Pariisilaiselämää
II
Helmikuun 22. päivänä 1866
Karnevaali on nyt päättynyt ja rauhallinen, niukan paaston kausi alkanut. Ne tuhannet pienet jalkaparit, jotka viikkokausia pyörivät ja kiisivät tanssisalien parketeilla saavat nyt tarvitsemansa levon lämpimien tohveleiden suojissa buduaarin pehmeän maton tukemina. Ne lukemattomina valvottuina tanssiaisöinä kaihoisina loistaneet, mutta yhtä kaikki varmasti myös valon kimmellyksestä kärsineet ja väsyneet silmäparit saavat nyt kerätä voimiaan suljettujen tai puoliavonaisten luomien suojissa. Ne lukuisat modistiparat, jotka kilpailu on ajanut raatamaan karnevaalin alla lähes vuorokauden ympäri, saattavat nyt vähentää työsarkojaan inhimillisiin mittasuhteisiin. Niiden satojen nuorukaisten, jotka päivittäin työstävät kronikoiden välikevennyksiä sanomalehtien palstoille, on jälleen näytettävä, mahtaako heidän ilkikurinen mielikuvituksensa kyetä täyttämään mitä tärkeimpien ja kiinnostavimpien tanssiais-, juhla-, naamiais-, naamiaisasu- ja juhla-asukatsauksien ja -arvioiden pitkään hallussaan pitämän, mutta nyttemmin tyhjiöksi jääneen tilan. Edellä mainittuja katsauksia ja arvioita olisi paljon mukavampi kirjoittaa, sillä ne poikivat varsin usein imartelevia kutsuja, suosiota ja tuttavuuksia.
Kyllä, hyvät rouvat, Helsingissäkin ymmärretään toki tanssiaisten päälle, kenties jopa paremmin kuin monen muun asian, mutta Pariisiin eivät Helsingin riennot ole millään verrattavissa!
Ja kaikki te isät, jotka monta kertaa naama irveessä olette vastaanottaneet rouvien Bandly ja Sopetoff laskuja, kiittäkää onneanne! Kuluneita summia silmäillessänne olisi teidän syytä huomioida, kuinka mitättömiä ne ovat verrattuna siihen, mitä pariisilaismies saa pulittaa sen edestä, että hänen vaimonsa tai tyttärensä vaatetus olisi comme il faut. Toki olisi kuviteltavissa, ettei edes hienoimmasta kankaasta valmistettu ja kokoluokaltaan suuremmista päästä oleva leninki voisi ikimaailmassa maksaa muutamaa sataa tai tuhatta frangia enempää – mutta mitä väliä onkaan pelkällä leningin kankaalla nykyajan juhlapukeutumistaidon laskelmoinneissa? Modistien nerokkuus ja kekseliäisyys pääsee täyteen loistoonsa vasta ”koristeiden” parissa: upea silkkikangas verhotaan tuhat frangia metriltä maksavan pitsipilven alle ja lasku sen kuin paisuu. Tumma silkkisametti säihkyköön kuin öinen tähtitaivas ompelemalla siihen tiheästi timantteja, niin sitten, ma foi, näyttää hyvältä. Moisella tavalla pukeutunut nainenhan esittelee samalla tietoisesti ja ylpeästi miehensä vaurautta – tai vaihtoehtoisesti mukautuvuutta.
Ketkä sitten antautuvat moiseen ylellisyyskilpailuun? Edellä mainittuihin piireihin lukeutuvat täällä Rothschild-, Pereire-, Fould- yms. nimisiä naisia, joilla riittää rahaa ja jotka kuuluvat olevan jalokivien ystäviä. Muut taas eivät halua vaikuttaa edellä mainittuja naisia ”huonommilta”. Näin ollen, kun rouva Rimski-Korsakoff, tuo luksuspiirien julkimo ja sivutoiminen kirjailijatarkin, vastikään laivastoministerin naamiaistanssiaisissa esiintyi yllään ainoastaan Pietarissa valmistettu, Katariina II:n kruunajaiskaavusta tarkasti kopioitu, vaivaiset reilu kaksi miljoonaa frangia maksanut asu, eivät aidot pariisittaret luonnollisesti antaneet omien asujensa näyttää rahvaanomaisilta.
