Diplomatiasta*)Yliopiston juhlasalissa 11.4.1863 pidetty esitelmä.
Hyvät naiset ja herrat,
Pyydän kunnioittavasti saada hetkeksi kiinnittää huomionne erään instituution lyhyeen kuvaukseen. Kyseinen instituutio on uuden ajan historian kudelman punainen lanka, vaikka se juontaakin omat juurensa ammoisista ajoista. Tämän instituution hiljattain saavuttama valta-asema vertautuu naissukupuolen hienouteen ja vastustamattomuuteen ja on kyllin mahtava pakottaakseen kansakunnat tanssimaan ja kanuunat paukkumaan omien nuottiensa mukaisesti. Kyseessä on tietenkin diplomatia.
Hyvin monen tutkijan heikkona kohtana on pyrkimys nähdä oman tutkimusalueensa juontavan juurensa mahdollisimman kaukaisesta menneisyydestä. Mikäli heidän esimerkkiään halutaan seurata tämänkin esitelmän aiheen kohdalla, ei se osoittaudu kovinkaan haastavaksi: diplomatian kaltaiselle jalomielisyyden käytännön sovellutukselle on luonnollisesti löydyttävä mitä ikivanhin ja jaloin alkuperä. Joku kuuluu väittäneen, että diplomaattien esi-isä löytyisi paratiisissa luikerrelleesta käärmeestä. Lienee sanomattakin selvää, ettei diplomatian instituutio nauttinut moiseen lausuntoon rohjenneen silmissä kovin suurta arvonantoa. Miedommat äänenpainot taas kuuluvat halunneen nostaa esille diplomaattien esi-isäehdokkaaksi olympolaisten jumalten sanansaattajan Merkuriuksen. Mikäli ei tee mieli yhtyä näihin näkemyksiin, vaan haluaa paikantaa diplomatian alun vähemmän myyttiseen aikakauteen, voi esim. palautella mieleensä erään Vanhan Testamentin tunnetun kohdan, jossa isä Abraham lähettää taloudenhoitajansa Eliezerin pyytämään toiveikkaalle Iisak-pojalleen kauniin Rebekkan kättä. Kyse oli kiistatta diplomaattisen edustuston lähettämisestä. Muitakin hyviä esimerkkejä löytyy pilvin pimein, joten diplomatia saattaa ylpeillä varsin kunnianarvoisella syntyperällä.
Mutta siirrytäänpä leikin laskusta itse asiaan: diplomatian historiallisen tehtävän alkupiste on nähtävissä ensimmäisissä eri heimoyhteiskuntien välillä käydyissä neuvotteluissa, olipa niissä kyse sitten omien etujen ajamisesta tai ristiriitatilanteessa välittäjänä toimimisesta. Heti ihmissuvun hajottua eri kansakuntiin ja näiden kansakuntien muodostettua yhteiskuntia, alkoivat ne kanssakäymään keskenään sekä sotaisissa että rauhanomaisissa merkeissä, mikä puolestaan poiki tarvetta neuvotteluille niin rauhan- kuin kauppasopimusten aikaansaamiseksi kuin kunnian- ja vallanhimon tyydyttämiseksi oveluuden ja viekkauden keinoin. Mitä vilkkaammaksi eri valtioiden välinen kanssakäyminen kävi, sitä suuremmaksi kävi niiden tarve valvoa yhä keskinäisempien oikeuksiensa ja etujensa toteutumista ja yrittää ratkaista kansainvälisiä kiistakysymyksiä puhumalla muutakin kuin miekan turhan terävää kieltä.
Diplomaateista tulee väkisinkin mieleen hienoja herroja arvomerkit rinnassa loisteliaisiin hoviunivormuihin tai elegantteihin mustiin frakkeihin sonnustautuneina. Tästä huolimatta on otettava huomioon, että jo entisaikojen kypärin ja miekoin varustettujen miesten keskuudestakin löytyi kelpo diplomaatteja – vaikkei kyseistä nimitystä tai edellä mainittuja hienoja asusteita heidän aikaansa tunnettukaan. Esim. eräs muinainen kreikkalainen nimeltään Themistokles lukeutunee kaikkien aikojen erinomaisimpien diplomaattien joukkoon. Themistokleellä oli yleisen nerokkuutensa lisäksi harvinaislaatuinen kyky huomata vastustajiensa heikkoudet ja ovelasti neuvottelemalla aikaansaada uransa suuret voitot. Hänen elämänsä yleisenä ohjenuorana oli todellinen isänmaanrakkaus. Makedonian kuningas Filip hyödynsi päämääriensä saavuttamisessa erityisen taidokkaasti sellaisia keinoja, jotka on myöhemmin mielletty diplomatian keinovalikoimaan kuuluviksi. Niin ikään Rooman valtakunnan historiasta on nostettavissa esille useita diplomatian jalon taidon taitajia, mutta se lista kävisi jo turhan pitkäksi. Keskiajalla taas oli diplomatian varsinaisena keskuksena Italia, jossa sille oli runsaasti käyttöä paavien ja keisareiden taistellessa ylivallasta ja italialaisten kauppatasavaltojen ja pikkuruhtinaskuntien jatkuvasti kilpaillessa ja sotiessa keskenään. Italiaa voidaankin syystä pitää diplomatian varsinaisena opinahjona, etenkin kun se on kaikkina aikakausina vielä ollut sen harjoittamisen keskeisimpiä kohteita. Italialaiset kirjoittajat olivat niin ikään myös kansainoikeuden varhaisia kehittelijöitä. Diplomatian Italiassa jo keskiajalla nauttimasta arvostuksesta kertoo muun muassa se, että aikalaisdiplomaattien joukkoon lukeutui monia nimekkäitä henkilöitä. Firenzen tasavalta uskoi useita diplomaattisia tehtäviä esim. Danten, Petrarcan, Boccaccion, Guicciardinin ja Machiavellin kaltaisten yleisnerojen haltuun. Erityisesti Machiavelli loisti näissä tehtävissä ja hänen kirjoituksistaan on hahmotettavissa silloisen politiikan ja diplomatian luonne, jota leimasivat laskelmoivuus, salakavaluus, viekkaus ja varsin pitkälle viety ennakkoluulottomuus oikeudentajun ja poliittisen moraalin vaatimusten saroilla. Suurlähettiläiden tehtäviin ei kuitenkaan kyseisinä aikoina ollut tunkua, sillä hallitukset odottivat niihin nimetyiltä henkilöiltä paljon, mutta, toisin kuin nykyaikana, palkitsivat suurlähettiläänsä äärimmäisen kitsaasti. Tämä kitsastelu yhdistettynä suureen vastuun johti siihen, ettei diplomaatin ura houkutellut kovin monia. Esim. Venetsian tasavalta päätyikin tästä syystä jo vuodesta 1271 eteenpäin langettamaan huomattavan suuret sakot aatelismiehille, jotka kieltäytyivät hoitamasta heille nimettyjä lähettilästehtäviä. Omalta varallisuudeltaan vaatimaton Machiavelli jätettiinkin usein Ranskassa ja Roomassa suurlähettiläänä toimiessaan varsin syvään taloudelliseen ahdinkoon huolimatta valtiomiestaitonsa ja johtavan asemansa nauttimasta laajasta tunnustuksesta. Vanhempaan italialaiseen diplomatiaan liittyen on vielä mainittava se, että diplomaateista käytettiin alkujaan nimitystä oratori ja myöhemmin ambasciatori, mistä juontuu myös ranskasta muihin kieliin lainattu ”ambassadeur”, kuin myös se, että diplomaattisessa kirjeenvaihdossa alettiin jo 1400-luvulla käyttää italian kieltä siihen mennessä käytössä olleen latinan sijaan ja että ranska korvasi italian diplomatian kielenä muualla Euroopassa vasta kauan tämän jälkeen. 1400-luvun lopulla silloisten Euroopan omanarvontuntoisten suurvaltojen kiistakapulaksi ja sotatantereeksi muuttunut Italia oli niin ikään myös pysyvien ulkomaanedustustojen ilmestymisen taustalla. Juuri näistä alkaa diplomatian historia toden teolla. Kaikki uuden ajan alkuun liittyvät suuret mullistukset johtivat samalla myös siihen, että Euroopan valtioiden intressit kietoutuivat entistä tiukemmin toisiinsa. Syntyi yleiseurooppalainen poliittinen pelikenttä, jonka kilpajuoksuradalle valtio toisensa perään ajautui. Richelieuta voidaan pitää ensimmäisenä valtiomiehenä, joka yritti saada tämän kehityskulun – vai pitäisikö sanoa sekasotkun – langat ja siten ohjakset käsiinsä. Diplomatian merkitys on ollut vieläkin suurempi sen jälkeen, kun alettiin puhumaan Euroopan vallantasapainosta. Tämä käsite on uskomattomalla ketteryydellä vuosisatojen ajan taipunut milloin minkäkin hankkeen, päähänpiston, liittoutuman tai sopimuksen verukkeeksi.
Tämän pienen diplomatian syntyhistoriaan tehdyn katsauksen jälkeen lienee paikallaan yrittää edelleen tarkentaa sen määritelmää ja merkitystä.
Niistä onkin sitten olemassa keskenään hyvin ristiriitaisia näkemyksiä, joiden taustalla vaikuttavat erilaiset näkökulmat.
Jotkut pitävät diplomatiaa salassa juonittelun epäjalona taitona ja ylimielisenä leikkinä, jossa armeijat ovat pelinappuloita ja kansakuntien kohtalot panoksina.
Diplomatia on näille ihmisille kansaa lapsen kengissä pitelemään pyrkivä salainen koneisto ja vähäisimmätkin vapauden liekin kipinät kaikkialta alati sammuttava jääkylmä koura.
Diplomatia julistaa tekopyhästi rakkauttaan ja sitoutumistaan rauhaan ja tasapainoon kylväessään samalla täyttä häkää riidan siemeniä viljelläkseen niistä lisää sotia ja tuhoa. Diplomatia puhuu kauniiden ja pyhien periaatteiden puolesta tehdessään samalla kaikkensa kiertääkseen ja rikkoakseen niitä itse.
Yhteenvetona voisi todeta diplomatian olevan edellä mainitun näkemyksen mukaan järjestelmällistä ja kunniatonta pettämistä niin sanoissa kuin teoissa.
Moisin ja monin muinkin sanankääntein ovat ainakin tappion katkeraa kalkkia maistaneet diplomatian nimeä kironneet.
Näissä ankaran tuomitsevissa luonnehdinnoissa, niin tunnekuohusta ja puolueellisuudesta kumpuavia kuin ne ovatkin, on kuitenkin valitettavasti ja kieltämättä enemmänkin kuin vain ripaus totuutta – mikäli tarkastelemme tilannetta tiettyjen aikakausien tai historiallisten tapahtumien näkövinkkelistä. Diplomatian instituutiota ei tule kuitenkaan kokonaisuudessaan arvioida yksinomaan sen epäonnistumisten perusteella. Valtiotieteessä edellä mainitun kaltaista yksipuolista käsitystä on arvosteltu ja diplomatiaa arvioitu tyystin eri tavalla.
Diplomatia käsittää valtiotieteellisen näkemyksen mukaan sivistysvaltioiden välisessä kanssakäymisessä vallitsevat oikeudelliset ja poliittiset periaatteet, säännöt ja käytännöt. Diplomatian tarkoituksena on tämän näkemyksen mukaan toteuttaa sitä puolta valtion tahdosta, johon liittyy kanssakäyminen muiden valtioiden kanssa. Kyse onkin sen myötä ennen kaikkea rauhanomaisesta toiminnasta: diplomaattien on pyrittävä pitämään yllä rauhanomaisia suhteita muihin valtioihin niin pitkälle kuin se on mahdollista loukkaamatta oman valtion kunniaa. Käytännössä kyse on sotatoimia oikeuttavien epäkohtien poistamisesta ja sodan ehkäisemisestä ennakolta neuvotteluteitse kansainoikeuden ja hyvän valtiomiestavan vaatimuksia mukaillen. Mikäli taas liian suuret eturistiriidat, kansalliskiihko, vallanhimoiset juonittelut ja toista vastaan rikkomiset ynnä muut vastaavat kietoutuvat yhteen niin tiukaksi Gordionin solmuksi, ettei sitä voi avata kuin miekalla, keskeytyvät siinä samalla joksikin aikaa kaikki diplomaattiset neuvottelut. Diplomaattien ei kuitenkaan sodan vuoksi pidä jäädä vain seisomaan tumput suorina, vaan historioitsija Rotteckin sanoin mukautua muuttuneessa tilanteessa parhaansa mukaan estämään sodan liekkien leviäminen kannustamalla osapuolia sovintoon, voittajaa maltillisuuteen ja häviäjää viisaisiin myönnytyksiin. Diplomaattien on oikealla hetkellä aloitettava rauhanneuvottelut ja myötävaikutettava niissä kaikille osapuolille mahdollisimman edullisen neuvottelutuloksen aikaansaamiseen sekä rauhan kestävyyttä edesauttavista periaatteista sopimiseen.
