Valtiopäiväkysymyksiä
III
Onko hallituksella oikeus muuttaa tai muokata Säätyjen päätöksiä määräraha- ja suostuntaverokysymyksissä? Vastaus tähän on itse asiassa niin ehdottoman kielteinen, että sellaista kysymystä voi tuskin edes esittää vakavissaan. Ja silti kerrotaan olevan puolestapuhujansa silläkin näkemyksellä, ettei viime valtiopäivillä päätettyä suostuntaverosäädöstä pitäisi hyväksyä muuttamattomana, vaan sitä tulisi ensin muuttaa poistamalla siitä 9. ja 35. pykälä.
Valtio-oikeudessamme on tähän asti pätenyt aksiooman tavoin periaate, että molempien valtiomahtien päätettäviksi annetut lait on annettava kirjaimellisesti siinä muodossa, jossa Säädyt ovat ne hyväksyneet, siihen katsomatta, vastasiko Säätyjen päätös kaikilta kohdiltaan hallituksen ehdotusta vai tehtiinkö siihen muutoksia. Tähän mennessä ei ole liioin tullut teoriassa eikä käytännössä kysymykseenkään, että määrärahoja, joista valtiopäivien hallituksen esityksen perusteella päättämiä määrärahoja tai Säätyjen asettamia veroja olisi määrätty tai määritetty eri tavoin kuin tarkalleen edustuslaitoksen päätöksen mukaisesti.
Nyt väitetään, että uusi näkemys on valtaamassa alaa, ja onnistuessaan se pyyhkäisisi muitta mutkitta tieltään kaikki nämä aksioomat, jolloin sekä Säätyjen päätösvalta lainsäädäntöasioissa että niiden verotusoikeus jäisivät pelkästään näennäisiksi. Vanhoissa perustuslaeissamme riittää kyllä hämäriä ja epäselviä kohtia, jotka voivat tarjota otollisen maaperän rajoittaville ja perustuslain vastaisille katsantokannoille.
Halutaanko nyt pimentää sekin mikä on kirkasta ja selkeää, halutaanko horjuttaa jopa sellaisia vuosisatoja vanhoja kulmakiviä, jotka ovat kaikkien Ruotsin ja Suomen valtiomuodon kokemien muutostenkin läpi pysyneet kansan oikeuksien turvana?
Sitten Kustaa II Aadolfin päivien, jolloin sota-ajan hätätilanteessa provinssikokousten määräämät toimet toteutettiin aika ajoin hieman toisin kuin oli päätetty, hallitus ei ole koskaan, Kaarle XII:n aikaa lukuun ottamatta, muuttanut valtiopäivien hyväksymän suostuntaverosäädöksen sisältöä.
Ja nyt, aikana jolloin kaikkialla on opittu vaalimaan pieteetillä valtio-oikeudellisia toimintamuotoja, pitäisi kallistua tuollaisiin toimiin! Kun sille tielle kerran lähdetään, onko valtiopäivien päätösten rajoittamisella, muuttamisella ja typistämisellä enää mitään rajaa?
Olisi kiintoisaa kuulla, miten tällaista vaatimusta pyritään perustelemaan. Kuten tiedetään, ei ole lainkaan mahdotonta keksiä näennäisiä motiiveja myös vähemmän hyville asioille. Kenties väitetään, että pykälät 9 ja 35 muodostavat suostuntaverosäädöksestä ”erillisen osan”, että niiden poistaminen ei horjuta eikä muuta säädöksen muuta sisältöä, – että Säädyt olisivat voineet yhtä hyvin esittää mainittuja pykäliä erillisenä säädöksenä, jonka siinä tapauksessa, ja ellei hallitus sitä hyväksyisi, olisi voinut jättää antamatta.
Tämä olisi pelkkää tyhjää puhetta. Sillä vaikka suostuntaverosäädökseen kirjataan kuinka monia eri veromuotoja ja jokainen niistä kirjataankin omaan erilliseen lukuunsa, ne kaikki kuitenkin muodostavat yhdessä erottamattoman kokonaisuuden ja niistä yhdessä syntyy suostuntaverojen kokonaissumma, jonka Säädyt ovat katsoneet tarpeelliseksi ja jonka käyttämisestä ne ovat antaneet erityisen päätöksen.
