra finansminister. – Stadens samtliga förlustelser har också upplösts med vinterns sista suck, – de flesta familjerna flyttar till landet och husen förblir öde. Hus som helt nyligen skyddade glada och lyckliga ungdomssammankomster. Och när allt återvänder på hösten, – vem vet hur många minnen som har suddats ut, hur många illusioner som har skingrats av en manande förnuftighet?
Toll är redan här – som du redan vet, – men jag har inte ännu träffat honom. Huset som han hyr har ett bra läge, med utsikt över bron. Mili roar sig förhoppningsvis rätt bra i Helsingfors, tillsammans med Tolls och Dig. Det är ingen lögn när jag säger att jag ibland känner en stark önskan att vara med Er, en fri herre som förr.
Mamma skrev att Robert låter Alba resa till Stockholm; hur och när? Och vad har Du bestämt angående din resa till Petersburg?
Hälsa hjärtligt till Roberts, Tolls och Mili. Påminn henne om att Hon är skyldig mig ett brev som under mina nuvarande tråkiga förhållanden vore ännu mer välkommet. Lev väl och glöm inte helt din
bror Leo.
Varför blev Du inte befordrad? Hälsa också gardisterna.
Greven och grevinnan låter hälsa Dig.