Jopa herrasmiesten Pariisissa on kirjoissa, artikkeleissa, esitelmissä ja näytelmissä uskallettu kritisoida ja moittia ”naisten ylenpalttista ylellisyyttä”. Jopa kenraaliprokuraattori Dupin oli vähän ennen kuolemaansa julkaissut edellä mainitusti otsikoidun vihkosen, mutta hänen sanojensa mukaan mies on syypää naisen ylellisyyteen ja muihin mahdollisiin hullutuksiin. Dupin oli sentään Ranskan johtavia juristeja. Ottakaa siis vaarin, te Pariisin mahtimiehet, jotka salassa ahdistutte huomatessanne tulojen ja menojen välisen eron kasvun!
Rikkaat ja ylhäiset eivät ole kuitenkaan ainoita, jotka omistavat karnevaalisesongin huvitusten huumalle. Kaikki kansankerrokset haluavat pitää hauskaa mainittuna ajanjaksona. Julkiset tanssiaiset nimeltään ”fêtes de nuit”, ”bals de nuit”, ”bals parés”, ”bals masqués”, ”bals travestis” yms. houkuttelevat huvittelijoita puoleensa tavallista enemmän kaikissa kaupunginosissa. Tanssiaiset ovat suuria menestyksiä, sillä salit täyttyvät äärilleen, joskin käytöstavat jäävät niiden ulkopuolelle.
Kyseisten cancanjuhlien joukossa merkittävimpiä ovat kuuluisat oopperatanssiaiset, joissa ulkomaalaisetkin parveilevat. Täyteen ahdettu salonki on toden totta omalaatuinen, mahtipontinen ja kirjava näky, kun sitä tarkastelee omalta parveltaan. Teatterisalonki ja näyttämö muodostavat yhdessä laajan salin, jota valaisee lähes satakunta kunnon kokoista kristallikruunua. Kolmisen tuhatta ihmistä, joista enemmistö maskeerattuja, liikkuvat mitä eläväisemmän tanssin tahdissa sitäkin eläväisemmän straussilaisen orkesterin säestämänä. Kauan ei tämä kaunis näkymä kuitenkaan kestä, sillä se ei kestä lähempää tarkastelua sitten – ei sitten lainkaan. Mikäli erehtyy kyynärpäät edellä raivaamaan tiensä tanssijoiden pariin, valtaa mielen pian epämiellyttävä tunne. Suurin osa miehistä on maskeerattu mitä iljettävimmiksi karikatyyreiksi ja valtaosa naisista esiintyy asuissa, jotka joko ovat parhaat päivänsä jo nähneet, tai sitten eivät ole peittävimmästä päästä. Tanssiksikaan ei voi kutsua sitä villiä ja voimistelumaista hyppelehtimistä, joka salpaa hengen ja murtaa luutkin vielä kaupan päälle. Kimeä naurunremakka, korvia huumaava huutaminen ja mekastava pilailu eivät missään nimessä saaneet aikaan joutilasta ilomieltä. Ne vaikuttivat enemmän raivokkaalta huumalta ja luonnottomalta tanssin irvikuvalta, johon tuskastuu nopeasti. Pakostakin rupeaa pohtimaan, minkälainen kurjuus mahtaakaan piillä pakonomaisten karnevaalirientojen takana.
Lienee sanomattakin selvää, etteivät ”kunnon pariisilaiset” juurikaan vieraile julkisissa tanssiorgioissa ja ettei niissä nähdyistä riennoista pidä tehdä yleisiä johtopäätöksiä koskien pariisilaisten elämäntapoja. Moisissa tapahtumissa liitelevät yön linnut ja lepakot uteliaiden vierasmaalaisten ja seikkailunhaluisten libertiinien seuratessa.
Entä heillä, jotka elävät työtä tehdäkseen tai tekevät työtä elääkseen, jotka ovat kummatkin oikeutettuja edustamaan koko Pariisin väestöä? Heilläkin lienee omat hupinsa?
Onko Pariisissa niin sanottuja kansanhuveja? Onko Saint Antoinen esikaupungin työväellä, niillä toimeliailla sinipaitaisilla hahmoilla, joita alati näkee työn teossa, mitään muuta ajanvietemahdollisuutta kuin silloin tällöin poiketa krouvissa humaltumassa myrkyllisestä absintista tai kiivetä teattereiden kattokerroksiin nauttiakseen välillä näyttämötaiteesta, joka on heille joko liian korkealentoista tai aivan liian matalamielistä täyttääkseen sivistävän viihteen vaatimukset?
