Kirjallisuutta
Konung Gustaf II Adolfs skrifter. (Kuningas Kustaa II Aadolfin kirjoitukset), Tukholma 1861. Kyseistä kirjaa lukiessa tempautuu lukija erityisen kunnioituksen, suoranaisen pieteetin pauloihin. Suurkuningas hahmottuu selkeämmin, kun lukija näkee hänen levottomuutensa, neroutensa ja jalon ja lämpimän sydämensä monenmoiset tuotokset. Kirjassa ei ole kyse jälleen yhdestä henkilöhistoriasta, vaan kuninkaasta itsestään: hänen rikkaasta, sisäisestä maailmastaan, josta maailmalla ihaillut ja aina vastaisuudessakin ihailtavat suuret uroteot olivat peräisin.
Kuningas Kustaa II Aadolfin kirjoitukset eivät myöskään rajaudu vain muutamaan. Vaikka monet kirjoituksista lienevät kadonneet ja monet kirjasta löytyvistä kirjoituksista ovat vain tekstinpalasia tai luonnoksia, kielivät ne kuitenkin kirjoittajan suuresta tuotteliaisuudesta, mikä on sitä merkittävämpää, kun ottaa huomioon hänen lyhyen ja tuhansien erinäisten politiikkaan, sotaan ja hallitustyöhön liittyvien huolien täyttämän elinaikansa. Monet näistä ”kirjoituksista” ovat saaneet alkunsa hallitsijan työstä ja liittyvät siihen. Kirjan toimittaja huomauttaakin esipuheessa, ”että rajankäynti kuninkaan kirjallisen ja poliittisen toiminnan välillä on ajoittain vaikeaa”. Julkaistu 630-sivuinen osa osoittaa kuitenkin kuninkaan olevan hallitsijoiden parissa kirjoittajana aivan omassa sarjassaan vailla monia kilpailijoita. Toimittaja, herra C. G. Styffe on järjestänyt kirjoitukset viiden otsikon alle. I-osan muodostavat tutkielmat, jotka käsittävät kolme sodankäyntiä koskevaa kirjoitusta, kuningas Kustaa Aadolfin oma historiateos, joka valitettavasti keskeytyy johdannon jälkeen, luonnos kertomuksesta koskien kuningas Kustaa Aadolfin vierailua Brandenburgin hovissa Berliinissä toukokuussa 1620 sekä herttua Kaarle Filipin henkilöhistoria. II-osan muodostavat puheet, joita on kaikkiaan 22 ja joista meitä suomalaisia eritoten kiinnostaa puhe Suomen säädyille säätytapaamisen yhteydessä Helsingissä tammikuun 22. päivänä 1616. III-osan muodostavat viralliset asiakirjat ja IV-osan kirjeet, joita on kaikkiaan 140. Kuningas on käynyt vilkkaimmin kirjeenvaihtoa palatsikreivi Juhana Kasimirin ja Axel Oxenstiernan kanssa ja hän hahmottelee kirjeissään edellä mainituille herroille ajatuksiaan lukuisista poliittisista, hallinnollisista yms. aiheista, jotka jatkuvasti kiinnittivät hänen huomionsa. Katse viipyy liikutuksen vallassa kuninkaan kirjeessä Ebba Brahelle, elämänsä valolle ja mielitietylle, jota kruunupäille usein karu kohtalo ei hänen sallinut omakseen saada. V-osan käsittävät runot, alkaen ”veisulla, jonka Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa on tehnyt 15. tammikuuta vuonna 1616 Kymenkartanossa Suomessa” ja loppuen tuttuun, kauniiseen sotavirteen ”Verzage nicht, du Häuflein klein”. Kirjan lopussa on vielä liite ja hakemisto. Kirjan luulisi pitkälti kiinnostavan vain historiantutkijoita, muttemme epäile sitä luettavan myös laajemmissa piireissä. Harvemminkos sitä nyt julkaistaan niin juhlitun ja rakastetun kirjoittajan nimeä kantava kirja. Kuninkaan kirjoitustyyli ja oikeinkirjoitus, olkoonkin että näyttäytyvät silmiimme vaikeaselkoisina, ovat tarkoin säilytettyjä. Niiden lukemiseen tottuu nopeasti ja alkukangertelun jälkeen huomaa niissä jopa tyylikkyyttä ja kaunopuheisuutta.