Ei liioin ole sellaista auktoriteettia, jolla olisi valtuus tutkia, mitkä suostuntaverosäädöksen osista ovat siinä määrin ”erillisiä”, että ne voidaan jättää pois. Mikäli hallitus ei halua antaa säädöstä muuttamattomana, sen täytyy siinä tapauksessa käyttää yleistä veto-oikeuttaan, – kieltäytymällä antamasta suostuntaverosäädöstä, – jonka johdosta useimmissa tapauksissa säädyt pitää kutsua uudelleen koolle. Sillä silloin, kun suostuntaveroa on pyydetty, on vaikea kuvitella, ettei se myös olisi tarpeen.
Olemme jo osoittaneet, ettei merenkulkusuostuntaverosta tehty päätös loukkaa H. K. M:n oikeutta päättää tullitaksasta. Muistutettakoon tässä vielä, että päättäessään haluamastaan suostuntaverosta Säädyt eivät ole millään muotoa sidottuja johonkin määrättyyn veromuotoon tai jonkinlaiseen verokohteeseen. Tämä käy selvästi ilmi sekä voimassa olevasta valtiopäiväjärjestyksestä että vanhemmista perustuslaeista ja niiden soveltamistavasta. Valtiopäiväjärjestyksen 36 ja 37 §§ antavat valtiovarainvaliokunnalle ja suostuntaverovaliokunnalle oikeuden tehdä aloitteen suostuntaverojen kokonaissummasta, muodosta ja jakautumisesta, – ilman ennalta määrättyä rajoitusta. Jos suostuntavero rikkoo oikeudenmukaisuuden ja järjen yleispäteviä periaatteita, se on tietysti hylättävä ipso eo. Muutoin suostuntaveroa ei sen sijaan ole rajattu millään tavoin. Suostuntaveron voi määrätä niin kiinteistöveron tai manttaalirahojen lisäprosenttina, – kuin patenttimaksuna tietyille elinkeinoaloille (vuodesta 1865 suostuntaverosäädöksen piiriin on kirjattu myös erityismaksu tai tuotantovero kahdelle elinkeinolle, pelikorttien valmistajille ja olutpanimoille) y. m. Voimassa oleva suostuntaverosäädös, sen § 6, määrää, että tietyn suuruinen maksu on perittävä elinkeinosuostuntaverona jokaiselta muun maan kuin Suomen kansalaiselta, joka oleskelee maassa yli kolmen päivän ajan harjoittamassa kauppaa. Säädythän ovat voineet esimerkiksi määrätä maalaiskauppiaille ylimääräisen suostuntaveron, joka vastaa muutamaa prosenttia hallituksen maalaiskaupan harjoittajille määrätystä maksusta. Tästä laadittu pykälä olisi sopinut luonnollisesti säädöksen 6., 7. ja 8. pykälien rinnalle. Tosin se, joka haluaa poistaa merenkulkusuostuntaveroa koskevat pykälät, olisi todennäköisesti halunnut poistaa myös kaikki maalaiskaupalle asetetut ylimääräiset suostuntaverot, – toistaen siinä samaa kaavaa: koska hallitus on verottanut maalaiskauppiaita kuulematta Säätyjä, samalle elinkeinolle määrätty ylimääräinen suostuntavero loukkaa hallituksen verotusoikeutta!
Kuitenkin – tämä arvostelu on jatkunut jo tarpeeksi pitkään. Toivoisimme mieluusti, että tätä erityistä näkemystä, jonka seurauksia, kuten olemme nyt osoittaneet, ei ole voitu tarkoittaa täysin vakavasti, ja siksi asian voi vielä tarkemman perehtymisen jälkeen palauttaa oikealle tolalle. Haluamme ja toivomme niin ikään, että tämä tässä selvittämämme ja valaisemamme mielipide synnyttäisi todella vastustusta neuvottelupöydässä eikä saisi riittävästi vastakaikua perustuslaillisen Suuriruhtinaamme neuvonantajilta.
Toinen lainaamistamme näkemyksistä lähti liikkeelle siitä, että koska hallituksen ei tulisi hyväksyä merenkulkusuostuntaveroa, koko suostuntaverosäädöksen antaminen pitää jättää sikseen.
Tämä vaatimus tuntuu, ainakin ensi näkemältä, vähemmän loukkaavalta kuin edellinen. Se näyttää nimittäin rajoittuvan siihen, että se kannattaa hallitsijan veto-oikeuden soveltamista viime valtiopäivien hyväksymään suostuntaverosäädökseen.
Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Sillä lisäksi on monia hallitusta sitovia säätyjen päätöksiä, joissa määritetään, mihin tarkoituksiin suostuntaveron tuotto on käytettävä ja mitä valtion etuja niiden on tarkoitus palvella.
Jos hallitus ei halua hyväksyä edellä mainittua suostuntaverosäädöstä, sillä on valittavanaan kaksi vaihtoehtoa:
kutsua viipymättä koolle uudet valtiopäivät ja anoa niiltä uutta suostuntaverosäädöstä, johon ei sisälly merenkulkusuostuntaveroa, tai: ottaa täysi vastuu siitä, että ne rahasummat, joita Säädyt ovat laskeneet suostuntaveron tuottavan, käytetään täysimääräisesti edellä mainittuihin tarkoituksiin, kuten kansakoululaitokseen, ja että Säätyjen laskelmien mukaan syntyvä 440 000 markan ylijäämä talletetaan seuraavaksi kokoontuvien Säätyjen käyttöön.
On kyllä mahdollista, että valtiontalouden tavanomaisista tuloista alkavalla viisivuotiskaudella voi jäädä 3 610 000 markkaa ylijäämää (summa jonka suostuntaverojen arvioidaan kokonaisuudessaan tuottavan). Mutta yhtä lailla on mahdollista, ettei niin suurta ylijäämää kyetä saamaan aikaan tekemättä niin suuria supistuksia tärkeisiin menoluokkiin, että se on jo vahingoksi yhteiskunnan kehitykselle. Kenen syytä se olisi? Jos suostuntaveroa oli anottu ja annettu, ei määrättyihin Säätyjen käsittelemiin ja esittämiin tarkoituksiin vaan ainoastaan niiden varojen lisäämiseksi, joita säädyt ovat ennestään tallettaneet valtion yleisiin tarpeisiin, – hallitsijan veto-oikeuden soveltamisesta suostuntaverosäädökseen ei olisi muita seurauksia kuin että valtiontalouden on tultava toimeen ilman suostuntaverojen tuottoa. Nykyisessä tilanteessa hallitus sen sijaan päätyy veto-oikeuttaan käyttämällä pakostakin edellä mainittuun pulmatilanteeseen.
Mutta asiaan liittyy sitä paitsi toinenkin vakava puoli. Hallitus toimisi vähintäänkin oudosti, jos se anottuaan Säädyiltä huomattavaa suostuntaveroa pian sen jälkeen sanoisikin: emme halua suostuntaveroa, tulemme toimeen ilmankin. Jos valtiontaloudella tosiaan on niin suuret resurssit, taloushallinnon olisi pitänyt kyetä ennakoimaan se varmasti jo puoli vuotta aiemmin – jolloin suostuntaveroa ei olisi pitänyt anoakaan. Jos talvella tai keväällä ei kyennyt ennakoimaan syksyn varojaan, kuinka sitten pystyy laskemaan, ettei seuraavien viiden vuoden aikana suostuntaveroa varmasti tarvita? Sekin seikka, että sato jäi varsin niukaksi, niin että ruistynnyreistä on maksettu jo 30 markkaa, ei ole voinut saattaa talouslaskelmia huomattavasti entistä edullisempaan valoon. Heikko heinäsato, jonka vuoksi karjan hinta on laskenut 50 %, tai voinviennin väheneminen tänä vuonna eivät nekään kerro hyvinvoinnin kasvusta, joka kasvattaisi välillisten verojen tuottoa.
Lopuksi emme voi olla muistuttamatta siitä, millainen vaikutus suostuntaverosäädöksen hylkäämisen kaltaisella toimella olisi koko maahan. Varmasti harva ajattelisi, että se oli hyvä asia, jääpähän vähemmän veroja maksettavaksi. Päinvastoin kyseltäisiin suuren hämmennyksen ja huolen vallassa, miten on mahdollista, että valtiopäiville osoitetut armolliset anomukset määrärahoista ja suostuntaveroista ovat voineet kutistua pelkäksi silmänlumeeksi, – ja pian ennakoitaisiin, että valtiolta näin saamatta jääneet tulot korvattaisiin ennemmin tai myöhemmin veronmaksajilta jollain tapaa kerättävillä rahoilla.