Näihin kysymyksiin vastaamista hankaloittaa se, että kansanhupi-sanan määritelmä ei ole itsestään selvä.
Teattereiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti teatterivapauden julistamisen jälkeen. Uudistus merkitsi, että jokaiselle myönnettiin oikeus perustaa teattereita ja järjestää niissä esityksiä. Mikäli en erehdy, on Pariisissa tällä hetkellä 28 teatteria, jos mukaan ei lasketa laitakaupunkia. Teattereiden joukossa muutamat ovat ”kansalle” suunnattuja. Niistä suurin, ”Grand Théâtre Parisien” ei ole vieläkään päässyt eroon järjettömän pitkistä, seitsemän näytöksen draamoistaan, jotka ovat tahtomattamaan parodioita. Yleisömäärät jäävät niiden takia pieniksi. Useissa muissakin edullisemmissa teattereissa on erittäin huono tarjonta. Syy piilee Pariisissa voimassa olevassa tiukassa teatterisensuurissa, joka koskee kuitenkin yksinomaan poliittista väriä tunnustavia tai poliittisia kysymyksiä käsitteleviä näytelmiä. Sopivuuden ja hyvän maun rajoja voidaan rikkoa niin paljon kuin huvittaa ilman pelkoa sensuurin hampaisiin joutumisesta, mutta yritäpä kirjoittaa näytelmä, jossa käsitellään poliittisia kysymyksiä tai intohimoja: se kielletään häikäilemättä – ja aivan erityisesti silloin, jos se on suunnattu suuremmalle yleisölle. Kerron näistä olosuhteista myöhemmin lisää. Tähän yhteyteen riittää loppuun seuraava toteamus: pariisilaisteatterit eivät todellakaan suoriudu kunnialla tehtävästään korkeamielisempien kansanhuvien tarjoajina.
Työväenluokalle on kuitenkin olemassa myös muita, mukavampia ja samalla myös sivistäviä tapoja viettää sunnuntainsa – ja on myös tunnustettava, että näitä tilaisuuksia hyödynnetään ahkerasti. Louvren runsaat näyttelyt ovat avoinna kello kymmenestä neljään ja moniin taidegallerioihin ja teollisuusnäyttelyihin on sunnuntaisin vapaa pääsy tai alennetut pääsymaksut. Passy, Baudrillart ja muut järjestävät kansantaloudellisia aiheita käsitteleviä luentoja eri puolilla kaupunkia. Joka sunnuntaina kello kahdelta järjestetään myös suuri kansankonsertti, consert populaire, Cirque Napoleonissa. Kyseessä on todellakin kansankonsertti sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä väkeä virtaa paikalle kaikista yhteiskuntaluokista, eikä yksikään neljästätuhannesta paikasta ole koskaan jäänyt tyhjäksi. Ohjelmisto muistuttaa omia helsinkiläisiä sinfoniakonserttejamme, joskin täällä soivat yksinomaan soittimet. Herra Pas-de-Loup johtaa 70–80 miehen orkesteriaan suurella taidokkuudella. Aplodien välillä vallitsee mitä hartain ja rikkumattomin hiljaisuus, ja suosionosoituksista kuulee, että yleisön kädet ovat vahvimmasta päästä.