Moisen lopputuloksen aikaansaaminen on epäilemättä suuri ja mittaamattoman arvokas tehtävä, mutta diplomatia ei kuitenkaan rajaudu yksinomaan rauhan ja kansainoikeuden ylläpitoon. Sillä on niin ikään mahdollista myötävaikuttaa kansojen hyvinvointiin ja edistykseen. Diplomaattiset keskustelut ovat nimittäin juuri se alusta, jolla valtiot käyvät tiedonvaihtoa kaikista keskeisimmistä ja koko ihmiskuntaa koskevista asioista. Diplomatia on siis tavallaan jatkuvaa kansainvälistä keskustelua, joka on kantanut hedelminään eri kansakuntien välisen kanssakäymisen muuttumisen vilkkaammaksi, turvallisemmaksi, edullisemmaksi ja ystävällismielisemmäksi sekä kansainoikeudellisen järjestelmän vakiintumisen ja sen alan hiljattaisen laajenemisen.
Kuten näette, eroavat tämä valtiotieteellinen käsitys diplomatian olemuksesta ja sen tarkoituksesta ja sitä ennen esiin tuomani ankaran tuomitsevat näkemykset toisistaan kuin yö ja päivä. Valtiotieteellistä näkemystä voisi toki arvostella idealistiseksi sekä todellisuudesta ja historiasta löytyvistä diplomatian käytännön ilmentymistä irralliseksi. Diplomatian instituutiosta ei tule kuitenkaan muodostaa mielipidettä yksinomaan sen syntiluettelon perusteella. Vaikka diplomatian historiasta löytyykin monia esimerkkejä mitä ankarimman tuomion ansaitsevista tapauksista, löytyy näiden tapausten vastapainoksi kuitenkin myös paljon jaloja tekoja ihmiskunnan ja edistyksen hyväksi, mikä kaikki puhuu diplomatian henkipatoksi julistamista vastaan ja puoltaa sen olemuksen ymmärtämistä valtiotieteellisen käsityksen mukaisesti. Inhimillisyyteen kuuluvat mielihalut, erehtyväisyys ja itsekkyys vaikuttavat kaikkeen inhimilliseen toimintaan niin suurten kuin pienten asioiden parissa ja sitä kouriintuntuvammin, mitä enemmän on kyse vallasta. Diplomatia on vallankäyttöä ja myönnettäköön että ajoittain myös sen väärinkäyttöä, mutta missä on koskaan ollut valtaa ilman sen väärinkäyttöä?
Diplomatian arvioiminen historiasta ammentamalla on kuitenkin väistämätöntä, sillä diplomatiassa itsessään opitaan välttämään uusien virheiden tekemistä ja harha-askelten ottamista juuri menneisyyden virheiden tuntemuksen kautta. Käytännön tasolla osoittautuu kuitenkin jokseenkin haastavaksi tunnistaa yksittäisiin tapahtumiin ja lopputulemiin eniten vaikuttaneet yksittäiset tekijät, kun niitä on niin monta. Maailmanhistoriaa tutkiskellessa alkaa silmien edessä vilisemään loputon määrä sotia ja rauhoja, voittoja ja tappioita, hyveitä ja paheita, toisiaan risteäviä ja toisiaan vastaan sotivia periaatteita. Erillistä diplomatian historiaa ei olekaan vielä kirjoitettu – ehkä juuri siitä syystä, että diplomatia nivoutuu yleisen historian kanssa niin tiukasti yhteen, että on vaikea erottaa, milloin se on määritellyt jonkin ajanjakson politiikan hengen ja suunnan ja milloin se on vain työkaluna ilmentänyt sitä. Katsonkin näin olleen tässä yhteydessä tarpeelliseksi muistuttaa vain muutamista diplomatian historian yleisimmistä piirteistä.
Mainitsinkin jo diplomatian nykymuodon olevan peräisin Italiasta ja kuinka kyseisen maan politiikasta erityisesti keskiajalla ja uuden ajan alussa piirtyy sangen epämiellyttävä kuva oikeudentajun näkövinkkelistä katsottuna. Machiavellin kirjoituksista löytyy kyseisen aikakauden peruslähtökohdista vaikuttava esitys. Machiavelli pitää viekkautta voimankäyttöä merkittävämpänä keinona kasvattaa valtion vaikutusvaltaa. Päästäkseen kiinni valtaan on opittava pettämään. Hallitsijan on osattava ottaa oppia niin leijonalta kuin ketulta. Leijonalta oppii vahvuutta ja repolaiselta viekkautta. Kettuja halveksiva hallitsija ei ymmärrä omaa työnkuvaansa: viisaan hallitsijan ei ole mahdollista saatikka toivottavaa pitää sanaansa, mikäli se väistämättä vahingoittaisi hänen omaa asemaansa. Petokselle löytyy nimittäin aina tarvittaessa jokin veruke ja onnellisin ruhtinaista on hän, ken on ymmärtänyt kulkea ketunhäntä kainalossa. Hallitsijan ei Machiavellin mielestä missään tapauksessa tarvitse varsinaisesti olla kaikin puolin hyveellinen, mutta hänelle silti eduksi näyttää kaikin puolin sellaiselta. Edellä mainitut kaltaiset lauseet ovat syynä sille, että machiavellilaisuus on synonyymi kaksinaamaiselle ja mielivaltaiselle politiikalle. Moinen käyttötarkoitus ei kuitenkaan tee Machiavellille oikeutta. Hänen kuuluisa kirjansa Il Principe ei tunnusta mitään poliittista väriä, vaan siinä luetellaan terävien ja laaja-alaisten havaintojen avulla ne keinot, joilla kyseisen aikakauden hallitsijoilla varmimmin onnistuisi ylläpitää ja kasvattaa valtaansa ja mainettaan. Machiavellin historiallisista teoksista, hänen Liviusta käsittelevästä Discorsi-teoksestaan ja hänen Firenzen tasavallan valtiosihteerinä ja suurlähettiläänä käymästään kirjeenvaihdosta selviää, ettei hän ollut mikään despotismin kannattaja. Hän kannatti päinvastoin Medicien karkottamisen jälkeen innokkaasti tasavaltaa ja sai siitä hyvästä kärsiä vankilasta ja kidutuksesta. Hän lienee kuitenkin varmasti Il Principe -teoksen vaarallisilla opetuksilla avittanut myöhempien aikojen despootteja niin kutsutun machiavellilaisuuden palatessa aikakaudesta toiseen kummittelemaan ikään kuin pilaillakseen jatkuvasti hänen kustannuksellaan. Kyseenalainen kunnia Machiavellin perinnön perinpohjaisesta vääristyneisyydestä kuulunee suurelta osin piakkoin tämän vuodelle 1527 osuneen kuoleman jälkeen perustetulle jesuiittojen sääntökunnalle, joka nopeasti ulotti hienojakoisen verkostonsa kattamaan suurimman osan Euroopasta, joka opetuslaitosta hallitsemalla pääsi kylvämään imelää myrkkyään ihmisten mieliin jo nuoruusvuosista alkaen ja joka mestarillisella lipevyydellä ja sisukkuudella pesiytyi joka paikkaan hökkeleistä palatseihin ja temppeleistä vallan kabinetteihin. Jesuiittojen vaikutus hallitsijoihin ja diplomatiaan on kiistaton. Politiikanteossa osoittautui vastustamattomaksi kiusaus ottaa yleiseksi ohjenuoraksi ajatus siitä, että tarkoitus pyhittäisi keinot – jopa silloin, kun itse tarkoituksesta ei ollut löydettävissä pyhyyden häivääkään. Käytännössä kyse oli siis siitä, että politiikassa luovuttiin kerta kaikkiaan kaihtamasta mitään keinoja omien tavoitteiden saavuttamiseksi – olivatpa ne millaisia tahansa. On erittäin sääli, että jesuiittojen toimintatapojen annettiin tahria diplomatian maine niin pahasti, että sen puhdistaminen edellyttää suoranaista vedenpaisumusta. Tuskinpa diplomatian maine on edes meidän päiviimme mennessä kokonaan puhdistunut.
Olen jo kertaalleen viitannut ajatukseen vallan tasapainosta Euroopassa. Kas, tämän pähkinän pureskelu onkin aiheuttanut diplomaateille loputonta hammassärkyä. Pähkinän kuori on vielä vuosisatojen pureskelun jälkeenkin käytännössä ehjä, vaikka pähkinänsärkijä onkin kansallisuusaatteen kautta teoreettisella tasolla jo hahmoteltu. Vallan tasapaino Euroopassa on jo sinällään täysin perusteltu pyrkimys, mutta sen aikaansaamiseen tähtäävät ponnistelut ovat ymmärrettävissä ennen kaikkea pienten valtioiden itsesuojeluvaiston kautta. Ensimmäisen sysäyksen näille ponnisteluille lienee antanut keisari Kaarle V:n musertava ylivalta. Kaarle saattoi liioitteluun sortumatta todeta, ettei aurinko koskaan laskenut hänen valtakunnassaan – ainakaan kaikkialla samanaikaisesti. Vallan tasapainoa tavoiteltiin käytännössä arvatenkin milloin mistäkin syystä muodostettujen liittoutumien kautta. Vilpittömyydellä ja rehellisyydellä on kuitenkin aina ollut vaikeuksia juurtua politiikan maaperään ja niinpä suurvallatkin liittyivät näihin liittoutumiin mukaan, tavanomaisesti saadakseen niiden varjolla itselleen juuri sellaisen ylivalta-aseman, joka tekisi tyhjäksi sen vallan tasapainon, jonka puolesta verta oli vuodatettu. Habsburgien huoneen ylivallan murtuessa kolmikymmenvuotisen sodan myötä alkoi Ranskan nousu. Ranskalle suotiin, kuten tiedämme, Richelieun, Mazarinin ja Ludvig XIV:n myötävaikutuksella todellista painoarvoaan kiistattomasti suurempi valta-asema Euroopan politiikassa, mikä puolestaan loi uudelleen tarpeen vastapainolle muiden valtioiden välisten uusien liittoutumien muodossa. Diplomaateille riitti töitä näiden liittoutumien purkamisessa ja lukuisten sotien jälkeisten rauhanneuvottelujen vetämisessä. 1600-luvun diplomaatit myös erottuivat myöhempien aikakausien kollegoistaan työssään noudattaman äärimmäisen tarkkuuden osalta. Tarkkuus oli epäilemättä tarpeen, sillä kansainoikeudessa ei vielä tuolloin ollut olemassa kiteytettyjä sääntöjä ja jopa sen pääperiaatteet olivat varsin häilyväisiä. Suurmies Hugo Grotius oli uurtanut kansainoikeudelle uraa tieteiden parissa ja hahmotellut sille käytännön sovellutustapaa politiikassa. 1600-luvun diplomaattien eduksi voidaankin lukea se, että he opiskelivat innokkaasti Grotiuksen oppeja ja pyrkivät panemaan ne täytäntöön käymissään neuvotteluissa. Kansainoikeus on kuitenkin kaikkina aikoina osoittautunut varsin veteläksi niissä käsissä, joille onnetar on sattunut suomaan vahvemman oikeuden. Miten helppoa onkaan ollut hyödyntää velvollisuudentuntoisia diplomaatteja vääristellessä kansainoikeuden palvelemaan yksittäisen hallitsijan itsekkäitä tarkoitusperiä! Eikä moinen toiminta missään mielessä ole yksinomaan 1600-luvun ilmiö, vaan se selittää kokonaisuudessaan kansainoikeuden kehittymisen ja vakiintumisen hitautta.
Diplomatian historian päätapahtumia ovat – erityisesti omalla vuosisadallamme – olleet rauhankongressit, joista ensimmäisen tuloksena solmittiin Westfalenin rauha. Osnabrückiin ja Münsteriin kokoontuneilla diplomaateilla oli totisesti edessään vakava paikka aloittaessaan viisivuotiset neuvottelunsa Euroopan tulevasta järjestyksestä. Neuvotteluosapuolet kiristivät ja höllensivät vaatimuksiaan vaihtelevan sotaonnensa mukaisesti ja arvovaltakiistat, pikkumaisuus, itsekkäät laskelmoinnit ja loputon juonittelu venyttivät neuvotteluja niin pitkään, että sodasta kärsinyt ja nääntynyt kansa alkoi jo epäillä koko rauhankongressin menestymisen mahdollisuuksia. Kansalaisten epäilykset eivät totisesti olleet tuulesta temmattuja, sillä esim. Ranskaa kongressissa edustaneen oppineen ja viekkaan kreivi d’Avaux’n tiedetään tokaisseen, ettei Saksan uskontokiistojen pitäisi koskaan antaa loppua siitä syystä, että niiden aikaansaama heikkouden tila mahdollistaisi aina saksalaisten sisäisiin asioihin sekaantumisen ja aluevalloitukset. Edellä mainittu lausunto on syytä nostaa esille, koska siinä ilmenee varsin osuvasti, millaiseksi diplomatia on usein käytännössä osoittautunut. Ruotsin sotamenestys, Axel Oxenstiernan nerokkuus ja Adler Salviuksen ylivoimainen tilanteentaju pakottivat kuitenkin kongressista lopulta ulos jotenkuten siedettävän neuvottelutuloksen. Eurooppaan saatiin jonkinmoinen kansainoikeudellinen järjestys, Saksan pikkuvaltiot saivat itsenäisemmän aseman suhteessa saksalaisroomalaiseen keisariin ja, mikä tuolloin tärkeintä, protestanttiset kirkkokunnat saivat pyhässä saksalaisroomalaisessa keisarikunnassa yhdenvertaisen laillisen aseman katolisen uskonnon kanssa. Westfalenin rauhansopimuksen painoarvon ja maineikkuuden puolesta puhuu se tosiasia, että sen lähempää tuntemusta edellytetään vielä meidänkin aikanamme kaikilta diplomaattiselle uralle aikovilta.