Entä miten hallitus siinä tapauksessa suhtautuisi tuleviin valtiopäiviin? Tähän mennessä ei ole puuttunut valmiutta myöntää sitä mikä on tarpeen. Mutta kuinka silloin kävisi? Tosiasiassa myös viisauden ja talouspolitiikan näkökulmasta olisi tunnustettava, että on parempi säilyttää ja varmistaa jatkossakin Säätyjen osallistuminen ja tuki kuin hylätä se ilman pätevää syytä.
Näin ollen molemmat näistä kirjoituksissamme lyhyesti tarkastelluista mielipiteistä ovat perustuslaillisesti mahdottomia.
Suostuntaverosäädösten antaminen Säätyjen laatimassa muodossa näyttäisikin siksi olevan ainoa tulos, johon edessä olevien neuvottelujen pitäisi johtaa. Se on sekä perustuslaillisen oikeuden että perustuslaillisen viisauden kannalta ainoa oikea ja lojaali ratkaisu tähän kysymykseen.
Toivomme tietysti, että asiassa päädytään tähän eikä muuhun lopputulokseen; olemme niin ikään täysin vakuuttuneita siitä, ettei yksikään pyrkimys, jolla yritetään kiertää, rajoittaa tai hylätä Säätyjen lainmukaista päätöstä yhdellä valtiopäivätoiminnan tärkeimmistä alueista, saa armollista vahvistusta.
Landtdagsfrågor.
III.
Eger regeringen rätt, att ändra eller modifiera Ständernes beslut i anslags- och bevillningsfrågor? Svaret härpå är i sjelfva verket så afgjordt nekande, att en sådan fråga knappast synes kunna på allvar uppställas. Och likväl uppgifves den mening hafva sina målsmän, att den af senaste landtdag fastställda bevillningsstadga icke borde oförändrad utfärdas, utan först underkastas sådan ändring, att 9:de och 35:te §§ från densamma utstrykas.
Det har hittills gällt såsom ett axiom i vår statsrätt, att de lagar som bero på båda statsmakternas samverkan, böra utfärdas bokstafligen så lydande, som de af Ständerne antagits, vare sig sedan att Ständernes beslut i allo öfverensstämt med regeringens förslag eller i detsamma infört ändringar. Och det har likaså hittills hvarken i teori eller praxis ifrågakommit, att anslag som på grund af regeringens förslag af landtdag fastställts, eller skatter, som Ständerne beviljat, skulle kunna utgå eller utgöras annorlunda än i noggrann öfverensstämmelse med representationens beslut.
Nu påstås en mening vilja vinna gehör, som, om den lyckades, utan vidare skulle bortblåsa dessa axiomer och göra såväl Ständernes beslutanderätt i lagstiftningsfrågor som ock deras beskattningsrätt fullkomligen illusorisk. Det finnes ej så litet dunkla och sväfvande punkter i våra gamla grundlagar, der ett restriktivt och inkonstitutionelt åskådningssätt kan finna ett tacksamt fält.
Vill man nu göra mörkt äfven det som är ljust och klart, vill man rubba tillochmed sådana seklergamla hörnstenar, som under alla det svenska och finska statsskickets vexlingar qvarstått såsom värn för folkets rättigheter?
Det har, sedan Gustaf II Adolfs dagar, då under krigisk nöd de af provincialmöten åtagna gärder stundom utkräfdes något annorlunda än beslutet var, med undantag af Carl XII:s tid icke förekommit, att regeringen skulle hafva ändrat innehållet af en utaf riksdagen antagen bevillningsstadga.
Och nu, på en tid då man öfverallt lärt sig med pietet vörda de statsrättsliga formerna, skulle man luta för en slik åtgärd! Den banan engång beträdd, hvar funnes då gränsor för inskränkningar, ändringar, stympningar af landtdagsbesluten?
Det vore af intresse att förnimma, huru man ville motivera ett sådant yrkande. Det är, som hvar man vet, ingen omöjlighet att utfinna qvasi-motiver äfven för en icke god sak. Måhända menar man att §§ 9 och 35 utgöra en ”fristående del” i bevillningsstadgan, att det öfriga innehållet af desamma icke rubbar eller ändras genom deras borttagan de, – att nämnda §§ likaväl skulle kunnat af Ständerne föreslås såsom en skild stadga, hvilken i sådant fall, och derest den icke af regeringen godkändes, skulle kunnat lemnas outfärdad.