Mikäli haluaa muutoinkin tarkkailla työläisiä ja heidän perheitään heidän ollessaan ulkona huvittelemassa, on jonain sunnuntai-iltana suunnattava Café Parisieniin Saint Martinin bulevardilla. Kyseessä on Pariisin toiseksi suurin kahvila Grand Cafén jälkeen. Se on korkeatasoisimpien kahviloiden mukaisesta elegantista sisustuksestaan huolimatta kuitenkin lähes yksinomaan työläisten kokoontumispaikka. Useampi sata henkilöä miehistä naisiin ja lapsiin istuvat lukemattomien pikkupöytien ääressä siemailemassa grogia, olutta tai teetä, lukemassa sanomalehtiä, pelaamassa šakkia tai keskustelemassa. Sisemmässä salissa on mahdollista viihdyttää itseään pelaamalla biljardia jossakin 22 pöydästä. Jopa siisteys- ja laatuvaatimuksiltaan tiukimpien luulisi viihtyvän täällä. Melun meluakaan ei ole kuultavissa. Kaikilla kasvoilla, niin kauniilla kuin rumilla, energisillä kuin nääntyneillä näkyy sama työnteon ja ponnistelujen leima, joka väistämättä herättää katsojassa kunnioitusta ja myötätuntoa. Nämä ihmisyksilöt eivät kuitenkaan ole sanan yleisessä merkityksessä sivistyneitä. Miten heillä olisi edes aikaa sivistää itseään, kun koko elämä menee jokapäiväisen leivän eteen raatamiseen? Jotain sivistykseen samaistettavaa heiltä kuitenkin löytyy ja se on kansalaistunto, käsitys omasta osallisuudesta Ranskan kansan ”loistossa”, toisin sanoen kansallisylpeys, tuo mahtava ajava voima. Näistä osatekijöistä johtuen on Ranskassa jopa vaatimattomimmalla työläisellä itsetuntoa ja myötätuntoa myös muita kohtaan. Työläismies tietää le suffrage universelin – yleisen äänioikeuden – kautta olevansa rikkaimpien mahtimiestenkin kanssa yhdenvertaisesti suvereeni yksilö ja yrittää tämän johdosta aina voidessaan perehtyä yleisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kaikki tämä on nykypäivän pariisilaistyöläisen sivistyneen ja elämänviisaan olemuksen taustalla. Se myös mahdollistaa ulkomaalaisille täällä niin silmäänpistävän luontevan tasavertaisuuden. Tulin maininneeksi yleisen äänioikeuden. Siihen liittyy luonnollisesti täällä myös varjopuolia ja väärinkäytöksiä, erityisesti kaukaisilla maaseuduilla. Palaan asiaan myöhemmin.
Kun kerran satuimme tässä osassa käsittelemään viihdettä, on sanottava muutama sana myös varsinaisista seurassa nautittavista ja keskusteluun perustuvista viihteen alalajeista. Pariisilaiset haluavat vaikuttaa ennen kaikkea henkeviltä ja näin ollen myös ”l’art de causerin”, keskustelutaidon mestareilta. Tätä ilmeisesti katoavaa taitoa hyödynnetään kuitenkin luonnollisesti parhaiten pienemmässä, intiimimmässä seurassa. Suurin osa tieteellisten, taiteellisten ja poliittisten piirien notaabeleista ja jopa jotkut ei-notaabelitkin järjestävät viikoittain ns. vastaanoton. Rikkaiden kodeissa kuullaan tuolloin teattereiden ja oopperoiden taiteilijoiden esityksiä ja vähemmän äveriäät tyytyvät isännöimään seuruetta musiikkiesityksillä viihdyttäviä diletantteja. Älymystön kodeissa taas ei ole moiselle tarvetta: niissä keskustellaan.
Olen mielikseni huomannut, että ulkomaalaiset otetaan mitä ystävällisimmin vastaan ja sallittaneen minun vielä lisätä, että ranskalaisten äärimmäisen huonoon tuntemukseen maastamme tottuneelle suomalaiselle on ilo huomata, ettei Suomi sentään oppineissa piireissä täällä ole tuntematon. Törmäsin yhtenä iltana erään hurmaavan latinalaiskorttelissa asuvan vanhan kielitieteilijän luona kolmeen nuorempaan tiedemieheen, jotka olivat olleet tekemisissä jopa suomen kielen kanssa. Useimmat heistä osoittivat jopa tuntevansa jotenkuten kirjallisuuttamme ja olivat mielellään aloitteellisia aiheesta keskustellessamme. Eräänä toisena kertana Édouard de Laboulayen (eräs raskaan sarjan kirjallisuuden arvostetuimmista nimistä, joka on niittänyt maailmalla mainetta verrattomalla satiiriteoksellaan nimeltä ”Paris en Amérique”) luona järjestetyssä iltamassa oli minulla ilo huomata, että jopa poliitikot ja juristit tiesivät maamme oloista. He jopa mielellään halusivat tietää niistä lisää.
Pariserlif.
II.
Den 22 Februari 1866.