Kuten äsken annettiin ymmärtää, korostettiin diplomaattipiireissä vielä 1600-luvulla valtio-oikeudellista, filosofista ja jopa teologista oppineisuutta, mikä näkyi eritoten Westfalenin rauhankongressissa käydyissä neuvotteluissa, jotka olivat asialistaltaan myöhempiä rauhankongresseja perusteellisemmat, raskaammat, pikkutarkemmat ja kattavammat. Moinen tunnollisuus pyyhkiytyi tulevien vuosisatojen myrskytuulissa tiehensä ja diplomatiasta tuli 1700-luvun alkupuolen oloissa (keskityn tässä kohtaa yksinomaan keskiseen ja eteläiseen Eurooppaan) vallan kabinettien salajuonittelun jatke ja käytännössä niiden toinen nimi. Tämä aikakauden poliittisten tapahtumien keskiössä olivat ns. perimyssodat, joiden nimistäkin voi jo päätellä, ettei sotaan lähdetty yksinomaan ylevien aatteiden innoittamina. Perimyssotia voisi luonnehtia suuren kokoluokan perintö- ja testamenttiriidoiksi. Tämän vertauskuvan puolesta puhuu se, miten valtioita ja kansakuntia kohdeltiin perimyssodissa kuin elottomia esineitä vailla omaa tahtoa. Niitä siirrettiin kruunupäältä toiselle pohtimatta sen kummemmin sitä, olisiko kansakunnilla itsellään tullut olla moisiin toimenpiteisiin jotain sananvaltaa. Tällöin jos milloinkaan olivat diplomaatit yksinomaan hallitsijoidensa palvelijoita ja ajoivat ainoastaan näiden etuja siinä missä rahvaan tavallisen kansan massat – roskaväki – ei merkinnyt diplomaattisissa vallansiirroissa yhtikäs mitään. Muutamia poikkeuksia tiettävästi kuitenkin oli ja diplomatialla onnistuttiin jokunen kerta torjumaan turhan ahnaat perimyshankkeet, joskin aikakauden diplomaatit espanjalaisista juonittelijoista Alberonista ja Ripperdasta Puolan jakamiseen johtaneissa neuvotteluissa kyseenalaista kunniaa niittäneeseen Itävallan Kaunitziin toimivat yleisellä tasolla edellä mainituissa ahtaissa raameissa. 1700-lukua on kutsuttu valistusajaksi ja kuka voisikaan kiistää tämän aikakauden suuret edistysaskeleet tietämyksen ja ajattelun saroilla? Etuoikeutetut olivat kuitenkin haluttomia jakamaan tätä valistusta ulkopuolisille, saati sitten muita etuoikeuksiaan. Ruhtinaat, ylimykset ja valtiomiehet kyllä ylistivät filosofiaa ja vapaa-ajattelua, mutta katsoivat niiden kuuluvan vain itselleen siinä missä niiden ei sallittu leviävän rahvaan massojen keskuuteen. Rahvasta tuli holhota ja kaitsea kohtia omaa onneaan. Aatteiden leviämistä ei kuitenkaan luonnollisesti ollut mahdollista kahlita pitkäksi aikaa ja valistusfilosofian opit levisivät yhä laajemman yleisön tietoisuuteen.
On vielä erikseen syytä mainita, että diplomaateista tuli nimenomaan 1700-luvulla hienoja ja huoliteltuja sekä etiketin ja hoviseremonioiden käänteet mestarillisesti hallitsevia hoviherroja. Etiketistä tai seremoniakaavasta ei diplomaatin sopinut poiketa, sillä sitä pidettiin pahempana kuin kansainoikeuden tärkeimpiä periaatteita vastaan rikkomista.
Eräänä kauniina päivänä puhkesikin sitten Ranskassa vallankumous, joka puki sanoiksi ihmisen oikeudet ja hukutti kaiken tiellensä osuvan ja osumattomankin verivirtoihin repiessään jalustoiltaan kaiken siihen mennessä pyhänä pidetyn ja saattaessaan Euroopan aikansa eläneen holhoavan itsevaltiuden sekaannuksen ja pelon tilaan. Perinteisen järjestyksen vaalijat eivät kyenneet seuraamaan moista kumouksellisuutta sivusta ja julistivat sodan. Siitä seuranneessa vastakkaisten periaatteiden ja aatteiden välisessä yhteentörmäyksessä kalpeni diplomatia vain varjoksi entisestään. Sillä oli kuitenkin paikkansa, vaikkakin verrattain vähäpätöinen sellainen, myös sotajumala Napoleonin salamoivan miekankärjen liekkeihin sytyttämässä Euroopassa, jossa vanha järjestys ja vanhat sopimukset olivat lakanneet pätemästä. Rauhansopimusten kirjauksia ei ollut enää mahdollista neuvotella uusiksi olivat neuvottelijat kuinka taitavia hyvänsä, sillä keisari saneli päätökset ja hänen sanansa tapasi olla yhtä kuin laki. Diplomatialla onnistuttiin kuitenkin myötävaikuttamaan Napoleonin vastaisten koalitioiden syntyyn.
Hallitsijat olivat armeijoineen käyneet epätoivoista taistelua Napoleonia vastaan ja lopulta kansakunnatkin nousivat kapinaan. Siihen murtui hänen mahtinsa. Titaani oli syösty jaloiltaan ja taivaalla loistanut tähdenlento tippunut ja sammunut.
Diplomatian harteille sysättiin seuraavaksi sen siihen asti suurin tehtävä, joka ylitti merkittävyydessään jopa Westfalenin rauhankongressin, sillä päätösten vaikutukset ulottuisivat tällä kertaa Euroopan jokaiseen kolkkaan ja aina eri puolilla maailmaa sijaitseviin siirtomaihin asti. Sotahulluuden aikaansaamassa kaaoksessa niin pitkään kärvistellyt maanosamme aiottiin järjestellä, rauhoittaa ja säädellä uuteen uskoon. Syrjäytettyjen ja kodittomien ruhtinaiden, pilkottujen valtakuntien ja vertansa vuodattaneiden ja uupuneiden kansojen anelevat ja toiveikkaat katseet kohdistuivat kaikki Wienin mahtipontiseen rauhankongressiin, jonka oli määrä palauttaa maailmanrauha ja parantaa sotien jättämät syvät haavat. Asianlaidat huomioidessa ei ollut kaukaa haettua odottaa ja edellyttää kaikilta kongressiin osallistuvilta sen työn kunniallista, huolellista ja viipymätöntä loppuun saattamista sekä pyyteetöntä omistautumista heille uskotulle suurelle ja koko ihmiskunnalle tärkeälle tehtävälle.
Mutta mitä jäikään Wienin muurien sisälle kokoontuneesta, lähes kaikkia Euroopan kolkkia edustaneesta ruhtinaiden ja diplomaattien maailman kaikkien aikojen jalosukuisimmasta, arvovaltaisimmasta ja äveriäimmästä kokouksesta ensimmäisenä mieleen? Noh, tuhansittain loisteliaita juhlallisuuksia yksityistanssiaisista ja naamiaisista tableaux vivants -kuvaelmiin ja näytelmiin, konsertteihin, ilotulituksiin ja valoesityksiin, ylellisiin aterioihin ja rekiajeluihin, joukkojen tarkastuksiin ja turnauksiin. Kaikessa vaikutti olevan kyse yksinomaan lystistä, pilailusta, naurusta, rauhasta ja sovinnosta… No jaa, tuota juhlamieltä ei kannata tuomita liian ankarasti ja ehdottomasti. Lienee varsin luonnollista, että hallitsijat kokivat tarvetta juhlia Ranskan vallankumousta ja Napoleonia vastaan neljännesvuosisadan ajan sanoin kuvaamattoman pelon vallassa käydyssä taistelussa saavuttamaansa voittoa. Pitkäaikaiset ponnistelut olivat viimeinkin kantaneet hedelmää. Juhlallisuuksien loputonta pitkittämistä kongressityön kustannuksella on kuitenkin vaikea pitää minään muuna kuin sydämettömänä kevytmielisyytenä. Wienin kongressin kiiltokuvan taustaväri oli sysimusta, sillä Itävallan hovi yksinään kulutti juhliinsa 30 miljoonaa, vaikka valtion vararikko oli kolme vuotta aikaisemmin ajanut tuhansia perheitä kerjäläisiksi ja valtion finanssit olivat edelleen mitä surkeimmalla tolalla. Transilvaniassa riehui karmea nälänhätä ja 50 000 sotainvalidia jätettiin lähes tyystin tyhjien lupausten varaan. Voimme vain kuvitella, miten levottoman jännityksen vallassa Euroopassa odotettiin tuloksia tästä rauhankongressista, jonka päätöksistä riippui niin monen miljoonan ihmisen kohtalo. Kongressin avajaiset olivat sillä välin lykkääntyneet elokuun alusta lokakuun ensimmäiseen päivään. Kongressin osanottajien kokoonnuttua syyskuun 1814 aikana Wieniin ilmoitettiin sitten vielä lokakuun kahdeksantena päivänä, että neuvottelut alkaisivatkin marraskuun ensimmäisenä päivänä. Kongressin neuvotteluiden viimein alettua tuli julkisuuteen sanomalehtien kautta tieto, että alkuun oli keskitytty valtakirjojen tarkastamiseen. Sen jälkeen kuluikin sitten kokonaiset neljä kuukautta ilman tiedon murustakaan kongressin etenemisestä. Kansalaisten oli sillä välin tyydyttävä lukemaan mitä mahtipontisimpia kuvailuja Wienin loisteliaista riennoista. Kun edellä mainitut neljä kuukautta olivat lopultakin kuluneet, saatiin julkisuuteen tieto siitä, että kongressissa oli toistaiseksi saatu päätettyä ainoastaan Genovan liittämisestä Sardiniaan ja Hannoverin korottamisesta kuningaskunnaksi. Ei mikään ihme, että kongressiin alkuun kohdistunut suuri mielenkiinto laantui hiljalleen ankeaksi välinpitämättömyydeksi kokousta kohtaan. Yleinen mielipide yhtyi täysin rinnoin ja varmasti myös katkerin mielin Lignen ruhtinaan tunnettuun sutkautukseen, joka kuului seuraavasti: ”le congrès danse, mais il ne marche pas”.
ra. Kongressi ei etene, sehän tanssii.
Toisaalta diplomaateillekin oli toden totta helpompaa tanssia viehättävien naisten kanssa ja nauttia elämästä, kuin yrittää saada selkoa Euroopan politiikan tuolloiseen kamalaan sekasotkuun. Ratkaisun löytämisen vaikeutta lisäsi vielä huomattavasti se, etteivät diplomaatit – kuten jo pian kongressin alettua pantiin merkille – pyrkineet toiminnassaan mihinkään yhteisiin ihanteisiin, saatikka noudattaneet siinä mitään kansainoikeuden yleisiä periaatteita. Heille oli viime vuosisadalta periytynyt käsitys diplomaatin roolista yksinomaan hallitsijasuvun etujen puolustajana ja toki näistäkin lähtökohdista oli saatavissa onnistuneita neuvottelutuloksia, joissa hallitsijoiden ja kansakuntien edut vastasivat toisiaan. Nämä edut eivät kuitenkaan aina olleet yhteneväiset. Juuri nämä hallitsijasukujen edut ja niiden oheiset muut ja varsin luonnollisetkin Napoleonin vastaiseen lopputaisteluun aktiivisesti osallistuneiden palkkiovaatimukset ja hänen takiaan paljon menettäneiden korvausvaatimukset nousivat heti alussa niin vahvasti huomion keskipisteiksi, että kaikki tavoitteet eurooppalaisten valtioiden kansallisemmasta ja perustuslaillisemmasta luonteesta sivuutettiin täysin ja jäivät toteuttamatta – siitäkin huolimatta, että tämän suuntaisten uudistusten tarpeesta oltiin varsin tietoisia ja että monet oivat miehet kongressin ulkopuolella niiden puolesta voimallisesti puhuivat.
Kongressin puheenjohtajassa ruhtinas Metternichissä, Napoleonin vastaisen liittouman ”lähettiläässä” ja Itävallan poliittisessa johtajassa yhdistyivät mitä suurimmissa määrin kaikki itsevaltaisen valtion diplomaatilta toivottavat ominaisuudet. Kuten merkkihenkilöitä yleensä, on myös hänen toimintaansa arvioitu hyvin vaihtelevilla tavoilla tahosta riippuen. Saksan kansallismielisissä ja vapaamielisissä piireissä häntä on kuvailtu ovelaksi juonittelijaksi, mutta muutoin lahjoiltaan keskinkertaiseksi mieheksi, jonka valtiomiehenuran kärkitavoitteena oli kasvattaa Itävallan alueita ja sittemmin säilyttää ne kaikki vapaamieliset suuntaukset tukahduttavan ehdottoman itsevaltiuden alaisuudessa. Metternichin kannattajat puolestaan ovat julistaneet tämän olleen harvinaislaatuinen valtiomiesnero, joka peräänantamattomuudellaan laittoi sekasortoisen Itävallan uudelleen järjestykseen, nosti maan korkeaan asemaan Euroopassa ja joka aidon isänmaanrakkauden hengessä väsymättä ajoi aina sen etua. Asiaa pohtiessa näyttää Metternichin politiikka kuitenkin osoittautuneen Itävallalle varsin haitalliseksi: maahan on joutunut luopumaan Metternichin järjestelmästä välttääkseen oman hajoamisensa. Näin olleen on Metternichiä arvioitaessa kallistuttava ensiksi mainitun arvion suuntaan. Metternichin esiintyminen Wienin kongressissa osoittaa niin ikään hänen mieltymyksensä juonitteluun ja salaliittoihin kuin myös sen, ettei hän tarkoitusperiänsä edistäessään sortunut turhaan hienotunteisuuteen. Metternich oli kongressia isännöivän keisari Frans I:sen oikea käsi ja kongressin puhemies ja siten ratkaisevassa asemassa vaikuttamassa neuvotteluiden kulkuun. Jo monet aikalaiset ennustivat Metternichin suuren vaikutusvallan osoittautuvan vielä haitalliseksi ja ennustus onkin osoittautunut varsin todeksi.