Jos edellä mainitun, 1600-luvun kielellä kirjoitetun teoksen jälkeen lukee Ruotsin Akatemian asiakirjat vuodelta 1860, päätyy vääjäämättä pohtimaan ruotsin kielen kehitystä. Samalla on todettava juuri Ruotsin Akatemian työskennelleen sen eteen innolla ja menestyksellä. Kyseessä onkin yksi Akatemian päätehtävistä: se on kyennyt vaikuttamaan ja on vaikuttanutkin kielen ja ”hyvän maun” kehitykseen, kun taas ”nerous” olisi varmaankin edennyt omia teitään ilman Akatemiaakin. Kyse ei tietenkään ole siitä, että haluaisimme kyseenalaistaa Akatemian moton ”nerous ja hyvä maku” oikeellisuuden: sen oikeutuksen puolesta puhuvat Akatemian asiakirjat jo riittävästi. Sillä välin on kuitenkin haikaileminen kauniin ja hyvän maun mukaisen tyylin perään johtanut usein muodollisuuden merkityksen ylikorostamiseen ja sen myötä pröystäileviin sanavalintoihin ja tyhjiin korulauseisiin pohjimmiltaan akateemiseen kirjallisuuteen luettavissa ylistyspuheissa. Mikäli Akatemian tarkoituksena oli, kuten täytynee olettaa, aidosti klassisen tyylin kehittäminen, on retoriikalle ja muodolle annettu suuri arvo harha-askel, sillä klassinen kirjallisuus määritellään oikeaoppisesti sellaiseksi, jossa sisältö ja muoto ovat keskenään täydessä harmoniassa. Aidosti klassisia ylistyspuheita tai elämäkertoja ovat esim. Franzénin teokset, joissa muoto on yksinkertainen, puhdas ja luonteva ja joista sisältö ilmenee sen myötä sulavasti ja kauniisti. Yliampuva tyyli on yleisellä tasolla viime aikoina menettänyt suosiotaan ja on, voisi sanoa, lähestulkoon kadonnut. On joka tapauksessa mieltä ylentävää lukea näitä ylistäviä, lämpimiä, lyyrisiä puheita, joissa tunnolliset tiedemiehet, valtiomiehet ja runoilijat osoittavat arvostuksensa edesmenneille edeltäjilleen Akatemiassa. Viimeksi julkaistu 33. osa Ruotsin Akatemian vuosikirjoista sisältää herrojen Carlsson ja Börjeson esikoispuheet, joista ensimmäinen koskee Agardhia ja toinen Brinkmania. Kumpaankin piti vastauspuheen Akatemian kansleri Böttiger. Mukana on myös eräs Akatemian johtaja Hamiltonin puhe juhlapäivänä maaliskuun 20. 1861, jonka viettämistä oli lykätty leskikuningatar Desiderian poismenon johdosta, ja Akatemian palkitsemia runoja, jotka taitavat olla enemmän taidokkaita kuin nerokkaita. Lisäksi on B. von Beskowin kirjoittama ylijohtaja C. B. Wadströmin muistopuhe, joka Wadströmin intohimoisesta toiminnasta neekereiden orjuudesta vapauttamisen puolesta kertoessaan on erityisen mielenkiintoinen huomion ollessa parhaillaan kiinnittynyt Amerikan orjiin. Lopuksi kirjassa on vielä listattuina Akatemian kilpailujen teemat vuodelle 1861.
Adlersparren Anteckningar om bortgångne samtida (Muistiinpanoja edesmenneistä aikalaisista) -teoksen toisesta osasta tarvitsee sanoa vain, että se on ensimmäiselle osalle arvoisa jatko. Aiheen käsittelyssä ilmenee sama rakkaus, luontevuus, sujuva tyyli ja samainen kaunis kieli.