Karnavalen är nu förbi. Den lugna, den magra fastan har inträdt. Dessa tusende små fötter, som i veckotal sväfvat och glidit fram på balgolfvens parketter, de få nu njuta behöflig hvila, höljda i varma tofflor, stödda på boudoirens mjuka matta. Dessa ögon som strålat och smäktat, men säkert lidit och mattats af den skimrande ljusglansen under oräkneliga balnätters vakor, de få nu stärka sig under slutna eller halfslutna ögonlocks skydd. Dessa legioner arma modister, som af konkurrensen drifvits att under karnavalen arbeta nästan dygnet om, dem tillåtes nu att reducera sitt arbete till menskliga proportioner. Dessa hundrade unga män, som dagligen preparera krönikornas lätta entremetser i tidningarnes spalter, de måste nu åter visa om deras blaserade fantasi mäktar fylla de rum, som så länge upptagits af högst vigtiga och intressanta skildringar af baler, fêter, maskrader, kostymer, toiletter, – skildringar, hvilka så mycket hellre presteras, som dermed ofta nog kunna vinnas smickrande inbjudningar, gunst och relationer.
Ja, mina damer, nog förstår man sig i Helsingfors på baler, kanske bättre än på mångt och mycket annat; men – Paris uthärdar dock jemförelsen!
Och J fäder, som kanske mången gång med bekymrad min emottagit fru Bandlys eller fru Sopetoffs räkningar, prisen eder lycklige! Besinnen blott, vid anblicken af de debiterade summorna, huru obetydliga de äro, jemförda med hvad en parisare måste gifva ut för att hans fru eller dotter må vara klädd comme il faut. Man skulle visserligen tycka att en klädning, om ock af praktfullaste tyg och vidlyftigaste dimensioner, aldrig kan kosta mer än några hundra eller tusen francs, – men hvad betyder klädningstyget i den moderna toilettkonstens kalkyler. Det är först i ”garnityrerna” som modeartisten kan tillämpa hela vidden af sitt uppfinningsrika snille. Dölj detta präktiga sidentyg i en sky af spetsar å tusen francs metern, och ni skall se om räkningen stiger. Låt denna mörka silkessammet blixtra af diamanter, tätt sådda som stjernorna på natthimmeln, och det skall ma foi, taga sig bra ut – och den sålunda klädda damen skall ju derjemte ha det stolta medvetandet att inför verlden bevisa sin mans rikedom eller – medgörlighet.
Hvem skulle det falla in att beskärma sig öfver denna lyx? Här finnas i de förnäma kretsarne damer med namnen Rothschild, Pereire, Fould m. fl. dylika, som just icke behöfva se på styfvern och dessutom tyckas vara varma vänner af juvelerna. Men de andra vilja ej ”vara sämre” än de. Och när fru Rimski-Korsakoff, denna celebritet i lyxens verld och äfven smått författarinna, nyligen på marinministerns kostymbal uppträdde i en drägt, hvilken, enkom fabricerad i Petersburg såsom en trogen kopia af Katharina II:s kröningsskrud, icke kostade mera än obetydligt öfver två millioner francs, så gick det naturligtvis ej an, att de veritabla parisiskorna skulle låta sina kostymer bära fattigdomens prägel.
Man har haft den oblygheten, midt i detta ridderliga Paris, att i böcker, artiklar, föredrag, theaterpjeser kritisera och klandra ”le luxe affréné des femmes.” Tillochmed generalprokuratorn Dupin hade kort före sin död utgifvit en broschyr med denna titel. Men han sade: mannen är skulden till qvinnans lyx, liksom ock till de öfriga dårskaper hon kan hafva. Och Dupin var en af Frankrikes största jurister. Hållen således till godo, J store herrar i Paris, som med hemlig ångest upptäcken de vexande differenserna mellan debet och kredit!
Men det är ej endast de rika och förnäma som egna karnavalstiden åt nöjenas yra. Lusten att roa sig framträder då öfverallt. I alla delar af staden locka de publika balerna, ”fetes de nuit”, ”bals de nuit, parés, masqués et travestis” de nöjeslystne till sig oftare än vanligt. Och de locka ej förgäfves, salarna fyllas till trängsel, men – gracerna stanna utanför.