Kongressiin osallistuneista muista diplomaateista ylivoimaisesti ratkaisevimmassa asemassa oli Bourbonien lähettiläs. Kyseinen mies oli kietonut Ranskassa vallanpitäjän toisensa perään pauloihinsa ja pettänyt heistä jok’ikisen, joskin – kuten Napoleon asian ilmaisi – aina huolehtien siitä, että syntipukiksi oli saatavissa rikoskumppani. Tämän miehen mielestä kielikin oli keksitty ajatusten kätkemiseen. Tämä vanhan koulukunnan diplomaatin perikuva ei tietenkään voinut olla kukaan muu kuin itse Talleyrand. Hän onnistui nopeasti nappaamaan käsiinsä tanssivan kongressin tahtipuikon, vaikkei häntä aluksi voitetun Ranskan edustajana edes haluttu päästää osallistumaan lainkaan kokouksen istuntoihin. Talleyrand oli kongressissa oikeastaan ainoa, joka ymmärsi ja toi julki tarpeen noudattaa siellä käsiteltävien kysymysten ratkaisemisessa tiettyjä periaatteita. Talleyrandilta oli kieltämättä Bourbonien vanhan hallitsijasuvun edustajana harvinaislaatuisen taitava veto korottaa niin kutsuttu ”legitimiteetti”, toisin sanoen pitkäkestoiseen nautintaan eli hallussapitoon perustuva valtaistuimen perimisoikeus tyhjiksi jääneiden valtaistuinten täyttämisen ylimmäksi periaatteeksi. Hänen onnistui tähän periaatteeseen tukeutuen esim. ajamaan läpi sen, että yleistä kansansuosiota nauttinut Friedrich August sai liittoutuman häneltä riistämän Saksin kuninkuuden takaisin, mikä sai Saksassa osakseen paljon kiitosta. Talleyrand onnistui niin ikään edellä mainitun periaatteen avulla pakottamaan napolilaiset hyväksymään kuninkaakseen vihatun Bourbonien sukuun kuuluvan Ferdinand IV:n, joka kuuluu luvanneen Talleyrandille moisesta palveluksesta palkkioksi vahvistuksen tämän hallintaoikeudelle Beneventon herttuakunnassa.
Johan nyt, olisi anteeksiantamatonta lähteä väsyttämään arvon kuulijoitani Wienin kongressin diplomaattien henkilökuvauksilla – vaikka keskittyisinkin vain tämän diplomatian historian tärkeimmän luvun pitkästä nimikavalkadista tunnetuimpiin.
Kongressissa vaikutti vallitsevan rauhan, yhtenäisyyden ja ystävyyden ilmapiiri, mutta se oli jäävä pelkäksi vaikutelmaksi, sillä keskinäiset erimielisyydet ja ristiriidat olivat uurtuneet syvälle. Venäjän ja Preussin hyvitysvaatimusten johdosta käydyistä keskusteluista syntynyt eripura oli jo vähällä johtaa uuteen suursotaan liittolaisten välillä: Englanti, Itävalta ja Ranska olivat solmineet keskenään liiton, jossa kukin sitoutui pitämään 150 000 miestä aseistettuina kahta muuta suurvaltaa vastaan käytävän sodan varalta.
Ajanpuute tekee tässä yhteydessä mahdottomaksi syvällisen tutkimusmatkan tekemisen kongressin neuvotteluiden muodostamaan labyrinttiin, mistä saisi mitä osuvimman oppitunnin kyseisen aikakauden diplomatiasta. Alkuun kankeasti kangerrellen edennyt kongressi jouduttiin lopulta kiirehtimään lopullisiin päätöksiinsä, kun Wieniin kantautui odottamattomia uutisia: kotka oli karannut häkistään Elban saarella ja sen mahtavien siipien lyönnit humisivat jälleen Ranskan yllä.
Vielä yhden Wienin kongressille tunnusomaisen seikan haluaisin kuitenkin suosiollisella luvallanne vielä nostaa esille: kongressiin yhteyteen asetettiin nimittäin tilastollinen komitea. Kongressin suorittama diplomaattinen isojako oli, nähkääs, törmännyt varsin suuriin vaikeuksiin, kun päättäjillä ei ollut pilkottavista ja jaettavista alueista tarkempaa tilastotietoa saatavilla. Tilastollisesta komiteasta saatiin apua juuri tähän puutteeseen. Sen avulla kyettiin mukavan tarkasti jakamaan eri hallitsijoille niin ja niin monta neliöpeninkulmaa maata, jossa asui niin ja niin monta sataatuhatta tai miljoonaa asukasta, jotka maksoivat niin ja niin monta miljoonaa veroja. Jo aikalaisissa herätti syvää paheksuntaa, miten usein moinen pilkkominen, jakaminen ja kokoon kyhääminen suoritettiin huomioimatta lainkaan, miten toisistaan erotettavat ihmisryhmät saattoivat kokea yhteenkuuluvuutta jaettujen muistojen, tapojen ja lakien kautta saatikka miten vanhat vihollisuudet saattoivat edelleen hajottaa eri kansakunnista koottuja valtakuntia. Sivistyneillä kansakunnilla käytiin kylmäverisesti kauppaa ikään kuin kyse olisi ollut lammaslaumoista, elukoista vailla sielunelämää. Terävimmin suoritettua isojakoa kritikoivat englantilaiset Jefferson ja lordi Ponsonby. Botta puolestaan luonnehti legitimiteetin koskeneen Wienin kongressissa vain yksittäisiä ihmisiä, ei suuria kansanjoukkoja.
Liittoutuneiden olisi Gervinuksen mukaan luultavasti kannattanut omaksua päinvastainen toimintalinja kuin se, mitä Napoleon epäoikeudenmukaisella ja lyhyellä valtakaudellaan noudatti. Vallan sodanjälkeisestä uusjaosta olisi sen myötä tullut myös ulkoiselta, aluejaolliselta ulottuvuudeltaan oikeudenmukainen ja siten kestävä. Kaikista liittoutuneiden omista julistuksista Kaliszista Châtilloniin heijastuu sama periaate kansakuntien riippumattomuuden molemminpuolisesta kunnioittamisesta vastaisuudessa. Enää ei kyhättäisi ennestään irrallisten valtioiden osista kokoon uusia poliittisia kokonaisuuksia ja sodankäynnin ja rauhanteon päämäärinäkin olisi vastedes kaikkien kansankuntien oikeuksien, vapauden ja riippumattomuuden turvaaminen. Nämä hädän hetkellä annetut lupaukset rikottiin kuitenkin heti vaaran mentyä ohi ja sodan voittajat öykkäröivät rauhanneuvotteluissa kuin voittamansa vastapuoli konsanaan sen sijaan, että olisivat panneet lopullisesti pisteen maanosaamme niin hirvittävillä tavoilla riepotelleelle mielivaltaiselle kruunujen ja kansojen kanssa veivaamiselle. Viisi omaa etuaan ajavaa suurvaltaa lyhytnäköisine lähettiläineen päinvastoin kävivät kilpaa tätä yhteistä etua vastaan. Kansakuntien suurmiehet päätyivät pienisieluisten juonittelijoiden uhreiksi.
Meidän aikamme historiankirjoittajien Wienin kongressiin ja siellä vaikuttaneisiin diplomaatteihin kohdistamasta ankarasta arvostelusta tekee sitäkin oikeutetumman se tosiasia, että uuden ajan aatteet olivat jo tuolloin varsin vahvasti esillä ja julkilausuttuja, mikä puolestaan on nähtävissä jo aikalaisarvioissa kongressista. Niin ikään kongressissa luodun järjestelmän lyhytkestoisuus kielii sen arkkitehtien lyhytnäköisyydestä.
Wienin kongressin alulle panemaa taantumuksellista politiikkaa alettiin sittemmin noudattaa useimmissa Euroopan hoveissa. Diplomatia valjastettiin palvelemaan yksinvaltiuden etuja kenties tiukemmin kuin koskaan aiemmin verhoamalla vallan kabinettien tekemiset ja määräykset sankan salamyhkäisyyden sumuverhon taakse. Wienin kongressin jälkeiset vuosikymmenet olivat diplomatian vallan huipentuman aikaa, jolloin kukoisti mitä läpitunkevin väliintulojärjestelmä. Diplomatiassa ei tuolloin tyydytty toimimaan perinteisen ja nykyisinkin vielä voimassa olevan tehtävänkuvan mukaisesti pelkästään varsinaisen ulkopolitiikan piirissä, eli toisin sanoen rajauduttu käsittelemään yksinomaan valtioiden välisiä voima- ja oikeussuhteita, vaan diplomaatit puuttuivat myös valtioiden sisäisiin asioihin. Diplomaattikunta sekaantui neuvoineen ja varoituksineen, uhitteluineen ja lahjuksineen jopa yksittäisiin valtioiden sisäisiin lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin kysymyksiin. Viisi suurvaltaa johtivat Eurooppaa ja diplomaattisille kongresseille oli jatkuvaa tarvetta. Kongresseja järjestettiin vuosien 1818–1822 välillä Aachenissa, Karlsbadissa, Troppaussa, Laibachissa ja Veronassa ensisijaisina tarkoituksinaan ylläpitää Wienin kongressin päätösten ja Pyhän allianssin perustoille rakentuvaa järjestelmää sekä torjua perustuslaillistumiskehitystä. Kun Napoli oli rohjennut säätää itselleen perustuslain, vyöryi maahan vuonna 1821 Laibachin kongressin jälkeen itävaltalaisia joukkoja rankaisemaan uppiniskaista kansaa julkeudestaan ja palauttamaan valtaan itsevaltaiset Bourbonit, joiden valtakautta leimaavat lukuisat rikkomukset. Sama toistui Espanjassa Veronan kongressin jälkimainingeissa ja tällä kertaa oli ranskalaisten joukkojen vuoro laittaa niskuroijat takaisin ruotuun. On helppo ymmärtää, miten diplomaattisen väliintulon painoarvo kasvoi siitä, että sen tueksi saattoi milloin hyvänsä tulla myös aseellinen väliintulo. Ennen kaikkea Metternichin kynästä lähteneet, kongressien päätöksistä tiedottaneet ja kaikille ulkomaiden lähetystöille lähetetyt raskaslukuiset kiertokirjeet ovat mitä kaunopuheisimpia yksinvallan ja holhouspolitiikan puolustuspuheita. Ne julistavat itsevaltiuden ilosanomaa lähes yhtä runollisen hurmoksen vallassa kuin mikäkin ”sydenpolttaja” (carbonaro) unelmoi uhmakkaasti vapaudesta. Englannin valtiomiehet, erityisesti Canning, mutta myös Liverpool, arvostelivat kuitenkin useaan otteeseen muiden suurvaltojen toimintaa ja kiistivät eritoten mitä tiukimmin koko väliintuloperiaatteen oikeutuksen.
Tekemäni pieni katsaus diplomatian historiaan on näemmä lähes yksinomaan päätynyt käsittelemään instituution haittapuolia. Syy tähän vaikutelmaan saattaa piillä siinä, etteivät kaikki silmissänne haittapuolina näyttäytyvät asiat välttämättä olekaan niin haitallisia todellisuudessa. Menneisyyttä tarkastellessa käy helposti niin, että päätyy oman aikansa arvostuksia mukaillessa pitämään moittimisen ja tuomitsemisen arvoisina sellaista toimintaa ja ajattelua, joita aikalaiset pitivät täysin luonnollisina. Menneisyyden arvioiminen nykyajan aatteista johdetuilla normeilla on kuitenkin paitsi epähistoriallista myös vääryyden tekemistä menneisyyden ihmisiä kohtaan. Esim. keskiaikaisia hallitsijoita ei sovi arvostella siitä, etteivät he suoneet alamaisilleen perustuslakeja tai 1700-luvun poliittisia johtajia tuomita siitä, etteivät he toimineet 1800-luvun aatteiden mukaisesti. Oikeudenloukkausten, epäoikeudenmukaisuuden ja ajan hengen ilmeisiä vaatimuksia kohtaan osoitetun välinpitämättömyyden kaltaiset asiat eivät kuitenkaan minään aikakautena tai missään paikassa voi välttyä historian tuomiolta. Diplomatiaan on asemansa puolesta kohdistunut historian saatossa voimakkaita kiusauksia sivuuttaa oikeudenmukaisuus kunnianhimon poikimien hetkellisten mielijohteiden hyväksi. Diplomaatit ovat yhteiskunnallisten hierarkioiden saavuttamattomilla huipuilla hiljaisuudessa ja salassa päättäneet kaikkein tärkeimmistä asioista ilman, että heitä olisi voinut saattaa mihinkään oikeudelliseen vastuuseen toimistaan. Ei siis ole mikään ihme, että diplomatian syntilista on päässyt venähtämään huomattavan pitkäksi.