Kirjakaupan hyllyjen uutuuksien joukosta ensimmäinen osa Gustaf Unoniuksen Minnen från en sjuttonårig vistelse i Nordvestra Amerika (Muistelmia 17-vuotisen Luoteis-Amerikan vierailun ajalta) -sarjasta kiinnittää varmasti monen huomion. Nuori mies on yrittänyt vähän runoilla ja pitää itseään hieman ”erityislaatuisena”. Mökki käy hänelle liian ahtaaksi ja hän kokee monet ”vanhassa maailmassa” tiukassa istuvat vanhentuneet ja tunkkaiset ennakkoluulot tukahduttaviksi ja alistaviksi. Hän on valloittanut naisen sydämen ja nainen aikoo tulla hänen mukaansa uuden maailman erämaille. Häät pidetään ja pian sen jälkeen lähdetään matkaan parin hyvän ystävän seurassa. Tarina on tähän saakka varsin henkilökohtainen. Kirjoittajaa ei kuitenkaan voi moittia siitä, että hän viipyy lähdön kuvauksessa, koska uskoi silloin hyvästelevänsä ikuisiksi ajoiksi niin isänmaansa kuin ystävänsä. Amerikkaan lähtö merkitsee nuorille ruotsalaisille siirtolaisille oman kodin perustamista ja monien vaikeuksien jälkeen siinä myös onnistutaan. Metsiä kaadetaan ja maata raivataan ja pian on pystyssä pieni uudisrakennus. Kuvaukset uudesta elämästä alkukantaisessa luonnossa, maanviljelyn eteen nähdyt sinnikkäät ponnistelut yms. ovat varsin mukaansa tempaavia. Unoniuksella on kotiutumisen myötä myös enemmän aikaa huomioiden tekemiselle ja sitä kautta tulee tutuksi elämä Amerikan lännessä, uudisraivauksen edistyminen, intiaanit, lähetyssaarnaajat, tavat ja tottumukset. Kaiken tämän keskipisteenä on luonnollisesti Uuden Uppsalan ruotsalaiset uudisraivaajat. Unoniuksen ”muistelmat” eroavat useimmista matkakertomuksista juuri siinä, että jälkimmäisiä kirjoittavat yleensä ihmiset, jotka varta vasten matkaavat jonnekin tehdäkseen havaintoja, siinä missä Unonius on asunut ja työskennellyt kaikkiaan 17 vuotta siinä maassa, jonka murroksia hän tarkkanäköisesti kirjassaan havainnoi ja kokoaa yhteen. Osoituksena kirjoittajan varsin eläväisestä ja kauniista kirjoitustyylistä siteeraamme seuraavaa pätkää kirjan sivulta 27: ”Viimeinkin aamu sarastaa. Näemme maata, näemme Amerikan. Uskon ymmärtäväni, miltä Kolumbuksesta tuntui nähdessään lännen maan aukenevan edessään. Pian meitä ympäröivät korkeat rannat, joiden välistä sadat höyrylaivat ja muunlaiset alukset jonottavat pääsyään uuden maailman metropoliin. Kerralla aukeaa eteemme näkymä, jota olkoon aina pidettävä maailman kauneimpana, vaikkei olisikaan seilannut merellä kolmea kuukautta pää enimmäkseen painuksissa. Minne tahansa katsookin, osuu silmiin hymyileviä kasvoja ja vehreitä, kauniiden huviloiden ja muiden rakennusten koristelemia rantoja. Pienelle saarelle on rakennettu linnoitus, joka tosin vaikuttaa aivan liian pieneltä kyetäkseen puolustamaan rikkaaseen kauppakaupunkiin avautuvaa salmea sodan sattuessa. Yhdysvalloilla ei tosin ole tarvetta suurille linnoituksille, sillä koko maa on yksi suuri, vapautensa väkevöittämä ja kansakuntansa jatkuvasti muuntautuvassa vahvuudessa ja yrittelijäisyydessä horjumaton linnake.” Kirjoittaja tuskin aavisti tuota viimeistä ajatustaan ylös kirjoittaessaan, että linnoituksille olisi pian tarvetta myös kyseisissä vapaissa valloissa.