Främsta rummet bland dessa cancan-fester intages af de namnkunniga operabalerna, som få fremlingar torde försumma att besöka. Det är också i sanning en egendomlig, storartadt brokig anblick, den till trängsel fyllda salongen erbjuder, när man betraktar den från höjden af sin loge. Teatersalongen och scenen bilda tillsammans en vidsträckt sal, belyst af närmare hundra ljuskronor af respektabla dimensioner. Omkring tretusen menniskor, flertalet maskerade, röra sig i den lifligaste dans efter de ännu lifligare tonerna af den Strausska orkestern. Men man bör ej för länge beskåda denna herrlighet, den förlorar ofantligt på en närmare granskning. Om man armbågat sig fram några hvarf dernere bland de dansande, gripes man snart af en obehaglig känsla. De flesta karlar äro maskerade till de vidrigasteoriginal: vridigaste karrikatyrer. De flesta damer uppträda i kostymer, som antingen bära alltför tydliga spår af flerårig tjenstgöring, eller ock äro alltför mycket anlagda uppå att icke dölja. – Och dansen är icke dans, utan vilda språng, hals- eller rättare benbrytande gymnastikrörelser. Och detta gälla skratt, dessa högljudda rop, detta larmande stoj och skoj tyckes ingalunda framqvälla ur en glädtig uppsluppenhet eller öfverdådig munterhet. Det förefaller snarare som en frenetisk yra, ett konstladt dansraseri – och man blir snart illa till mods dervid och anar ofrivilligt huru mycken misere sig döljer bakom detta ansträngda karnavalsjubel.
Det torde ej behöfva sägas, att de publika dansorgierna sällan eller aldrig besökas af ”hyggliga” parisare, och att de egentliga parisersederna ej böra bedömas efter den anblick dessa nöjen erbjuda. Det är nattugglor och flädermöss som flaxa der beskådade af nyfikna fremlingar, eller rouéer stadda på ”vift”.
Men de som lefva för att arbeta och de som arbeta för att lefva, – hvardera kategorin främst berättigad att erkännas såsom representerande Paris’ befolkning, de måste väl hafva sina nöjen, äfven de?
Finnas här några egentliga såkallade folknöjen? Dessa energiska gestalter i blå blusar, som man ständigt ser i verksamhet, denna arbetsamma befolkning i Faubourg S:t Antoine, – ha de något bättre tillfälle till förströelse, än att stundom på krogarne berusa sig med den giftiga absinten eller att då och då klifva upp i takvåningen af teatrarne, för att njuta af dramatisk konst, som antingen i vissa afseende kan stå för mycket öfver deras horisont eller ock alltför lågt under de fordringar man måste ställa på bildande nöje?
Svaret på dessa frågor försvåras derigenom att definitionen på ordet folknöje icke är så gifven.
Sedan teaterfriheten proklamerades, d. v. s. rättigheten för hvar och en att uppföra teatrar och deri låta gifva representationer, har theatrarnes mängd tilltagit ofantligt. Utom theatrarne på stadens utmarker räknar Paris förnärvarande 28 sådana, om jag ej misstager mig. Bland dem äro några hufvudsakligen beräknade för ”folket”. Den största af dem, ”Grand Théatre Parisien” har emellertid ännu icke kunnat höja sig öfver dessa 7 akter långa, orimliga dramer, som äro parodier utan att vilja vara det. Den är derföre föga besökt. Och i flera af de andra billigare teatrarne är repertoirer högeligen dålig. I Paris utöfvas nemligen sträng teatercensur. Men dess stränghet gäller blott sådant som har någon politisk tendens eller innebär helst en anspelning på politiska frågor. Anständighet och dygd må misshandlas huru som helst, censuren lägger här ej fingrarne emellan; men försök att skrifva en pjes, som förer de politiska dygdernes och de politiska passionernas talan, den förbjudes utan skonsamhet, isynnerhet om den är beräknad för den större publiken. Om dessa förhållanden framdeles mera. Här blott den slutsats: såsom folknöje i ädlare mening uppfylla pariserteatrarne ingalunda oklanderligt sin bestämmelse.
Det finnes dock äfven andra utvägar, för de arbetande klasserna att på ett angenämt och tillika bildande sätt tillbringa sin söndag, och erkännas måste att de ganska flitigt begagnas. Louvrens rika gallerier äro öppna från kl. 10–4. Åtskilliga andra konstsamlingar eller industriella expositioner erbjuda om söndagarne inträde gratis eller mot nedsatt afgift. Passy, Baudrillart och andra hålla, i olika delar af staden, gratis föreläsningar i nationalekonomiska ämnen. Alla söndagar kl. 2 stor folkkonsert, consert populaire, i Cirque Napoleon. Och dessa äro folkkonserter i vidsträcktare mening, ty alla klasser af folket strömma dit, så att aldrig en enda af de fyratusen platserna förblir tom. Programmet liknar våra helsingforska symfonikonserters, endast att här ej förekommer annat än instrumentalmusik. Monsieur Pas-de-Loup anför med utmärkt talang sin orkester af 70 à 80 man. Och om applåderna vittna om att de för det mesta ”serveras” af starka händer så råder dock deremellan den andäktigaste, ljudlösaste tystnad.