Välttääkseni tämän katsauksen äitymistä turhan yksipuoliseksi täydennän sitä nostamalla esille diplomatian nimiin luettavia ”hyviä tekoja”. Ajan jälleen nopeaksi osoittautunut rientäminen pakottaa tässäkin yhteydessä jättämään yksilöimättä monia, usein varsin mielenkiintoisiakin tapauksia, joissa diplomaattinen väliintulo on palvellut rauhan ja oikeudenmukaisuuden asiaa ja pitäytymään yksinomaan diplomaattisen toiminnan hyvien puolten yleismaailmallisten piirteiden esiin nostamisessa.
Viimeksi mainittujen joukkoon on luettava ennen muuta yleisen oikeusjärjestyksen ylläpito. Kyseinen oikeusjärjestys on toki vähän väliä ollut varsin nimellinen ja talloutunut usein sodan jalkoihin, mutta siitä huolimatta se on kehittynyt koko ajan paremmaksi. Ilman diplomaattien neuvottelemien lukemattomien sopimusten antamaa suojaa eivät nykyaikaa leimaavat kansakuntien välinen vilkas kaupankäynti ja ajatustenvaihto saatikka jatkuva henkilötason kosketus olisi mahdollisia. Ei tarvitse kuin palautella mieleensä, kuinka vieraisiin maihin matkustettiin entisaikoina hengen ja omaisuuden uhalla. Ansio näiden uhkien väistymisestä ei luonnollisestikaan ole luettavissa yksinomaan diplomatian ansioksi, vaan sivilisaation leviämisen yleisellä tasolla. Diplomatia on kuitenkin ollut tämän kehityksen mahtava ajuri ja käsittää vallitsevan järjestyksen muodolliset puitteet. Diplomatian kautta on toistuvasti pyritty turvaamaan merenkulun turvallisuus ja erityisesti puolueettomien maiden lippujen alla purjehtivien oikeudet erilaisin sopimuksin. Diplomatian on kauppasopimusten kautta yhä enenevissä määrin onnistunut osoittaa merkantiilijärjestelmän ja sen ihanaisten, kateuden ja lyhytnäköisen omaneduntavoittelun poikimien, maailmankaupan kehitystä niin pitkään jarruttaneiden rajoitusten ja sääntelyn kehnouden. Kaupan ja merenkulun edunvalvontaa on parannettu niin ikään jatkuvasti laajenevan konsulilaitoksen kautta. Konsulilaitos on yksinomaan edellä mainittuja tarkoituksia varten syntynyt diplomatian alalaji. Diplomatia on väliintulollaan monesti saanut torjutuksi uskonnollista sortoa. Niin ikään häpeällisen orjakaupan lakkauttaminen, mihin jalomielisen Wilberforcen nimi tullaan ikiajoiksi liittämään, saatiin aikaan diplomaattisen välityksen kautta. Diplomatia on lyhyesti sanottuna sekä kansainoikeuden toimintajärjestelmä että sen puolustaja. Monet ovat pitäneet kansainoikeutta pelkkänä filosofisena hapatuksena tai mielikuvituksen harhaisena tuotoksena, mutta sen periaatteet ovat nyttemmin saaneet osakseen yleisen hyväksynnän eivätkä enää sen myötä ole vallanpitäjien rikottavissa ilman diplomaattipiirien usein varsin tehokasta vastalausetta ja Euroopan yleisen mielipiteen tuomiota. Saksalainen filosofi Michelet on kaavaillut tulevaisuuden ihanteeksi maailmanlaajuista kansainoikeudellisten kysymysten yleistä tuomioistuinta, jonka tuomarikunta koostuisi diplomaateista. Kävi tämän haavekuvan kanssa kuinka hyvänsä, on diplomatian kuitenkin todettava jokseenkin jo olevan jotain sen suuntaista, mikä on tietysti luettava instituutiolle eduksi.
Wienin kongressin niin monissa Euroopan osissa lietsomat tyytymättömyyden ja pettymyksen tunteet voimistuivat vuosi vuodelta ja vapaamielinen liikehdintä levisi kaikista kongresseista ja väliintuloista huolimatta. Vuoden 1815 jälkeinen aika näyttäytyy silmissämme väsymättömänä vapaustaisteluna Wienin kongressin asettamia valtiollisen elämän periaatteita vastaan. Onnetar on ollut suosiollinen monille näistä vapaustaisteluista, joiden kantamista hedelmistä voimme jo omana aikanamme nauttia. Diplomaattipiiritkin ovat pakosta joutuneet yhä enenevissä määrin ottamaan etäisyyttä vanhoihin valtapiireihin, joiden vaikutuksesta diplomatian suuri vaikutusvalta valjastettiin moraalisesti arveluttavien tarkoitusperien palvelukseen. Diplomaateista yhä harvempi lukeutuu metternichiläiseen koulukuntaan ja diplomaattipiireissä voimistuu jatkuvasti vapaamielinen ilmapiiri ja halu toimia ajan vaatimusten mukaisesti.*)Lukijan on hyvä pitää mielessä, että yllä oleva teksti on kirjoitettu lähes vuosi sitten, eli ennen Puolan kysymyksen ja siihen liittyvän ”kongressiehdotuksen” nousua diplomaattisten neuvotteluiden agendalle. Toim. Diplomaattien ei myöskään ole enää samassa mittakaavassa mahdollista toimia salassa kuin ennen.
Meidän aikakautemme diplomatian arviointi sen vaikutuksesta sen kykyyn ratkoa agendalleen jatkuvasti nousevia moninaisia päivänpolttavia ongelmia kuuluu tulevaisuudelle. Nykyajan diplomatialle asettamien vaatimusten määrittely sen sijaan on modernin valtiotieteen tehtävä. Nämä vaatimukset pitävät sisällään ennen kaikkea sen, että diplomaattien tulee toimia perustuslain viitoittamalla tavalla siinä missä muidenkin valtiollisten toimijoiden. Käytännössä tämä merkitsee toimimista kansanedustuslaitoksen määrittelemien päämäärien ja periaatteiden hyväksi sekä oman toiminnan alistamista kansanedustuslaitoksen valvontaan. Ilman viimeksi mainitun ehdon toteutumista saattaa valtion ulkopoliittisten ja sisäisen valtiollisen elämän käytäntöjen välille syntyä räikeä ristiriita. Mikäli valtion perustuslaki ei sido diplomaatteja, ei mikään takaa sitä, että he todellisuudessa edustavat ulkomailla kotimaidensa, eli toisin sanoen eivät vain hallitsijan vaan myös kansakunnan etuja. Ainoastaan perustuslain säätelemänä ei diplomatiaa ole mahdollista valjastaa yksittäisten luonteen oikkujen ja juonittelun käsikassaraksi. Diplomatiasta tulee päinvastoin perustuslain säätelemänä ihmiskunnan edistyksen sekä oikeamielisten ja jalojen periaatteiden voiton voimallinen osatekijä, joka osaltaan tukee vallanpitäjien ja kansan välistä sopusointua, joka nousee maalle kuin maalle arvoon arvaamattomaan ja josta on havaittavissa niin kauniita ja mieltä ylentäviä esimerkkejä jo meidänkin ajaltamme.
Viitteet
Om Diplomatin*)Föredrag, hållet i Universitetets Solennitetssal den 11 April 1863.
MM. DD.Mina Damer och HH.Herrar
Jag utber mig en stunds benäget öfverseende för en teckning, i korta drag, af en institution som är på det innerligaste sammanväfd med hela den moderna historien, jemte det dess rötter sträcka sig långt in i forntiden; en institution som småningom uppnått en makt, i finhet och oemotståndlighet jemförlig med qvinnans, men derjemte så väldig, att efter dess|170| noter ofta nog hela nationer måste dansa och kanonernas barska orkestrar spela upp – jag menar diplomatin.
Det är en mycket vanlig svag sida hos forskare att vilja finna ursprunget till saker, som de syssla med, så långt tillbaka i tiden som möjligt. Vill man med afseende å förevarande ämne följa deras exempel, så möter detta ej någon synnerlig svårighet: en så aristokratisk företeelse som diplomatin bör man naturligtvis tillerkänna de uråldrigaste anor. Också lärer någon, som påtagligen icke var någon vän till denna institution, ha riskerat det påstående, att ormen i paradiset var alla diplomaters urfader ... Andra åter, mildare sinnade, torde vilja uppställa de olympiske gudarnes general-envoyé Merkurius som kandidat till stamfadersplatsen. Vill man icke förena sig om dessa åsigter, utan föredrager att söka diplomatins begynnelse i en litet mindre mythisk tid, så må man t. ex. påminna sig en allmänt känd episod ur Gamla Testamentet. Då fader Abraham utsände trotjenaren Eleazar, för att åt den förhoppningsfulle sonen Isak förvärfva den sköna Rebeccas hand, – så var detta onekligen en diplomatisk mission. Andra lika slående exempel att förbigå. Påtagligen kan således diplomatin göra anspråk på ganska respektabla anor.
Skämt åsido: i de första underhandlingar som emellan olika samhällen eller folkstammar fördes, vare sig för att tillvinna sig fördelar eller förmedla stridiga intressen, kan man skönja ursprunget till den uppgift, diplomatin i historien erhållit. Såsnart menniskoslägtet sönderfallit i skilda nationer och dessa bildat samhällen, måste ju ur beröringen mellan dem såväl krigiska som fredliga relationer uppkomma, hvilka gjorde underhandlingar nödvändiga, vare sig för afslutandet af fredsfördrag och handelstraktater, eller för att låta listen och slugheten understödja ärelystnadens och eröfringsbegärets planer. Ju lifligare denna beröring mellan de skilda staterna blef, ju mera de hos hvarandra behöfde bevaka sina ömsesidiga rättigheter och fördelar, desto mera blef det en nödvändighet att för de internationella frågornas lösning icke uteslutande begagna svärdets alltför skarpa språk.
Man har väl litet svårt att föreställa sig en diplomat annorlunda än som en fin kraschanerad herre i glänsande hofuniform eller elegant svart frack, – men icke destomindre måste man medgifva att redan bland gamla tidens, med hjelm och svärd försedde, män funnos rätt skicklige diplomater – ehuru hvarken detta namn eller här antydda kostymer då voro kända. Greken Themistokles t. ex. var säkerligen en bland de utmärktaste diplomater som någonsin existerat, så väl i anseende till sitt snille och sin sällsynta förmåga att upptäcka motståndarenes svaga sidor och förmedelst listiga underhandlingar åvägabringa storverk, som genom den|171| sanna patriotism, hvaraf hans verksamhet uppbars. Philip af Macedonien begagnade, för vinnandet af sina ändamål, med utsökt skicklighet sådana medel som sedermera utgjort diplomatins vapen. Äfven ur romerska historien kunde man, om det ej blefve för vidlyftigt, framhålla åtskilliga praktiske mästare i diplomatins fina konst. – Under medeltiden åter utgjorde Italien den egentliga härden för diplomatin. Tillfälle till dess utöfvande erbjöds då i mängd af påfvarnes och kejsarnes stora strider och af de italienska handelsrepublikernas och småstaternas ständiga rivalitet och konflikter, så att Italien med skäl anses såsom den egentliga skolan för diplomatins konst, liksom detta land sedermera i alla tider varit ett af de förnämsta föremålen för densamma. Äfven folkrätten kultiverades redan tidigt af italienska författare. Att diplomatens värf der redan under medeltiden betraktades såsom vigtigt och ansvarsfullt, bevisas bland annat af den mängd stora namn som man finner i diplomaternes leder på denna tid. Så t. ex. voro snillena Dante, Petrarca, Boecaccio, Guicciardini och Maechiavelli af den Florentinska republiken ofta anlitade för utförandet af diplomatiska missioner. Isynnerhet excellerade Macchiavelli i detta yrke; och ur hans skrifter kan man sluta till den dåvarande politikens och diplomatins karakter, hvars hufvuddrag voro ränkfullhet, bakslughet, fin list och ganska mycken fördomsfrihet vis-à vis det rättas och den politiska moralens fordringar. – Ambassadörs-uppdragen voro dock på denna tid föga eftersökta: regeringarne hade stora fordringar på dem de gåfvo sådana uppdrag, men bevisade, i motsats emot hvad nuförtiden är fallet, en ytterlig sparsamhet emot sina utskickade. Denna njugghet, i förening med det ansvarsfulla i sjelfva värfvet, gjorde det ofta rätt svårt att få någon att åtaga sig diplomatkallet; hvilket förmådde t. ex. den venetianska republiken, redan år 1271, att fastställa ansenliga böter för den adelsman som, dertill utsedd, icke åtog sig en diplomatisk mission. Macchiavelli, som sjelf ej var rik, lemnades under sina ambassader i Frankrike och Rom, ofta i en ganska svår ekonomisk belägenhet, oaktadt hans eminenta förmåga och framstående ställning som statsman nogsamt voro erkända. På tal om den äldre italienska diplomatin må ännu nämnas, att diplomaterne der i början kallades oratori, senare ambasciatori, hvaraf det franska ambassadör, samt att man redan i 15:de seklet begynte för diplomatisk skriftvexling begagna italienskan i stället för det dittills brukliga latinet, hvilket språk i det öfriga Europa först långt senare gaf vika för franskan. – Det var också Italien som på slutet af 15:de seklet, genom att blifva ett tvisteäpple och en tummelplats för de dåvarande europeiska stormakternas ärelystnad, gaf anledning till de stående ambasadernas uppkomst. Först med dessa begyn|172|ner egentligen diplomatins historia. Alla de stora företeelser, som beteckna den nyare tidens ingång, bidrogo att närmare än förut förknippa de europeiska staternas intressen med hvarandra; och sålunda uppkom en allmänt europeisk politik inom hvars vädjobana den ena staten efter den andra indrogs. Richelieu kan betraktas såsom den förste statsman hvilken sökte hålla i sin hand och dirigera utvecklingen eller – invecklingen af denna politiks trådar. Och sedan frågan om den europeiska jemvigten dykat upp – en fråga som med beundransvärd elasticitet hela sekler igenom låtit begagna sig som förevändning för alla möjliga företag och tilltag, och som förorsakat allianser och traktater i oändlighet – sedan dess har diplomatins betydelse fortfarande tillvuxit.