Detta vore fraser. Ty om i en bevillningsstadga än så många olikartade skattetitlar funnos intagna, ja om enhvar af dem vore upptagne i sitt särskilda, afslutade kapitel, så bilda de dock alla tillsammans ett oskiljaktigt helt, de skola gemensamt åstadkomma den totalbevillning, Ständerne ansett behöflig och för hvars användande särskildt beslut af dem meddelats.
Det finnes dessutom ingen auktoritet, som vore befogad att pröfva hvilka delar af en bevillningsstadga äro så ”fristående” att de kunna bortlemnas. Regeringens tillgörande, derest hon icke vill utfärda stadgan oförändrad, måste då blifva en tillämpning af dess generella veto, – hon underlåter att utfärda bevillningsstadgan, – hvilket åter i de aldraflesta fall måste föranleda en appell till nya ständer. Ty när bevillning begärts, låter det knappt tänka sig att den icke äfven är behöflig.
Vi hafva redan visat, att beslutet om en sjöfartsbevillning icke utgör något ingrepp i H. K. M:tsHans Kejserliga Majestäts rätt att bestämma tulltaxan. Vi böra här ännu erinra, att Ständerne i afseende å den bevillning de vilja åtaga sig ingalunda äro bundna vid någon viss skatteform eller något visst slag af skatteobjekt. Detta framgår klarligen såväl af nu gällande landtdagsordning, som af de äldre grundlagarne och sättet hvarpå de tillämpats. 36 och 37 §§ i landtdagsordningen inrymma åt statsutskotet och bevillningsutskottet initiativ i afseende å bevillnings belopp, art och fördelning, – utan någon inskränkning härutinnan. Skulle en bevillning bryta emot rättvisans och förnuftets allmängiltiga grunder, så skulle den ipso eo måsta förfalla. Men föröfrigt finnas inga gränser för bevillningsrätten. Bevillning kan åtagas såsom tillskottsprocent på grundskatten eller mantalspengarne, – såsom patentafgift för vissa näringsgrenar (sedan 1865 har bevillningsstadgan omfattat äfven en speciel afgift eller produktionsskatt på tvenne näringar, kortfabrikationen och ölbryggeriet) m. m. Uti gällande bevillningsstadga föreskrifves, i § 6, att viss afgift skall såsom näringsbevillning uppbäras af hvarje annan än finsk medborgare som utöfver tre dagar vistas i landet för bedrifvande af handel. Ständerne hade ju t. ex. kunnat pålägga landthandlandene en extra bevillning motsvarande några procent af den afgift som af regeringen blifvit påbjuden för landthandels idkande. En § härom hade kunnat få en mycket naturlig plats i bredd med 6, 7 och 8:de §§ i stadgan. Men den som vill utmönstra paragraferna om sjöfartsbevillningen hade troligen velat utesluta äfven all extra bevillning på landthandeln, – dervid repeterande schemat: eftersom regeringen utan Ständernes hörande beskattat landthandlandena, så utgör en extra bevillning på denna näring ett ingrepp i regeringens beskattningsrätt!
Dock – denna kritik har redan blifvit nog lång. Vi vilja hoppas att den besynnerliga åsigt, hvars konseqvens, vi nu uppvisat, icke kan hafva varit på fullt allvar menad och att den derföre efter närmare begrundande åter kan jemka sig på rätt. Och vi önska och hoppas tillika att, om den af oss nu refererade och belysta opinionen verkligen äskar ljud vid rådsbordet, den icke skall finna tillräckligt medhåll af vår konstitutionelle Storfurstes konstitutionelle rådgifvare.
Den andra af de anförda meningarne gick ut på, att som sjöfartsbevillningen icke bör af regeringen approberas, så bör hela bevillningsstadgans utfärdande lemnas derhän.
Detta yrkande förefaller, åtminstone vid första påseende, mindre stötande än det förra. Det synes nemligen inskränka sig till att i afseende å den af senaste landtdag antagna bevillningsstadga förorda tillämpning af monarkens veto.
Så enkel är saken dock icke. Ty det finnas dessutom åtskilliga för regeringen bindande ständerbeslut, som fastställa för hvilka ändamål bevillningens proveny skall användas, hvilka statsintressen dermed skola tillgodoses.
