22.5.1859 LM–Fredrik Idestam

Sydämellinen kiitos kauan kaivatusta kirjeestäsi! On kuin lämmin tuulahdus olisi virrannut minuun sen riveistä. Olisin jo aiemmin vastannut, elleivät nämä viime viikot olisi ollet täällä niin surumielisiä, että mielialani ovat hieman kärsineet siitä. Rakastettava kreivittäreni on sairastellut ja sairastaa edelleen. Lääkärit eivät ymmärrä hänen vaivojaan ja ovat pyytäneet häntä matkustamaan ulkomaille, – mutta se ei monesta syystä käy päinsä. Aika varmaankin parantaa hänet. Mutta talon tunnelmaanhan se kyllä vaikuttaa väistämättä, jos sen sielu on sairas ja allapäin. Minä puolestani, – kun huomaan tarvitsevani hieman elämänvoimaa ja reippautta – matkustan kaupunkiin ja imen autuutta tytönsilmistä, jotka ovat kauniit kuin päivä ja ilmeikkäät kuin tähtiyö.Niin, veli, minä ymmärrän nyt sinua ehkä paremmin. Voin nyt niin selvästi ajatella, millaisten tunteiden täytyi velloa sinun rinnassasi pari viikkoa sitten kun oli sanottava hyvästit – hyvästit kenties pitkäksi aikaa. Ja ihmettelen jollei huuliltasi sillon päässyt lämpimiä sanoja – tai kysymystä, johon saatu vastaus on tehnyt erosta pelkästään autuaallisen odotuksen.

Pirkkalaan olet siis kesäksi asettunut – ei todellakaan huono valinta sen perusteella, mitä olen seudun luonnonkauneudesta kuullut. Sinulla on ainakin parempi osa kuin minulla joka asun eräällä Suomen rumimmista maatiloista – mutta mielikuvitus ja tulevaisuuden unelmat voivat korvata jotain siitä, mitä todellisuudesta puuttuu. Milloin kaikki tässä elämässä on niin kuin toivoisi? Ja eikö elämän syvin arvoitus ja voimakkain kiihoke olekin juuri ristiriidassa ideaalisen ja todellisen, voimisen ja tahtomisen, toivomisen ja saamisen välillä? Kultaisen keskitien löytämiseen tässä dualismissa tarvitaan filosofiaa tai uskontoa – tai rakkautta, onnellista rakkautta, jossa kaikki muotoutuu ideaalisten unelmien mukaiseksi. Miksi niin moni runoilija on laulanut vain nuoruuden ja rakkauden päivistä? Eikö hänen lyyransa myöhempi vaikeneminen kerro siitä, että hän ei koskaan ollutkaan mikään todellinen runoilija? Ja eikö hänen lyyransa vaikeneminen myöhemmin osoita, että hän ei koskaan ollutkaan oikea runoilija? Voi ei, hänen inspiraationsa saattoi olla täysin totta, mutta hänen runosuonensa silti kuivui kun elämän proosa levitti usvapilvensä hänen nuoruudenunelmiensa ja -tunteidensa ympärille, kun päivät huolet ja pölyt kuivattivat kastaalisen lähteen hänen sisimmässään. Tämä kehottaa siihen, että ei pidä rakentaa pilvilinnojen ja pelkkien unelmien varaan, niiden pitää vain antaa valaa ruusunhohdettaan sen elämänviisauden ja siveellisen tiedon lujan perustan ympärille, joka miehen täytyy itselleen rakentaa, jotta hän kestäisi kuin mies silloin kun elämän myrskyt ravistelevat illuusioita, – silloin kun vaaditaan, että pitää olla kansalainen ja mies. Joka tämän on laiminlyönyt, hänestä tulee onneton olento, maailman tuskan kantaja, joka syyttää koko maailmaa siitä mikä on vain hänen oma vikansa.

Mutta – riittäköön tämä vakavuus nyt! Tänään haluan olla iloinen ja olenkin sitä – hevonen polkee jo jalkaa ovella, se vie minut kaupunkiin jossa vietän sunnuntaini Amorin palveluksessa. Ja matkalla kuuntelen lintujen aamulauluja kun ne Jumalan kirkkaan taivaan alla viettävät nuoruudenjuhliaan. Annan silmieni nauttia koivujen ihastuttavasta tuoreesta vihreydestä kun ne väristen seisovat puhtoisissa puvuissaan kuin neidot jotka valmistautuvat konfirmaatioon tai – ensimmäisiin tanssiaisiinsa –.ja minä saavun kaupunkiin iloisena ja onnellisena, ikuisesti.