Efter denna lilla öfverblick öfver diplomatins uppkomst torde det vara på sin plats att söka närmare definiera diplomatin och dess betydelse.
Härvid mötes man af högst stridiga åsigter – alltefter den ståndpunkt från hvilken de uttalats.
”Diplomatin är”tillagt av utgivaren, säga några, ”tillagt av utgivarenen på arméer stödd kabalkonst, som med suveränt förakt leker med nationernas öden.”tillagt av utgivaren
”Diplomatin är det hemliga maskineri som söker qvarhålla folken i omyndighetstillståndet; – hon är den iskalla hand som ständigt är beredd att släcka, hvarhelst en gnista af frihetens ljus vill flamma upp.”tillagt av utgivaren
”Diplomatin är en hycklare, som, under sken af att älska och upprätthålla fred och jemnvigt, har sig intet angelägnare än att utså frön till hat och tvedrägt samt underhålla och nära dessa känslor och dymedelst framkalla krig och förhärjelse; – hon proklamerar vackra principer och fordrar deras hållande i helgd allt under bemödandet att sjelf kringgå och gäcka allt hvad principer heter.”tillagt av utgivaren
”Ja, diplomatin är den i system bragta konsten att bedraga, svika, bryta ord och eder – – –”
Sådana anathemer och andra fler ha åtminstone under tidpunkter af förbittring slungats emot denna institution.
Att dessa stränga förkastelsedomar, ehuru dikterade af passion och partisinne, likväl – om man fäster sig vid vissa perioder och tilldragelser i historien – innebära mer än blott ett sken af sanning, det är tyvärr svårt att förneka. Men institutionen, såsom sådan, bör ej bedömas blott efter dess förvillelser. Statsvetenskapen protesterar emot en sådan uppfattning och besvarar frågan på ett helt annat sätt.
Diplomatin är, säger den, inbegreppetoriginal: inbebreppet af de rättsliga och politiska grundsatser, reglor och bruk, som gälla i afseende å förhandlingarne mellan civiliserade stater, och dess utöfning har således till uppgift att realisera statsändamålen för så vidt dessa bero af vexelverkan med andra stater. Diplomatins uppgift är sålunda främst af fredlig natur: så|173| långt det med en stats sanna ära är förenligt böra derföre dess diplomater söka att upprätthålla det fredliga förhållandet till andra stater – d. ä.det är med ledning af folkrättens och den politiska moralens föreskrifter söka på underhandlingens väg undanrödja krigsorsaker, förebygga utbrott af krig. Der åter, tillföljd af alltför stridiga intressen eller nationalhat eller ärelystnadens intriger och kränkningar, eller annat sådant, konflikternas gordiska knut icke mera kan lösas annorlunda än med svärdet, der afbrytas väl för en tid alla diplomatiska underhandlingar. Men diplomatins verksamhet bör derföre icke totalt upphöra, utan blir dess uppgift då, såsom historikern Rotteck säger, att såvidt möjligt är, hindra krigets låga att gripa omkring sig, att uppmana de kämpande till förförsonlighet, segraren till moderation, de besegrade till kloka eftergifter; att i det rätta ögonblicket inleda fredsunderhandlingar och bringa dessa till det för alla parter möjligast fördelaktiga resultat, samt dervid statuera principer och åstadkomma fördrag, hvilka kunde förläna freden varaktighet.
Att realisera en sådan bestämmelse är visserligen stort och af omätligt värde. Dock inskränker sig diplomatins uppgift icke blott till detta upprätthållande af freden och rättstillståndet; den kan äfven mera positivt verka för folkens väl och framåtskridande. Diplomatin är ju det organ, genom hvilket staterna i alla frågor af högsta och allmännaste intresse meddela sig med hvarandra: ett slags fortlöpande internationel diskussion, hvars frukter äro en lifligare, säkrare, fördelaktigare och vänskapligare beröring emellan de skilda nationerna, och en småningom alltmer bestämd och fullständig folkrätt.
Denna uppfattning af diplomatins väsende och uppgift skiljer sig som man ser himmelsvidt från de skarpa anathemer jag nyss anförde. Man kunde väl mot densamma anmärka att den är alltför idealisk och icke justerat sig efter verkligheten, icke tagit i betraktande hvad historien har att förtälja om det sätt hvarpå diplomatin uppfyllt sin roll. Men det är ju icke med ledning af diplomatins syndaregister ensamt, man bör bilda sig en opinion om denna institution. Har historien ock att ur dess verksamhet framvisa månget drag, förtjent af det skarpaste tadel, så framstår dock äfven som motvigt mången ädel skörd för humanitetens och framåtskridandets sak; hvilket förbjudes att bryta stafven öfver diplomatin och tvärtom manar att uppfatta dess bestämmelse såsom här nyss angifvits. – Så vidt som menniskoslägtet är utbredt ha ju menskliga passioner och svagheter och mensklig egoism sitt spelrum och influera på det största som det minsta samt inverka så mycket kännbarare der de ha makten till underlag ... Diplomatin var blifven en makt; välan, den hade icke bort missbruka denna, men hvar har|174| någonsin funnits makt utan missbruk deraf?
Det är emellertid oafvisligt att ur historien hemta de argumenter som kunna bestämma ens omdöme om diplomatin, liksom det ock är ur kännedomen om den väg den tillryggalagt, som diplomatin sjelf lär sig att undvika nya misstag och felsteg. Men det har sig något svårt att ur det oändliga hvimlet af strid och frid, af segrar och nederlag, af dygder och laster, af hvarandra korsande sträfvanden och hvarandra bekämpande principer, som verldshistorien upprullar för ens blickar, framleta just de händelser, de resultater, som åstadkommits förnämligast af en bland de många verkande faktorerna. Också är någon speciel diplomatins historia ännu icke skrifven, – kanske just derföre att den är sammanväfd med den öfriga historien och att det ofta nog kan vara svårt att afgöra när det varit den som gestaltat ett tidehvarfs politik och bestämt dess riktning, och när den tvärtom blott varit ett redskap, ett uttryck för denna. Jag ser mig derföre nödsakad att här påminna blott om några de allmännaste drag i diplomatins historia.
Jag nämnde redan att diplomatin i nyare mening har sin vagga i Italien och hvilken föga behaglig tafla detta lands politik isynnerhet under medeltiden och början af den nyare erbjuder, betraktad ur det rättas synpunkt. Huru beskaffade de grundsatser voro, som på denna tid följdes, finner man på ett slående sätt framstäldt i Macchiavellis skrifter. ”Listen”, säger Macchiavelli, ”bidrager ännu mera än styrkan till utvidgandet af en stats makt. Man måste lära sig bedraga för att kunna svinga sig upp till makt. – En regent bör kunna följa såväl lejonets som räfvens exempel. Af det förra lär han att vara stark, af den senare att vara slug. De som förakta räfvens rol förstå ej sitt yrke: en klok regent hvarken kan eller bör hålla sitt ord, utom då han kan göra det utan skada för sig sjelf. Det är ju alltid lätt att rättfärdiga en trolös handling – och den lyckligaste furste är den som bäst förstått att hölja sig i räfvens skinn. Det är ingalunda nödvändigt för en regent att ega alla goda egenskaper, men väl är det en stor fördel för honom att synas ha dem.” Satser, sådana som dessa, ha gifvit anledning att såsom maechiavellisk beteckna en trolös, despotisk politik. Det är dock orättvist att så begagna Macchiavellis namn. Hans ryktbara bok Il Principe är icke någon politisk trosbekännelse, utan en, på en skarp och omfattande observationsförmåga grundad, framställning af de medel, genom hvilka en regent på den tiden säkrast kunde upprätthålla och utvidga sin makt och sitt anseende. Ur Macchiavellis historiska arbeten, hans Discorsi öfver Livius och hans korrespondens såsom florentinsk statssekreterare och ambassadör, framgår att han icke var någon anhängare af despotismen, tvertom verkade han, efter Mediceernas fördrifvande, ifrigt|175| för republiken och led af makten både fängelse och tortyr. Men visserligen torde han genom de farliga läror, skriften Il Principe innehåller, ha arbetat äfven senare tidens despoter i händerna. Säkert är att den s. k. Maechiavellismen lik ett hånfullt spöke gått igen från tidehvarf till tidehvarf. Att så skedt, att detta arf så rikligen förintats, det torde man till en stor del få tillskrifva den kort efter Macchiavellis, år 1527 timade, död uppkomna Jesuiterorden, som snart med sina fina trådar omspann större delen af Europa; som genom att beherrska undervisningsverken spred sitt sockrade gift redan i ungdomens hjertan, och som med mästerlig halhet och seghet innästlade sig öfverallt, i kojan som palatset, i templet som i statsmannens kabinett. Jesuitismens inflytande på statskonsten och diplomatin är omisskänneligt. Det var alltför frestande att i politiken tillämpa satsen: ändamålet helgar medlen, ja, att göra det äfven när i ändamålet sjelft ingen slags helgande betydelse kunde finnas, d. v. s. att helt enkelt antaga att man i politiken icke behöfver sky några medel för vinnande af sina ändamål, dessa må sedan vara hurudana som helst. Det är en bland diplomatins mörkaste skuggsidor att den låtit sig så genomträngas af jesuitismen, att det behöfts många stormar för att fläkta bort denna – om det ens i våra dagar fullkomligen lyckats.
Jag har redan antydt idén om den europeiska jemvigten. Se der ett problem, hvars lösning gifvit diplomaterne ett oändligt hufvudbry, men som efter seklerlånga bemödanden ännu är olöst i verkligheten, om man ock, genom nationalitets-idéns mellankomst, på theoretisk väg ryckt dess lösning närmare på lifvet. Sträfvandet att åstadkomma en politisk jemvigt i Europa, hvilket visserligen i sig sjelft är fullkomligen berättigadt, framgick med nödvändighet ur de mindre staternas sjelfbevarelseinstinkt. Kejsar Carl V:s kolossala makt – hans, som sanningsenligt kunde säga att i hans rike solen aldrig gick ned – torde gifvit första anledningen till detta sträfvande. Medlet för dess uppnående var naturligtvis allianser, kombinerade än på ett sätt, än på ett annat. Men uppriktighet och ärlighet ha sällan varit bofasta inom politiken: i dessa allianser deltogo derföre de större rikena vanligen med den hemliga afsigten att sjelfva tillvinna sig en maktställning, som åter upphäfde denna jemvigt för hvilken så mycket blod måste flyta. När det Habsburgiska husets makt genom Trettioåriga kriget blifvit bruten och styckad, reste sig Frankrikes. Richelieu, Mazarin och Ludvig XIV förskaffade denna stat, som kändt är, en afgjord öfvervigt inom den europeiska politiken. Och sålunda blefvo åter, för att motväga denna öfvervigt, nya allianser mellan de andra staterna nödvändiga. Vid dessas afslutande och fredsunderhandlingarnes bedrifvande efter de talrika krigen hade diplomaterne|176| fullt upp att göra. Också skötte de under 17:de seklet sitt värf med en minutiös grundlighet, som man på senare tider föga återsett. Detta var visserligen nödvändigt, då folkrätten ännu icke blifvit fixerad i positiva bestämningar, ja då tillochmed dess hufvudprinciper ännu voro ganska sväfvande. Den store Hugo Grotius hade sökt förskaffa folkrätten en plats bland vetenskaperna och en tillämpning i politiken. Och det länder det 17:de seklets diplomater till beröm att de ifrigt studerade Grotius och bemödade sig att lägga hans läror till grund vid sina förhandlingar. Men folkrätten har i alla tider varit ganska elastisk i deras hand, som haft den lyckan att kunna förfara med den starkares rätt. Och hvad var lämpligare än att begagna just diplomaterne till att pligtskyldigast tolka folkrättens bud efter de resp. suveränernes egoistiska önskningar? Ett sådant förhållande är ingalunda egendomligt blott för det 17:de seklet – och förklarar den långsamhet hvarmed folkrätten utvecklat och stadgat sig.