Ruotsalaisen runouden uutuuksiin kuuluu C. J. Lénströmin vihkonen, jonka otsikko kuuluu: Den Helige Augustinus. Historisk dikt i tjugofyra sånger (Pyhä Augustinus. Historiallista runoutta kahdenkymmenenneljän laulun muodossa). Otamme vapauden suositella jokaiselle – tai ainakin niille, jotka eivät ole invita minerva, innottomasti kokoon kyhättyjen säkeistöjen ystäviä – etteivät anna jylhän otsikon johdatella itseään ostamaan kirjaa. Kirjoittaja on oletettavasti samainen C. J. Lénström, joka on profiloitunut Ruotsin kirjallisuuspiireissä suppeilla ja hutaistuilla kirjallisuuden historiaa koskevilla teoksillaan, joista ainoastaan ”Brage” ja ”Runoalbumi” ovat tuoneet alalle jotain uutta.
Kotimaisten kirjallisuuden uutuuksien parista löytyy Acta Societatis Scientiarum Fennicaen kuudes osa, joka käsittää liudan akateemisia tutkielmia, jotka tuskin kiinnostavat suurempaa lukijakuntaa. Vähemmän oppinutta lukijaa kiinnostanee Suomen Tiedeseuran julkaisema tieteellisiä kirjoituksia sisältävä ”Artikkeleita”-sarja. Robert Laguksen toisen Juridiskt Album (Juridinen albumi) -vihkosen julkaisusta on ilo ilmoittaa. Muidenkin kuin juristien kannattaa tutustua sen sisältöön. Se aika, jolloin lakiemme tuntemusta ei pidetty tarpeellisena osana kansalaiskasvatusta, vaan yksinomaan virkamiesuraan kuuluvana, lienee pääosin ohi. Oikeustieteellinen kirjallisuutemme ei sekään ole tähän mennessä ollut helposti ymmärrettävää keskivertoista lakitietämystä tavoittelevalle, vaan edellyttänyt suorastaan oikeustieteen alan opintoja. Vasta viime aikoina on julkaistu joitain teoksia, joiden avulla suuremman lukijakunnan on helpompi perehtyä oikeustieteeseen. Sellaisia ovat mm. professori Palménin Juridiikan käsikirja ja Perustuslait, jotka ovat jo levinneet laajalle maahan. Niiden, jotka ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että terve kansalaishenki edellyttää, ei vain tunnetta, vaan myös tietoa, tulee sen myötä aina toivottaa tervetulleeksi mahdollisuus tiedon kartuttamiseen. Mikäli herra Lagus on jatkanut Juridista albumiaan siten, kuten kyseiseltä vihkoselta sopisi odottaa, tulee myös se osaltaan edistämään edellä mainittua suuntausta. Samaten realisoituu vihkosten kirjoittajan ensimmäisen vihkosen esipuheessa julkituoma toivomus siitä, että teos edesauttaisi ”ei vain teoreettista, vaan myös yleisempää ajatusten ja kokemusten vaihtoa maan virkamiehistön parissa jne.”. Arvovaltaiset tahot olivat osallistuneet jo ensimmäisen vihkosen laadintaan, mikä kertoo siitä, että hankkeeseen kohdistuu suurta mielenkiintoa ja että sitä pidetään merkittävänä.
Litteratur.
Konung Gustaf II Adolfs skrifter. Stockholm 1861. Det är en egen känsla af vördnad, af pietet, som bemäktigar sig en när man läser i denna bok. Den store konungen framstår klarare för ens blick när man ser dessa mångfaldiga produkter af hans rastlösa, snillrika ande, af hans ädla, varma hjerta. Det är ej mera en historie man har framför sig, det är honom sjelf, det är det rika inre lif, ur hvilket de stora gerningar framgingo, som verlden än i dag beundrar och alltid skall beundra.