Vill man föröfrigt närmare betrakta blusmännen och deras familjer då de äro ute och roa sig, så må man en söndagsqväll bege sig till Café Parisien, vid boulevard S:t Martin, näst Grand Café det största i Paris. Ehuru elegant och praktfullt inrättadt, som de förnämsta kaféerna, är det likväl nästan uteslutande en samlingsplats för de arbetande klasserna. Flera hundrade personer, män, qvinnor och barn, sitta der kring de otaliga små borden, smuttande på grogg, öl eller the, läsande tidningar eller spelande schack eller idkande samspråk. I den inre salen roar man sig vid 22 biljarder. Äfven med de strängaste anspråk på städadt, hyfsadt sätt, måste man här bli tillfredsställd. Intet ohyfsadt larmande, ingen otillbörlig högljuddhet. Alla dessa ansigten, vare sig vackra eller fula, kraftfulla eller tärda, bära denna prägel af arbete och ansträngning som ovilkorligen inger aktning och sympati. Hvad vi vanligen kalla bildning finnes dock ej hos dessa individer, huru skulle de ha tid att förskaffa sig sådan, då de hela sitt lif måste kämpa och träla för sitt dagliga bröd? Men det finnes något som kan utgöra en aequivalent för bildning, och det är den medborgerliga och politiska sjelfkänslan, medvetandet att hafva en andel i det franska folkets ”gloire” med ett ord: nationalstoltheten, denna mäktiga sporre till handlingskraft. Dessa faktorer göra att äfven den simplaste arbetare har aktning för sig sjelf och derföre äfven aktning för andra. Han vet dessutom att han i likhet med de rikaste och mäktigaste är ett stycke suverän, genom le suffrage universel, och detta manar honom att, så ofta han kan, höja blicken till de allmänna frågorna, de politiska och sociala. Af allt detta förklaras den anstrykning af bildning och lefnadsvett, som karakteriserar den dagliga pariserarbetaren, och som möjliggör denna otvungna jemlikhet hvilken här så angenämt anslår fremlingen. – Jag nämnde le suffrage universel: att dermed likväl äfven skuggsidor och missbruk äro förenade, isynnerhet på undanskymda landsorter, är naturligt. Derom mera längre fram.
Då vi nu engång råkat behandla kapitlet om nöjen, må äfven några ord sägas om de egentliga sällskapsnöjena, de som äro baserade på konversationen. Parisarne vilja, som hvar man vet, framförallt gälla för spirituella – och således mästare i l’art de causer. Men denna konst – som föröfrigt uppenbarligen är i nedgående – utöfvas naturligtvis lämpligast i mindre, intimare kretsar. De flesta notabiliteter, och äfven icke-notabiliteter, i vetenskapens, konstens, politikens sferer hafva sina s. k. mottagningar en gång i veckan. De rika låta då höra hos sig artister från theatrarne eller operorna. De mindre rika äro angelägna om att se hos sig dilettanter, hvilka kunna undfägna samlingen med musikprestationer. I hus, der intelligensen är hemmastadd, behöfves sådant ej; man konverserar.
Fremlingen, den angenäma erfarenhet har jag gjort, emottages med utsökt välvilja. Och må det tillåtas mig säga att det för finnen, som måstat vänja sig vid att högst sällan hos fransmännen finna ens den aflägsnaste kännedom om vårt land, är en särskild fägnad att erfara hurusom åtminstone i den lärda verlden Finland icke är okändt. Hos en gammal älskvärd linguist i quartier latin råkade jag t. ex. en qväll trenne yngre vetenskapsmän som till och med sysslat med finska språket; de flesta närvarande röjde dessutom någon bekantskap med våra litterära förhållanden och tycktes gerna leda samtalet derpå. En annan gång, på en soirée hos Ed. Laboulaye (en af de mest intagande och aktade personligheter inom den allvarliga litteraturen och känd kring hela verlden genom sin oöfverträffliga satir ”Paris en Amérique”) hade jag glädjen se att äfven politiska personligheter och jurister icke voro obekanta med vårt lands ställning, hvarom de äfven, som det syntes, med verkligt intresse gjorde sig vidare underrättade.
(Forts.)