Den Westfaliska freden är resultatet af den första af de kongresser som sedan dess, och isynnerhet i vårt sekel, utgjort hufvudmomenterna i diplomatins lif. Det var minsann ett allvarsamt arbete, diplomaterne i Osnabruck och Munster förehade, der de i runda fem års tid öfverlade om Europas framtida gestaltning. Än stegrade den ena parten, och än den andra, sina anspråk, alltefter krigets vexlande skiften; rangstrider, pedanteri, egoistiska beräkningar och vidlyftiga intriger uttänjde förhandlingarne så länge, att de lidande, utmattade folken redan begynte förtvifla om att något resultat genom denna fredskongress skulle uppnås. Det var verkligen ej så utan skäl de sålunda förtviflade: det är ju kändt hurusom t. ex. Frankrikes sändebud vid detta tillfälle, den fintbildade och listige grefve d’Avaux yttrade ”att man icke borde låta religionsstridigheterna i Tyskland någonsin få ett slut, på det att det svaghetstillstånd, de måste alstra, alltid skulle gifva lämpligt tillfälle till inblandning och eröfringar.” Detta yttrande förtjenar anföras emedan det är ganska karakteristiskt för det sätt hvarpå diplomatin ofta gått tillväga. – Svenskarnes regerande vapen, Axel Oxenstjernas imponerande snille och Adler Salvii öfvervägande insigter, bragte dock slutligen åstad ett åtminstone drägligt resultat, nemligen: ett någorlunda konstitueradt statsskick inom Europa, ett sjelfständigare förhållande emellan de tyska småstaterna och den romerske kejsaren, och, hvad då var det vigtigaste, en lika berättigad politisk ställning för de protestantiska konfessionerna som för den katholska. – Såsom bevis på den Westfaliska fredstraktatens vigt och anseende må anföras, att noggrannare kännedom deraf ännu i våra dagar ovilkorligen fordras af dem som skola beträda den diplomatiska banan.
Under 17:de seklet lades, såsom|177| nyss antyddes, ännu mycken vigt på statsrättslig, filosofisk, ja t. o. m. theologisk lärdom hos diplomaterne, och denna lärdom påtryckte, specielt vid Westfaliska fredskongressen, sin egendomliga prägel på förhandlingarne: dessa bedrefvos här visserligen med större grundlighet än i nyare tider, men också med en tung, pedantisk vidlyftighet. Sådant blåstes snart bort af andra vindar. Under de förhållanden som karakterisera den förra hälten af 18:de seklet (jag fäster här i allmänhet afseende blott på mellersta och södra Europa –) associerade sig diplomatin med kabinettsintrigerna eller blef så godt som liktydig med dessa. Denna tids politiska tilldragelser bestodo hufvudsakligen i de s. k. successionskrigen. Redan namnet på dessa krig antyder att det icke just var för några högre idéer de fördes. De voro, kan man säga, arfs- och testamentstvister i stort – en liknelse, så mycket mera berättigad, som det hvad de gällde, stater och nationer, betraktades alldeles som viljelösa ting; man förvärfvade dem under sin krona eller afträdde dem under en annans, utan att just bry sig om huruvida nationerna sjelfva kunde vara belåtna med sådana förfoganden. Mera än någonsin voro diplomaterne nu blott sina suveräners tjenstemän; endast deras intressen sågo de tillgodo; den råa massan – pöbeln – folket betydde vid de diplomatiska transaktionerna intet. Undantag funnos visserligen, och någongång lyckades diplomatin äfven motarbeta alltför ifriga suecessionssträfvanden; men i allmänhet voro tidehvarfvets diplomater sådana som här angifvits; börjande ifrån de spanska intrigörerne Alberoni och Ripperda ända till österrikaren Kaunitz, hvars namn har den äran att häfta vid uppgörandet af Polens delning. – Man kallar visserligen detta sekel upplysningens tidehvarf. Och hvem skulle vilja förneka de stora steg vetandet och tänkandet under denna tid tog framåt. Men denna upplysning ville de privilegierade qvarhålla hos sig liksom allt öfrigt godt. Furstarne, aristokraterne, statsmännen, hyllade visserligen filosofin och fritänkeriet, men ansågo äfven sådant blott tillkomma sig och icke böra utspridas bland den råa massan, hvilken måste behandlas såsom omyndig och i ledband föras fram till sin lycksalighet. Det kunde naturligtvis dock ej länge lyckas att uppställa barrièrer för andens verksamhet, och filosofins läror utbredde sig derföre ändå i allt vidare kretsar.
För öfrigt må nämnas att det var under 18:e seklet diplomaterne antogo karakteren af fina, slipade hofmän, mästerliga kännare af etikettens och hofceremonielens alla fordringar, emot hvilka det icke heller var godt att bryta, ty sådant betraktades hos en diplomat som mycket värre än ett brott mot folkrättens vigtigaste principer.
Kom så den franska revolutionen och tolkade menniskans rättigheter,|178| och dränkte i strömmar af blod allt som låg i dess väg och ännu mycket mer, och ref ned från dess höjd hvad dittills ansetts heligt, och bragte i förvirring och ångest Europas grånade förmyndarepolitik ... Den traditionella rättens representanter kunde ej likgiltigt åse sådana omstörtningar. Krig, krig blefvo nödvändiga. Vid dessa upprörda elementers rasande kamp bleknade diplomatin till en skugga. Äfven under den tidrymd då Europa tändes i brand af de flammande ljungeldarne från krigsguden Napoleons svärd, spelade diplomatin en jemförelsevis underordnad rol. Det gamla rättstillståndet och de gamla traktaterna voro upphäfda. Bestämningarne i fredssluten kunde ej modifieras genom underhandlarnes än så stora skicklighet. Kejsaren dikterade. Och hvad han sagt, plägade stå fast. – Positivt verksam var diplomatin dock vid afslutandet af koalitionerna emot Napoleon.
Regenterna och deras arméer hade fåfängt bekämpat Napoleon. Slutligen reste sig äfven nationerna. Och då bröts hans makt, då störtades titanen, då sjönk och slocknade den lysande meteoren.
Nu fick diplomatin en större uppgift att fullgöra än någonsin förut, större t. o. m. än vid den Westfaliska fredskongressen, ty nu sträckte sig inflytandet af dess verksamhet till alla punkter af Europa, ja äfven kolonierna i andra verldsdelar. Det krigsupprörda kaos hvari vår verldsdel så länge befunnit sig, det skulle nu åter ordnas, lugnas och regleras. De afsatte och hemlöse furstarne, de styckade staterna, de blödande och dignande folken, alla fäste nu sin blick med bedjande längtan och hopp på den storartade sammankomsten i Wien, som skulle återställa verldsfreden och läka de djupa såren. Vid betraktande af detta sakernas tillstånd kunde man väl vänta och fordra, att alla de som egde att deltaga i kongressens arbeten skulle, genomträngda, eldade af det stora, för hela menskligheten vigtiga, värf som var dem anförtrodt, med heligt allvar, med odelad hängifvenhet gripa verket an och rastlöst arbeta på dess slutförande.
Men – sedan furstarne och diplomaterne från nästan alla delar af Europa anländt till Wien, och denna stad nu slöt inom sina murar den till börd och rang och rikedom mest lysande samling verlden någonsin sett, hvad möter väl då främst ens blickar? Jo: prunkande festligheter af tusende slag, privatbaler och hofredouter, maskerader, tableaux-vivants och skådespel, konserter, fyrverkerier och illuminationer, yppiga måltider och slädpartier, trupprevyer och torneringar. Allt tycktes vara idel lust och glädje, skämt och löje, frid och försoning. ... Välan, man må ej vara alltför sträng och absolut fördöma detta festjubel. Det var väl ganska naturligt att regenterne, efter att i ett fjerdedels sekel ha utstått en outsäglig ångest under kampen|179| mot revolutionen och Napoleon, och sedan de ändtligen vunnit segern, kände behof af att fira denna seger, att jubla öfver att de långvariga ansträngningarne ändtligen burit frukt. Men det ändlösa uttänjandet af dessa festligheter på arbetets bekostnad kan väl icke betecknas såsom annat än ett hjertlöst lättsinne. Ty mörk, mycket mörk var fonden till denna lysande tafla. Österrikiska hofvet ensamt depenserade 30 miljoner på sina fester, medan tre år förut en statsbankrutt bragt tusende familjer till tiggarstafven, och finanserna fortfarande befunno sig i det bedröfligaste skick; medan en förfärlig hungersnöd rasade i Siebenburgen, och 50 000 invalider afspisades nästan blott med löften. ––– Man kan föreställa sig hvilken orolig spänning måste beherrska sinnena i Europa under förväntan på kongressen, af hvars åtgärder så många miljoner menniskors väl eller ve berodde. Emellertid hade dess öppnande uppskjutits från början af Augusti till den 1 Oktober, och sedan, under September månad år 1814, kongressens medlemmar församlats, förklarade man den 8 Okt. att förhandlingarne skulle öppnas den 1 November. När dessa sålunda påbegynts erfor allmänheten genom tidningarne att man till en början sysselsatt sig med granskningen af fullmakterna. Sedan förgingo fyra månader, under hvilka ingenting förspordes om kongressens verksamhet. Allmänheten fick under tiden åtnöja sig med de mest svulstiga och svassande beskrifningar öfver de lysande nöjena i Wien. Slutligen, efter de nämnda fyra månadernas förlopp, publicerades det att ännu intet annat blifvit afgjordt än Genuas införlifvande med Sardinien och Hannovers upphöjande till rang och värdighet af konungarike. Ej underligt, om sålunda det lifliga intresse, hvarmed kongressen först omfattades, småningom öfvergick till en dyster likgiltighet för densamma. Den allmänna meningen senterade mycket väl, och säkert med en känsla af bitterhet, furstens af Ligne bekanta qvickhet: ”le congres danse, mais il ne marche pas.”
fra. Kongressen dansar, men den går inte framåt.
Men det var minsann också lättare för diplomaterne att med de tjusande damerna dansa och njuta af lifvet, än att utreda den förfärligt intrasslade härfva, den europeiska politiken då erbjöd. Denna utredning blef så mycket svårare, som diplomaterne, hvilket straxt i början förmärktes, i allmänhet icke utgingo från några ledande idéer, icke baserade sig på några allmänna folkrättsliga principer. De hade från det förgångna seklet ärft den uppfattning af sin ställning som gjorde dem uteslutande till de dynastiska intressenas försvarare. Äfven dermed kunde väl lyckliga resultater åstadkommas, der regenternes intressen öfverensstämde med nationernas. Men sådant var visst icke alltid fallet. Och just detta, just dessa dynastiska intressen, i sammanhang med de öfriga, och ganska naturliga, anspråken på belöning|180| från deras sida som verksamt deltagit i slutkampen mot Napoleon, och på skadeersättning från deras, som genom honom mycket förlorat, trängde sig genast så i förgrunden, att alla åtgärder för, ja all tanke på en mera nationel och konstitutionel gestaltning af de europeiska staterna alldeles förbisågos och uteblefvo, oaktadt behofvet deraf nogsamt var vaket och äfven af mången utmärkt man utom kongressen med eftertryck uttalades.
Alla de egenskaper som kunna göra en skicklig diplomat i despotisk anda, funnos i hög grad förenade hos koalitionens minister, ledaren af Österrikes politik, kongressens president, furst Metternich. Såsom oftast fallet är med framstående pesonligheter har äfven han blifvit mycket olika bedömd af olika partier. Det nationelt liberala partiet i Tyskland har bedömt honom såsom en ränkfull och slug, men medelmåttigt begåfvad man, hvars högsta statsmannasträfvan det var att föröka Österrikes territorium och sedan sammanhålla denna massa under en absolut, alla liberala riktningar förqväfvande, envåldsmakt. Hans anhängare åter förklara honom för ett sällsynt statsmannasnille som med okufvelig konseqvens bragte ordning i ett kaotiskt rike, förskaffade Österrike ett högt anseende i Europa och med sann patriotism oaflåtligt verkade för dess väl. När man betänker huru föga hans verksamhet befordrat detta väl, ja, att Österrike har måstat öfvergifva det Metternichska systemet, för att icke gå sin upplösning tillmötes, – blir man dock mera böjd för att adoptera den förra meningen. Af hans uppträdande vid Wienerkongressen finner man ju ock att han var en vän af intriger och kabaler och föga grannlaga i valet af medel. – Metternich erhöll genom sin ställning såsom den kejserliga värdens, Frans I:es, högra hand samt kongressens president, ett afgjordt inflytande på förhandlingarne – ett inflytande som redan då af mången förutspåddes såsom skadligt; hvilken spådom nogsamt besannat sig.
Af de öfriga vid kongressen närvarande diplomaterne spelade ingen en så betydande rol, som Bourbonernes sändebud, denne man, som besvurit den ena statsförfattningen efter den andra och förrådt dem alla, – men dervid, såsom Napoleon sade, alltid lagat så att han haft lyckan till medbrottsling, – denne man, som påstod ”att språket är uppfunnet för att dölja tankarne”, denne, idealet för en diplomat af gamla skolan – med ett ord: Talleyrand. Oaktadt man i början ville vägra honom, det besegrade Frankrikes representant, allt tillträde till kongressens sessioner, erhöllo dock snart hans påståenden en öfvervägande betydelse. Han var egentligen den ende vid kongressen, som insåg och uttalade nödvändigheten af att vid de invecklade frågornas lösning följa bestämda principer. Det var onekligen särdeles skickligt af honom, de gamla|181| Bourbonernes sändebud, att uppställa den s. k. legitimiteten, d. ä.det är på gammal häfd grundad arfsrätt till thron, såsom norm för besättandet af de lediga thronerne. Med stöd af denna princip lyckades han t. ex. genomdrifva, att den allmänt omtyckte och populäre Fredrik August återfick sin, af de allierade honom fråntagna, saxiska konungakrona hvilket i Tyskland väckte allmänt bifall – och att man, i öfverensstämmelse härmed, påtvang Neapolitanska folket den hatade bourbonen Ferdinand IV, hvilken till belöning för ett sådant arrangement skall ha lofvat Talleyrand bekräftelse å besittningen af hertigdömet Benevent.