Och de äro icke få dessa konung Gustaf Adolfs skrifter. Så mycket än af dem torde gått förloradt och så mycket än i denna bok finnes blott i fragment eller utkast, vittnar densamma dock om en stor produktivitet hos författaren, desto förunderligare när man betänker huru kort hans lefnadsbana var, och huru upptagen af politik och krig och regeringsomsorger af tusende slag. Många af dessa ”skrifter” hafva visserligen uppstått genom, och böra hänföras till, hans verksamhet som regent, och ”gränsen mellan konungens litterära och politiska verksamhet är stundom svår att uppdraga” såsom ock utgifvaren i företalet anmärker; men föreliggande volym af öfver 630 sidor visar oss dock ett författarskap, det der ej bland regenter torde finna mången rival. – Utgifvaren, hr C. G. Styffe, har ordnat skrifterna under följande rubriker: I. Afhandlingar, som utgöras af trenne uppsatser rörande krigsväsendet Konung Gustaf Adolfs egen historia, tyvärr afbruten med inledningen, Utkast till berättelse om konung Gustaf Adolfs besök vid Brandenburgska hofvet i Berlin i Maj 1620, och Personalier öfver hertig Carl Filip; – II. Tal, till ett antal af 22, bland hvilka af särskildt intresse för oss finnar är talet till Ständerna i Finland vid öppnandet af mötet i Helsingfors den 22 Jan. 1616; – III. Offentliga handlingar; IV Bref, hvaraf här finnas upptagna 140: i brefven till Pfalzgrefven Johan Kasimir och Axel Oxenstjerna, som äro de talrikaste, finner man konungen utveckla sina åsigter i de mångfaldiga politiska, administrativa och andra frågor, som jemnt och ständigt påkallade och sysselsatte hans uppmärksamhet; med rörelse dröjer man vid brefven till Ebba Brahe, rosen i hans hjertas vår, den kärälskade som det mot de krönte ofta så stränga ödet dock ej skulle låta honom ega; – och V. Skaldestycken, börjande med ”Er wijsa huilken H. K. Maijst giordht haffuer den 15 Januari anno 1616, på Kymmenegårdh utij Finlandh” och slutande med den bekanta vackra krigspsalmen: ”Verzage nicht, du Häuflein klein”. Dertill kommer ännu ett bihang och register. – Mycket i denna bok torde väl närmast blott intressera historieforskaren, men vi tvifla ej att den skall finna läsare äfven i vidare kretsar; sällan utgafs väl en bok hvars författares namn vore så högt uppburet och älskadt som detta. Emedan konungens skrifsätt och ortografi, otympliga som de i våra ögon måste synas, äro med noggrannhet bibehållna, går väl läsningen i början något trögt, men man vänjer sig snart dervid, och då skall man finna att der nog finnes äfven stilskönhet, vältalighet.