Om nu regeringen icke vill godkänna merberörde bevillningsstadga, befinner hon sig alltså emellan tvenne alternativ:
att omedelbart sammankalla ny landtdag och hos densamma anhålla om ny bevillningsstadga, i hvilken sjöfartsbevillning icke förekommer: eller ock stå i absolut ansvarighet derför, att de summor, som Ständerne beräknat skola genom bevillningen inflyta, tillfullo komma ofvanberörde ändamål, folkskoleväsendet m. m., tillgodo samt att dessutom det öfverskott af 440 000 mark som enligt Ständernes kalkyl borde uppstå, finnes disponibelt för nästsammanträdande Ständer.
Det är väl tänkbart att statsverkets vanliga inkomster under stundande femårsperiod kunna lemna ett öfverskott af 3 610 000 mark (det belopp hela bevillningen beräknats böra inbringa). Men det är dock äfven möjligt, att ett så stort öfverskott icke skulle kunna framtvingas utan sådana inskränkningar i vigtiga utgiftsposter, att samhällets utveckling deraf skulle taga skada. Hvems vore då skulden? Om bevillningen hade begärts och gifvits, icke för vissa specifierade af Ständerne pröfvade och fastställda ändamål, utan blott för att öka de tillgångar styrelsen förut disponerar för statsbehofven i allmänhet, – då skulle tillämpandet af monarkens veto på bevillningsstadgan icke hafva vidare påföljder, än att statsverket finge taga sig fram utan bevillningsprovenyen. Under nu gifna förhållanden måste regeringen deremot genom användandet af sitt veto komma i det dilemma vi ofvan angifvit.
Men saken har dessutom en annan ganska allvarsam sida. Det vore högst besynnerligt af styrelsen att, sedan hon af Ständerne äskat en icke obetydlig bevillning, kort efter det denna bifallits säga: vi vilja icke hafva någon bevillning, vi kunna hjelpa oss den förutan. Om statsverkets ressurser nu verkligen äro så stora, så hade detta bordt kunna af finansförvaltningen med säkerhet förutses för ett halft år tillbaka – och då hade ingen bevillning bordt begäras. Om man åter på vintern eller våren icke unde förutse sina tillgångar på hösten, huru skulle man då nu kunna för fem år framåt med säkerhet beräkna att bevillning icke behöfs? Den omständighet att skörden utfallit temligen knapp, så att rågtunnar redan betalts med 30 mark, borde väl icke ha kunnat ställa de finansiella beräkningarne mycket fördelaktigare än förut. Icke heller synes den klena höskörden, som föranledt boskapsprisens fallande ned 50 % eller smörexportens nedgående under detta år, tala för stegradt välstånd med åtföljande stegring af de indirekta skatterna.
Vi kunna slutligen ej undgå att erinra derom, hvilket intryck en sådan åtgärd som bevillningsstadgans förkastande skulle framkalla i hela landet. Få vore säkerligen de, som dervid skulle tänka: det var godt och väl, vi ha då mindre skatter att betala. Man skulle tvärtom med förundran och oro fråga sig, huru det är möjligt att de nådiga propositionerna till landtdagen angående anslag och bevillning kunnat reduceras till en blott simulacre, – och man skulle förutse att den statsinkomst, som sålunda uteblefve, likafullt, förr eller senare, i en eller annan form måste af de skattdra gande ersättas.
Och hvilken blefve i sådant fall regeringens ställning till en kommande landtdag? Beredvillighet att bevilja det nödiga har hittills icke saknats. Men huru blefve det då? I sanning, äfven ur klokhetens, ur finanspolitikens synpunkt borde det erkännas vara bättre, att bevara och förvissa sig om Ständernes fortfarande medverkan och stöd, än att utan giltig anledning skjuta den från sig.
Konstitutionelt omöjliga äro således begge dessa opinioner, som vi uti dessa uppsatser i korthet skärskådat.
Bevillningsstadgans utfärdande sådan den af Ständerne affattats framstår derföre såsom det enda resultat, hvartill de förestående öfverläggningarne i rådskammaren borde kunna leda. Det är såväl ur den konstitutionella rättens som ur den konstitutionella klokhetens synpunkt den enda riktiga och loyala lösningenoriginal: lösnin af denna fråga.
Att den ock skall få denna utgång och icke någon annan, hoppas vi förvisso; liksom vi äro fullt öfvertygade att nådig sanktion icke skulle skänkas åt något förslag att kringgå, kringskära eller förkasta ett Ständernes lagenliga beslut i en af landtdagsverksamhetens vigtigaste brancher.