Dock – det vore oförlåtligt att trötta mina ärade åhörare med att här frammana bilder af, om också blott de mera framstående bland den stora mängd diplomater, som ha en plats i detta vigtigaste kapitel i diplomatins annaler.
I fred och endrägt och vänskap tycktes väl kongressens medlemmar lefva med hvarandra, men det tycktes blott så; split och söndring arbetade på djupet. Ja, den oenighet som uppstod vid diskussionerna om Rysslands och Preussens ersättningsanspråk var ju nära att åstadkomma ett storartadt krig emellan de allierade: redan hade England, Österrike och Frankrike slutit ett förbund, hvarvid de förpligtat sig att enhvar hålla 150 000 man i ordning för bekämpandet af de båda andra stormakterna.
Det korta tidsmåttet förbjuder att här fördjupa sig i labyrinten af kongressens, för uppfattningen af den tidens diplomati högst lärorika, förhandlingar, hvilkas i början så tröga och vacklande gång slutligen påskyndades och leddes till definitiva resultater genom den oväntade underrättelsen, att den på Elba fängslade örnens mäktiga vingslag åter susade öfver Frankrikes jord.
En omständighet vid Wienerkongressen som är synnerligen karakteristisk, ber jag dock att ännu få påminna om: nemligen den statistiska komité, som nedsattes af kongressen. Man stötte nemligen på ganska stora svårigheter vid det der diplomatiska storskiftet, då man icke hade en noggrannare statistisk kännedom om de territorier, som skulle styckas och fördelas. Den statistiska komitén afhjelpte denna bristande kännedom. Och nu kunde man beqvämligen utskifta åt de skilda suveränerne så och så många qvadratmil jord, med så och så många hundratusen eller miljoner innevånare, hvilka betalade så och så många miljoner i skatt. Att denna styckning och fördelning och hoplappning i så många fall skedde utan allt afseende uppå, hvilka intima band af gemensamma minnen och seder och lagar kanske förenade dem man slet från hvarandra, eller hvilka gamla antipatier söndrade dem man satte tillhopa, – detta kallblodiga köpslagande om civiliserade nationer, såsom om fårahjordar eller oskäliga ting, väckte redan hos sam|182|tiden en djup indignation, – skarpast uttalad af engelsmännen Jefferson och Lord Ponsonbyoriginal: Porsonby. ”Det fanns”, yttrade Botta, ”en legitimitet blott för enheten, icke för flertalet.”
Gervinus säger: ”Om maktfördelningen i yttre, territorialt hänseende skulle blifva rättvis och derigenom varaktig, så hade de allierade påtagligen bort iakttaga ett förfaringssätt, alldeles motsatt det som Napoleon, under sin orättvisa och korta herrlighet, följt. Deras egna proklamationer, från Kalisch och till Chatillon, genljödo också alla af denna grundsats: ’Nationerna skulle framdeles akta hvarandras ömsesidiga oberoende; man skulle icke vidare uppföra någon politisk byggnad på spillrorna af fordom oafhängiga stater; krigets och fredens ändamål vore att tillförsäkra alla nationer deras rättigheter, frihet och oberoende.’tillagt av utgivaren Men dessa löften, gifna i farans stund, brötos när framgången vanns. Och i stället för att göra ett slut uppå och för framtiden förebygga det godtyckliga handskandet med kronor och folk, hvilket hade bragt så förfärliga skakningar öfver vår verldsdel, förforo de nya fredsstiftarene alldeles som orostiftaren sjelf. I stället för ett godtycke arbetade nu fem stormakters stridiga egennytta och deras ministrars kortsynta statskonst täflande emot samma mål; och folkens stora personligheter bragtes till offer åt ränksmidarnes små personligheter.”
Den stränghet, med hvilken vår tids historieskrifvare kriticerat Wienerkongressen och de dervid verkande diplomaterne, är så mycket mera berättigad, som den nya tidens genius då redan kraftigt nog låtit förnimma sin manande röst, hvilken röjde sig äfven i samtidens dom öfver kongressen; likasom ock den ringa varaktighet hos den byggnad der uppfördes vittnar om byggmästarnes kortsynthet.
Den reaktionära politik som grundlades i Wien begynte sedan följas af de flesta europeiska hof. Diplomatin var verksam om någonsin i att understöda envåldsmakten, och svepte i en ogenomtränglig hemlighetsslöja kabinetternas görande och låtande. Under denna tid, decennierna efter Wienerkongressen, stod diplomatin på högsta höjden af sin makt. Ty det var då, det mest obegränsade interventions-system florerade. Icke nog med att diplomatin, såsom dess uppgift varit och är, skulle sysselsatt sig med den egentliga utrikespolitiken, d. ä.det är staternas inbördes makt- och rättsförhållanden, utan den blandade sig äfven i staternas inre angelägenheter: den diplomatiska korpsen hade ständigt råd eller varningar, hotelser eller lockelser till hands äfven der en stat förehade blotta lagstiftnings- eller administrativa frågor. Europas allmänna angelägenheter leddes af de fem stormakterna och föranledde upprepade diplomatiska kongresser. Sådana föreföllo under åren 1818–1822 i Aachen, Karlsbad, Troppau, Laibach och Verona. De hade till hufvudsyften upprätthållandet af|183| Wienerkongressens och den Heliga Alliansens idéer samt motarbetandet af konstitutionella författningars uppkomst. Neapel hade haft den djerfheten att förskaffa sig en konstitution: efter kongressen i Laibach inföll år 1821 en österrikisk armé på neapolitanskt område för att straffa folket för denna djerfhet och återinföra denna bourbonska despotism, hvars bana är bränmärkt af brott. Detsamma skedde efter kongressen i Verona med Spanien. Der var det franska arméer som fingo uppdraget att spela tuktomästare. Man finner lätt, hvilken betydelse den diplomatiska interventionen skulle få, då den när som helst kunde bli sekunderad af en beväpnad intervention. De vidlyftiga cirkulärdepescher, i hvilka kongressernas beslut meddelades alla legationer, och vid hvilkas uppsättande Metternichs hand var verksammast, äro de vältaligaste apologier för envåldsmakten och förmyndarepolitiken; de deklamera för absolutismen med nästan lika poetiskt svärmeri, som trots någon ”carbonaro” fantiserat om friheten. – – Englands statsmän, isynnerhet Canning, men äfven Liverpool, protesterade dock upprepade gånger emot de öfriga stormakternas åtgärder, och förnekade isynnerhet på det bestämdaste interventions-principens berättigande.
Denna lilla öfversigt af diplomatins annaler har kommit att nästan uteslutande framhålla dess skuggsidor. Kanske dock ej allt som synes oss en skuggsida verkligen varit det. När man betraktar en förgången tid, händer det lätt att man, följande sin tids åsigter, anser sådana handlingar och principer för tadelvärda och förkastliga, hvilka föreföllo deras samtid helt naturliga. Att vid bedömandet af det förflutna tillämpa nutidens idéer såsom norm är derföre både ohistoriskt och leder till orättvisa domar. Icke kan man t. ex. klandra medeltidens regenter för det de icke gåfvo sina folk konstitutioner – eller bryta stafven öfver det 18:de seklets politiska personligheter för det de icke i sina handlingar följde det 19:de seklets politiska åsigter. Men rättskränkningen, väldet, föraktet för tidsandans uppenbara kraf – sådant kan på ingen tid och ingenstädes undgå historiens gissel. – Diplomatins ställning har varit sådan att den inneburit starka frestelser till att åsidosätta det rätta för ärelystnadens ingifvelser. Ställda på samhällets otillgängligaste höjder, ha diplomaterne i tysthet och hemlighet arbetat med de vigtigaste angelägenheter, utan att för sina politiska handlingar kunna ställas till ansvar inför någon domstol. Ej under då om diplomatin har ett ansenligt syndaregister.
Teckningen blefve emellertid alltför ensidig om den ej kompletterades med ett referat af diplomtins ”goda gerningar.” Den långt framskridna tiden gör det här åter till en nödvändighet att förbigå de många enskilda, ofta rätt intressanta fall, då diplomatin genom sin mellankomst|184| verkat uti fredens, i det rättas tjenst, och att endast påpeka de allmännaste goda sidor af dess verksamhet.
Till dessa måste främst räknas upprätthållandet af det allmänna rättstillståndet. Detta rättstillstånd har väl stundom varit blott skenbart och ofta blifvit stördt af krig, men likväl fortfarande utvecklat sig till det bättre och genom diplomatins verksamhet blifvit sammanfattadt i okränkbara bestämningar, utan hvilkas skydd det lifliga utbyte af både materiella och immateriella produkter samt den ständiga, man kan säga, personliga beröring de skilda nationerna emellan, som nuförtiden ega rum, icke vore möjliga. Man påminne sig blott för hvilka faror till lif och egendom personer som besökte fremmande länder i fordna dagar voro utsatta. Det är naturligtvis icke diplomatin ensam, utan den stigande civilisationen i allmänhet som aflägsnat dessa faror. Men diplomatin har härvid varit ett mäktigt vehikel och är det officiella organet för den nuvarande ordningens hållande vid makt. – Sjöfartens tryggande och specielt de neutrala flaggornas rätt har diplomatin upprepade gånger genom traktater och öfverenskommelser sökt garantera. – Genom handelstraktater har diplomatin alltmera öfvervunnit prohibitivsystemet med dess vidunderliga inskränkningar och reglementeringar, som, tillskapade af afund och kortsynt egoism, så länge verkat hämmande på verldshandelns utveckling. – Handelns och sjöfartens intressen ha ytterligare betryggats genom det alltmera utsträckta konsulatväsendet, som är en enkom för detta ändamål tillkommen underafdelning af diplomatin. – Mången gång har diplomatin genom sin mellankomst afböjt religiösa förföljelser. – Äfven den nesliga slafhandelns afskaffande, vid hvilken åtgärd den ädle Wilberforces namn är oupplösligen fästadt, bragtes genom diplomatisk bemedling till stånd. – Kort sagdt: diplomatin är folkrättens organ och dess värn, denna folkrätts, som af mången betraktats blott såsom ett filosofiskt svärmeri, en chimère, men hvars bestämningar dock numera tillkämpat sig karakteren af allmängiltighet och icke mera låta sig kränkas af de makthafvande utan att diplomatin uttalar sitt, ofta nog verksamma, veto och drager saken inför den allmänna opinionens i Europa tribunal. – Den tyske filosofen Michelet har tänkt sig såsom framtidsideal en allmän verldsdomstol för folkrättens frågor, sammansatt af diplomater. Gånge med denna fantasi hurusomhelst: någonting ditåt är dock redan diplomatin – och detta är visserligen en god sida hos densamma.
Den missbelåtenhet och känsla af svikna förhoppningar, som Wienerkongressen i så många delar af Europa framkallat, tilltog år från år. De liberala rörelserna grepo alltmera omkring sig trots alla kongresser och interventioner. Tiden från 1815 visar oss ett rastlöst sträfvande att emancipera sig från den norm Wie|185|nerkongressen utstakat för det politiska lifvet. Dessa emancipationssträfvanden ha i många fall krönts med framgång, och vår tid njuter redan frukter deraf. Äfven diplomatin har nödgats mer och mer öfvergifva den gamla regimen, som så ofta gjorde dess stora inflytande förderfligt. Den Metternichska skolan räknar allt fåtaligare representanter. I diplomatins verksamhet röjer sig en alltmera liberal anda och ett allt större aktgifvande på tidens fordringar;*)Läsaren torde erinra sig att ofvanstående är skrifvet för närmare ett år sedan, således innan den polska frågan och det dermed sammanhängande ”kongressförslaget” blefvo föremål för diplomatisk behandling. Red. ej heller kunna dess tillgöranden i samma skala som förr höljas i hemlighetens dunkel.
Att bedöma vår tids diplomati, – hvad den verkat, – huru den löst de många brännande frågor, som ständigt komma under dess diskussion, – det tillhör framtiden; de anspråk, nutiden ställer på diplomatin, tolkas af den moderna statsvetenskapen. Dessa anspråk gå hufvudsakligast ut på, att diplomatin, i likhet med de öfriga brancherna af statsorganismen, bör funktionera konstitutionelt, d. ä.det är arbeta i det syfte, den anda, folkrepresentationen bestämmer samt till sina åtgöranden vara underkastad dennas kontroll; hvarförutom tendenserna i en stats utrikespolitik lätteligen kunna komma att stå i en bjert kontrast till dem som inom det inre statslifvet äro rådande. Är diplomatin icke konstitutionel, så finnes det ingen garanti för, att den i utlandet verkligen representerar sin stat, d. ä.det är äfven nationens och icke blott suveränens intressen; endast såsom konstitutionel står den upphöjd öfver faran att nedsjunka till ett redskap för nycker och intriger, och blir tvärtom ett mäktigt vehikel för mensklighetens framåtskridande, för sanna och ädla principers seger samt bidrager då i sin mån att betrygga harmonin mellan regering och folk, hvilken ju för hvarje land utgör en oskattbar lycka, och hvarpå redan vår tid kan förete så vackra, upplyftande exempel.
L. M.
Noter
*)Föredrag, hållet i Universitetets Solennitetssal den 11 April 1863.
*)Läsaren torde erinra sig att ofvanstående är skrifvet för närmare ett år sedan, således innan den polska frågan och det dermed sammanhängande ”kongressförslaget” blefvo föremål för diplomatisk behandling. Red.