Om man efter förenämnda bok med dess språk från 17:de seklet läser Svenska Akademiens Handlingar för år 1860, så kommer man ovilkorligt att tänka på svenska språkets utveckling, och man måste tillstå att just Svenska Akademien med ifver och framgång arbetat derpå. Detta är en af dess hufvudförtjenster; för språkets och ”smakens” utbildning har den verkat och kunnat verka, ”snillet” hade väl gjort sig gällande och brutit sig ban äfven om Akademien icke existerat, – hvarmed vi dock ingalunda vilja antyda någon origtighet i devisen: ”snille och smak”: för dess berättigande tala Akademiens annaler tillräckligt. Emellertid har ifrandet för skön, smakfull stil ofta nog ledt till ett öfverdrifvet uppskattande af formskönhetens betydelse och derigenom till prunkande ordsvall och ihåliga, om ock glittrande fraser, i den egentligen akademiska litteraturen, äreminnena. Åsyftade Akademien, som man ju måste antaga, utbildandet af en verkligen klassisk stil, så var detta höga uppskattande af det rhetoriska, det formsköna, ett afsteg – om man, hvilket torde vara det rigtiga, definierar det klassiska i litteraturen såsom det, der innehåll och form äro i fullkomlig öfverensstämmelse, harmoni med hvarandra. Verkligen klassiska äreminnen eller lefnadsteckningar äro t. ex. Franzéns, der formen är enkel, ren, osökt och innehållet framträder desto mera plastiskt, skönt. I allmänhet har den svulstiga stilen i senare tid mer och mer gifvit vika ja, man kunde säga, nästan försvunnit. Och upplyftande|68| är det i alla fall att läsa dessa högstämda, varma, poetiska inträdestal, i hvilka förtjenstfulla vetenskapsmän, statsmän, skalder räcka sin hyllningsgärd åt sina hädangångne företrädare i Akademien. Den senast utkomna, 33:dje, delen af Sv.Svenska Akademiens handlingar innehåller hrr Carlssons och Börjesons inträdestal, det förra skildrande Agardh, det senare Brinkman, hvardera besvarade af Akademiens kansler, Böttiger; vidare ett tal af Akademiens direktör Hamilton vid högtidsdagen den 20 Mars 1861 – den hade blifvit uppskjuten i anledning af enkedrottningen Desiderias frånfälle, – de af Akademien prisbelönta dikterna, som tyckas vittna mera om talang än snille, och Minne af öfverdirektören C. B. Wadström, förf. af B. v. Beskow, hvilket, genom sin skildring af Wadströms hängifna verksamhet för negrernas befrielse, är af ett synnerligt intresse nu då uppmärksamheten är så mycket rigtad på slafvarne i Amerika. – Till slut finnas uppräknade Akademiens täflingsämnen för år 1861.
Om andra delen af Adlersparres Anteckningar om bortgångne samtida behöfva vi ej säga mera än att den är en värdig fortsättning på den första delen. Samma kärlek röjd i behandlingen af ämnet, samma lätta, flytande stil, samma vackra språk.
En bokhandelsnyhet, som säkerligen skall tillvinna sig mångas uppmärksamhet, är Minnen från en sjuttonårig vistelse i Nordvestra Amerika, af Gustaf Unonius. Förra Delen. Det är en ung man som smått poetiserat och smått försökt sig som ”extraordinarie”. Stugan blir honom för trång, han tycker sig hämmad och nedtryckt af fördomarne, af det myckna föråldrade och förlegade som vidlåder den ”gamla verlden”. Han har vunnit en qvinnas hjerta. Hon samtycker att följa honom till den nya verldens ödemarker. Bröllop ståndar och snart resa de af, åtföljda af par goda vänner. Ända hittills är förf. nog mycket subjektiv i sin framställning, men man kan ej förtycka honom det att han uppehåller sig vid skildringen af afskedet, som han trodde, för alltid, från fädernesland och vänner. Komna till Amerika gäller det för de unga svenska kolonisterna att skapa sig ett hem. Efter många svårigheter lyckas det ock. Skogen fälles, marken rödjes, snart står ett litet nybygge färdigt. Beskrifningen af det friska lifvet i urnaturen, de ihärdiga ansträngningarne för jordens kultiverande o. s. v., är ganska fängslande. En gång hemmastadd har Unonius också mera tid att göra iakttagelser. Och så lär man känna lifvet i den amerikanska vestern, kolonisationens framsteg, indianerna, missionärerna, seder och bruk. Medelpunkten för det hela är naturligtvis ändå de svenska nybyggarne i sitt Nya Upsala. Skilnaden emellan dessa ”Minnen” och de flesta resebeskrifningar beror just derpå att de senare vanligen äro skrifna af personer som resa, för att göra iakttagelser, medan Unonius lefvat – och det hela sjutton år – och arbetat i det land han skildrar, och hvars skiftande fenomener hans öppna blick uppfattat och upptecknat. Såsom prof på författarens ganska lediga och vackra stil anföra vi följande stycke från pag. 27: ”Ändtligen dagas det. Vi se land, vi se Amerika. Jag tycker mig kunna förstå Columbi känsla, då han såg framför sig det anade landet i vester. Snart äro vi omgifna af höga stränder, mellan hvilka hundrade ångbåtar och andra fartyg tränga sig fram till den nya verldens metropolis. På en gång öppnar sig för oss en utsigt, som alltid måste förefalla såsom en af de skönaste i verlden, äfven om man ej i tre månader kryssat på hafvet och under denna tid som oftast hängt hufvudet af ledsnad. Öfverallt mötes ögat af leende, grönskande stränder, prydda af de täckaste villor och byggnader. Der är en liten ö, på hvilken man byggt en fästning, hvilken dock tyckes vara långt ifrån tillräcklig att, i händelse af krig, försvara inloppet till den rika handelsstaden. Men Förenta Staterna behöfva inga i större skala anlagda fästningar: hela landet är ett citadell, starkt genom sin frihet, ointagligt genom den nationella kraft och verksamhet, som rörer och utvecklar sig derinom”. – Förf. anade väl ej, då han nedskref denna sista reflexion att det redan så snart skulle behöfvas citadeller och fästningar i dessa fria stater.
Bland nyare svensk poesi finner man ett häfte med titel: Den Helige Augustinus. Historisk dikt i tjugofyra sånger, af C. J. Lénström. Vi taga oss friheten afråda enhvar att låta af den ståtliga titeln förleda sig till att köpa boken – åtminstone enhvar som icke är vän af invita minerva hopsvarfvade verser. Förf. är troligen samme C. J. Lénström som riktat svenska litteraturen med kompendiösa fuskverk i litteraturhistorie och endast genom ”Brage” och ”Poetiskt Album” inlagt någon förtjenst om densamma.
Bland inhemska litterära nyheter finner man sjette tomen af Acta Societatis Scientiarum Fennicae, som innehåller en mängd lärda afhandlingar, hvilka dock icke torde finna läsare bland den större allmänheten; för denna har den finska Vetenskaps-societeten sörjt genom sina ”Bidrag”, hvilka erbjuda vetenskapliga uppsatser af intresse äfven för den mindre lärda läsaren. – Andra häftet af Juridiskt Album, utgifvet af Robert Lagus, är det ett nöje att anmäla. Det är väl värdt att äfven andra än jurister taga notis om dess innehåll. Den tid torde i allmänhet vara öfverstånden, då kännedomen om våra lagar och vårt samhällsskick icke ansågs vara nödvändig för den medborgerliga bildningen, då densamma betraktades såsom blott hörande embetsmannakåren till. Och sådan vår juridiska litteratur hittills varit, föll det sig icke heller så lätt att, utan att deraf göra ett fackstudium, tillegna sig en helst medelmåttig lagkunskap. Först i senare tid ha några arbeten utgifvits som bereda allmänheten beqvämare tillfälle till juridiska studier. Sådana äro prof. Palméns Juridiska Handbok och de af honom utgifna Grundlagarne, hvilka hvardera redan äro vidt spridda kring landet. De som en gång erkänna att en sann medborgareanda bör vara baserad ej blott på känsla utan äfven på insigt, skola alltid med glädje emottaga sådant som ger denna insigt näring. Fortfar hr Lagi Juridiska Album så som man af detta häfte kan vänta sig, så skall äfven det verka i denna rigtning, likasom utgifvaren då å andra sidan skall se realiserad sin i första häftets företal yttrade önskan, att det måtte ”blifva en allmännare mötesplats för utbyte ej blott af teorins tankar, utan äfven af meningar och erfarenheter hos landets embetsmän o. s. v.” Redan till detta häfte ha ju värderika bidrag influtit, vittnande om att företaget är omfattadt med intresse, att detsamma tillerkännes betydelse.